Havahduin eilen illalla taas kauhean ahdistuksen kera siihen tosiasiaan, että joutuisin taas lähtemään pian pois omasta kodistani - meidän kodistamme. Vaikka tänään olikin kokonainen päivä aikaa vielä viettää aikaa yhdessä poikaystäväni kanssa ja päivä oli kokonaisuudessaan ihana, tuntui jälleen todella pahalta tulla takaisin tänne osastolle. Minulla iskee jokaisella lomalla yhtäkkiä samanlainen ahdistus jo ennen, kuin osastolle lähtö on ihan edessäkään. Ahdistus iskee niin voimakkaana, että se peittoaa tässä vaiheessa hyvinkin alleen syömisten aiheuttamat ahdistuksen tunteet. Eilen katsoimme vielä yötä vasten todella koskettavan elokuvan, joka nosti taas tunteet pintaan ja herätti kaikki ikävät ajatukset eloon. Elämän yllätyksellisyys, toisen menettäminen ja kaikki mitä elokuvassa käytiin läpi, saivat minut todella ahdistuneeksi - samalla tavoin kuin aikaisemminkin. Tämä ahdistuksen tunne jatkui läpi loppu loman, vaikka muuten pyrinkin nauttimaan mukavasta päivästämme ja olemaan läsnä hetkessä.
Kun tänään jäin yksin kotiin poikaystäväni lähtiessä futistreeneihin juuri ennen osastolle lähtöäni, haihtui kaikki päivän mukavat asiat mielestäni saman tien pois. Poikaystäväni sanat siitä, kuinka olisi ikävä palata taas tyhjään kotiin, lisäsivät tätä tunnetta entisestään. Tavallaan tunnen myös valtavaa syyllisyyttä siitä, kuinka olen asettanut myös toisen ihmisen tällaisen tilanteen eteen. Tilaanteeseen, jossa toinen joutuu jatkuvasti olemaan yksin ja näemme toisiamme vain silloin tällöin. Kun Helsingistä kotiuduin viime vuonna, vannoin poikaystävälleni, etten enää ikinä päästäisi itseäni siihen tilaan, jossa olen aivan liian monta kertaa ollut. Kun syksyllä jouduin osastolle ja nyt tammikuussa taas uudelleen, nousi meillä molemmilla pettymyksen tunteet pintaa. Olen aiheuttanut toiselle pettymyksen tunteita kerta toisensa jälkeen, minkä en enää haluaisi jatkuvan. Enkä ainoastaan pettymyksen tunteita, vaan myös pelon, sillä luonnollisestikin toinen tietää miten huonosti tämän sairauden kanssa voi pahimmillaan käydä. Kun toinen on nähnyt minut huonoimmillani, hän tietää mitä voi tapahtua. Sairauteni on aiheuttanut aivan liikaa negatiivisia asioita meille, enkä haluaisi tämän jatkuvan enää yhtään. Haluaisin vain kotiin ja pysyvästi.
Mistä yhtäkkiä tällaiset tunteet, vaikka olenkin ollut tulevaisuuden suhteen niin positiivisin mielin ja uskon todella tämän jäävän viimeiseksi osastojaksokseni? Vaikka olenkin ollut niin optimistisin mielin ja pärjännyt mielestäni hyvin, alkoi minua yhtäkkiä pelottaa se, että jos painoni onkin loman aikan laskenut ja kotiutuminen olisi taas siten askeleen kauempana. Kuten jo lomalle tullessa kirjoittelin, ajattelin katsoa mitä huominen punnitus kertoo painoni kehittymisestä ja suunnitella tulevat lomat sen mukaan. Mutta mitä jos painoni onkin laskenut? Mitä jos joudun jäämään taas osastolle pitemmäksi aikaa ennen seuraavaa lomaa? Mitä jos kotiutuminen siirtyy taas kauemmaksi? Huomennahan se selviää, mutta tällä hetkellä nämä kaikki ajatukset risteilevät päässäni. Tiedän jo valmiiksi sen, kuinka paniikissa olen taas ennen punnitusta - kuten aina. Luultavasti edessä on huonosti nukuttu yö sekä punnituksen odottaminen pelonsekaisin tuntein.
Kaikista näistä pelonsekaisista tunteista huolimatta, on tässä paljon hyvääkin. Minä todella pelkään painoni laskemista enkä suinkaan sen nousua. Toivon todella koko sydämestäni, että painoni olisi ainakin pysynyt ellei jopa hieman noussut. Mutta pelkään todella, että vaikka kaikkeni olenkin lomalla ruokailujen suhteen yrittänyt, on epäsäännöllisyys, arkikulutuksen kasvaminen ja ne pienet asiat, mitä ateriasuunnitelmasta vieläkin melkeimpä huomaamattani putoaa pois, koituvat kohtalokseni. Mutta kuten poikaystäväni totesi, tiedän miten asian saa korjattu, mikäli painoni on pudonnut: tekemällä oikeita valintoja. Voin pienillä valinnoillani osastollakin edesauttaa sitä, että painoni nousee vielä viimeiset kilot. Jos mikään muu ei auta, otan ateriasuunnitelmaani mukaan yhden ylimääräisen lisäravinnejuoman, jotta pääsisin lopullisesti kotiin nopeammin. Nyt minulla todella on sellainen olo, että olen valmis tekemään ratkaisuja, jotka vielä anorektiselle mielelleni vaikeita olisivatkin, jotta kotiin pääsemiseni nopeutuisi - vaikka kuinka sekin ahdistaisi!
Mutta nyt ei voi muuta kuin odottaa huomista ja katsoa, miltä painolukema näyttää. Ja jos se näyttää noussutta, en anna anorektiselle mielelleni minkäänlaista mahdollisuutta ahdistua siitä, vaan haluan iloita siitä asiasta! Jos taas painoni on laskenut, otan koti-ikävän tuomat ahdistuksen tunteet vastaan ja jään osastolle viikonlopuksi ja teen kaikkeni, jotta painoni todellakin nousisi! Mutta pahimmalta tuntuisi jälleen ilmoittaa painoni laskusta poikaystävälleni ja tuottaa pettymys toiselle - sitä en todellakaan halua joutua tekemään.
<3:Laura
Ihana lukea, että sinulla on noin tukeva ja kannustava poikaystävä! Toivoisin, että itsellänikin olisi vastaava tai ainakin tulevaisuudessa; joku, joka auttaisi ja tukisi arjessa ja auttaisi parantumiessa. :)
VastaaPoistaOlen kyllä kieltämättä siinä suhteessa onnellisessa asemassa, sillä hän ymmärtää sairauttani ihmeellisen hyvin ja osaa tukea minua niin täydellisesti! Kyllä sinäkin vielä itsellesi sellaisen poikaystävän löydät ja kun löydät, hän varmasti toimii hyvänä motivaationa parantumisen suhteen ja pysyy rinnallasi, vaikka mikä olisi:)
PoistaOnko osastohoitosi "pakollista", vai voitko lähteä sieltä noin vain kun olet täysi ikäinen? Tsemppiä jatkoon, olet ihanan motivoitunut!!
PoistaKiitos tsempeistä:) Olen ihan vapaaehtoisesti hoidossa ja olen itselleni asettanut tavoitteen, jonka haluan saavuttaa! Eli periaatteessa voisin lähteä vaikka heti kotiin, mutta tiedän, ettei se ole oikea ratkaisu. Tällä kertaa haluan tosissani viedä hoitoni loppuun asti:)
PoistaHmph.. monenlaisia tunteita tekstisi taas herätti; olet hyvä kirjoittaja ja kirjoitat tosi avoimesti.
VastaaPoistaYksi asia, mikä tietyllä tavalla pistää silmään on se, että ajattelet tätä asiaa tosi paljon poikaystäväsi kautta. Tarkoitan, että et halua tuottaa hänelle pettymystä yms. Ja on toki tärkeätä, että otat hänet huomioon, mutta mielestäni sun pitää tehdä kaikki vain itsesi takia. Jos teet sen jonkun muun vuoksi, niin takaisin paluu on helpompaa. Kun taistelet itsesi vuoksi, niin uskoisin, että lopputulos on kestävämpi.
Mietin myös tuota kotilomilla syömistä...Se on ihan totta, että tiedät, mitä pitää tehdä, mutta se ero sairaan ja terveen välillä on vielä aika pieni. Itse ainakin olen kokenut, että järjellä ei ole kauheasti tekemistä anoreksian kanssa, ainakaan mulla ei ollut. Ja se, että lisäisit osastolla syömistä, että paino nousisi ja pääsisit kotiin, jossa paino taas laskisi. Kuullostaa minusta aikamoiselta oravanpyörältä. Sun pitää pystyä tsemppaamaan vielä enemmän kotona. Ja, vaikka haluat mahdollisimman pian pois osastolta, niin ole siellä mielummin muutama viikko pidempään kuin, että tulisit liian aikaisin kotiin ja joutuisit sitten takaisin.
En halua kuullostaa pessimistiltä, mutta ymmärrän, miten paljon haluaisit kotiin ja toivon, että jaksat malttaa mielesi. Teillä on yhdessä kuitenkin monta hyvää vuotta, kun nyt hoidat itsesi kuntoon. Voin sanoa, että vaikka paino olisikin normaali, mutta syömishäiriöön liittyvät asiat ja mallit pyörivät päässä, niin ei sekään ole hyvä juttu. Myös pään on oltava parantumisessa painon kanssa samalla tasolla. Ja sä olet tehnyt niin paljon nyt töitä ja edennyt pitkän matkan. Ole ylpeä siitä ja itsestäsi!!
Toivottavasti saat kuitenkin nukuttua!!
<3:lla Emmye
P.S. Mä kävin tutustumassa tänään Willaan... oli ihan kiva paikka, vaikka en yleensä pidäkään isoista kauppakeskuksista. Tyttäreni hoitaja sanoi, että sinne on tulossa vielä ainakin H&M...
Mukavaa kun kommentoi<3 Tiedän todellakin mitä tarkoitat. Vaikka paljon puhunkin siitä, etten halua tuottaa toiselle pettymystä, en halua tehdä sitä itsellenikään. Kyllä minä suoraan sanottuna itsekkäistä syistä haluan parantua, vaikka se hassulta kuulostaakin. Tottakai haluan sitä myös poikaystäni vuoksi, mutta myös itseni: en halua kokea ikävää kotiin, haluan palata normaaliin arkeen ja haluan voida hyvin - kaikki itseni takia!
PoistaJa tuo mitä sanoit ruokailuistani - totta joka sana. Minun täytyy pystyä siirtämään kaikki osastolla opitut tavat kotiin ennen kuin olen valmis kotiutumaan. Muuten se oravanpyörä on jälleen taas valmis. Sen vuoksi haluaisinkin painoni tavoitteeseen, jotta pääsisin harjoittelemaan painon ylläpitoa kotona. On se niin kummallista, että vaikka kuinka koen jo olevani pitkällä psyykkeeni puolesta, ei sekään riitä kotona? Olen tehnyt niin hyviä ratkaisuja kotona ja niin valtavasti on muuttunut, että ihan ihmettelen, miten se ei kuitenkaan riitä! Järjellä ei tosiaan ole anoreksian kanssa mitään tekemistä, vaan ajattelun muutokset täytyy todella saada pysyviksi, ennen kuin parantuminen on mahdollista!
ja totta, meillä on vielä monta hyvää vuotta varmasti yhdessä edessä poikaystäväni kanssa:) Kun nyt jaksan tsempata ja kestää osastolla vielä, enkä hoppuilla, niin kaikki kääntyy vielä varmasti parhainpäin:) Ja mielummin tosiaan ne pari lisäviikkoa osastolla, kuin pudotus kotona takaisin anoreksian maailmaan. Ero terveen ja sairaan välillä on tosiaan niin pieni, että koko ajan vielä tasapainoilee siinä rajalla, joten tarkkana pitää olla.
Mutta nyt vaan päivä kerrallaan. Paljon on jo tapahtunut, joten luovuttaa en aio:)
Ja tosiaan, minunkin kuulemani mukaan Willaan olisi tulossa vielä Hennesi! Ihan kiva paikka se kaikin puolin oli, ei liian iso, mutta silti ihan mukavia liikeitä! :)
Tiedätkö mulla on tuo juuri sama tunne. Nykyään kun menen punnitukseen pelkään kuollakseni, että paino on laskenut. Hassua, sillä tavallaanhan se on itsestä kiinni - jos on tehnyt oikeita valintoja, ei painon pitäisi laskea. Mutta se pelko on nykyään aina päällä, sillä se mahdollisuus on olemassa. Välillä se laskee, mutta senkin pettymyksen kanssa pitää elää, ja olla seuraava viikko vielä tarkempi. Eikä antaa sairaalle mielelle minkäänlaista lupaa iloita laskusta!
VastaaPoistaOnnea huomiseen :) hyvin se menee.
Mutta kun ajattelee, on se niin mahtavaa, että olemme molemmat päässeet siihen pisteeseen asti, että pelkäämme painon laskevan! Se on jo paljon se, kun muistelee aikoja, jolloin sitä toivoi, ja ahdistui jokaisesta nousseesta grammasta! Mutta itsestähän se lasku todella onkin kiinni ja sitten täytyy vaan tehdä muutoksia ja toimia toisin! Ei maailma painon laskuun kaadu, kunhan ei anna sen enää jatkossa tapahtua, vaan todella käy kiinni ongelmakohtiin ja parantaa syömistään! Ja todellakaan ei sairas mieli saa iloita enää millään tavalla laskusta, eikä se sitä teekään! Tsemppiä sinullekin jokaiseen päivään<3
PoistaHei sinä ihana! Halusin vaan nopeasti kiittää sua ihanista meileistä, luin ne juuri ja ne pelastivat päiväni ja toivat rutkasti lisätsemppiä huomiseen, johon sitä todellakin tarvitsen :) Kiitos myös ihanista blogiteksteistäsi taas, ilahdun aina kun huomaan uuden päivityksen :) tekstisi ovat aina yhtä hyviä ja piristäviä! Harmittaa vaan kun en ole ehtinyt kommentoida näitä uusimpia vielä, mutta korjaan asian viikonloppuna jos silloin olisi paremmin aikaa :) Nyt mun pitää rientää nukkumaan, huomenna on pitkä päivä edessä, mutta halusin vaan toivottaa rutkasti tsemppiä huomiseen sulle!! <3 *iso tsemppihaliruttaus* Kaikki menee kyllä hyvin, muista että asioilla on tapana järjestyä menivätpä ne mitenpäin tahansa :) on todella hienoa jos olet saanut painoa nostettua mutta älä syyllistä itseäsi jos sattuu niin että painosi olisikin laskenut sen sijaan; oot ottanut niin suuria askelia kohti tervettä elämää haastamalla itseäsi monin tavoin ja vastustamalla sisukkaasti sairauden ääntä että sulla ei ole oikeasti syytä tuntea muuta kuin ylpeyttä itsestäsi :) poikaystäväsi on myös varmasti ylpeä susta, sanoo se vaaka sitten mitä tahansa! Ja toisaalta vastoinkäymiset opettavat aina, pikkuhiljaa opit kuinka paljon energiaa kehosi oikeasti tarvitseekaan painon ylläpitämiseen/sen nostamiseen :) ja vaikka ajatus osastolle viikonlopuksi jäämisestä kuulostaakin varmasti ikävältä, niin muista että jos niin käy niin se on vain sun omaksi parhaaksesi, tärkeintä on että saat kaiken mahdollisen hyvän hoidon ja tuen ennen kotiutumistasi, koska haluan ettei anoreksia pääse enää ikinä ottamaan sinua takaisin otteeseensa! Et ansaitse sitä elämää. Mitä kauemmaksi pääset siitä hirviöstä, sen parempi, ja jokainen painokilo auttaa siinä, näin mä ainakin uskon :) Joten usko pois, kaikki järjestyy, kävi punnituksessa miten tahansa. Pidän peukkua huomiselle, oot ajatuksissa :) Toivottavasti päiväsi on aurinkoa täynnä! <3
VastaaPoistaKiitos ihanasta kannustuksesta ja tsemppihaluaksesta<3 Kunnon voimahalirutistus myös sinne! :) Tiedän, että maailma ei tähän kaadu nyt, vaan pitää vaan suunnata katseet taas eteenpäin ja jatkaa tästä. Vaikka pettymyksiä tulee, en aio tässä vaiheessa enää luovutta. Olen tullut jo niin pitkälle! Nyt vaan pitää käydä ajatuksissa niiden kompastuskivien kimppuun ja alkaa työstämään niitä kunnolla:) Kyllä tämä tästä, kun vielä hetken jaksaa tsempata, on koko loppu elämä aikaa elää sitä normaalia elämää! Tätä toivon ja siihen uskon:) Tsemppiä sinulle ja ihanaa viikonloppua, pidä huolta itsestäsi<3
PoistaVoi kun sitä ihminen sydän syrjällään lukee toisen, melkeinpä ihan tuntemattoman ihmisen kirjoituksia! Tsemppiä! Kuten jo aikaisemmin sanoin, sen rautaisen itsekurin voi suunnata myös positiivisesti! :)
VastaaPoistaPettymykset ovat karvasta tavaraa nieltäväksi, toivottavasti niitä ei turhanpäiten tule.
xoxo Nina
Kiitos tsempeistä ja ihana jotenkin kuulla, että toinen toivoo siellä minulle parasta:) Mutta aion todellakin miettiä jatkossa tuota sinun ajatustasi rautaisen itsekurin suuntaamisesta positiiviseseti, se on hieno ajatus! :)
PoistaTää teksti herätti minussa sen verran sekavia tunteita, etten saa niitä purettua kunnolla sanoiksi!
VastaaPoistaPelottavinta tässä oli kohta : Voin pienillä valinnoillani osastollakin edesauttaa sitä, että painoni nousee vielä viimeiset kilot. Jos mikään muu ei auta, otan ateriasuunnitelmaani mukaan yhden ylimääräisen lisäravinnejuoman, jotta pääsisin lopullisesti kotiin nopeammin.
Mun mielestä kuulosti pahalta. Se kuulosti siltä, että on päästävä äkkiä kotiin. Paino normaaliksi ja heti kotiin. Vaikka sun paino nousee osastolla siihen tavoitteeseen ja sä pystyt osastolla juomaan sen lisäravinnejuoman, pysyykö se paino kotona?
Kotona sua ei pysäytä mikään. Vaikka sun mieli on jo vahva sairautta vastaan, silti pitää olla varuillaan. Sun poikaystävä ei välttämättä huomaa, jos jotain tapahtuis. Läheisen sairauteen turtuu, eikä pieniä muutoksia välttämättä huomaa.
Olisko kuitenkin turvallisempaa jatkaa sun entisellä ateriasuunnitelmalla osastolla ja vaikka kotiutua muutamaa viikkoa myöhemmin? Mä tiedän että sulla on valtava koti-ikävä, mutta tulevaisuutta ajatellen, pari viikkoa ei merkkaa mitään.
Pelkään vaan niin paljon et tästä tulee jojoilua. Paino nousee osastolla, paino laskee kotona, paino nousee osastolla ja taas laskee kotona. Tää kuulostaa nyt pahalta, mutta sun energiansaanti on ilmeisesti riittävä osastolla, eikä siinä ole se ongelma. Ongelma on kotona energian saannin turvaaminen ja ainut keino on treenata sitä ja yrittää tehdä niitä lisäyksiä sinne. Suunnitelma ottaa lisäravinnejuoma lisäksi ateriasuunnitelmaa osastolla on keskittymistä vääriin asioihin. Lisäenergia kotona ois ehkä oikeempi suunnitelma.
Tää on taas todella sekava kommentti, en vaa saan tätä puettua sanoiksi... :/ Mä todella toivon, ettet ota tätä loukkauksena. Ja onhan periaatteessa osastolla ateriasuunnitelmaan otettu lisäys ehkä helpompi toteuttaa myöhemmin kotona, mutta... Kun ne kaikki opit pitäs nyt vaan saada siirrettyä sinne kotiin. Mä vaan niiiiin toivon, että kaikki rupeis sujumaan vähän helpommin!
Tsemppiä!♥
Ymmärrän täysin mitä tarkoitat, enkä todellakaan ottanut tätä loukkauksena! Älä huoli, ennemminkin olen kiitollinen tällaisesta huolehtimisesta ja asiallisesta neuvomisesta:)
PoistaOlen miettinyt asiaa pääni puhki ja tiedän, että suurin työ on siirtää se kaikki osastolla jo saavuttettu myös kotiin. Sitä itsekin tässä eniten pelkään, että tämä olisi edestakaisin menoa: osastolla paino nousee ja kotona laskee. Vaikka nyt haluna onkin nostaa paino nopeammin normaaliin, aion silti pitäytyä siinä suunnitelmassa, että kotiudun vasta pitempien kotilomien jälkeen, joilla olen onnistunut osoittamaan, että saan painoni pidettyä. Eli en aio kotiutua ennen kuin tämän olen pystynyt osoittamaan niin itselleni, läheisilleni kuin hoitavallekin taholle. Eli toivon todella, että saan painoni turvalliselle tasolle osastolla, mutta myös sen pidettyä siellä turvallisella tasolla kotona. Vaikka sitten se muutama viikko kauemmin osastolla. Ja onhan minulla tässä aikaa, jos esimerkiksi miettii töiden aloittamista vasta kesäkuun puolella:) Joten täytyy tosiaan malttaa mieli koti-ikävästä huolimatta!
Nyt tulevilla lomilla täytyy vaan miettiä jokainen hetki ja ateria tarkkaan, vaikka se kuinka ahdistaisi sellainen suunnitelmallisuus ja orjallisuus. Mutta tässä vaiheessa se on vielä välttämätöntä! Ja minä olen se ainoa, joka voi vaikuttaa painoni pysymiseen - ei poikaystäväni vaan minä. Tosiaan, johan se tuli todistettua kesällä kuinka huomaamattomasti sairaus taas vei mennessään, eikä poikaystävänikään huomannut laihtumistani, sillä näki minua jatkuvasti ja hänen silmänsä tottui näkemäänsä. Joten nyt vaan kaikki tahdonvoima käyttöön ja kaiken hyvän siirtäminen kotiin ja kotilomilla harjoittelua!
Kiitos oikeasti hyvistä neuvoista ja huolenpidosta<3