Uudenlaista itsevarmuutta

Ette uskokaan kuinka hyvillä mielin kävin eilen työpaikallani hakemassa avaimet jo valmiiksi ensi viikkoa varten. Kun edellisen kerran kävin työpaikallani Justusta näyttämässä helmikuun lopulla, minua oikeastaan hävetti. Vaikka tiesin olevani jo  paremmassa kunnossa psyykkisesti, niin kroppani viestitti täysin jotain muuta. Pienimmät farkkuleggingsit roikkuivat päälläni ja Justuksen turvakaukalon raahaaminen näytti varmasti kaikkea muuta kuin helpolta minulle. Nyt saatoin kuitenkin astella työpaikalle hyvävointisena ja ennen kaikkea jaksavan oloisena. Oikeat farkut istuivat minulle roikkumisen sijaan ja käsivarret täyttivät paidan hihat sen sijaan, että hihoissa oleilisi tikkukäsivarret, joissa voimaa ei olisi nimeksikään. 

Tiesin viestiväni tällä kertaa olemuksellani jotain muuta kuin huonoa fyysistä kuntoa. Tärkeintähän ei kuitenkaan ole se mitä muut ajattelevat, vaan se miltä minusta itsestäni tuntuu - ja nyt minusta tuntuu itsevarmalta ja hyvältä. Tällä itsevarmuudella ei ole tekemistä ulkonäön kanssa pelkän pinnallisen ajattelutavan kannalta katsottuna, vaan se pitää sisällään sen laajan skaalan ajatuksia ja tunteita, joita liitän omaan kykyyni hoitaa työni kunnolla niin fyysisessä kuin psyykkisessä mielessäkin. Jaksan fyysisesti, mutta olen myös psyykkisesti täysin läsnä - se tuntuu uskomattoman hyvältä ja on suurelta osin parantuneen kroppani ansiota :)

Kaikki nämä hyvät fiilikset saivat jatkoa tänään, kun kävin katsomassa jotain uutta vaatetta lauantaille, tyttöjeniltaa varten. Noh, siihen tarkoitukseen sopivaa vaatetta en löytänyt, mutta päädyin sovittelemaan farkkuja ihan uudella innolla. Tajusin oikeastaan vasta kaupassa, että voin vihdoinkin, vuosien jankkaamisen ja odottamisen jälkeen hyvillä mielin ostaa itselleni uusia, oikeasti sopivia vaatteita. Tällä kertaa nuo hyvän olon fiilikset kroppaani liittyen kumpusivat siis täysin ulkonäöllisistä syistä mikä on mielestäni ihana asia sekin :) Koska vaikkei sopivia farkkuja minulle löytynytkään - parhaista kun puuttui juuri se oikea koko - niin lähdin todella aurinkoisin mielin pois vaatekaupasta. Sovitusrupeama ei tuottanut minussa minkäänlaisia negatiivisia tuntemuksia, vaan se varmisti ajatukseni nykyisestä kropastani: olen oikeasti sinut sen kanssa ja tyytyväinen siihen. En hae täydellisyyttä, enkä edes tavoittele sellaista olotilaa, että olisin 100-prosenttisen tyytyväinen kroppaani. En kuvittele kroppani olevan jonkun muun mielestä täydellinen, mutta eihän sen tarvitsekaan olla - riittää että se on minulle itselleni mieluisa :) Ja mielestäni se on melko onnellinen tilanne siihen nähden millaisia mullistuksia vartaloni on käynyt läpi viime vuosina hurjan laihtumisen, painon normalisoimisen sekä raskauden myötä - anorektisten ajatusten värittäessä samalla tätä kaikkea. 

Mielestäni täydellistä tyytyväisyyttä on edes turha tavoitella. Miksi käyttää aikaa ja energiaa sellaiseen? Kun kroppaan ja ulkonäköön liittyvät asiat eivät vie täyttä huomiota siltä muulta, oikealta elämältä, ovat asiat melkoisen mallillaan - se riittää minulle :) Uskonkin olevani juuri melko ideaalissa tilanteessa ulkonäkööni suhtaumisen suhteen sekä niin tasapainoisessa tilassa ajatusteni kanssa, että  ne jakautuvat juurikin sillä oikealla ja terveellä tavalla ulkonäön ja muun elämäni kesken. Muu elämä ja elämästä nauttiminen tulee ensin, ulkonäköön keskittyminen vaikkapa vaatteiden ja hiusten kautta sen sijaan kulkevat siinä rinnalla tai hieman jäljessä kivana ja nautinnollisena, muttei suinkaan tärkeimpänä - eikä varsinkaan ahdistavana - asiana :) 

Näillä ajatuksilla jatkan hyvillä mielin mitä tavallisinta eloa ja oloa sekä suuntaan positiivisin ajatuksin katseeni jo ensi viikkoa kohti, kun uusi sivu elämässäni taas kääntyy. Oikeastaan tarkoituksenani oli tulla lyhykäisesti kertomaan teille pieniä arkikuulumisia, mutta työpaikalla piipahtaminen sekä hyvillä mielin tehty shoppailureissu saivatkin ajatukseni kulkemaan tällä kertaa tällaisia teitä pitkin :) Ja koska shoppailuintoni yltyi tänään huippuunsa ensimmäistä kertaa vuosiin, taidan jatkaa samalla kaavalla huomenna uuden kierroksen myötä ;) Eli palailen varmasti aiheeseen vielä uudemmankin kerran ehkäpä shoppailureissua seuranneiden ajatusten kera, ehkäpä painoprojektin viimeistelyyn liittyvien ajatusten myötä!

<3: Laura

Tuntumaa kuntosaleiluun

Nyt on muutama kuntosalireissu takana, joten voisimpa siitäkin muutaman sanasen kirjoittaa :) Äitinikin ehti jo pitkään kysellä, että milloin hän saisi minusta itselleen salikaverin ja odotus palkittiin vihdoinkin muutama viikko sitten, kun lähdimme yhdessä valloittamaan paikallista kuntosalia yli vuoden tauon jälkeen! Minulla oli tosiaan määriteltyänä tietty painolukema, jonka mentyä rikki voisin aloittaa käymään salilla kerran viikossa. Painolukeman olimme määritelleet yhdessä Jarnon kanssa perustuen edellisvuosina sairaalassa annettuihin liikuntalupiin. Alusta asti oli siis täysin selvä asia, että salillakäymistä en voisi aloittaa ennen, kuin kropassani olisi massaa, josta lihaksia käydä rakentamaan. Olisi yhtä tyhjän kanssa ja täysin sairauden sanelemaan mennä todella alipainoista kehoa salille rääkkäämään - se tulisi syömään viimeisetkin olemattomista lihaksistani. Joten ensin painoa sopivasti lisää ja sitten vasta lihaksia - näillä ajatuksilla lähdin liikenteeseen ja niistä pidän yhäkin tiukasti kiinni.

Viime keväänä aloin käymään kuntosalilla, mutta vähitellen se jäi pois arjestani, kun fyysinen työ imi voimat minusta melko lailla. Pohjalla minulla oli siis lähes vuoden tauko kuntosalista ja ainoastaan muutama kuukausi vaunujen kanssa tehtyjä kävelylenkkejä - ei siis mikään kovin huima kuntopohja! Loppuraskaudesta kului lähes pari kuukautta siten, että hyvin rauhallista kävelyä lukuunottamatta, en oikeastaan voinut liikkua lainkaan. Viimeinen kuukausi meni lähes kokonaan levossa. Kun Justus syntyi, emme päässeet pakkasen vuoksi pojan kanssa ulos, ja kun ulkoilut aloitimme, oli kyse ihan kymmenistä minuuteista kerrallaan. Eikä lapsen syntymä ollut todellakaan se suurin syy liikkumattomuudelleni, vaan alhainen paino, jonka vuoksi kaikkea lisäkulutusta tuli välttää. Vasta parin viime kuukauden aikana lenkkimäärät ovat lisääntyneet kevätilmojen saavuttua, mutta siltikin liikuntani on rajoittunut täysin rauhalliseen vaunuiluun. Siis pohjani kuntoilun aloittamiselle oli melkoisen huono, mutta mitäpä siitä - suunta voisi olla siispä vain ja ainoastaan ylöspäin ;)

Ennen salille lähtöä kysyin viime hetken vinkit fysioterapeutti-ystävältäni, joka toimii myös kuntosaliohjaajana. Koska olen käynyt itse aikanaan paljon salilla, ja laitteet sekä vapailla painoilla tehtävät liikkeet ovat minulle hyvinkin tuttuja, en kokenut varsinaista ohjausta tarvitsevani, mutta hyvät raamit toistoille ja sarjoille halusin kuitenkin saada. Myös sillä ajatuksella lähdin liikenteeseen, että alkulämmittely saisi jäädä minimiin, jottei kulutus nousisi aerobisen harjoittelun myötä liian suureksi. Näillä eväillä lähdin salille ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin - tietämättä lainkaan millainen fyysinen kuntoni todellisuudessa olisi.

Ennen sairastumistani sekä sairausvuosien aikanakin, on alakroppani sekä keskivartaloni lihaksisto ollut suhteessa paljon paremmassa kunnossa kuin käsilihakseni. Kädet ovat olleet se heikoin kohta ihan aina, minkä muistan varsin hyvin jo vuosilta, jolloin ringetteä pelasin. Mutta nyt lähdin kokeilemaan voimiani tilanteesta, jossa lähtökohdat olivat jotain aivan muuta. Kuukausiin en ollut joutunut liioin alakroppaani rasittamaan ja vatsalihakseni olivat vasta toipumassa raskausajan venytyshaasteesta. Sen sijaan olen kanniskelut kotona jo kuukausia alati kasvavaa henkilökohtaista käsipainoani nimeltään herra Justus, joten aavistelin jo kotona tilanteen olevan entiseen verrattuna melkoisen erilainen. Ja niinhän se todella olikin. Jalkani olivat parin kuukauden vaunulenkkien aikana edes hieman vahvistuneet, mutta entisistä vatsalihaksistani ei ollut tietoakaan. Sen sijaan käsilihakseni olivat suhteessa säilyneet vähintäänkin yhtä hyvässä kunnossa, elleivät ollet jopa paremmassa voinnissa kuin vuosiin!

  

Lähdin siis salille todella innoissani, suuren uteliaisuuden kera. Ensimmäinen kertani salilla sujuikin omia voimia tunnustellen ja itselle sopivia painoja etsien. Vuoden tauko todella tuntui ja seuraavina päivinä oloni olikin kuin katujyrän alle jääneellä :D Mutta yllättävän pian lihakset alkavat selvästi tottua jälleen rasitukseen, ja kun lähtötilanne oli mitä oli, pystyy kehitystäkin aistimaan varmasti melko nopeasti. Nyt takana on siis muutama salikäynti ja yksi kotona vapailla painoilla sekä jumppapallolla tehty kunnon treeni. Tällä erää kerran, korkeintaan kaksi kertaa viikossa tehtävä lihaskuntotreeni saa riittää vaunulenkkien lisäksi. Aerobisen harjoittelun ja sitä kautta tulevan kunnonkohotuksen vuoro tulee varmasti aikanaan, mutta silloinkin ainoastaan kuntoilun ja liikunnan ilon toimiessa motiivina. Ja kaikki tämä tulee varmasti tapahtumaan terveissä rajoissa, mennyt mielessä varoituksena ollen ja oletuksena, että paino ei laske liikunnan vuoksi grammaakaan.

En todellakaan tee itselleni liikuntasuunnitelmia tai merkkaile ennalta salipäiviä kalenteriini tai aio tuntea syyllisyyttä ja ahdistusta, mikäli kuntoilutuokio jääkin välistä. Esimerkiksi yhtenä päivänä salireissu vaihtui kauppareissuun ja kahvitteluun Pressossa, kun kuntosalin ovella totesimme paikan menneen jo poikkeuksellisesti aiemmin kiinni. Viime viikolla sen sijaan suunniteltu salikäynti vaihtui lennossa terassilautojen hiomiseen, kun tarve saada pihaprojektia eteenpäin nousi tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. Ja näin sen kuuluukin tällä hetkellä olla: muu elämä ensin, sitten vasta liikuntaharrastukseni. Tällainen ajattelutapa takaa ainakin aluksi sen, ettei liikunnasta muodostu pakkoa itselle, vaan liikunnan tärkeys säilyttää oikeat raaminsa. Kun asiat ovat olleet jo pidemmän aikaa tasapainossa niin kroppani kuin mielenikin suhteen, voi liikunnasta tulla jälleen suurempi osa elämääni, mukava harrastus. Sillä sellaisen siitä todellakin haluan itselleni saada - onhan suurin osa elämästäni kuitenkin sujunut liikkuessa ja monipuolisesti urheilua harrastaessa.

Paineettomuus ja rento ote ovat enemmän kuin huomionarvoisia asioita, sillä myös minulla - kuten suurimmalla osalla syömishäiriötä sairastaneilla - on vaikea tausta pakkoliikunnan suhteen. Näin ollen ei liikunnan aloittaminen ollut mikään yksinkertainen asia. Koen kuitenkin, että pakkoliikunta on osa taaksejäänyttä elämää, jonka olemassaolon mahdollisuus täytyy kuitenkin pitää mielessä. Varovaisesti siis liikenteeseen ja sillä ajatuksella, ettei liikunta saa missään nimessä muuttua suoritteeksi, vaan nautinnon ja liikkumisen ilon tulee olla ihan se ykkösjuttu! Myös liikkumisen ja kuntosaliharjoittelun motiivit selvitin itselleni mielessäni jo ennen ensimmäistä salikertaa. Toisaalta niissä ei juuri selviteltävää ollut, sillä jo vaunulenkkien myötä liikkumisen ilo oli jo löytynyt ja juurikin oikeiden ajatusten kera. Jaksaminen, hyvä lihaskunto, kokonaisvaltainen fyysinen hyvinvointi sekä liikkumisesta tuleva iloinen ja piristynyt mieli - siinä minun motiivini.

Aiemmin motiivini käydä salilla olivat aivan väärät. Haaveilin kiinteämmästä vartalosta ja motiiveistani suurin salillakäynnin suhteen taisi liittyä melko tavalla ulkoisiin tekijöihin. Kävin salilla kulutuksen toivossa ja kalorin kuvat silmissäni, vaikkei tälle olisi ollut edes tarvetta. Hyvin naismaiseen tapaan se kulutus nousi puheissa ja ajatuksissa etusijalle. Näin oli siis jo jossain mielessä ennen sairastumista, sillä muistan kyllä salireissun jälkeen syödyn aterian tai karkkipussin jälkeen todenneeni kerran jos toisenkin - joskin vitsaillen - että tähänhän ne salireissun hyödyt sitten kumoutuivat. Nyt ajatuksissani kuntosaliharjoittelu on kuitenkin kaikkea muuta kuin kalorien kuluttamista ja pelkkien ulkoisten tekijöiden kohentamista - motiiveistani suurimmat ovat on fyysinen jaksavuus ja hyvinvointi. Toki myös nautin siitä, miten kuntosaliharjoittelu tietyissä määrin myös ulkonäkööni vaikuttaa, mutta tällä kertaa se ei onneksi yllä sinne listan etusijalle.

Entäpä sitten syömispuoli? Jotta saleilu oikeasti tuottaisi toivotunlaisia tuloksia eli lihasmassan kehitystä eikä suinkaan lihasmassan kutistumista, niin tottakai syömispuoleen tulee minun kiinnittää aivan uudella tavalla huomiota. Vaikkei tässä mitään suuren luokan kehonrakennustomintaa harrastetakaan, niin tottakai haluan huomioida, että kroppa saa niitä rakennusaineita myös treenin ympärillä kunnolla. Ja voi että, kyllähän se oma nälkäkin on pitänyt huolen siitä, että varmasti tulee syötyä hyvin! Koska minun nälkäni ei todellakaan anna periksi syödä ainoastaan 2-3 tuntia ennen treeniä, niin olen syönyt joka kerta toki kunnon aterian aiemmin, mutta myös jotain pientä ennen kotoa lähtöä, vaikkapa rahkaa tai edes banaanin. Myös kotimatkalle olen varannut aina jotain pientä, sillä usein reissu on yhdistetty kaupassa käyntiin - enhän ikinä selviäisi hengissä muuten kotiin asti. Ja vaikkei kauppareissusta tarvitsisikaan suoriutua, olen kokenut tarvitsevani jotain energialisää heti salin päätteksi. Ja nälkä on sujuvasti jatkanut johdatteluaan myös kotiin päästyäni ja kunnon lämmin ateria on kyllä kadonnut varsin hyvällä ruokahalulla sisuksiini :)

Pitkään tunsin ahdistusta ajatuksesta palata kuntosalille pahimmat muistot pakkoliikunta-ajoilta mieleni päällä yhä ollen. Mutta nyt nuo muistot on onneksi kuopattu kunnolla, eikä minulla tule vanhoja ahdistuksen tunteita laisinkaan pintaan. Ja yksi suuri syy sille, miksei kuntosalilla käynti ole minussa minkäänlaisia negatiivisia tunteita herättänyt on varmastikin se, että sairaimmillani asuin Lahdessa ja kävin aivan eri salilla. Jos tuonne salille palaisin vielä joskus, voisi ahdistavien muistojen aalto olla valtava. Mutta koska nykysalilla en ole sairauden sanelemana käynyt, eivät sairauteen liittyvät vahvat tunteetkaan ole nousseet edes muistojen muodossa pintaan. Sen sijaan liitän kyseiseen liikuntakeskukseen vain ja ainoastaan hyviä urheilumuistoja lukioaikaisten kuntosalikäyntien myötä sekä tenniksen peluun muodossa, kun lähes joka sunnuntai kävimme isäni kanssa tunnin siellä pelailemassa, useamman vuoden ajan ennen sairastumistani.

Kuvat: weheartit.com

Oikeastaan kuntosali, jolla olen täällä Riihimäellä käynyt, on mitä parhain kuntosali treenin vasta-alkajalle. Lahdessa olin jäsenenä kuntosalilla, jonne ensimmäistä kertaa mennessäni tunsin paineet sisälläni suuriksi vain sen vuoksi, että kuvittelin paikan olevan täynnä toinen toistaan treenatumpia, täydellisiin treenikamppeisiin pukeutuneita kuntoilijoita. Riihimäellä en ole koskaan kokenut niskassani tällaisia paineita, vaan koen salin hyvin maanläheiseksi - osittain jo senkin vuoksi, että jäsenyyksiä ei tarvita, kuntoilijoita on laidasta laitaan ja naisille on täysin oma puolensa. Salilla käy toki tosissaan treenaviakin, mutta myös lappu kädessä laitteelta laitteelle kiertäviä aloittelijoitakin. Sali on kuitenkin mielestäni juuri sopiva hyväkuntoisine ja monipuolisine laitteineen. Eli paineiden sijaan olen saattanut aloittaa kuntosaliharjoitukseni uudelleen ilman oman kunnon väheksymistä ja painojen pienuuden häpeilyä. Varmasti jollain salilla nuokin tunteet olisivat mahdollisia, muttei onneksi täällä.

Kovaa kuntosalitreenaajaa minusta tuskin koskaan tulee ja hyvä niin. Minun kuntosaleiluni tapahtuvat hyvällä mielin perus lihaskunnosta huolehtien ja ennen kaikkea rennolla otteella. Tästä en todellakaan ota itselleni jälleen kerran yhtä suoritettavaa asiaa elämääni, vaan salilla käydään rennolla mielellä silloin, kun muu elämä antaa siihen aikaa - muu elämä ensin, sitten vasta saleilu. En ala suorittaa tätä samalla tapaa, kuten aloin suorittaa liikkumista ja syömistäni sairauteni alkuvaiheessa. Tuolloin kaikki alkoikin hurahtamisesta liikkumiseen ja terveellisempään syömiseen. En aio kääntää anoreksiaa päälaelleen ja alkaa tavoitella tuloksia kuntosalilla panostaen samalla treenin kannalta "täydelliseen" ruokavalioon. Ehei, minun kuntosaleiluani johdattelevat hiljaksiin tapahtuva fyysisen kunnon kohentuminen kaiken tämän kroppaani kohdistuneen vuosien kaltoinkohtelun jälkeen sekä ruokailu, joka perustuu alati vahvistuvaan itsetuntemukseen sekä nälkätuntemuksen noudattamiseen. Ehkei näillä ajatuksilla sitä parasta tulosta tehdä, mutta säilyypähän ainakin mieli hyvänä, ote rentona ja elämän tärkein painopiste aivan jossain muualla :)

<3: Laura

Painoprojektini - tulosta sopivalla vauhdilla

Lupasin kirjoittaa painoprojektini etenemisestä myös itse painon nousuvauhdin näkökulmasta katseltuna. Tässä siis muutama sananen siitä, mutta myös muista ajatuksistani liittyen painon nousemiseen. Viimeksi kirjoitin siitä, miten olen kokenut kilojen myötä muuttuneen kehoni, ja millaisia ajatuksia tämä puoli projektissani minussa herättää. Kirjoitin pari kuukautta sitten melkoisen kattavasti ajatuksiani siitä, minkä painon koen tavoitepainokseni, ja millaisia ajatuksia minulla liittyy tavoitepainoon sekä painon kipurajoihin. Koska ajatukseni tämän asian suhteen ovat säilyneet täysin samana, en asiaa nyt tässä postauksessa erikseen käsittele. Mutta jos asia yhtään kiinnostaa, suosittelen lukemaan ajatuksiani aiheesta tuosta postauksesta, sillä itse ainakin koen aiheen todella tärkeäksi ja merkittäväksi anoreksiasta toipuvan kannalta.

Tulisinko onnistumaan?

Olen peloistani huolimatta joutunut jokaisella osastojaksollani myöntämään, että painon normalisoiminen ei suinkaan tapahdu hetkessä, vaan se vaatii oikeasti kovaa työtä. Koska aiemmin painon ylös hilaaminen on onnistunut minulta vain tarkasti valvotussa ja kontrolloidussa sairaalahoidossa, olin positiivisesta asnteestani huolimatta kieltämättä hieman huolissani omista mahdollisuukistani nostaa painoa kotioloissa. Mutta entiseen verrattuna etuinani tällä kertaa olivat psyykkisesti jo melko eheä ajatusmaailmani sekä maailman paras tsempparini eli Justus. Vaikka synnytyksen jälkeenkin koinkin psyykkisen hyvinvointini hyväksi, paremmaksi kuin kertaakaan sairastumiseni jälkeen, niin ymmärrän nyt myöhemmin, ettei se sitä täysin vielä ollut. Vaikka silloinkin tilanteeni oli hyvä, voin sanoa kulkeneeni aivan uskomattoman positiivisen matkan siitä pisteestä tähän hetkeen: niin terveillä kantimilla mieleni tällä hetkellä on.

Joten vaikka painoprojektin alussa uskoinkin melko vilpittömästi psyykkeeni olevan tasapainossa ja vapaa erilaisista sairaista syömis- ja käyttäytymismalleista tajuan nyt jälkeenpäin sen, kuinka paljon niitä avaamattomia lukkoja siellä vielä todellisuudessa oli.  Mutta kun yksi lukko aukesi, ovat muut auenneet ihmeellisellä tavalla siinä rinnalla - ikään kuin huomaamatta. Välillä tuntuikin, että ajatusmaailmani oli kuin kaatuvat dominopalat - mutta vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Kun yksi ajattelumalli kääntyi päälaelleen, sai se aikaan sellaisen vyöryn, että toinen toisensa jälkeen vääristyneet ajatukset alkoivatkin muuttaa muotoaan. Kaikki tämä sai aikaan sen, kuinka painon normalisoiminen muuttuikin mahdottomasta mahdolliseksi loppujen lopuksi hyvinkin lyhyessä ajassa.

Vuosia olin uskotellut itselleni painon normalisoimisen olevan haastavaa valtavan energiantarpeeni vuoksi, kun todellisuudessa kyse on aina kuitenkin ollut niistä lukoista pääni sisällä, joita en edes välttämättä ole tunnistanut todellisiksi. Toki energiantarpeeni onkin ollut suuri, mutta ei missään nimessä niin mahdoton, ettenkö oikeilla valinnoilla olisi jo aiemmin saanut loistavasti ylitettyä energiantarvettani ja siten käännettyä painoani noususuuntaiseksi. Jarru oli päässäni, ei fysiikassani: vaikka pitkään olinkin jo syönyt hyvin, niin ne pienet ratkaisevat vääristymät pääni sisällä jarruttivat yhä painon normalisoitumista. Niin kauan, kun en täysin rehellisesti vastannut nälkätuntemuksiini, vaan katselin syömääni energiamäärää kuin ulkopuolelta, kuin ulkopuolisen määräämänä faktana siitä, mikä energiamäärä minulle riittäisi, ei energiamäärä ollut yksinkertaisesti riittävä. Jollekin muulle se olisikin ehkä riittänyt, mutta ei minulle. Kun unohdin sen päässäni olevan viitteellisen määrän ruokaa, jonka oletetaan yleensä naispuoliselle henkilölle riittävän, ja aloin ajatella asiaa vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani, omista tarpeistani sekä omista tuntemuksistani, alkoi energiamäärä olla vihdoinkin minun tarpeisiini sopiva. Näin painon normalisoituminen kävi yhtäkkiä täysin mahdolliseksi - ja tuloskin on ollut sen mukaista.

Minkälaisin tavoittein ja ajatuksin lähdin liikkeelle?

Kuten aiemmin jo lyhyesti totesinkin, asetin viitteelliseksi tavoitevauhdiksi itselleni puolen kilon viikkotahdin. En halunnut sen olevan liian ehdoton, vaan halusin säilyttää siinäkin rennon otteen. En halunnut ajatella, että nyt alan suorittaa tätäkin asiaa elämässäni, vaan kyseessä täytyy olla luonnollinen tapa vastata omiin nälkätuntemuksiin sekä muihin kehon viesteihin, minkä kautta painokin hakeutuisi sille parhaaseen lukemaan. Ehdottomuutta en halunnut kuvioihin myöskään sen vuoksi, että tiedän valitettavan pitkän kokemuksen myötä sen, kuinka painon ei mitenkään ole mahdollista nousta tasaisesti - ei vaikka kuinka söisi samanlaista energiamäärää koko ajan.

Projektin alussa palauttelinkin tähän asiaan liittyen mieleeni eri osastojaksojeni kokemukset, mitä painon normalisoimiseen tulee. Etsin jopa kansioiden kätköstä muutaman diagrammin, jotka kertovat osastojakson aikaisesta painon nousemisesta. Huono tulos eräällä osastojaksolla, mitä painon normalisoimiseen tulee, kertoi minulle siitä, kuinka painoprojekti ei tulisi olemaan nopea ja helppo. Se kertoi siitä, kuinka mielen täytyy olla täysillä mukana, eikä jarrutteluja sallittaisi. Toinen diagrammi toiselta jaksoltani taas kertoi omaa kieltään siitä, kuinka painon ylössaaminen vauhdillakin on kuin onkin mahdollista, mutta se vaatii minulta valtavasti niin psyykkisesti kuin fyysisestikin - itseni ylittämistä monella eri tavalla. Ensimmäinen diagrammi kertoi karua kieltään siitä, kuinka parin kuukauden osastojakso oli tuonut painooni lisäystä vaivaisen yhden kilon - eli käytännössä ei juuri mitään. Toisella osastojaksolla sen sijaan olin saanut normalisoitua pianoni eli nostettua painoa noin 14 kiloa ainoastaan hieman pidemmällä ajanjaksolla. Mikä vaan siis olisi mahdollista, mutta asenteen täytyisi olla kohdillaan - sitä se ei nimittäin selvästikään ole toisella kuvaamallani osastojaksolla ollut!

Vaikka osastojaksoni eroavatkin paljon toisistaan painon nousuvauhdin kannalta katsottuna, on yksi selkeä asia, mitä nuo kaikki diagrammit yhdessä minulle kertoivat: vaihteluita tulee ja paljon. Ajoittain paino saattaa aluksi jopa laskea, toisinaan taas hypähtää parissa päivässä jopa pari kiloa ylöspäin. Saattaa mennä parikin viikkoa, kun muutosta ei tapahdu numeraalisesti, mutta jo kahden päivän päästä paino on saattanut nousta jopa lähelle kaksikin kiloa. Kaikki tämä siitä huolimatta, että paino olisi otettu samalla vaa`alla, samaan aikaan päivästä ja samalla vaatetuksella. Painon nouseminen ei ole tasaista - sen täytyy mieli tajuta ja hyväksyä. Se, että paino hypähtää parissa päivässä ylöspäin parikin kiloa, ei kerro mitään erityistä niiden kahden päivän syömisistä, vaan tulos on saavutettu niiden kahden edeltävän viikon aikana, jolloin paino ei ole noussut lainkaan tai on jopa laskenut. Ja vaikka paino olisi noussut jo aiemminkin, mitä seuraisi "selittämätön" hypähdys painossa, tulevat mukaan turvotukset, vatsantoiminta ja monet muut painoon äkillisesti vaikuttavat tekijät. Itse pidinkin - ja pidän edelleenkin - lähtökohtana sellaista ajatusta, että mieli ei saa säikähtää tuollaisia vaihteluita. Yksi punnitus ei kerro vielä mitään, neljä kertookin sitten jo paljon enemmän. Kun vaihteluiden mahdollisuuden tiedostaa jo etukäteen, osaa niihin suhtautua sitten hetkessäkin paremmin. Sillä jos mieli säikähtää jokaista hypähdystä, ottaen välittömästi takapakkia monta askelta, ei tulos ole hyvä eikä pysyvä.

Olin siis psyykkisesti varautunut hyvin painon nousemiseen ja mahdollisiin ajatuskuoppiin - enää vain puuttui itse toteutus. Lähdinkin liikkeelle melko innokkaasti, pienen uteilaisuuden kera asenteella, että minähän pystyn tähän! Jouduin kuitenkin lähtemään projektiin myös melkoisen kokeilevalla kannalla, sillä enhän voinut tarkalleen tietää, kuinka paljon kroppani energiaa vaatisi, jotta paino oikeasti alkaisi noustakin. Entiseen verrattuna imetyksen myötä tullut energian lisätarve oli minulle täysin uusi asia, mutta toisaalta en taas juurikaan kuluttanut energiaa liikkumalla. Lähdin siis siltä pohjalta, että aluksi vastaan täysin rehellisesti nälkätuntemuksiini, jonka jälkeen lähden tarvittaessa lisäilemään määriä. Pidin myös Jarnon muistuttelemana mielessäni ne tuntemukset osastojaksoiltani, jolloin olen suorastaan ahtanut ruokaa sisääni: ne ikävät fyysiset, mutta välttämättömät tunteet, jotka ovat seuranneet kasvavia ruokamääriä. Mutta ilman kasvavia ruokamääriä, ei tulisi tulosta - sen tein heti alussa itselleni selväksi. Olin varautunut siihen, että joutuisin syömään paljonkin yli nälkäni, mutta olen saanut todeta sen melkeimpä riittäväksi, että vastaan kunnolla nälkääni. Edelleenkin uskon siis vahvasti siihen, että kehoni huutaa ruokaa niin kauan, kunnes se on saanut varastonsa täytettyä.

Millä mielin kiloja on tullut vastaanotettua?

Kun sain tehtyä ruokailuihini tarvittavat muutokset, alkoi paino nousta melko nopeastikin tavoitteenmukaisesti - maltilla, mutta kuitenkin tuloksellisesti. Olin niin motivoitunut projektiini ja tahdoin todella painon nousevan normaaliin, joten kun vaakalukema alkoi osoittaa nousun merkkejä, olin vilpittömästi onnellinen. Iloitsin ensimmäistä kertaa noususta oikeasti ja motiivina olivat terveys, jaksaminen ja hyvinvointi. Kun aiemmin osastolosuhteissa paino on noussut ylöspäin ja olenkin tuntenut ahdistuksen sijaan helpotusta, ovat motiiveina toimineet kotiloma, vapaudet tai jopa kotiutuminen. Nyt olin jo kotona ja olin vapaa toimimaan haluamallani tavalla, joten ne eivät olleet syitä ilooni, vaan ainoastaan aidot ja rehelliset ilon tunteet edistymisestäni terveyden suhteen.

Ja näitä ajatuksia todella tarvittiin, sillä muutoin minulle olisi varmasti käynyt niin, että mieli olisi pelästynyt painon nousemista alta aika yksikön - siitä ei ole epäilystäkään. Nimittäin aiemmin, jos paino on edes pysynyt samana, saatika liikkunut hieman ylöspäin kotona (mitä ei tosin ole koko aikana tapahtunut kuin korkeintaan parin sadan gramman verran), olen syyllistänyt itseäni ihan järjettömällä tavalla - sairaimmalla mahdollisella. Mieleeni on tulvinut syytöksiä ahneudesta, olen jopa kuvitellut ahmineeni, vaikka syömiseni on ollut kaikkea muuta. Olen lietsonut pelkoa siitä,  kuinka paino tulisi räjähtämään käsiin - miten se voi nousta, vaikken edes vastaa nälkätuntemuksiini kunnolla? Pää on ollut täynnä sairaita ajatuksia vailla iloa terveyden kohentumisesta. Nyt nuo sairaat ajatukset ovat kuitenkin pysyneet poissa ja ilo hyvästä voinnista on ollut pinnalla, mutta myös kova luottamus omaa kehoa kohtaan - näin tämän asia kuuluukin edetä.

Minkälaista vauhtia paino on lopulta noussut?

Kuten aiemmin jo kerroinkin, tuli ensimmäinen kilo ihan huomaamatta takaisin, ennen edes varsinaisen painoprojektin aloittamista ja ennen konkreettisten muutosten tekoa. Tämän jälkeen tilanne kuitenkin vakiintui melko pitkäksikin aikaa ilman, että sain todellisuudessa minkäänlaista muutosta aikaan. Koenkin varsinaisen muutoksen lähteneen käyntiin maaliskuun loppupuolella, jolloin otin käyttööni vanhan ateriasuunnitelmani pitkä tauon jälkeen. Siitä lähtien olen merkinnyt ylös yhteiseen kalenteriimme painoni, jotta se on ollut tavoitteellisessa mielessä sekä minun että Jarnon nähtävillä. Tämä oli Jarnon toive, sillä hän oli luonnollisestikin turhautuneena seurannut sivusta jo aivan liian pitkään tilannetta, joka painon kannalta jankkasi paikoillaan. Tilannetta, jolloin en edes aina meinannut uskaltaa kertoa todellista painoani. Ensimmäisen painolukeman merkitsin kalenteriin huhtikuun ensimmäisenä päivänä, jonka jälkeen olen käynyt vaa`alla kerran viikossa, satunnaisesti kahdesti. Mietin pitkään, onko hyvä vai huono idea laittaa painon nousuvauhtia ihan lukemina esille tänne blogin puolelle. Toivon kuitenkin tämän olevan ennemmin hyvänä esimerkkiä tuloksen aikaansaamisesta, kuin lisäävän negatiivisia tunteita painon nousemista kohtaan sellaisilla, jotka sitä suunnattomasti pelkäävät.

Lukemia viime kuukausilta:

1.4. +1,2 kg tammikuun lopulta         10.5. +1,1 kg

10.4. +500 g                                             17.5. +300 g                   

15.4. +700 g                                              20.5. +300 g                                    

22.4. +500 g                                              27.5 +500 g                                  

29.4. -100 g                                               3.6. +300 g 

6.5. +/- 0                                                   12.6. +600 g 

Tällaisella tavalla, tällaisilla lukemilla olen päässyt tähän tilanteeseen, missä olen juuri nyt. Olen tilanteestani erittäin tyytyväinen, mutta täysin tyytyväinen olen vasta, kun olen tavoitteeni saavuttanut :) Mutta jo nyt voin sanoa elämänlaatuni parantuneen tuhannesti, minkä varmasti aistii arjestamme kertovista postauksistakin. Olen noudattanut ruokapäiväkirjojeni mukaista kaavaa joka päivä, mikä on taannut painon jatkuvan kohentumisen. Kaikki on siis tähän mennessä sujunut ihan uskomatoman hyvin alkuperäisten ajatusteni mukaan siten, että olen oikeastaan joutunut kovin vähän asialle edes ajatuksiani uhraamaan. Kunhan vain olen syönyt kehoni kaipaamalla tavalla, on kaikki muu sujunut kuin itsestään. Jos paino alkaa kuitenkin junnaamaan jossain vaiheessa paikoillaan, olen valmis tekemään välittömästi tarvittavia lisäyksiä. Mutta uskon tämänkin tulevan luonnollisten tuntemusten kautta, sillä jos vaikkapa liikuntamääräni kasvavat, niin eiköhän se nälkäkin siellä kasva samaa tahtia. Terve rehellisyys itselle on siis se aivan ykkösjuttu - sillä päästään jo pitkälle :)

Kuvat: weheartit.com

Jottei postaus veny taas aivan mahdottomiin mittoihin - minkä se tosin on jo tainnut tehdä - ajattelin kirjoittaa aiheesta ainakin vielä yhden postauksen verran. Haluan nimittäin käsitellä aihetta vielä siitä näkökulmasta, että mitä tapahtuu, kun olen tavoitteeseeni eli hyvänolonpainooni päässyt. Onko ajatus helpottava, pelottava vai olenko senkin asian suhteen täysin luottavaisin mielin? Koenko, että joutuisin painon saavutettuani luopumaan jostain, vai jatkanko hyvillä mielin samaan tapaan? Noh, ehkä voitte jo arvatakin suhtautumiseni noihin kysymyksiin, mutta siitä huolimtta haluan vielä kunnolla avata ajatuksiani niihin liittyen. Koska olen elänyt niin hetkessä, en ole aivan liikaa ajatuksiani tuohon asiaan edes vielä uhrannut - mutta nyt voisin sen ehkäpä joku päivä tehdäkin, ihan ajan kanssa :)

<3: Laura

P.s. Millaiselta tuollainen vauhti painon nousemisen suhteen teistä tuntuu? Aiheuttaisiko se sietämätöntä ahdistusta vai olisiko vauhti siedettävä? 

Ihana muutostila - ajatuksia muuttuvasta kropasta

Vitonen rikki - painoprojekti edistyy! - postauksen jälkeen tulikin yhtäkkiä mieleen vaikka kuinka paljon asioita, joita aiheeseen liittyen haluan täällä blogissa käsitellä! Ja teidän toiveidenne myötä niitä tuli vielä entistä enemmän, joten päätimpä kirjoittaa projektiini liittyen useamman eri tekstin, käsitellen yhdessä postauksessa selvemmin yhtä ja samaa aihealuetta :) Ennen kuin paneudun tarkemmin itse painoon, on tässä hieman tämän hetkisiä ajatuksiani vartalostani, joka on kokenut jo varsin mieluisaa muutosprosessia viime kuukausien aikana :) Muutos on ollut mieluisa minulle nyt, mutta ennen se ei olisi sitä todellakaan ollut. Siksi aiheen pohtiminen minulle täysin toisesta näkökulmasta onkin kovin uutta ja mielenkiintoista!

Miltä muuttuva vartalo on tuntunut?

Pitkään en edes ajatellut vartaloni muutoksia. Olen elänyt niin hetkessä Justuksen kanssa, ettei oman vartalo peilailuille ole jäänyt juuri aikaa. Oikeastaan vasta painon noustua nelisen kiloa, havahduin yhtäkkiä siihen, että muutos on oikeasti todellinen. Siihen mennessä olin mennyt hyvän psyykkisen ja fyysisen fiiliksen mukaan eli kuulostellut ainoastaan omaa jaksamistani. En ollut pysähtynyt mallailemaan, mittailemaan ja peilailemaan kasvavan kauhun kera itsenäni, kuten aina ennen olen tehnyt. En ole koko aikana lietsonut muuttuvaan kroppaan liittyviä pelkoja, enkä siten ole antanut negatiivisille ajatuksille edes mahdollisuutta. Toki nämä kaikki ajatukset entisiin, ahdistaviin kokemuksiin liittyen olivat minulla aluksi mielessä - kukapa niitä voisi niin vain unohtaa. Olisin voinut joutua niiden valtaan, mutta jostain syystä oloni oli tällä kertaa positiivinen ja luottavainen. En oikein tiedä, mistä tuo luottamus omia hyväksymisen tunteita kohtaan kumpusi, mutta jo projektini alussa ne olivat vahvasti läsnä - eivätkä oikeastaan ole senkään jälkeen edes horjuneet.

Päivä päivältä, kun kroppani vahvistuu, vahvistuu minulla myös itseluottamus vartaloni suhteen. Kun lihaskuntoni kohenee, kohenee myös oman kehoni, sen äärirajojen hahmottaminen ja tunteminen. Se ei tunnu vain kuorelta, pakolliselta pahalta, vaan fyysisesti toimivalta kokonaisuudelta. Oikeastaan olenkin tietämättäni tainnut käydä vartalon muuttumiseen liittyvää hyväksymisprosessia koko ajan läpi sitä kautta, kuinka toimivaksi kokonaisuudeksi kroppani nykyään koen. On ollut ihan uskomatonta näiden hetki hetkeltä eteenpäin kituutettujen vuosien jälkeen huomata, kuinka paljon omalla kropalla on annettavaa. Se toimii niin kuin sen on tarkoitus toimia. Se jaksaa ja se väsyy. Väsymyksestä se palautuu normaalilla tavalla ja on jälleen valmis uuteen päivään. Jaksamisen tunne on näiden vuosien jälkeen jotain niin uskomatonta, etten siitä olisi enää ikinä valmis luopumaan. Saan koko ajan lisätsemppiä myös siitä, kuinka huomaan selviäväni yhä paremmin erilaisista arkielämän haasteista, jotka tarvitsevat fyysistä jaksamista. Jaksan puuhata kotiaskareiden parissa aina vaan paremmin ja paremmin: fyysiset työt eivät siirry automaattisesti Jarnolle, vaan myös minä kykenen taas itsekin niihin. Mikä olisikaan parempaa kiitosta tehdystä työstä parantumisen eteen, kuin kaikki konkreettiset arjessani näkyvät parannukset? Toki psyykkisestä hyvinvoinnista olen enemmän kuin kiitollinen, mutta myös fyysisyyden kautta tuleva positiivinen palaute minulle itselleni kertoo mitä parhaimmalla tavalla tämän hetkisestä voinnistani!

Ja vaikka fyysinen jaksaminen onkin päällimmäisenä mielessä, niin tottakai olen miettinyt painon normalisoitumisen positiivista vaikutusta mitä ulkonäköönikin tulee. Toki ulkonäkönikin minulle on tärkeä asia, vaikkei se olekaan kaikki kaikessa. En ole suinkaan antanut sairauden takertua muuttuvaan kroppaani, mutta terveelle minälleni olen siihen luvan antanut! Eli negatiivisessa mielessä en ole kroppaani tuijotellut peilistä, mutta positiivisessa mielessä olen ollut enemmän kuin tyytyväinen muuttuneeseen ulkonäkööni. Se, että näytän jaksavalta ja hyvävointiselta jo ihan kasvoiltani ja olemukseltani, on palkitsevaa. Mutta yhtä paljon nautin siitä, että kroppani alkaa näyttää taas aikuisen naisen tavalliselta kropalta ja ennen kaikkea terveeltä. Hyvä olo tuntuu, mutta se varmasti myös näkyy vartalostani, mikä on minulle todella tärkeää tällä hetkellä:)

Suhtautumiseni vartalooni ja olemiseni oman vartaloni kanssa on muuttunut Justuksen syntymän myötä aivan totaalisesti. Suhtautumiseni omaan vartalooni on ollut murrosiästä asti minulla todella haastava, vaikka kyse ei olekaan ollut painosta, vaan juurikin siitä naisellisuudesta. Nuoruuden kipuilujen jälkeen sairaus järisytti jo saavutettua tasapainoa ikävällä tavalla, ja kaikki saavutettu hyäksyntä katosi taivaan tuuliin. Nyt olen sen sijaan löytänyt sellaisen vapauden, mitä en ole ikinä ennen kokenut! Olen häpeillyt omaa vartaloani pukukopeilla vuosien ajan, ja ala-asteiältä peräisin ollut oman kropan peittely jäi vuosiksi päälle. Justuksen syntymä on hoitanut viimeistelyn noiden häpeän tunteiden hautaamisen suhteen, enkä koe enää häpeän tunteitani vaartalooni liittyen. Vaikkei kroppani ole täydellinen, niin tuskin se on yhtään sen huonompi, kuin niillä muillakaan pukukopin naisilla - sen tajuan nyt paremmin kuin hyvin. Erilainen se toki on, muttei yhtään sen huonompi.

Jo se, kuinka synnytyksen jälkeinen löllyvä pallomahani oli minusta lähinnä sympaattisella tavalla hassun näköinen, kertoo siitä, että elämäni ykkösprioriteetit ovat aivan jossain muualla kuin vartaloni ulkonäössä. Kroppani on valjastettu sille ominaiseen tehtävään- tehtävään, jolla on suuri merkitys Justuksen hyvinvoinnille, mikä on minulle tällä hetkellä aivan ensisijaisen tärkeää. Enkä nyt tarkoita vain imetystä, vaan minun  fyysisen hyvinvointini tärkeyttä, jotta pystyn ja jaksan huolehtia minulle rakkaimmasta asiasta tässä maailmassa. Toki osaltaan myös imettäminen on saanut minut astumaan aivan uudenlaiselle hyväksynnän tasolle ja vapauttanut minua valtavasti. Justuksen synnyttyä sulkeuduin aluksi tiiviisti toiseen huoneeseen imettämään, mutta jo jonkin ajan päästä aloin nähdä asian luonnolisena osana pienen lapsen äitinä olemista ja nykyistä elämääni - niin vapaana, etten enää kokenut tarvetta suojata itseäni ihan jokaisen katseilta. Vuosia ja vuosia minun suuri häpeän kohteeni vartalossani ei sitä yhtäkkiä enää olekaan - varsin vapauttavaa, sen voin kertoa!

Miltä muiden kommentit ulkonäköön liittyen tuntuvat?

Todella monelle on varmasti vaikea ottaa omaa ulkonäköä koskevat kehut todesta ja hyvillä mielin vastaan. Enkä tarkoita vaan syömishäiriötä sairastavia, vaan ihan meitä kaikkia. Syömishäiriötä sairastavalle ne saattavat olla se viimeisin asia, mitä haluaa kuulla, sillä sairas mieli kääntää kehut omissa korvissa sanoiksi "olet lihonnut" tai "etpä taida olla enää sairas". Muiden on taas ehkä muista syistä vaikea ottaa kehuja vastaan, uskoa niiden vilpittömyyttä, uskoa niihin itse. Minä taas olen huomannut, kuinka terve itserakkaus on minulla kohottanut päätään tässäkin asiassa. Jokaiseen kommenttiin olen vastannut iloisin mielin kiitos, sillä niin hyvältä nuo sanat ovat minusta tuntuneet. Nuo pienet sanat kuulostavat minun korvissani tällä hetkellä sanoilta: "olet selvästi parantumassa" sekä "näytät terveemmältä eli todella hyvältä". Sairaus ei käännä niitä miksikään muuksi, vaan kuulen ne juurikin niin, kuin ne sanat on tarkoitettu kuultaviksi :)

Kun sain kuulla läheisiltä ensimmäisiä kertoja siitä, kuinka alan näyttää hyvältä tajusin, että muutos oli oikeasti silmin nähtävä. Ja nuo kommentit tuntuivat vain ja ainoastaan mahtavilta! Jopa äidin kommentti äitienpäinä, että "näyttääpä tuo tunika kivalta päälläsi - nyt kun alat taas näyttää ihmiseltä" kirvoitti hyvät naurut ja hyvän mielen :) Koska läheiseni ovat seuranneet tätä kaikkea jo vuosia niin läheltä, näkevät he oikeasti vointini kohenemisen aivan erilaisin silmin kuin kukaan muu. Vuosia syömättömyyden kurimuksessa riutunut kroppani ja oksentelun kuivuttama kehoni kolmen vuoden takaa ovat varmasti syöpyneet heidän mieliinsä vahvemmin, kuin itse voin sitä kuvitellakaan. Tuohon muutoksen näkemiseen sekoittuu varmasti sellainen määrä huojennusta, etten voi sitä itse kunnolla tajutakaan samanlaisissa määrin!

Voi olla, että jonkun toisen mielestä en painon yhä noustessa näytäkään enää hyvältä - tämäkään ei ole mitenkään mahdoton ajatus. Voi olla, että nouseva painoni ja muuttuva kroppani kirvoittaa jonkun mielessä myös negatiivisia kommentteja. En voi olettaa, että kommentit tulisivat olemaan aina positiivisia. Niin ikävältä kuin ajatus tuollaisesta tuntuukin, haluan ajatella selviäväni siitä. En halua uskoa niiden aiheuttavan takapakkia, vaan vahvistavan entisestään vahvaa minäkuvaa ja itseluottamustani - uskoa, että olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Itse aionkin luottaa tässäkin asiassa läheisiini, omiin parantuviin ajatuksiini sekä numeraaliseen faktaan. Vaikka haluan saavuttaa senkin päivän, kun en oikeasti tiedä painoani - koska sen tietämiselle ei ole enää terveyteni kannalta merkitystä - tukeudun sitä ennen numeroon varmistaakseni sen, että paino nousee myös numeraalisesti tarpeeksi ylös.

Voi tulla päiviä, kun oma vartalo ei tunnukaan mieluisalta. Voi tulla päiviä, kun joudun oman silmän, kehonkuvani ja painoni ristituleen. Mutta siitä aion pitää huolen, että tavoitteeseen noustaan, vaikka joku osa alkaisikin minusta epäröidä. Nyt ei yhtään tunnu siltä, mutta ajatuksissani aion varautua kaikkeen, mikä on vain järkevää sairauden kuoppia vältellessäni. Tähän kaikkeen tulen varmasti saamaan tukea ja varmistusta läheisiltäni, jotka pystyvät katsomaan asiaa terveesti ja ulkopuolisen silmin - ajatellen minun parastani. Haluan luoda terveen suhteen omaan kroppaani hyväksyen sen epätäydellisyyden. Sellaista naista ei varmasti maailmassa olekaan, joka täysin tyytyväinen vartaloonsa olisi, mutta se ei estä olemasta sinut kroppansa kanssa ja rakastamasta sitä. Kriisipäiviä kropan suhteen tulee varmasti siinä missä huonoja hius- ja naamapäiviäkin. Myös vaatekriisit tulevat varmasti kirvoittamaan vielä monet ulkonäkökriisit, mutta ne ovat vain sitä tavallista elämää. Mutta tavallista elämää on myös se, että niistä kriiseistä päästään yli ilman, että aletaan heti käymään sotaa omaa itseä vastaan tuhoisin asein ja vielä tuhoisammin seurauksin.

Miten painon normalisoituminen on vaikuttanut pukeutumiseeni?

Sain kysymyksen liittyen siihen, että onko sairaus jossain vaiheessa vaikuttanut pukeutumiseeni tai rajoittanut sitä jotenkin. Itse en ole koskaan kokenut sellaista vaihetta, että olisin ollut kehoni kanssa niin hukassa, että olisin ostanut selvästi liian isoja vaatteita tajuamatta niiden oikeaa kokoa. Sen sijaan muistan alkuaikoina sairaalla tavalla jopa nauttineeni tiukkoihin vaatteisiin pukeutumisesta tai vanhojen farkkujeni käytöstä, jotka roikkuivat "ihanasti" jalassani. Farkut helpottivat sairaalla tavalla oloani: en olekaan osastosyömisestä huolimatta lihonnut valtavaksi. Samalla myös pyrin realisoimaan vanhojen vaatteiden avulla sitä, kuinka kroppani ei oikeasti ole sellainen, millaisena silmäni peilissä sen näkevät: vaikka kroppani näyttäisi minusta kuinka samanlaiselta kuin 15 kiloa painavampana, ei se sitä voi olla, jos vanhat housut putoavat jalasta. Eli paljon on päähäni tunteita mahtunut vuosien varrella myös vaatteisiin liittyen: sairaalloista mielihyvää isoksi jääneistä vaatteista sekä pakokauhua painon normalisoitumisen myötä pieneksi jäävien vaatteiden vuoksi, mutta myös surua rumalla tavalla roikkuvista vaatteista sekä iloa jälleen hyvin istuvien vaatteiden takia. Paljon tunteita laidasta laitaan - joskus jopa kaikki nuo yhden päivän sisällä.

Olenkin hakenut hyvää oloa mitä kroppaani tulee myös vaatteiden kautta - niin menneinä vuosina kuin tälläkin hetkellä. Jokaisella kerralla, kun painoni on noussut, olen hakenut motivaatiota ja helpotusta vaatteista. Siitä, että saan taas käyttää housuja, eikä aina tarvitse tyytyä leggingseihin. Näyttäisin taas vaatteissani aikuiselta naiselta, enkä liian isoissa vaatteissa liikkuvalta pikkutytöltä. Tällä hetkellä nautin hyvin istuvista vaatteista ja siitä, kun saan taas vähitellen koko vaatekaappini sisällön käyttööni. Näen siis muuttuvan vartaloni vain ja ainoastaan mahdollisuutena ja aukeavina ovina mitä pukeutumiseen tulee. Nouseva paino antaa minulle siis laajemman vaatevalikoiman sekä suuren joukon mahdollisuuksia nauttia vartalostani myös kauniiden vaatteiden kautta.

Sovitettuani trikoista maximekkoa, joka oikein nuoli vartalon muotoja, osasin nauttia vähitellen paljastuvista naisellisista piirteistä. Kyllä, jokainen möykky ja muhkura tulee myöskin esiin, mutta mitä sitten? Kun painoa tulee vielä lisää, lisääntyvät nuokin muodot entisestään, mutta sekin on vain ja ainoastaan normaalia! Kenenkään vartalo ei ole täysin siloiteltua ja tasainen - miksi siis minunkaan pitäisi olla? Vaatteilla voi leikitellä ja hakea sitä omaa itseään myös niiden kautta. Sopivat ja omaa kroppaa imartelevat vaatteet antavat paljon anteeksi ja korostavat omia parhaita puolia ihanalla tavalla. Sen sijaan, että keskittyisin inhoamaan jotain tiettyä kohtaa vartalossani, voin nauttia niistä hyvistä puolista :)

Saako sairaus enää mitään mielihyvää vanhasta olemuksestani?

Sain kysymyksen myös siihen liittyen, että pystynkö näkemään kuinka "pahalta" näytin ennen ja katsomaan kuvia itsestäni nyt ja todeta kuinka hyvältä näytän, ilman että sairaus saa siitä mitään? Kommentissa korostettiin vielä ajatusta siitä, kuinka sairaus saattaisi tarttua ajatukseen, jonka mukaan viimeisillä kiloilla ei olisi kiire, kun alan jo näyttää normaalilta mitä painoon tulee. Kysymys oli enemmän kuin hyvä ja sellainen, mikä tulee todellakin huomioida tulevaisuudessakin. Koen tällä hetkellä, että pystyn todellakin ajattelemaan, kuinka pahalta olen kulloinkin vuosien saatossa näyttänyt. Sairaus ei saa enää mitään noiden vanhojen kuvien katselusta. Se ei koe minkäänlaista mielihyvää kuvia katsellessa, eikä todellakaan katsele kaihoisasti vanhan olemukseni perään - tai oikeastaan terve minä ei katsele, sillä sairaus ei ole enää nimeksikää läsnä. Ennemminkin kuvien katselu saa minut surulliseksi, ahdistumaan ja jopa tavallaan pahoinvoivaksi - niin valtavan rankkoja nuo menneet vuodet ovat minulle olleet. Kuten taannoin totesin, menneisyydelle en voi mitään ja sille, että olen aikanaan tuolta näyttänyt. Siitä voin kuitenkinpitää huolen, ettei paluuta tuollaiseen ole enää ikinä. Ja se onkin lähtökohtana nyt kaikelle eli en todellakaan koe minkäänlaista kaipuuta vanhaan, tuohon riutuneeseen ja kuivettuneeseen kroppaan, mikä oli niukin naukin elävä ihmisraato. Nautin niin kovin siitä, mitä vartalollani on minulle nykyisin annettavanaan, etten olisi siitä enää ikinä valmis luopumaan - en sitten ikinä!

Mutta jotta saan tämän olotilan pitää, täytyy minun todellakin nostaa painoni sinne normaaliin saakka. Jarruttelu painon normalisoimisen suhteen ei saa tulla kysymykseenkään. En aion tyytyä puolitiehen enkä halua pitkittää prosessia enää yhtään. Kuten totesin, saattaa mieli väistämättäkin joutua joskus melkoiseen ristiaallokkoon, mutta siitä huolimatta aion nostaa painon sinne normaaliin asti. Sitten voisin pikkuhiljaa jättää sairauden jo kokonaan taakseni, sillä mieleni olisi jo siihen hyvinkin valmis :)

Kuvat: weheartit.com

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Samankaltaisista ajatuksista kirjoitin jo eräässä vastauspostauksessa, mutta sen jälkeen suurin muutos onkin varsinaisesti vasta tapahtunut. En edes palannut itse lukemaan noita sanoja, enkä siten muista tarkalleen tuon hetkisiä fiiliksiä, vaan kirjoitin tämän tekstin ainoastaan tämän hetkisten ajatusteni pohjalta. Eli jos kiinnostusta löytyy, voi toki kurkata, ovatko tuntemukseni vajaan parin kuukauden aikana kuinka muuttuneet, kun paino on todellisuudessa noussut useammankin kilon :) Itse uskon, että silloiset ajatukseni ovat ainoastaan vahvistuneet ja konkretisoituneet!

 Omien ajatusteni rinnalla, olisi mielenkiintoista kuulla teidänkin kokemuksia asiaan liittyen! Erityisesti siitä, millaisena te koette muiden kommentit ulkonäköönne liittyen? Saako sairaus mielihyvää kauhistelevista kommenteista ja kääntääkö sairas mieli positiivisiksi tarkoitetut sanat negatiivisiksi, jopa haukkumasanoiksi? Vai pystyttekö kuulemaan sanat juurikin niin kuin ne on tarkoitettukin kuultaviksi? Eikä vain vartaloon liittyen, vaan onko kohteliaisuuksien vastaanottaminen ylipäätään vaikeaa teille?

<3: Laura

Vitonen rikki - painoprojekti edistyy!

Kyselin viimeisimmän ruokpäiväkirjan yhteydessä, olisiko kenelläkään kiinnostusta kuulla minun painoprojektini etenemisestä. Kuten silloin kirjoitin, olin ajatellut pitää omat painoasiani vähäisemmällä täällä blogissa, mutta koska sain muutaman hieman epäilevän kommentin projektini edistymisestä, ajattelin asiaa valottaa muutamalla sanalla - tai noh, vähän useammallakin :) Kommentit olivat siis täysin ystävällisiä ja huolehtivaisia sen suhteen, onko tämä asia edennyt laisinkaan, enkä niitä suinkaan negatiivisena ottanut. Ja koska uskon painoprojektini olevan monelle samassa tilanteessa olevalle hyvä esimerkki muutoksen mahdollisuudesta, ja koska kyseistä aihetta käsittelevää postausta toivottiinkin, kuvittelisin tämän tekstin kirjoittamisen kannattavan todella. Noh, onko projektini sitten edennyt odotetunlaisesti? Kyllä on - kuten otsikkokin antaa ymmärtää, on nyt viisi arvokasta kiloa tullut painoa lisää tähän kroppaan :)

Mistä kaikki sai alkunsa?

Kaikki alkoi oikeastaan synnytyksen jälkeisestä ajasta. Kun synnytyksen jälkeen painoni romahti aivan liian alhaisiin lukemiin, tajusin heti, että painoni ei voisi jäädä näihin lukemiin pitkäksi aikaa tai saavuttamani psyykkinen hyvinvointi olisi enemmän kuin nopeasti uhattuna. Minun olisi siis saatava muutosta aikaan ja pian, jotta asia lähtisi korjaantumaan ja painoni siirtyisi turvallisemmille lukemille. Kyse ei siis ollut siitä, että energiaa kuluttava imetys olisi salakavalasti laskenut painoani, vaan se vakiintui pidemmäksikin aikaa siihen lukemaan, mihin se synnytyksen jälkeisellä viikolla laski. Muutama kuukausi menikin siten, että sain pidettyä imetyksestä huolimatta painoni tasaisena, mikä oli minulle jo suuri saavutus, sillä imetys itsessään tunnetusti lisäsi energiantarvettani entisestään melko huomattavasti. Jostain syystä tyydyin jonkin aikaa siihen, että painoni pysyi samana - ehkäpä tuudittautuen siihen ajatukseen, että jo se oli minulle melkoinen saavutus. Enhän ollut koskaan kyennyt kotona painoani nostamaan - en sitten yhtään.

Toki kaikki uusi lapsen kanssa vei energiaa ja uusi, ihana arkemme vei minut mennessään. Ja vaikka itsestäni huolehtiminen oli vahvasti mielenpäällä, en pystynyt ihan täysillä ruokailuihini kuitenkaan vielä panostamaan. Sairaus ei siis johdatellut minua, enkä käyttänyt kiirettä ja vastasyntynyttä lasta tekosyynä, vaan huolehdin kyllä ruokailuistani entistä tarkemmin - olihan jaksamiseni ensisijaisen tärkeää myös lapsen hyvinvoinnin kannalta. Mutta kuten jokainen saman kokenut tietää, vaatii painon nostaminen oikeasti melkoisia tekoja ja paljon ajatustyötä, eikä minulla rahkeet heti tuohon riittäneet kaiken uuden keskellä.

Mikä johti projektin todelliseen käynnistymiseen?

Käänne tapahtui oikeastaan teidän ansiostanne, jotka kehotitte minua tarttumaan taas vanhaan ateriasuunnitelmaani. Olin laitellut tänne muutamia ruokapäiväkirjojani esille kuvitellen, että ruokailuni ovat jo hyvillä kantimilla. Ja olivathan ne toki sairaisiin aikoihin verrattuna mallillaan, mutteivät riittävästi nykytilanteeseeni nähden. Eli parannusta olisi tapahduttava tai jäisin junnaamaan paikoilleni - saattaisipa tervehtyminen alkaa taas lipua kauemmaksikin. Tajusin tämän teidän kommenttienne myötä melkoisen pian, ja ateriasuunnitelman tutkiminen sai minut näkemään asian entistä selvemmin: tarvitsisin lisää energiaa ja paljon! Lähdinkin innoissani uudesta askeleesta muokkaamaan ateriasuunnitelmaani minun ja Justuksen arkeen sopivaksi. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien huomasin sankan joukon positiivisia muutoksia verrattuna entiseen: uskalsin syödä entistä rohkeammin, vastasin herkemmin nälkätuntemukseeni, energiansaannin parantumisen vuoksi jaksamiseni kohentui entisestään ja sairaat ajatukset lipuivat yhä kauemmaksi minusta. Sillä samaisella hetkellä tajusin, että se ratkaiseva, tarvittava muutos olisi nyt vihdoinkin käsillä!

Miten painon normalisoituminen lähti käyntiin?

Tähän mennessä painoni oli alhaisimmasta lukemasta kivunnut itsestään noin kilon verran ylöspäin hyvällä perussyömisellä, mutta siihen se sitten jämähtikin aivan liian pitkäksi aikaa. Eli ateriasuunnitelman noudattaminen oli edistysaskel terveiden ajatusten kannalta, mutta myös painoni normalisoimisen kannalta. Sillä sen jälkeen painoni on kivunnut ylöspäin juurikin asettamassani tavoitevauhdissa eli noin puolisen kiloa viikossa. Lähdin tavoittelemaan tuosta hetkestä lähtien normaalipainoa tavoitteellisesti, mutta kuitenkin rennoin mielin. Koska ajatus painonnoususta ei ahdistanut, vaan tuntui todella hyvältä, tiesin heti muutoksen olevan vain ja ainoastaan positiivinen. Toki tulevaa on mahdotonta ennustaa, mutta kun paino lähti kohoamaan ja oloni niin fyysisesti kuin psyykkisestikin vain koheni, usko myös tuleviin tunteisiini vahvistui: tulisin hyväksymään muuttuvan vartaloni.

Punnitukset hoidinmme kotona Jarnon kanssa entiseen tapaan kerran viikossa, mutta nyt merkitsin ne kalenteriin näkyville. Mitään paineita tästä projektista en ottanut, mutta koska hinku palata normaaliin ja terveeseen elämään myös kehon hyvinvoinnin kannalta oli suuri, otin rentoudesta huolimatta painon normalisoimisen tosissaan. Paino lähtikin nousuun hienosti tavoitevauhdissa, tavanomaisine vaihteluineen. Painoani on kontrollotu myös polilla kerran kahdessa viikossa. Koska painoni on on ollut jo hyvän tovin nyt noususuuntainen, saatoimme harventaa käyntejä siten, että viikottaiset käynnit vaihtuivat kahden viikon välein tehtäviin punnituksiin, jolloin vaihdettaisiin samalla myös kuulumiset. Ja sanomattakin on selvää, että sairaanhoitajani on tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen. Hän ei ole näiden vuosien aikana koskaan nähnyt tällaista suuntausta, joten uskon hänen olevan myös positiivisesti yllättynyt onnistumiseni ansiosta :)

Miten lisäsin energiaa ateriasuunnitelmaani?

Vaikka painon nousu lähti melko hyvin käyntiin, niin pian kuitenkin ymmärsin sen, kuinka mikään ei olisi liikaa minulle tällä hetkellä, jotta tavoitteeni saavuttaisin. Jouduin käyttämään paljon aikaa sen pohtimiseen, kuinka saisin energiamäärän pysymään oikealla tasolla. Kaikki ateriat olivat kohdillaan ja myös herkuille oli päivittäin hyvin tilaa. Lisäsin ateriasuunnitelmaani aamupäiväkahvin, jolloin söin kahvin seurana aina jotain melko energiapitoista hyvästä voileivästä jäätelöön, energiapatukkaan tai leivonnaiseen. Tämä osoittautui aivan loistavaksi asiaksi oman jaksamiseni kannalta, ja sain samalla aivan uutta energiaa aamupäivääni. Söin tavallista kotiruokaa, mutta sallin itselleni myös energiapitoisempaa "pikaruokaa". Aamupalan hyvästä laadusta ja määrästä pidin entistä tiukemmin kiinni ja välipalaa otin heti, kun vähänkin alkoi mieli suuntautua ruoan puolelle.

Tämäkään ei vain ajoittain tuntunut riittävän, joten kaivoin ne viimeisimmätkin ongelmakohdat esille. Paransin tietoisesti levitteen käyttöä, vaihdoin kinkkuleikkeleet juustoon, sekä välipalaomena ja muut liian kevyet välipalat alkoivat muuttua voileiväksi, maustetuksi rahkaksi, energiapatukaksi tai pähkinöiksi. Koska annoskokoja en halunnut kasvattaa ihan oman herkkävatsaisuuteni vuoksi, eikä herkkulisällekään ollut enää tarvetta, aloin etsiä energiapitoisia välipaloja muulla tavalla. Tällöin kuvioihin astuivat ekokaupasta löytämäni loistavat taateli- ja pähkinäpohjaiset energiapatukat, erilaiset pähkinät sekä mantelilevite: terveellistä energiaa pienessä koossa. Vaikka pystyin sallimaan itselleni tavalliset herkut loistavasti, jouduin välillä hakemaan tukea terveille ajatuksilleni vielä erilaisin tavoin. Ja koska kaloriajattelu minua ei enää piinannut, oli tähän loistava ratkaisu lisätä energiaa hyvillä rasvoilla ja luonnosta peräisin olevilla herkuilla. Samalla kuitenkin tiedostaen sen, että ne tulevat kulkemaan kaiken muun rinnalla, eivätkä vie tilaa pois muulta ruoalta - ei pääaterioilta eikä herkuilta. Ja tämä ajattelutapa todellakin toimi ja on pysynyt tähän asti matkassani - ja pysyy varmasti myös jatkossakin!

Miten tämä kaikki vaikutti psyykkeeseeni? 

Kun paino nousi ja otin isoja askelia ruokailun parantamisen suhteen, alkoi samalla kaloriajattelu työntyä entistä kauemmaksi minusta ja ruoka alkoi näyttäytyä minulle sen todellisten ominaisuuksien myötä. Ruoka ei enää ollut minulle pelkkiä kaloreita, vaan täynnä tärkeitä ravintoaineita, hyviä makumaailmoja, energiaa ja nautintoa. Psyyke nousi oikeasti ihan uudelle tasolle nopeammin kuin olisin ikinä voinut kuvitellakaan! Näistä muutoksista lähtien olen oikeasti kokenut olevani suurimmilta osin sairauden ulkopuolella tai ainakin jo suuresti sen yläpuolella.

Niin kauan, kuin paino ei ole vielä tavoitteessaan, en voi sairautta unohtaa, mutta tällä hetkellä se ei millään asteella minua hallitse enää. Vaan minä hallitsen sitä tiedostamalla sairauden aiheuttamien karikoiden mahdollisuuden ja toimimalla tietoisesti sairautta vastaan. Eli vahva tiedostaminen on läsnä, mutta ahdistus, sairaat ajatukset ja sairauden mukaan toimiminen on mennyttä. Niin kauan tarkka tiedostaminen on pakollista, kunnes paino tulee olemaan normaaleissa lukemissa ja on pysynyt siellä myöskin hyvän tovin. Usein harmittelenkin sitä, että olisin psyykkeeni puolesta valmis jo päästämään koko sairaudesta irti, mutta paino ei siihen anna vielä lupaa. Noh, onneksi sekin aika vielä koittaa ja vieläpä aivan pian :) Hyvästä psyykkisestä tilanteestani kertoo myös polikäyntini, joihin olen aikanaan tukeutunut kuin henkeni hädässä, viimeisenä keinona pysyä "järjissään". Viime aikoina kerrat käytännössä ovat kuitenkin lähinnä kuluneet lattialla puuhastelevaa Justusta ihaillessa, mikä viestii paremmin kuin hyvin siitä, että sairauteen liittyviä ahdistavia ajatuksia ei vain yksinkertaisesti enää ole :)

Kuvat: weheartit.com

Tässä siis ajatuksiani projektini sisällöstä muutamasta eri näkökulmasta :) Projekti jatkuu yhä, mutta tässä tunnelmia ja ajatuksia tähän astisesta matkastani kohti tavoitetta! Koska teksti venähti taas paljon pidemmäksi kuin tarkoitus oli, niin jatkan vielä toisessakin postauksessa samaisesta aiheesta. Siinä ajattelin kirjoittaa tarkemmin painon nousuvauhdista, painon vaihtelusta ja nousun epätasaisuudesta. Ja ehkäpä myös ajatuksistani liittyen muuttuneeseen vartalooni, muuttuviin numeroihin sekä siihen jokaisen pelkäämään, mutta useimmiten hyvinkin epärealistiseen painon nousun "loputtomuuteen", painon "räjähtämiseen".

Koetteko tällaisen olevan avuksi teille, jotka olette samassa tilanteessa? Olisiko toiveita, mitä asioita aiheeseen liittyen tekstissä tulisin käsittelemään?

<3: Laura

Vastauksia osa VIII - paino & muuttuva keho

Tässä olisi nyt vastauksia kehonkuvaani, vartaloani ja painoani koskeviin kysymyksiin. Kysymykset sivusivat toisiaan jonkin verran, joten myös vastaukset voivat hieman toistaa itseään. Yritin kuitenkin eritellä sekä kysymyksiä että vastauksia sen verran, että saisin niistä jokaisesta omat kokonaisuutensa. Toivottavasti saatte siis vastauksistani edes jotenkin selvää :)

Pidätkö itseäsi todella parantuneena, vaikka painosi ei ole vielä normaali?
En voi pitää itseäni täysin parantuneena niin kauan, kun kehoni on vielä alipainoinen. Mutta voin silti sanoa psyykkeeni olevan huomattavasti terveempi, kuin mitä painolukemani antaa ymmärtää. Monen mielestä tämä voi olla todella ristiriitaista, enkä välttämättä olisi itsekään uskonut asian olevan mahdollista näin päin: yleensä kun psyyke laahaa aina fyysisen tilanteen perässä. Itselläni psyyke on kuitenkin vahvistunut huimasti viime vuoden aikana, ja tänä vuonna sen ottanut valtavia harppauksia mitä tervehtymiseen tulee. Psyykkeeni ei ole ollut lähellekään näin hyvässä kunnossa, eivätkä ruokaan ja syömiseen liittyvät ajattelumallini lainkaan näin normaaleita kertaakaan sairauteni aikana, vaikka painoni on sen sijaan ollutkin normaalilukemissa.

Tähän on varmasti olemassa monta syytä, suurimpana niistä raskaus ja lapsen saaminen. Painoni putosi vaivihkaa raskauden aikana, vaikkei se painolukemassa näkynytkään, sillä lisääntyihän paino tavallaan samaan aikaan lapsen kasvaessa sisälläni. Normaalisti tuollainen painonpudotus olisi saanut psyykkeeni aivan sekaisin, mutta nyt se sai sen lähinnä horjumaan. Vaikka sairaus yrittikin kovasti ottaa mielestäni otetta, niin auttoi raskaus ja ajatus lapsen hyvinvoinnista minut pysymään siellä paremmalla puolella omasta fyysisestä voinnistani huolimatta. Tavallisesti, ilman raskautta, tässä vaiheessa sairaus olisi varmasti kietoutunut ympärilleni yhä tiukemmin ja tiukemmin, jolloin mieleni olisi halajanut yhä alhaisempaa painolukemaa. Samalla syöminen olisi vaikeutunut ja sairauden normit olisivat nousseet oman hyvinvoinnin edelle - aivan heittämällä! Mutta nyt ei ollutkaan kyse minun hyvinvoinnistani ainoastaan, vaan ennen kaikkea lapsen. Lapsi sai minut pysyttelemään pinnalla, vaikka muuten sairaus olisi aivan varmasti vetänyt minua puoleensa.

Ja kun lapsi vihdoin syntyi, oli ainoa ajatukseni se, että nyt jos koska minun tulee jaksaa! Minun täytyy olla hyvässä kunnossa ja pitää huolta itsestäni, jotta voin olla paras mahdollinen äiti omalle lapselleni. Jotta saan nähdä hänen kasvavan ja olla hänen kanssaan kotona - osastojaksot eivät olisi enää koskaan vaihtoehto. Tällaiset ajatukset täyttivät synnytyksen jälkeen pääni, mikä näkyi kertaheitolla parantuneessa ajatusmaailmassani jo sairaalassa. Lapsen kanssa touhutessa - Justus kun ei silloinkaan ollut kovin nukkuvainen tapaus - tajusin heti sen, kuinka minun tulee oikeasti syödä melkeimpä joka välissä, kun vaan ehdin. Haasteeni ei enää ollutkaan se, milloin itse antaisin itseni syödä vaan se, milloin lapsi antaisi minulle aikaa rauhoittua syömään. Tämä jos mikä oli hyvä herätys! Tästä lähtien näin syömisen aivan erilaisin silmin ja tuo kuva on selkiytynyt siitä lähtien minulle päivä päivältä yhä kirkkaammaksi. Oma jaksaminen on ollut usein koetuksella, mikä on ainoastaan lisännyt ajatustani siitä, että minun täytyy huolehtia omasta hyvinvoinnistani. Lapsi, kiire ja kuluttava imetys olisi ollut loistava tilaisuus antaa se kuuluisa pikkusormi sairaille ajatuksille, mutta onneksi näin en antanut tapahtua. Sen sijaan tiedostin nuo kaikki mahdolliset ajatusansat ja toimin juurikin niitä vastaan.

Kaikki tämä on vahvistanut psyykettäni sellaisella tavalla ja vauhdilla, minkä en olisi uskonut koskaan olevan edes mahdollista! Mutta näin ollen psyykkeeni on nyt paremmassa kunnossa kuin ikinä, mikä on mahdollistanut sen, että painoni on lähtenyt nousemaan. Jo tämä kertoo siitä, että psyykkeeni alkaa olla melko hyvillä kantimilla, sillä ikinä aiemmin en ole onnistunut painoa kotioloissa nostamaan, en sitten yhtään. Nyt sen sijaan olen tässä onnistunut, mistä olen vilpittömästi ihan suunnattoman onnellinen. Eli ei, en ole vielä terve, mutta hyvää vauhtia tuota tilaa olen kuitenkin lähestymässä :)

Paljonko sinulla on tällä hetkellä alipainoa?
Olen päättänyt, etten painostani täällä blogissa tule numeroina puhumaan. Painoni tietää tällä hetkellä lisäkseni vain Jarno ja polin sairaanhoitajani. Tämä on ihan tietoinen päätös monestakin syystä, kuten anoreksiaan kuuluvan sairaan vertailun vuoksi. En myöskään koe asian olevan se oleellisin osa, koska enemmän haluan paneutua sairautta käsittelevissä teksteissä psyykkiseen edistymiseeni ja hyvinvointiini. Kun nämä asiat ovat kunnossa, niin normalisoituu paino ajan kanssa varmasti :)

Olisin kiinnostunut että oletko vielä aikeissa nostaa painoasi vai onko tarkoituksesi ylläpitää nykyistä painoa? 
Tarkoitukseni on vielä nostaa painoani jokunen kilo. Kuten olen täällä aiemminkin kertonut, ei painoni noussut raskauden aikana toivotunlaisesti. Ja kun synnytyksen jälkeen luonnollisestikin painostani lähti aikamoinen määrä pois jo pelkästään lapsen painon myötä, tipahti painoni aivan liian alas. Lapsen painon lisäksi painostani lähti tietenkin myös esimerkiksi istukan sekä lapsiveden painojen verran kiloja pois. Minulla tosin ei ollut esimerkiksi turvotuksia lainkaan, joten minun kohdallani "menetetyt" kilot eivät aivan huikeimmissa lukemissa liikkuneet tietenkään - onhan joidenkin kohdalla raskauden jälkeen pudonneiden kilojen loppusumma jopa useamman kymmenen kilon verran. Itselläni lukemat jäivät muutamiin kiloihin - onneksi. Tämän vuoksi lähtökohtani raskauden jälkeiseen "kilotaistoon" oli aivan nurinkurinen: raskauskiloista eroon pääseminen vaihtui kohdallani raskauden aikana menetettyjen kilojen takaisin saamiseen.

Tavoitteenani on vähintäänkin saavuttaa se paino, jossa tiedän varmasti kehoni toimivan normaalisti ja hyvin fyysiseltä kannalta katsottuna. Minulla biologinen painoni on varmasti asettunut aina melkoisen alas, mikäli painoindeksiä katsotaan. Ainakin tästä omaa kieltään kertoo se, kuinka painoni ei ollut vielä täysin normaaleissa lukemissa, kun viime keväänä raskaaksi tulin. Joten tämä kyseinen paino on se aivan minimitavoite - ennemminkin ehkä hyvä välitavoite. Ennen kuin sairastuin, oli painoni vakiintunut useammaksi vuodeksi noin 18,5-19 painoindeksin lukemiin. Koska olen sairastunut aikuisena, voin hieman heijastaa painotavoitteeni suhteen menneeseen aikaan. Toki tilanne olisi aivan toinen, jos olisin sairastunut lapsena tai nuorena kasvuiässä. Mutta nyt voin hakea hieman osviittaa hyvinvointipainostani, jossa olin monta vuotta ennen sairastumistani 21-vuotiaana. Elin tuolloin aktiivista, mutta kaikin puolin vapaata elämää, eikä painoni juuri liikkunut suuntaan eikä toiseen: olin silloin biologisessa normaalipainossani - niin asian koin silloin ja koen nyt. Toki olen nyt vanhempi, mutta uskon sopivan tavoitepainon voivan asettua suunnillen noihin lukemiin myös nykyään.

Mutta mitä tulee fyysiseen hyvänolon painooni, ei sama välttämättä päde psyykkiseen hyvänolon painooni laisinkaan. Mitä tällä sitten tarkoitan? Kirjoitin viime keväänä postauksen aiheesta, jossa käsittelin niin sanottua kipurajaa. Tällä kipurajalla tarkoitin sitä, minkä varmasti jokainen syömishäiriötä sairastava, ja miksei tervekin ihminen, on itselleen painonsa suhteen asettanut. Suurimmalla osalla meistä on aivan varmasti mielessään jokin maaginen painolukema, jota ei halua missään nimessä ylittää. Tuo painolukema on se viimeisin lukema, mihin vaa`an viisari saa kivuta - muuta mieli ei voi kuvitellakaan hyväksyvänsä. Itselläni tuo lukema on vuosia ollut painoindeksitaulukon lukema 18,5, joka mielessäni on esiintynyt melkoisen ehdottomana ylärajana. Sen sijaan, että olisin ajatellut mielessäni tuon olevan normaalipainon alaraja, oli se piirtynyt mieleeni maksimina, mihin painoni tulisi viimeistään pysähtyä. Tässä ajattelutavassa ei kuitenkaan ole monessakaan mielessä järkeä ja logiikkaa, nyt sen vasta kunnolla voin käsittää. Kuten kaikki tiedämme, ei paino voi kellään pysyä täsmälleen samassa lukemassa. Se mitä lukema oli aamulla, on varmasti jokaisen kohdalla aivan jotain muuta, kuin mitä se esimerkiksi illalla on. Myös vatsantoiminta, turvotus ja lukuisat ja lukuisat muut asiat vaikuttavat painoomme siten, ettemme mitenkään voi pitää sitä tarkalleen samassa lukeamassa jatkuvasti. Siten jo lähtökohta tietylle tavoitepainolle, mikä ei saa ylittyä, on täysin epärealistinen.

Joten itse koen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta parhaaksi hieman yrittää koetella tuota omaa kipurajaa. Vaikka kroppani voisikin hyvin alhaisemmassa painossa, ei mieleni välttämättä suinkaan tyydy samaan painoon. Parhaiten anorektiselle ajatuksille voi antaa kyytiä juurikin tuon oman kipurajan testailussa ja sen ylittämisessä. Samalla kun myös fyysinen vointi vahvistuu, vahvistuu myös psyyke melkoisin harppauksin, mikäli tuon kipurajan ylittämisen mukanaan tuoman ahdistuksen pystyy siinä hetkessä sietämään. Uskon, että meistä jokainen tarvitsee sen kokemuksen, että mitään pahaa ei oikeasti tapahdu, vaikkei paino asetukkaan aivan juuri siihen lukemaan, johon on sille luvan antanut nousta. Töitä jokainen saa varmasi tehdä paljon, jotta tämän tilanteen hyväksyy ja oman painonsa kanssa tulee vihdoinkin sinuiksi, mutta uskon vilpittömästi sen olevan lopulta mahdollista - ja ennen kaikkea kaiken sen ahdistuksen ja taistelun arvoista!

Joten oma tavoitteeni on nostaa paino turvallisille kantimille sekä fyysisen että psyykkisen hyvinvointini kannalta katsottuna. Mitä se sitten lukemana on, sitä en vielä voi tietää. Mutta uskon vahvasti tuntevani sen sekä kropassani että ajatuksissani, kun olen varmasti sillä turvallisella alueella. Sen sisällä eivät pienet muutokset suuntaan eikä toiseen tee hyvinvoinnilleni hallaa. Painon heilahtaminen hieman alaspäin ei aiheuta fyysiselle hyvinvoinnilleni pahaa, mutta ei myöskään saa psyykettäni lipsumaan välittömästi sairaille ajatuspoluille. Jos paino tipahtaa vähääkään sen ollessa niukin naukin turvallisella puolella, on matka sairauden puolelle todella todella lyhyt. Mutta jos painon suhteen pelivaraa on edes hieman, ei psyykekään koe heilahteluja, eivätkä pienet muutokset aiheuta mielelle haittaa. Eihän terveenkään ihmisen psyyke reagoi pieneen painonpudotukseen laisinkaan, tuskin edes on tietoinen siitä. Ja mitä tulee pieneen painonvaihteluun ylöspäin, tulee psyykkeen kestää myös tämä - sitä se terveys ja kehon normaali toiminta on. Joten tällaiset tavoitteet ja lähtökohdat olen itse asettanut oman painoni suhteen. Itselläni on haaveena saada samanlainen tilanne lihaskuntoni kannalta takaisin, kuin missä olin sen suhteen sairastuessani. Ja kuten kaikki tiedämme, painaa lihas enemmän kuin rasva. Joten viimeistään tässä vaiheessa saavat vaa`at lukemineen jäädä unholaan ja tilalle saa tulla terve luottamus omiin tuntemuksiin, mitä kehon hyvinvointiin ja ulkonäköön tulee!

Millaiselta tuntuu ajatus normaalipainosta sinusta? Pelottaako tai tuntuuko vaikealta ajatukselta yhtään enää? Ahdistaako painon nousu ja sen tuomat muutokset? 
Ajatus normaalipainosta tuntuu minusta tällä hetkellä hyvältä ja luonnolliselta asialta. On vaikeaa ennustaa tulevaisuutta tai tietää todella, miten koen asian, kun normaalipainon lopullisesti saavutan, mutta tällä hetkellä asia ei minua pelota lainkaan. Normaalipaino on tällä hetkellä mielessäni se viimeinen niitti sairaudelle, sillä psyykkeeni on jo melkoisen valmis siirtymään sille puolelle. Normaalipaino edustaa mielessäni tällä hetkellä terveyttä, normaalia elämää, vapautta. Näistä asioista haaveilen, vaikka hyvin lähellä sitä jo olenkin. En siis todellakaan ajattele jotain menettäväni, kun painoni nousee. Sairaat ajatukset ovat minut aina saaneet uskomaan, että painonnousu vie minulta jotain pois, mutta nyt se ei käy enää mielessänikään. Normaalipaino ainoastaan tuo tullessaan juurikin ne asiat, jotka täydentävät elämäni.

Vaikka olen tämän hetkisestä tilanteestani enemmän kuin onnellinen, on vielä muutamia asioita, joita kaipaan tulevaisuudelta. Nämä asiat ovat hyvinkin saavutettavissa - asioita, jotka jo normaali painolukema voi minulle taata. Kaipaan sitä hetkeä, kun voin liikkua vapaasti ilman, että jokaista otettua askelta tarvitsisi varoa menetetyn energian pelossa. Kaipaan tuntien liikuntatuokioita ja siitä seuraavaa hyvää oloa. Kaipaan mahdollisuutta suunnitella kesäistä vaellusretkeä ilman, että kulutusta tarvitsee huomioida. Kaipaan tunnetta, että jaksan hoitaa työni täydellisesti, eikä fyysinen kuntoni ole esteenä sille. Kaipaan sitä hetkeä, kun läheisteni ei tarvitse olla minusta huolissaan. Kaipaan sitä hetkeä, kun sairaudellani ei ole enää mitään sijaa elämässäni ja ajatuksissani. Mutta niin kauan, kun en ole vielä normaalipainossa, joudun sairaudelle uhraamaan ajatuksia jo painon normalisoimisen vuoksi, vaikka psyykkinen tila sitä ei enää samalla tavalla edellyttäisikään.

Vaikka painoni onkin jo noussut, en ole sille juurikaan uhrannut ulkonäköni kannalta ajatuksia - ainakaan negatiivisessa mielessä. Toki olen nähnyt ne positiiviset muutokset ja iloinnut niistä, mutta se entinen muutosten mukanaan tuomassa ahdistuksessa kieriskely on pysynyt tätysin loitolla. Jos aiemmin osastojaksoilla painoni noustessa olen käyttänyt aikani muutosten huomioimiseen, luiden tuijottamiseen, itseni peilailuun ja käsivarsieni mittailuun, ei minulla ole ollut nyt kiinnostusta eikä aikaa tällaiselle. Enkä halua sille tielle lähteäkään, sillä tällainen oman vartalon muutoksiin paneutuminen lietsoo itseinhoa ja sitä ahdistusta, jota muutokset voisivat minussa aiheuttaa. Mutta tällä hetkellä koen muutokset niin positiivisina, etten edes voisi kuvitella tällaista tekeväni.

Imen nousevasta painolukemasta sen kaiken positiivisen voiman itseeni. Pyrin huomioimaan asioita, jotka ovat positiivisia muuttuvassa tilanteessani. Ajattelen kasvavan numeron kasvavana energiana, uusina mahdollisuuksina, hyvänä olona sekä parempana ulkonäkönä. Jokainen gramma vie minut lähemmäs sitä vapautta, josta haaveilen. Joka kerta, kun vaakalukema on kohonnut ylöspäin, en koe sitä entistä vastareaktiota ja halua alkaa jarruttelemaan. Se sijaan tunnen, kuinka haluan ainoastaan lisätä vauhtia! Asetan itselleni tavoitteita ja iloitsen niiden saavuttamisesta. Seuraava tavoite merkitsee kevyen kuntosaliharjoittelun aloittelua, enkä voisi olla enää malttamattomampi! Tällaiset ajatukset ovat minulle aivan uusia, sillä en ole samalla tavalla kyennyt ikinä iloitsemaan painoni normalisoitumisesta. Aina ennen se on tapahtunut osastolla, jossa olen muutoksen aikaansaamisessa tarvinnut ulkopuolista tukea aivan toisenlaisissa määrin. Se on kertonut myös muutoksen aikaansaaman ahdistuksen määrästä. Nyt teen itse sen tarvittavan työn - toki läheisteni tukemana - saadakseni muutosta aikaan. Tällöin psyykkeenikin rakentuu paljon varmemmalle pohjalle ja olen enemmän sinut tapahtuvan muutoksen kanssa. Nyt en epäröi yhtään sitä, mitä olen tekemässä! Ajatukset siitä, että "haluan kyllä parantua, mutten halua painoni nousevan", eivät enää ole osa ajatusmaailmaani. Tiedän ajatuksen olevan mahdoton ja epärealistinen, mutta myös jotain, mitä en edes haluaisi tällä hekellä elämääni. Haluan parantua, mikä edellyttää painon normalisoitumisen - se on tämän hetkinen ajatukseni.

Vielä yksi näitä ajatuksia tukeva asia on tietenkin Justus. Jo itsessään arki pienen lapsen kanssa on sen verran hektistä, ettei minulla ole aikaa ahdistua entiseen tapaan vartalostani. Minulla ei ole aikaa eikä kiinnostusta paneutua muuttuvaan kehooni sillä tavoin, kuin aiemmin. Ja ajatus siitä, että tarvitsen vahvan ja terveen kehon lapseni vuoksi tukee minua - kuinkas muutenkaan. Haluan saada lihasvoimaa jo ihan sellaisenkin asian vuoksi, että jaksan alati kasvavaa käsipainoani kanniskella myös tulevaisuudessa. Justuksen ja imetyksen myötä olen elänyt viime kuukauden pitkälti myös ylävartaloni kautta - kaikki huomioni on kohdistunut mahdollisuuteen ruokkia lastani. Tämä on tehnyt minulle, alavartaloni epäkohtien ikuiselle etsijälle vain ja ainoastaan hyvää. Kerrankin oikeasti tärkeät asiat ovat nousseet ensimmäiseksi elämässäni - niin kuin niiden kuuluukin nousta. Olen saanut aivan erilaisia, uudenlaisia ja terveitä ajatuksia kehoni toiminnasta Justuksen kautta, mikä antaa aivan ihmeellistä voimaa voittaa vaikeat tunteet, joita painon normalisoituminen voisi minussa herättää. Kehoni on minulle nyt paljon enemmän kuin pelkkä ulkonäkö - toimiva kokonaisuus, jonka hyvinvoinnilla on merkityksensä myös pienen ihmeemme elämässä.

Millainen on sinun kehonkuvasi nyt verrattuna sinun pahimpiin aikoihisi? 
Aivan toisenlainen! Vuosia olen taistellut vääristyneen kehonkuvan kanssa, joka on saanut minut näkemään itseni aina vaan isona tai vähintäänkin saman kokoisena, kuin ennen laihtumistani. Oikeastaan en voi sanoa koskaan nähneeni itseäni laihimmillanikaan ja sairaimmillanikaan varsinaisesti lihavana. Oikeastaan kuvailin olotilaani lähes aina normaalipainoiseksi, oli lukema todellisuudessa ihan mitä tahansa. Ja luonnollisestikin mitä pidempään tuo alipaino jatkui, sitä normaalimmaksi tuo paino alkoi minulle muuttua. Se ei enää ollut vain sairauden aikaansaama vääristymä, vaan se normaali olotila. Mutta jos puhutaan kehonkuvan vääristymisestä, koin itseni aivan samannäköiseksi kuin muutkin, samannäköiseksi kuin itse olin vaikkapa 15 kiloa painavampana. Tuolloin kyseessä ei ollut vain alipainoiseen kehoon tottuminen, vaan oikeasti hyvin sairas ajatusmaailma. Epäilin tosissani vaa`an valehtelevan, eivätkä edes jalasta putoavat housut saaneet minua näkemään lantiotani, takapauoltani ja reisiäni pienempinä, vaan enemmin epäilin syyksi vaikkapa housujen suurentumista.

Vaikka sairastuessani olinkin sinut vartaloni kanssa, löytyi minultakin toki ne inhokit omassa vartalossani. Alakroppaani vastaan taistelin murrosikäisestä asti ja inho oli ajoittain suurikin. Tämä juontaa juurensa varhaiseen murrosikään ja muuttuviin muotoihin, ei niinkään painoon. Muistan vakiolauseekseni jo muodostuneen: "voisikohan lantioluita hioa kapeammaksi?". Nämä ajatukset nousivat vahvasti pintaan sairastumisen myötä ja kiinnitin jälleen huomiota sairaalloisella tavalla alakroppaani. Yläkropassani näin melko piankin realististisesti sen kuihtumisen rintalastan luineen ja sairaalloisen ohuine käsivarsineen, mutta alakroppani kokoa en vain kyennyt hahmottamaan oikein. Tämän kanssa olen taistellut eniten sairauteni aikana, mitä kehonkuvan realisoimiseen ja kehoni muutosten hyväksymiseen tulee.

Kuten viime vastauspostauksessa kirjoitin, on sairaista syömiseen liittyvistä ajatusmalleista eroonpääseminen ollut paljon vahvemmin se tekijä, mikä minut on sairaudessa kiinni pitänyt, ei suinkaan vaikeus hyväksyä normaalipainoista vartaloani. Mutta tottakai tästä huolimatta kehonkuvani on ollut vääristynyt, olen luullut kuolevani ahdistukseen mitä kehoni muutoksiin tulee ja olen ollut aivan hukassa vartalooni liittyvien ajatusteni ja tuntemusteni kanssa. Olen myös kokenut sen kuherruskuukauden, minkä sairaalloisen laiha, luurankomainen keho on saanut mielessäni aikaan. Myönnän olleeni salaa ylpeä huomiota herättävän laihasta kropastani, vaikka nyt ajatus minua hävettääkin. Onneksi tuo kuherruskuukausi on mennyt ohi jo kauan sitten ja tilalle on tullut todellinen halu saada normaalipainoinen kroppa. Sellainen kroppa, kuin nuoren ja terveen naisen kropan kuuluukin olla!

Tällä hetkellä kehonkuvani on mielestäni varsin realistinen. Haluni saada painoni normaaliin paitsi jaksamisen, mutta myös ulkonäköni vuoksi, on kova. Eli näen kehoni mielestäni realistisesti, liian laihana vielä. Tiedän tämän toki myös painolukeman perusteella, mutta vaikken painoani tietäisikään, osaisin silti arvioida painoni olevan liian alhainen. Kehonkuvani on sen verran realistinen, että pystyn asian arvioimaan melkoisen luotettavasti jo ihan peiliin katsomalla. Samaa viestivät vanhat tutut merkit vartalossani ja tietynlaiset tuntemukset, jotka vuosien saatossa ovat kertoneet siitä, että lisäkilot olisivat tervetulleita. Loistavana mittarina toimivat tietenkin myös housuni terveiltä ajoilta, jotka istuvuudellaan kertovat minulle painoni tilasta. Tässä tapauksessa vain housut kertovat totuuden, sillä olen yläkropaltani sen herran hentoisempi verrattuna alakroppaani, että aivan normaalipainoisenakin ostin samaa kokoa olevia paitoja, kuin sairausaikananikin. Suhteellisen realistinen kehonkuvani käy ilmi parhaiten juurikin vaatteita sovittaessani, jolloin oikeasti turhaudun siihen, etteivät vaatteet näytä niin hyviltä päälläni, kuin ne voisivat näyttää. Haluan saada lisää massaa, johon voin terveellä ajatuspohjalla alkaa hankkia lihasmassaa ja muokata kehoa minulle mieluiseen suuntaan. Tämän tulee tapahtua kuitenkin vasta painon ollessa turvallisissa lukemissa ja mielen ollessa valmis tähän.

Se tosiasia, että painoni on ollut melko kauan alipainossa, käyden vain välillä normaalissa viime vuosien aikana, tosin hieman hankaloittaa omiin silmiini ja tuntemuksiini luottamista. Tällöin on hieman vaarana juurikin se, että olen tottunut liiaksi alipainoiseen peilikuvaani. Tämä tuokin sen pienen epävarmuuden oman kehonkuvani luotettavuuteen. Omasta kehosta on tullut itselleni se normaali olotila, johon olemistani joudun peilaamaan. Tämän vuoksi todellinen vertauskohta pitää hakea entisestä kropasta, muiden normaalipainoisten kehoista sekä juurikin todellisuudesta kertovasta painolukemasta. Nämä tukevat minua oman kehonkuvani hahmottamisessa epävarmuuden hetkellä. Eli niin kauan, kun psyykkeni ei täysin terveyden puolella vielä ole ja kunnon luottamusta ole minulta ansainnut, en myöskään silmiini aivan sokeasti halua luottaa. Tämän vuoksi sanonkin aina luottavani tässä vaiheessa vielä hieman silmiäni enemmän vaa`an lukemaan, mikä ei minulle valehtele. Vaikka haluan päästä mitä pikimmiten eroon vaa`asta ja sen lukemiin tuijottamisesta, joudun niihin turvautumaan vielä hetken verran. Niin kauan, kunnes voin todella ja rehellisesti luottaa omiin silmiini ja omiin tuntemuksiini!

Minkälainen on tällä hetkellä suhtautuminen vartaloosi: Pidätkö itseäsi alipainoisena? Oletko tyytyväinen/tyytymätön vartaloosi?
Tavallaan suhteeni  vartalooni on tällä hetkellä parempi kuin koskaan: onhan se antanut minulle elämäni tärkeimmän asian, lapsen. Sen vuoksi en voi edes sanoa vihaavani tai inhoavani kroppaani, näytti se sitten miltä tahansa. Uskon vahvasti siihen, että moni tarvitsee jonkin mullistavan, joko negatiivisen tai positiivisen kokemuksen mitä vartaloon ja sen hyvinvointiin tulee, jotta oikeasti oppii sitä arvostamaan - sen ulkonäöstä riippumatta. Olen pitkään ajatellut, kuinka surullista olisi havahtua oman vartalonsa arvokkuuteen vasta, kun sen ja sen todellisen hyvinvoinnin olisi vaarassa menettää. Tällä tarkoitan sitä, kuinka itse kieriskellessäni sairauden syövereissä olen joskus havahtunut - tosin surullisen lyhyeksi aikaa kerrallaan - ajattelemaan sitä, kuinka kauheaa olisi oppia arvostamaan kehoaan vasta sen loukkaannuttua tai sairastuttua lopullisesti. Kenenkään ei tulisi tarvita tällaista reittiä oppiakseen pitämään huolta omasta hyvinvoinnistaan, vaan jokaisen tulisi osata arvostaa kehoaan jo pelkästään sen toimivuuden, ei vain ulkonäön takia. Itse olen kiitollinen siitä, että tuo mullistava kokemus ei omalla kohdallani ollut negatiivinen, vaan ainoastaan positiivinen asia, joka osaltaan onnistuin muistuttamaan minua kehoni ihmeellisyydestä. Se, että olen tullut raskaaksi ja olen saanut aivan ihanan lapsen, menee heittämällä sen ohi, että miltä vartaloni näyttää. Kuten sairaanhoitajani totesi: "on se vaan ihmeellistä, kuinka vuosia olet taistellut sen kanssa, säilyykö kehosi hengissä, kun nyt se on tuottanut uuden elämän - sillä täytyy olla varmasti oma, syvempi merkityksensä".

Voin siis sanoa arvostavani ja rakastavani vartaloani - se on jo itsessään valtava muutos entiseen verrattuna. Mutta jos katselen asiaa ainoastaan anoreksian ja ulkonäköni kannalta, ei asia ole lainkaan näin yksinkertainen. Toisaalta en voi sanoa anoreksian kannalta, sillä nökökulmani on tällä hetkellä täysin vastakkainen: terveen osapuolen silmin koettu. Eli vaikka osaan antaa vartalolleni aivan eri tavalla arvostusta, eikä ulkonäkö ole enää kaikki kaikessa, toki myös ulkonäköasioita tulee mietittyä. Tiedän olevani vielä alipainon puolella, mutta teen kaikkeni asian korjaamiseksi. Ja koska haluan painoni ehdottomasti normaaliin paitsi fyysisen vointini, jaksamiseni, terveyteni mutta myös ulkonäköni vuoksi, voin asioiden ajatella olevan kuitenkin suhteellisen hyvällä mallilla. Vielä en voi sanoa olevani tyytyväinen vartalooni juurikin alipainon vuoksi, mutta onneksi siis näin päin! Minkäänlaista halua pitää kiinni alipainoisesta vartalosta sen ulkonäön tai sen vaakalukeman vuoksi ei nyt ole.

Vaikka viime vuodet ovatkin olleet omaa kehoa vastaan taistelua ja sen muutosten hyväksymistä, ovat nämä vuodet oikeasti paljon hyvääkin saaneet aikaan mitä ajatuksiini vartaloni ulkonäöstä tulee. Uskon pääseväni sinuiksi vartaloni kanssa hyvinkin helposti entiseen verrattuna. Joten vaikken vielä olekaan tyytyväinen vartalooni, tiedän sen olevan täysin mahdollista tulevaisuudessa. Olen oppinut löytämään ne parhaat kohdat vartalostani ja ajattelemaan asiaa niiden kautta. Tiedän kamppailevani jatkossakin ajatuksissani eniten alavartaloni suhteen, mutta olen oppinut ajattelemaan asiaa myös naisellisuuden kautta: pikkutytön alavartaloa ja lantiota ei tule ikävä! Leveämpi lantio korostaa osaltaan kapeampaa vyötäröäni, joten myös sen luen vartaloni hyviin puoliin.  Ja mitä tulee sairautta korostaviin merkkeihin ulkonäössäni - niitäkään en jää ikävöimään. Vaikkei tällainen ajattelutapa, niiden hyvin puolien hakeminen, aina tunnukaan helpolta, edesauttaa se ennemmin oman vartalonsa hyväksymistä kuin ainainen inhon lietsominen. Muutenkin olen yrittänyt ajatella, että mitä vähemmän itseinhoa lietsoo, sitä helpompaa itsensä hyväksyminen on :) Negatiivisuus lisää entisestään negatiivisuutta - kliseistä, mutta totta! Eli vielä en ole täysin tyytyväinen vartalooni, mutta hyvä niin. Vihdoinkin ajattelen todella vilpittömästi näyttäväni normaalipainoisena paremmalta, enkä malta odottaa sitä, että tuo hetki koittaa!

Toivottavasti jälleen edes hieman ajatuksiaherättäviä sanoja, joista jokainen voisi itselleen jotain poimia.

<3: Laura

P.s. Kuvat weheartit.com

Paluu ateriasuunnitelmaan

Kuten totesinkin eilisessä ruokapäiväkirjapostauksessani, olen päättänyt monen lukijan suosituksesta ottaa taas ateriasuunnitelman käyttööni. Olen pohtinut asiaa monelta eri kantilta, ja päättänyt kokeilla miten ateriasuunnitelman noudattaminen vaikuttaisi syömiskäyttäytymiseeni, jaksamiseeni sekä ennen kaikkea painooni. Eihän tässä ole kuin voitettavaa! Mutta koska päivärytmini on nykyään täysin erilainen kuin osastolla, ei viime keväinen ateriasuunnitelmani toimi sellaisenaan arjessani. Tästä johtuen päätinkin muokkailla kyseistä ateriasuunnitelmaa siten, että sisältö ja energiamäärä säilyisivät suunnilleen samanlaisena, mutta aterioiden rytmitys muuttuisi minun nykytilanteeseeni sopivammaksi. Miltä tämä teistä kuulostaa?

Keskustelin asiasta myös omahoitajani kanssa viime viikolla. Pohdimme sitä, mitkä ovat ateriasuunnitelman noudattamisen hyviä ja huonoja puolia. Olen koko ajan ollut onnellinen siitä, kuinka ole kyennyt vastaamaan nykyään nälkätuntemuksiini sekä mielitekoihini. Syömiseni on ollut vapaata eikä kiellettyjä ruokia ole enää olemassakaan. Mutta tällä hetkellä se vain ei riitä. Se, että vastaan nälkäviesteihini kehoani samalla kuunnelleen, on oikeastaan tällä hetkellä vain ja ainoastaan huono asia. En olisi ikinä uskonut voivani ajatella näin, sillä jos energiankulutukseni ei olisi tällä hetkellä niin valtaisa ja painoni olisi vakiintunut normaalin puolelle jo pidemmäksi aikaa, olisi tilanne aivan loistava. Tilanne olisi juuri sellainen, kuin koko sairauteni ajan olen terveydestä unelmoidessani toivonut. Nyt kuitenkin juuri se kehon kuunteleminen ja sen viesteihin vastaaminen on saanut minut jämähtämään paikoilleni. Koska nyt ei nälkäviesteihin vastaaminen vain yksinkertaisesti riitä. Kyllä, se on jo loistava lähtökohta, että kuuntelen kehoani, mutta ei riittävästi. Tällä hetkellä minun täytyisi aina syödessäni kaivaa muistini perukoilta ne fyysiset tuntemukset, joita koin osastolla, kun painoni todella nousi. Ajoittain toki nälkä oli niin valtava, ettei mikään ruokamäärä tuntunut nälkääni tyydyttävän, mutta tunsin paljon muutakin: ähkyä ja ihan fyysistä kipua. Olin ajoittain niin täynnä ja närästys oli niin hirvittävää, että itkin ihan silkasta kivusta. Tästä huolimatta söin jokaisen ateriani, jokaisen annokseni ja jokaisen edessäni olevan ruoan murusen loppuun viimeistä piirtoa myöden. Saatoin olla ähkyssä vielä edellisestäkin ruokailusta seuraavaa aloittaessani, mutta tällä ei ollut väliä: uusikin ateria oli syötävä ja ajallaan. Tällöin jouduin heittämään niin fyysiset kuin psyykkisetkin tuntemukset ja ajatukset romukoppaan.

Tietenkään en voi täysin yhtä ehdottomalla aikataululla käydä ateriasuunnitelmaani noudattamaan, sillä pienen lapsen kanssa mikään ei koskaan mene suunnitellusti arjen pyörteissä. Mutta parhaani voin yrittää ja ottaa tavoitteeksi, että kaikki listalla oleva tulee syödyksi, vaikka aikataulu hieman heittäisikin. Ja juuri tämän vuoksi päätinkin kokeilla muokata ateriasuunnitelmaa nykyiseen arkeeni paremmin sopivaksi. Näin ollen voin huomioida ateriasuunnitelmassani yösyömiset, joita tällä hetkellä on noin kahdesti yössä. Ja tämähän on ihan hyväkin asia sen suhteen, että saan kaikki ateriat mahdutettua vuorokauteeni. Meillä kun päivällinen venyy joskus niin myöhäiseksi, että iltapalojen syöminen jää usein sen vuoksi liian heikoksi. Muutenkin ateriasuunnitelman noudattaminen helpottaa varmasti osaltaan ateriarytmistä kiinnipitämistä. Kun ateriat on sovitettu oman päivärytmin mukaiseksi, eivät välit pääse venymään liian pitkiksi.

Haluan kuitenkin pitää pääaterioiden annoskoot suurpiirteisempinä, koska tiedän syöväni niillä enemmän, kuin mitä ateriasuunnitelmassani annoskooksi määritellään. Esimerkiksi Helsingissä vaihtoehtoiseksi päivälliseksi oli määritelty puolikas ravintolapitsa, mikä korvaisi sekä pääruoan että jälkiruoan. Itse taas syön poikkeuksetta kokonaisen pitsan jälkiruokineen. Ateriasuunnitelma määrittelee päivälliseksi myös esimerkiksi 12 pinaattilättyjä, mutta minä tarvitsen nälkäni sammuttamiseksi kokonaisen paketin eli tuplamäärän. Koska tämä asia on niin mallillaan, en halua ottaa sen suhteen takapakkia ja alkaa mittailla ruokiani sen tarkemmin. Tällainen rennompi ajattelumalli on pitänyt minut pois pakonomaisesta kalorien laskennasta, mikä on ollut suuri rasite parantumiselleni, joten siihen en halua missään nimessä joutua palaamaan. Haluan myös siksi säilyttää erilaiset tuotteet, suuren vaihtelun ja joustavuuden aterioissani, että ei ole vaaraa päätyä taas käyttämään ainoastaan tiettyjä turvaruoiksi muodostuneita tuotteita. Haluan nauttia, kokeilla ja löytää uusia makumieltymyksiä. Tiedän paremmin kuin hyvin, että rutinoituminen ja kaavoihin kangistuminen on se, mikä ruokkii omalla kohdallani pakonomaista ja sairasta syömiskäyttäytymistäni. Kun heittäydyn ja kokeilen vaikkapa jokaisella aamupalalla uusia yhdistelmiä, olen jättänyt sairauden taas hieman enemmän taakseni.

Kaikki tämä yhdistettynä arkeeni muokatun ateriasuunnitelman noudattamiseen, vaikuttaa minusta todella hyvältä ja lupaavalta! Joten ajattelin poimia nykyiseen syömiskäyttäytymiseeni parhaat palat ja hyödyt sekä ateriasuunnitelmastani että jo saavuttamastani vapaammasta ja joustavammasta ruokailusta. En halua luopua ateriasuunnitelman vuoksi siitä, että voin mennä kahville kauppareissulla spontaanisti. En myöskään halua olla vastaamatta nälkätuntemuksiini sen takia, että ateriasuunnitelmassa ei nyt tiettyä ruokaa satu lukemaan. Sillä vielä jokin aikaa sitten näin olisi käynyt. Minulla ei olisi riittänyt uskallusta ylittää ateriasuunnitelmaa, vaan se olisi tuntunut maksimilta, mitä saa syödä. Nyt tämä ajatus täytyy kääntää päälaelleen: ateriasuunnitelman sisältö on se minimi, mitä päivän aikana tulee syödä. Kaikki muu on vain ja ainoastaan hyväksi! Ja olen oikeastaan vapautunut jo tästä orjallisesta ajattelutavasta. Nyt minulla on tietty runko, mikä toimii apunani ennen kaikkea painon normalisoimisessa. Mutta sen lisäksi minulla on vapaus, mikä ruokkii tervettä puoltani entisestään :)

Eniten odotan ateriasuunnitelmalta sitä, että ne pienet "unohdukset" tulevat mukaan ja lisäävät osaltaan saatua energiamäärää. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat lounaan ja päivällisen ruokajuomat. Ne ovat olleet aivan liian helppo "unohtaa" aterian ohesta ajatuksella "ruokahan se pääasia on". Mutta kummasti sitä energiavajetta tuollaisistakin asioista syntyy. Toivon ateriasuunnitelmalta myös tukea aikataulutukseen ja ateriavälien pysymiseen sopivina. Toivon suunnitelman tuovan mukaan vahvistusta sellaiselle ajatukselle ja olotilalle, että syön ennen kuin nälkä pääsee edes yllättämään kunnolla. Tämä nimittäin vaivaa minua valtavasti vieläkin: miten terveet ihmiset reagoivat nälkätuntemukseen? Syödäänkö silloin, kun nälkää ei edes vielä juurikaan tunnu? Onko orastava nälkä merkki energiantarpeesta? Sillä sitä en usko, että kukaan terve noudattaa anoreksiaa sairastavien logiikkaa: syödä saa vasta, kun nälkä on huutava ja olo todella heikko. Tästä terveestä ajatuksesta haluaisin saada kiinni entistä vahvemmin, mikä olisi valtava voitto terveydelle! Toki lähellä jo olen, enkä enää kallistu todellakaan tuon viimeisen vaihtoehdon puolelle, mutta kyllä se viimeistely tuolle terveelle ja luonnolliselle toimintatavalle vielä kaivataan. Asia, mikä täytyy opetella uudeelleen, jotta voi parantua. Olen sen niin totaalisesti unohtanut, että miten minä itse toimin, kun syöminen ei ollut minulle ongelma?

Odotan myös mielenkiinnolla sitä, miten tämä vaikuttaa painooni. Olen nimittäin tuskastunut hitaaseen etenemiseen ja haluaisin oikeasti vauhditusta painon nousemisen suhteen. En malta odottaa sitä fiilistä, kun olen sen tietyn lukeman saavuttanut! Sillä koen sen oikeasti vain ja ainoastaan positiivisena asiana :) Ja nyt kun tulevina viikkoina tiedän mihin tuloksiin tällä suunnitelmalla päästään, on siihen helppo tehdä lisäyksiä tarpeen vaatiessa :)  Ehkäpä ateriasuunnitelma saa kulkea matkassani nyt niin kauan, että saan painoni vakiinnutettua sinne normaalin puolelle. Koska psyykkeeni on jo melkoisen vahva, on tämä se tuki, mikä viimeistelee onnistuneet ruokailut. Ateriasuunnitelma takaa sen, että minun tulee varmasti syötyä tarpeeksi, kunnes voin sataprosenttisesti luottaa omiin tuntemuksiini ja ajatusteni terveyteen. Lähellä se on jo nytkin, mutta jonkin lisäpotkun vielä tarvitsen, jotta tavoitteeseeni pääsen. Ja koska pystyn suhtautumaan ruokailuun jo niin rennosti, voin hyvin soveltaa ateriasuunnitelmaa päivän mukaan, vaihdella ateriasisältöjä, herkutella ylimääräistä tai vaihtaa aterioiden paikkaa, huolehtien kuitenkin siitä, että kaikki tulee päivän aikana syötyä. Rennosti, mutta ennen kaikkea tarkasti - se on nyt tavoitteenani ja ohjenuoranani! :)

Olen tässä muutaman päivän jo haeskellut itselleni toimivaa ateriasuunnitelmaa ja pikku hiljaa sellainen onkin alkanut löytyä. Jos vaan teitä kiinnostaa, voin tänne esillekin ateriasuunnitelman laittaa? Mutta jo nyt voin sanoa, että hyviäkin asioita tämän myötä olen päiviini saanut - todellakin! :)

<3: Laura

P.s. Kuvat weheartit.com -sivustolta :)