Sosiaaliset hetket - anorektikon painajainen

Eräs lukija kysyi minulta, kuinka paljon illat ystävien kanssa minua tällä hetkellä stressaavat ja joudunko suunnittelemaan ruokailuita paljon etukäteen ennen itse juhlahetkeä. Aloinkin miettimään yleisesti erilaisten sosiaalisten tilanteiden sekä juhlien aiheuttamaa ahdistusta koko sairausajaltani sekä yleensäkin sitä, millaisia tilanteet anoreksiaa sairastavalle ovat. Juhlat ja sosiaaliset hetket kun ovat suoraan sanottuna anoreksiaa sairastavan painajainen. Kun ruoka alkaa hallita elämää, muuttuu kaikki kertaheitolla vaikeammaksi. Tosiasia on, että syöminen liittyy asiaan kuin asiaan. Ystävien tapaaminen kahvin merkeissä ei tarkoita vain mustan kahvin juomista, vaan normaalisti tilanteeseen liittyy kahvin seurana nautittu pulla tai leivonnainen. Elokuvailta ei todellakaan tarkoita pelkästään elokuvien katsomista, vaan tilanteeseen kuuluu niin popcornien kuin karkkien nauttiminen. Entäpä illanvietot tai muut juhlatilaisuudet sitten? Hyvän seuran ja juhlimisen lisäksi tällaiset tilaisuudet tarkoittavat herkuista notkuvia pöytiä, jotka ovat muiden ihmisten taivas, mutta anorektikon painajainen. Mitä juhlat olisivatkaan ilman tarjottavia herkkuja ja juomia? Eihän sellaisia juhlia ole olemassakaan.

Kun itse aloin oireilla syömisilläni, alkoi se näkyä ensimmäisenä arkisyömisessäni. Tällöin rajoitin herkuttelun juhlahetkiin ja annoin itseni nauttia tällaisissa tilanteissa ruoasta vapaasti. Tuleva tapahtuma kuitenkin vaikutti jo edeltäviin ruokailuihin siten, että karsin kaikki herkut pois muusta syömisestäni, jotta voisin sitten antaa itselleni luvan syödä juhlatilanteessa rennosti. Aluksi tämä onnistuikin näin, mutta vähitellen myös juhlatilanteet alkoivat muuttua ahdistaviksi, enkä kyennyt sallimaan itselleni herkuttelua enää edes silloin. Sen sijaan, että olisin antanut edeltävien päivien minimaalisten ruokailujen myötä itselleni luvan nauttia illan herkuista, ei käsijarru lähtenyt pois päältä juhlissakaan. Aluksi jäi pois alkoholi ja pian kaikki muutkin juhlatarjottavat. Tilalle tulivat selitykset juuri syödyistä aterioista sekä närästyksestä, joka esti syömisen. Kahville mennessämme kaakao vaihtui mustaan kahviin ja aiemmin luonnollinen osa kahvittelua ollut leivonnainen jäi ottamatta.

Monella oireilun alettua ja anoreksiaan sairastuttua sosiaaliset tilanteet rajoittuvat ja vähitellen katoavat elämästä kokonaan pois. Tilanteet käyvät ahdistaviksi, pelottaviksi ja painajaismaisiksi tilanteiksi entisen nautinnon sijaan. Tällöin vaarana onkin syrjäytyminen ja sosiaalisten suhteiden menettäminen. Minulla ei näin kuitenkaan käynyt, vaan osallistuin entiseen tapaan ystävien kesken pidettyihin illanviettoihin sekä yhteisiin kahvitteluhetkiin. Tällöin otin käyttöön viimeisetkin itsekurin rippeet ja katselin vierestä muiden nauttimista. Tilanteita kuitenkin helpotti se, että myönnettyä tilanteeni vakavuuden itselleni, sain siitä myös läheisilleni ja ystävilleni kerrottua. Tämän jälkeen minun ei enää tarvinnut selitellä mitään ja he ymmärsivät käytöstäni.

Kun tiedossa oli esimerkiksi tuparit tai muut ystävieni järjestämät juhlat, saatoin ottaa etukäteen selvää, mitä tulevana iltana olisi tarjolla. He eivät pitäneet tätä outona, vaan ymmärsivät tämän helpottavan psyykkisesti minun valmistautumistani iltaan. Tällöin saatoin henkisesti valmistautua tulevaan iltaan ja varautua mahdollisesti omilla eväillä, mikä käytännössä tarkoitti omenoita. Vaikka koinkin tilanteet ahdistavina, aloin pikkuhiljaa tottua siihen, etten syö tilanteissa tarjolla olevia herkkuja, vaan kaivan esiin omat eväät. Kuukausien kuluessa ja vuosien saatossa tyydyin ja totuin siihen, että minun ei kuulu syödä ja minun tehtäväni on ainoastaan katsella muiden herkuttelua vierestä. Vaikka sairauden ollessa pahimmillaan sain sairasta mielihyvää syömättömyydestäni ja itsekuristani, sisältyi tunteisiini myös valtava määrä kateutta ystävieni rentoa syömistä ja juomista sekä tilanteesta nauttimista kohtaan.

Vaikka sitkeästi sairaalajaksojeni välissä ja kotona ollessani pidinkin  kiinni ystävieni tapaamisesta, olivat hauskanpito ja nauttiminen kaukana noista illoista ja muista sosiaalisista hetkistä, kun nälissäni, pahoinvoivana ja palelevana kaipasin vaan kotiin vällyjen väliin sekä teekupin lämmittämään käsiäni. Enemmän kuin ruokailuteilanteita, aloin jännittämään iltoja ja julkisille paikoille menoa juuri fyysisen jaksavuuteni vuoksi. Syömättömyyteen tai vähäiseen syömiseen olin jo tottunut, mutta olin koko ajan niin väsynyt ja kylmissäni, että odotin vain iltojen tai muiden tapaamisten loppuvan ja pian. Illanvietoissa kauhistutti ajatus baarivaatteissa tarkenemisesta ja jatkuvasta palelusta. Sisäinen kylmyys oli sitä luokkaa, että muiden hikoillessa vieressä omat sormeni sinersivät ja ihoni oli kananlihalla.

Vuosien aikana olen kuitenkin yrittänyt aina tilanteestani riippuen sopeutumaan ystävieni tapaamisiin ja juhlatilanteisiin myös ruokailujen kannalta. Pikkuhiljaa aloin haastamaan itseäni enemmän illanvietoissa ja juhlatilanteissa pyrkimällä siihen ajatukseen, että pyrkisin syömään sitä mitä tarjolla on. Varmuuden vuoksi olen vuosien aikana sujauttanut aina tunnollisesti laukkuuni varaksi omia eväitä, mutta olen pyrkinyt lähtemään juhliin sillä asenteella, että pystyn kyllä syömään siitä mitä juhlissa tulisi tarjolla olemaan. Kahvittelut ja ystävieni tapaamiset olen pyrkinyt taas päiväsaikaan sopimaan sellaiseen aikaan, että voisin syödä välipalan muodossa jotain hyvää. Paljon suunnittelua kaikki sosiaalinen elämäni viime vuosina on kuitenkin vaatinut, eivätkä juhlatilanteet helppoja ole olleet. Nauttimisen sijaan hetket ovat kuluneet ruokaa ajatellessa ja fyysisestä pahasta olosta kärsiessä.

Yksi pelottavimmista asioista juhlatilanteissa on vuosien saatossa minulla ollut pelko hallinnan menettämisestä. Kun tarjolla on ollut paljon syötävää, en ole uskaltautunut syömään sillä pelko siitä, etten pystyisi lopettamaan syömistä, on ollut valtava. Aliravitsemustila ja valloillaan oleva nälkä ovat ajaneet minut siihen tilanteeseen, että koko juhlien ajan mielessäni ovat pyörineet tarjolla olevat herkut ja kamppailu ajatuksissani syömisen ja syömättä jättämisen välillä on ollut valtaisaa. Jos juhlien päätyttyä minulta olisi joku kysynyt syömieni karkkien lukumäärää, olisin sen varmasti osannut sanoa. Koin usein helpommaksi olla ottamatta yhtäkään tarjolla ollutta karkkia, sillä jos olisin ottanut yhden, olisin ottanut myös toisen ja pelko hallinnan menettämisestä olisi ollut käsin kosketeltavaa. Minulla taudinkuvaan ei ole koskaan liittynyt ahmimista, mutta tästä huolimatta pelko ajatuksesta on ollut usein valloillaan. Kun olemme viettäneet iltaa ystävien kesken, olen ratkaissut asian usein sillä, että olen ottanut oman karkkipussin. Tällöin olen pystynyt ajatuksissani antamaan itselleni luvan karkkien syömiseen ja pelkoa kontrollin menettämisestä ei ole ollut, sillä määrä on ollut rajattu.

Vaikka sairaus onkin ollut vahvasti läsnä myös viimeisen puolentoista vuoden aikana, on merkittävä muutos tapahtunut ajattelussani. Helsingin osastojaksoni aikana ja jälkeen sain ajatteluuni mukaan paljon sallivuutta mitä herkkujen syömiseen tulee. Tämä on helpottanut valtavasti sosiaalisista tilanteista selviämistä myös syömisen kannalta ajateltuna. Merkittävä rooli tässä on kuitenkin ollut poikaystävälläni, joka on ollut minulle tuki ja turva erilaisissa juhlatilanteissa. Viime vuonna selvisin esimerkiksi neljistä häistä loistavasti pitkälti poikaystäväni tukemana. Hän oli juhlissa minun lupani syödä, joka käski ottamaan lisää ja suorastaan huolehti ruokailuista puolestani. Kun hän tiesi minun tekevän mieli tarjolla olevaa kakkua, otti hän sitä itsekin, vaikkei hän makeasta välitäkään. Saan kiittää häntä paljon siitä, että olen seurustelumme aikana selviytynyt niinkin hyvin juhlatilanteista ahdistumatta. Hänen kanssaan olen pystynyt luottamaan siihen, että pärjään kyllä ja pystyn syömään tarjolla olevaa ruokaa. Häneltä olen saanut aina tarvittaessa vahvistusta siihen, että saan syödä ja herkutella aivan kuten muutkin ihmiset.

Nykyään koen sosiaaliset tilanteet nautintona ja ihanana osana elämääni. Poissa ovat pelot, joita erilaiset juhlatilanteet ovat minussa viime vuosien aikana aiheuttaneet. Vaikka syömiseni ja juomiseni ei vielä olekaan lähellekään samalla tasolla kuin terveinä aikoina, pystyn jo aidosti nauttimaan juhlista, illanvietoista tai elokuvahetkestä ilman, että ahdistun niistä etukäteen. Pystyn selviytymään nykyään melko hyvin kaikista tarjolla olevista ruoista, eikä mikään ole noussut ylitsepääsemättömäksi minulle. Vieläkin tarvitsen tukea ja vahvistusta usein poikaystävältäni, mutta esimerkiksi lauantainen tyttöjen ilta osoitti, että alan pärjäämään myös ilman läheisiltäni saatua tukea. Yksi suuri oivallus on ollut ruokailujen kunnollisesta huolehtimisesta ennen sosiaalisia hetkiä. Aiemmin "säästellessäni" ruokailua juhlahetkeä varten, on valtava nälkä ainoastaan lisännyt ahdistustani, vaikeuttanut syömistäni ja aiheuttanut pelon ahmimisesta. Nyt olen vihdoin saanut sairaat ajatukset sivuun tavalla, joka sallii ruokailun myös ennen juhlia tai illanviettoa. Kun olen syönyt kunnolla ennen juhlatilannetta, pystyn hallitsemaan tilanteen psyykkisesti paljon paremmin ja sallimaan myös herkuttelun ja napostelun ilman hallinnan menettämisen pelkoa.

Pystyn helposti joustamaan ruokailuissani, muuttamaan ajatuksissani aterioideni järjestystä sekä pitämään ruokailut kasassa myös juhlatilanteissa. Pyrin pitämään ajatuksissani ateriasuunnitelmani, jota käytän runkona myös epäsäännöllisemmän ruokailun sisältyessä päivään. Tällöin käytän kaloreiden laskentaa ainoastaan positiivisessa mielessä hyväkseni, jotta varmistan, että saanhan illan aikana tarpeeksi energiaa. Luonnollisestikin tavoitteenani on päästä ateriasuunnitelmastani kokonaan eroon, unohtaa kalorit ja nauttia ruoasta ja juomasta täysin nälkätuntemusteni ja mielitekojeni mukaan, mutta niin kauan, kun tarvitsen ateriasuunnitelmaa tuekseni, aion sitä hyväkseni käyttää. Kun olen saanut painoni normaalin puolelle ja saanut sairaat ajatukset täysin taka-alalle, on aika luopua ateriasuunnitelmasta. Mutta se hetki ei ole vielä. Vieläkin sunnittelen ruokailuni päivän aikana kotona ollessani tarkkaan, mutta se on tässä hetkessä vielä välttämätöntä. Kuten viimeksi lomalle lähdettyäni totesin, sai eräs lukijani minut ymmärtämään, että terveys löytyy vielä tässä vaiheessa suunnittelusta ja huolehtimisesta. Tämän vuoksi varaudun vieläkin omilla eväillä lähtiessäni illanviettoihin - ihan vaan varmuuden vuoksi. Mutta kuten eilen totesin, odotan nykyään erilaisia sosiaalisia hetkiä ja juhlatilanteita hyvän seuran lisäksi jo hyvän ruoankin vuoksi:)

Minkälaisia kokemuksia teillä on ollut sosiaalisista tilanteista ja niiden aiheuttamista vaikeuksista sairauden vuoksi? Ovatko sosiaaliset suhteet vähentyneet ja oletteko joutuneet välttelemään erilaisia juhlatilanteita juuri ruokailun aiheuttaman ahdistuksen vuoksi? Olisi mukava kuulla myös teidän kokemuksistanne!

<3:Laura