Anoreksiaa tärkeämpi - oikea elämä

Olen onnekas. Minulla on ollut onnea, että kaiken tämän sairauden keskellä olen pystynyt pitämään kiinni oikeasta elämästäni. Vaikka sairaus on painanut päälle ja kovaa yli kolme ja puoli vuotta, olen saanut säilytettyä elämässäni ne elämän arvoiset asiat. Vaikka sairaus on pitänyt  minua otteessaan, kävin sisulla osastojaksojeni välilissä kouluni loppuun ja valmistuin ammattiin, löysin itselleni mitä ihanimman poikaystävän, perheeni on jaksanut tukea ja seistä rinnallani kaikki nämä vuodet ja myös rakkaat ystäväni ovat kestäneet sairauden myllytyksen ja olen saanut pitää heidät elämässäni ilman, että sairaus olisi meitä etäännyttänyt. Olen onnekas, että minulla on elämässäni nuo kaikki oikeasti merkitykselliset asiat, jotka odottavat minua kotona, kunhan vaan olen saanut karistettua tämän sairauden pölyt jaloistani ja löytänyt tavan selviytyä elämästä anoreksian varjo takanani. Kun palaan tämän osastojakson jälkeen kotiin, odottaa minua siellä paluu normaaliin arkeen, työpaikka sekä minun ja poikaystäväni yhteinen koti. Minulla on sankka joukko unelmia, joita en malta odottaa päästä toteuttamaan - unelmia liittyen työuraani, perheen perustamiseen ja oman kodin ostamiseen. Kaikki nuo unelmat kannattelevat minua nyt pinnalla.

Vasta nyt ymmärrän, miten tärkeää tämä kaikki on parantumiseni kannalta ajatellen. Mitä jos minulla ei olisikaan poikaystävääni, lapsuuden perhettäni, ammattia, ystäviä ja kotia, jotka kaikki odottavat minua? Tällöin elämäni pääasia olisi varmasti anoreksia. Anoreksia on sairaus, jonka taakse on helppo piiloutua ja paeta ympäröivää maailmaa. Se vetäisee uhrinsa niin kokonaisvaltaisesti sisäänsä, että kaikki muut elämässä oikeasti tärkeät asiat katoavat vähitellen ympäriltä, kun anoreksia nousee tärkeimmäksi asiaksi sairastuneen mielessä. Anoreksia on niin tuhoava sairaus, että sen lisäksi että se tuhoaa sairastuneen itsensä, se saattaa tuhota ja kadottaa vähitellen kaiken sairastuneen ympärillä. Olen ollut onnekas, kun olen saanut pidettyä kynsin ja hampain kiinni sairastamisen ja lukuisten osastojaksojen ohella myös oikeasta elämästä, vaikka välillä se onkin ollut vaikeaa - enemmän kuin vaikeaa. Kun anoreksia on pitänyt minua totaalisesti vallassaan, on kaikki oikeasti tärkeä väistynytkin mielessäni sivuun, millä olisi voinut olla tuhoisat seuraukset. Anoreksia vetää niin syvästi uhrinsa maailmaansa, että ajatuksiin ei oikeasti mahdu mitään muuta kuin anoreksia, ruoka, paino ja muut sairaat ajatukset. Anoreksian uhri elää sairauden tuomasta mielihyvästä - ei elämänilosta.

Mutta minä en enää. Minä en elä enää tuosta anoreksian tuomasta mielihyvästä ja euforian tunteesta, vaan oikean elämän tuomista iloista. Minulla on tuo kaikki oikea elämä odottamassa minua, johon palata, kunhan siihen vaan olen valmis. Jos minulla ei olisi näitä ihania asioita elämässäni motivoimassa minua parantumaan, ei minulla olisi mitään. Nämä kaikki asiat ja ihmiset yhdessä ovat syy jaksaa tsempata päivä päivältä ja tavoitella oikeasti sitä normaalia elämää. En halua edes ajatella miten asiat olisivat, jos elämässäni ei näitä motivoivia tekijöitä minulla olisi. Tärkeintä on, että vihdoin anoreksia ei ole se tärkein asia elämässäni, vaan kaikki muu. Kuten eräs ihana lukijani kommentoi, on hänestä ihana huomata, että tärkein asia elämässäni ei todellakaan ole enää anoreksia, mikä huokuu kirjoituksistani. Myös toinen, anoreksiaa sairastava potilastoverini totesi, kuinka hänestä on ihana seurata sitä, kuinka olen vuosien aikana muuttunut, ja kuinka minusta huokuu halua parantua. Hänestä on ihanaa nähdä kuinka lähestyn unelmiani, ja hän toivoo koko sydämestään, että pääsisin elämään unelmaani - myös hänen unelmaansa.


Jokaisen olisi varmasti hyvä etsiä niitä positiivisia motivoivia tekijöitä, edes pieniä sellaisia, omasta elämästään. Sillä ilman motivaatiota, ei tästä hirviösairaudesta voi irti päästä. Niin kauan kun anoreksia nousee kaiken muun elämän edelle, on parantuminen melko tavoittamattomissa. Tämä on surullista, mutta totta. Olen saanut surullisia kommentteja siitä, kuinka anoreksiaan sairastunut ei koe näkevänsä itselleen muuta tapaa elää kuin elämäminen anoreksian kanssa - anoreksiasta on muotoutunut elämäntapa. Anoreksia on ainut pakotie pois kaikesta kurjuudesta ja tuo mukanaan vääränlaista turvallisuuden tunnetta. Mutta elämä anoreksian kanssa ei ole sitä oikeaa elämää. Se tuhoaa elämää pala palalta ja antaa sen vähitellen hiipua pois. Jokaisen sairastuneen on löydettävä elämästään se jokin, mikä pitää pinnalla ja auttaa pääsemään tästä sairaudesta yli, jotta voi parantua. Mutta uskon oikeasti, että tästä sairaudesta voi päästä eroon. Haluan uskoa, että menneisyys sairauden kanssa ei määrittele tulevaisuutta - ei minun, eikä kenenkään muun sairastuneen. Olen ollut itse niin usein ja niin syvällä kuilun pohjallla, että paluu elämään on tuntunut täysin mahdottomalta ja tavalliseen elämään paluu vain kaukaiselta, tavoittamattomissa olevalta haaveelta. Mutta nyt minusta tuntuu siltä, että parantuminen kolkuttelee oikeasti jo ovella ja ihan mikä vaan on mahdollista. Kun saa taas kiinni siitä elämänilosta, näkee valonpilkahduksen tunnelin päässä ja löytää edes jonkin motivoivan tekijän johon tarttua, on ovi parantumiselle avoin. Sillä silloin sairaus voikin yhtäkkiä kääntyä päälaelleen ja parantuminen lähteä käyntiin. Se pieni käännekohta elämässä tai ajatuksissa, kuten lääkärini aina toteaa - se voi riittää.

<3:Laura