Huolellisuutta, ei tekosyitä

Olen viime loman jälkeen miettinyt ja pyöritellyt päässäni asioita liittyen kotiruokailujen onnistumiseen. Pohdin asioita, jotka ovat kotiruokailuissani heikkoja kohtia ja mitä minun erityisesti tulisi parantaa. Kirjoitinkin kompastuskivistäni tänne teille ja kiitos teidän, olen aivan viime päivien aikana saanut lisää luottamusta siihen, että minun on todella mahdollista pärjätä kotona. Sain aivan uskomattoman hyviä ja ajatuksia herättäviä kommentteja ja neuvoja, jotka perustuivat omaan kokemukseen siitä, kuinka selvitä osastojakson jälkeen kotona. Tämä kaikki rohkaisi minua lähtemään pitemmälle kotilomalle kokeilemaan siipieni kantavuutta.

Kun aikanaan kirjoitin postauksia tämän osastojakson ensimmäisistä kotilomistani kerroin siitä, kuinka kotiin mentyäni aloimme heti järjestelemään poikaystäväni kanssa lounasta ja yritimme muutenkin suunnitella syömisiäni mahdollisimman tarkasti. Sain tuolloin kommentin, jossa minun katsottiin toimineen väärin poikaystävääni kohtaan, kun mukavan yhdessäolon ja juttelemisen sijaan toin heti esiin ruokailuni. Lukijan mukaan ruokailun järjestämisen sijaan olisi ollut paljon luonnollisempaa nauttia yhdessäolosta, kuin alkaa välittömästi vouhottaa ruokailuistani. Hän koki, että ruokailun olisi siinä tilanteessa kuulunut olla aivan toissijainen asia. Hänen mukaansa energiavajeen olisi voinut aivan hyvin korvata sitten myöhemmin, kun aikaa siihen on. Mutta anorektinen mieli ei toimi näin. Kun jotain jää ateriasuunnitelmasta väliin, ei sitä niin vain myöhemmin tankkaamalla korvata - ei niin kauan kun anoreksia painaa päälle ajatuksissa.

Vaikka tästä onkin jo aikaa, on asia jäänyt mieltäni kaihertamaan ja olen potenut kotilomille mennessäni syyllisyyttä siitä, kuinka minun ruokailuni määrittävät niin paljon arkeamme. Olen lomillamme yrittänyt olla tekemättä niin suurta numeroa ruokailuistani ja yrittänyt joustaa mahdollisimman paljon. Mutta erään lukijan kommentti pysäytti minut tajuamaan, että vielä ei ole sen aika. Vaikka olenkin jo pitkällä toipumisessani, on normaalia tiedostaa sairastavansa syömishäiriötä. On täysin normaalia pitää kiinni pilkuntarkasti ateriasuunnitelmastaan huolehtien, ettei mitään tipu siitä pois. Hän korosti, että terveys löytyy tarkasta huolehtimisesta eikä huolimattomuudesta. Tämä ajatus sai minut tajuamaan, että minun täytyy, ja että minulla on oikeus nostaa ruokailuni vielä tässä vaiheessa monen asian edelle ja että ruokailuista huolehtiminen on kotona ollessani vielä se "pää työni". Kun aika kuluu ja löydän tasapainon energiansaantini ja -kulutukseni välille, voin alkaa joustamaan ruokailuissani enemmän, mutta vielä ei ole sen aika.

Tämä tuo mukanaan sen, että jokainen lipsuminen, oli kyse sitten maitolasillisesta tai juustoviipaleesta, on palveluksen tekeminen anoreksialle. Vaikka terveen ihmisen mielestä yhden juustoviipaleen väliinjättäminen ei tarkoita yhtään mitään, merkitsee se anorektikolle paljon. Se on kuin pikkusormen ojentaminen sairaudelle. Kun kerran antaa sairaudelle periksi, antaa sille periksi jatkossakin. Tämä aiheuttaa kierteen, mitä tässä vaiheessa ei enää saa tapahtua. Oman psyykkeeni kannalta tärkeintä on, että pystyn noudattamaan ateriasuunnitelmaani orjallisesti, vaikka mieli halajaisi jo vapautta, josutavuutta ja normaaliutta. Mutta minun tulee pystyä todistamaan itselleni se, että minusta on noudattamaan ateriasuunnitelmaani kotona pähkinöineen, jälkiruokineen ja muine haastavine ruokineen. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että painoni täytyy lomalla ainakin pysyä ellei jopa nousta, vaan siitä, että psyykkeeni on valmis ottamaan tämän ratkaisevan askeleen poispäin anoreksian kynsistä. Niin kauan, kuin jotain jätän syömättä, kuuntelen vielä anoreksiaa, enkä terveyttä. Eräs lukijani vertasi hienosti ruokien syömättä jättämistä antibioottikuuriin. Jos minulla olisi antibioottikuuri, jättäisinkö sieltä tabletteja välistä tai ottaisin väärän annostuksen? En varmasti!

Ja kuten eräs lukija totesi, ei asiasta tarvitse tehdä kuitenkaan hankalaa. Suunnitelmallisuus mahdollistaa pitkälti ateriasuunnitelmasta kiinnipitämisen. Kun lähtee asioille ja tietää välipala-ajan lähestyvän, on asia ratkaistu ottamalla mukaan laukkkuun sujautettava välipala. Kaikki tekosyyt aterian väliinjättämiselle ovat tekosyitä, joita sairaus pistää anorektikon päähän. Ateriasuunnitelmasta pystyy pitämään kyllä kiinni, kunhan vaan on tarpeeksi vahva siihen. Ja näin aluksi on vain hyväksyttävä se, että joutuu aikatauluttamaan elämäänsä ruokailujen mukaan ja elämään mahdollisesti myös kotona osaston aikataulujen mukaan. Mutta kun sitä nyt jaksaa, ei sen pian enää tarvitse välttämättä olla niin. Ja eräs lukija palautti mieleeni sen, että myös muiden ihmisten, kuten migreenistä kärsivien sekä diabeettikojen on välttämätöntä huolehtia säännöllisestä ruokailurytmistä oman terveytensä vuoksi. Joten jos he siihen pystyvät, miksi en pystyisi minäkin? Ja äitini, joka on täysin terve ihminen korosti, että myös terveet ihmiset suunnittelevat ruokailujaan taatakseen riittävän energiansaannin ja jaksamisen. Hän sanoi suunnittelevansa joka päivä ruokailujaan työeväiden, välipalojen ja kotiruokailujen muodossa. Joten jos olen tarpeeksi vahva vastustamaan anoreksian ääntä, ei mitään tekosyitä aterioiden väliinjättämiselle voi olla. Kiire ja menot eivät ole syy jättää aterioita väliin. Ne ovat ainoastaan anoreksian kehittämiä tekosyitä.

Joten nyt vaan päättäväisyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea taistelutahtoa päihittää anoreksian kuiskutukset. Näillä eväillä, teidän lukijoiden ihanilla ohjeilla ja terveen puolen kuuntelemisella, aion viedä lomani kunnialla läpi!

<3:Laura