Vastauksia osa VI - raskaus

Kuinka huomasit olevasi raskaana?
Minulla ei ollut ollut minkäänlaisia raskauteen viittavia tuntemuksia, joten tieto raskaudesta oli todella suuri yllätys. Menin ihan rutiinikäynnille gynekologille ja toin esiin ihan sivumennen pienoisen huoleni siitä, että milloinkohan kuukautiseni palaavat - olihan painoni jo melko lähellä normaalia. Mutta koska en kuitenkaan ollut vielä ihan tavoitepainoani saavuttanut, en mitenkään kovin huolissani asiasta ollut ehtinyt olla. Lähinnä pohdin asiaa ääneen. Mukava nuori naislääkäri lupasi katsoa ultraäänellä kohdun limakalvon paksuutta, josko se antaisi viitteitä siitä, millä tolalla asia oikeasti olisi. Mutta asia vaihtoi hyvin nopeasti suuntaansa, kun lääkäri totesi, että kyllähän täällä näkyy selvä syy kuukautisten poissaololle: pienen pieni sykkivä sydän.

En ollut villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut odotaa mitään tällaista, sillä olin vasta saanut painoani normaalimmaksi, eivätkä kuukautiset olleet tulleet luonnollisesti kertaakaan monivuotisen sairausjaksoni aikana. Minulla ei ollut ollut mitään muitakaan raskauteen viittaavia oireita, kuten pahoinvointia tai rintojen arkuutta. Asia tuntui minusta todella utopistiselta, enkä voinut sitä pitkään aikaan uskoa todeksi. Se oli kuitenkin heti alusta asti selvää, että kyseessä olisi maailman ihanin ja ihmeellisin asia. Lisää aiheesta kirjoittamassani postauksessa Ihmeellinen yllätys - raskaus.

Aiheuttiko syömishäiriötaustasi jotain komplikaatioita raskautesi aikana?
Ainoa asia, mitä komplikaationa voisi pitää, oli huono raskaudenaikainen painonnousu. Tämä loi varmasti suuren mahdollisuuden mahdollisille riskeille ja komplikaatioille, mitä onneksi ei kuitenkaan tullut. Asiasta tuntuu olevan todella vähän tutkimustietoa, mutta vähäinen painonnousu raskauden aikana lisää ennenaikaisen synnytyksen riskiä, sekä saattaa hidastaa sikiön kasvua. Minun kohdallani näin ei onneksi kuitenkaan käynyt. Lapsen kannalta painollani ei siis ollut seuraamuksia, mutta kyllähän se omaan olotilaani ja jaksamiseeni selvästi vaikutti.

Mutta suuri kysymysmerkki on varmasti jokaisen syömishäiriötä sairastaneen kohdalla, että miten raskaus vaikuttaa mieleen ja psyykkiseen hyvinvointiin ja sitä kautta myös raskauden normaaliin etenemiseen. Joidenkin kohdalla raskaus on varmasti se viimeinen naula sairauden arkkuun, mutta toisille muuttuva keho voi olla liian vaikea asia käsiteltäväksi. Tiedän myös tapauksia, jolloin raskaus on vaikuttanut positiivisesti sairastavan syömiskäyttäytymiseen, mutta raskauden jälkeen sairaat ajatukset ovatkin palanneet takaisin. Yksi syy tälle on varmasti raskauden jälkeen yhä synnytyksestä palautuva, muuttunut keho. Yhtäkkiä vartalo ei olekaan enää samanlainen kuin ennen raskautta, eikä sisällä kasvava lapsi suojele sairailta ajatuksilta. Itselläni raskauden aikana muuttuva keho vahvisti rakkautta omaa vartaloani kohtaan, ja nyt Justuksen synnyttyä olen oivaltanut oman kehoni rakastamisen vieläkin vahvemmin: jos minä en voi hyvin, ei voi lapsikaan hyvin. Mutta vaikeita asioita nämä jokatapauksessa ovat, ja on myös olemassa niin monenlaisia tarinoita asiaan liittyen kuin on anoreksiaa sairastavia tai sairastaneita äitejäkin.

Huomasi selvästi kuinka vaikeaa joillekin oli hoitavan tahonkin puolesta ymmärtää tällaista tilannetta. Yleensä, kun riskinä pidetään täysin päinvastaista tilannetta, jolloin kiloja kertyy liikaa raskauden aikana, jolloin riskinä on esimerkiksi raskausajan diabetes. Tilanteeni edellytti minulta itseltäni rohkeutta vaatia tukea ja saada vastauksia mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Sillä minua huolestutti tilanteeni jollakin tasolla taustani tuntien ihan alusta alkaen, mutta esimerkiksi neuvolassa kesti aikansa, ennen kuin he ottivat huoleni tosissaan. Itse siis pelkäsin hieman sairauteni negatiivista vaikutusta raskauden kulkuun, vaikka tuolloin mieleni olikin oli todella luottavainen psyykkeeni vahvuuden suhteen. Mutta kun kroppani ei "toiminutkaan" odotetusti, osoittautui huoli aiheelliseksi. Mutta onneksi kaikki sujui kuitenkin hyvin minun kohdallani. Mutta jos raskaanaolevalla sairaus olisi yhtään raskauden aikana päällä ja syöminen olisi oikeasti haasteellista, pitäisi jo neuvolassa terveydenhoitajan osata asiaan puuttua ja tukea tulevaa äitiä kaikin tavoin!

Kauanko painosi ehti olla ns. normaalina, ennen kuin tulit raskaaksi? 
Painoni ei siis ehtinyt edes nousta painoindeksiltään normaalin, kun jo tulin raskaaksi. Tiesin kyllä, että biologinen painoni asettuu melko alhaalle painoindeksin suhteen, mutten olisi voinut kuvitella ikinä raskaaksitulon olevan mahdollista tällaisissa painolukemissa. Painoindeksini oli raskaaksi tullessani noin 17,6 luokkaa eli vielä muutaman kilon päässä normaalin painoindeksin alarajalta. Ja painoni oli tosiaan vasta juuri noussut tuohon lukemaan, sillä olihan se ollut vielä paria kuukautta aiemmin monta kiloa alhaisempi. Tässä suhteessa ei voi kuin ihmetellä sitä, että ylipäätään tulin raskaaksi! Viimeksi olin ollut normaalipainossa noin vuotta aiemmin Helsingistä maaliskuussa 2011 kotiutuessani. Ja tätä ennen olen ollut normaalipainossa, jolloin myös hormonitoimintani on toiminut normaalisti, kun elettiin syksyä 2008. Joten kovista koettelemukista ja pitkästä alipainosta on kyllä kroppani ihmeellisesti selvinnyt. Mutta toivottavasti tämä luo myös muihin saman asian kanssa kamppaileviin uskoa, mikäli raskaaksitulosta ja äitiydestä haaveilee :)

Millainen synnytyksesi oli? Kestikö kauan, saitko kipulääkkeitä, kuinka jaksoit fyysisesti? Oliko Jarno tukenasi? 

Kirjoitin synnytyksestä viime viikolla erillisen postauksen Raskausaikani - vihdoinkin!, mutta vastaan tähänkin  kysymykseen nyt lyhykäisyydessään :) Synnytykseni oli melkoisen pitkä ja luonnollisestikin raskas kokemus, mutta minkäänlaisia traumoja minulle ei asiasta jäänyt. Heti saatuani lapsen syliini, katosi mielestäni kaikki se koettu kipu ja tuska. Mutta tosiaan - ei kaikki aivan helposti kuitenkaan käynyt! Varsinaiseksi pituudeksi synnytykselleni laitettiin 11,5 tuntia, mutta todellisuudessa koko urakka vei reilusti päälle vuorokauden! Koska synnytys jouduttiin käynnistämään lapsiveden tihkumisen vuoksi, pitkitti jo se itsessään synnytystä. Muistan aina kouluajoilta, kuinka aihetta käsittelevällä kurssilla meille painotettiin, ettei synnytystä tule käynnistää liian heppoisin perusteluin: se pitkittää ja vaikeuttaa synnytystä lähes poikkeuksetta.

Minulla alettiin käynnistää synnytystä jo yli vuorokausi aiemmin, kun lapsi sitten lopulta syntyi - tuolloin suun kautta otettavalla lääkkeellä. Tähän ja synnytyksen väliin mahtui pitkään kestäneet tiehät ja kivuliaat supistukset, joista huolimatta kohdunsuu ei auennut tarpeeksi, jotta tilanne olisi edennyt millään lailla. Lopulta synnytystä vauhditettiin vielä suonensisäisellä lääkityksellä seuraavana päivänä, jonka jälkeen meni vielä kuusi tuntia, ennen kuin lapsi lopulta syntyi. Eniten fyysiseen jaksamiseeni vaikutti monen yön univelat, mikä lisäsi varmasti entisestään kokemaani kipua. Ensimmäisenä päivänä pärjäsin vielä melko hyvin kipujeni kanssa, mutta lopulta tuli fyysinen uupumus. Oikeanlaisen kivunlievityksen avustuksella ja muutaman tunnin unilla selvisin kuin selvisinkin loppuun asti. Oikeasti fyysinen jaksaminen laitettiin kuitenkin koetukselle vasta ponnistusvaiheessa, mikä kesti vajaan tunnin verran. Tuolloin usko meinasi oikeasti loppua kesken, enkä uskonut jaksavani loppuun asti. Kätilön uskomaton tsemppaus kuitenkin helpotti valtavasti ja kaikki päättyi onnellisesti :)

Sinä päivänä, kun synnytystä alettiin käynnistellä ja kivuliaat poltot alkoivat, ehdin saada kahdesti kipulääkettä lihakseen sekä hengitellä ilokaasua. Niiden avulla pärjäsin hyvin, vaikkakin ilokaasun vaikutus lakkasikin melko nopeasti. Olisin saattunut pärjätä loppuunkin asti näiden lääkitysten avustuksella, mutta synnytyksen aina vaan pitkittyessä, jouduin kuitenkin turvautumaan vielä epiduraalipuudutukseen seuraavana päivänä, synnytyksen loppuvaiheessa. Minun kohdallani epiduraali toimi hyvin ja vei kivut pois lähes kokonaan. Voimakas paineen tunne säilyi, mutta kivut helpottuivat huomattavasti. Tosin puudutus teki jalkani lähes tunnottomiksi ja vei kaiken voiman niistä pois, mikä sitten taas teki ponnistusvaiheesta todella hankalan. Mutta loppujen lopuksi kivunlievitys oli synnytykseni aikana melkoisen onnistunut. Lähdin tämän suhteen synnytykseen avoimin mielin, enkä ollut kieltänyt ajatuksissani itseltäni yhtäkään lääkettä. Olin jo valmiiksi päättänyt edetä tämänkin asian suhteen tilanteen mukaan, luottaen myös hoitohenkilökunnan mielipiteeseen :)

Alusta asti oli selvää, että tottakai Jarno tulee synnytykseen mukaan. Ennemminkin mietimme asiaa niin päin, kuinka kauheaa olisi, jos Jarno ei jostain syystä pääsisi lapsensa syntymään mukaan. Itse ajattelin isän mukanaolon synnytyksessä olevan myös enemmän kuin tärkeää lapsen ja isän väliselle suhteelle.  Ja luonnollisesti Jarno oli synnytyksen aikana minulle todella tärkeä tuki ja turva. En edes halua ajatella, kuinka paljon kamalammaksi synnytyksen olisi tehnyt se, mikäli olisin joutunut siitä ilman hänen tukeaan selviämään! Vaikkei toinen periaatteessa voi synnytyksen aikana juuri mitään konkreettista tehdäkään, on niillä pienilläkin asioilla ja jo pelkällä läsnäololla, suunnaton merkitys äidille. Jarno hörpytti minulle välipalajuomia, täytti kanssani ristikoita ja kävi lämmittämässä kaurapussia minule rentoutumista varten - pieniä, isoja tekoja :)

Kuinka kauan palautuminen synnytyksestä kesti? Koetko, että se sujui hitaammin/nopeammin alipainon takia? 
Koen palautuneeni synnytyksestä yllättävän hyvin ja nopeasti. Jo seuraavana yönä uskaltauduin vessareissulle ilman hoitajan tukea, ja seuraavana päivänä pystyin jo hyvin hakemaan esimerkiksi oman ruokatarjottimeni. Mutta voi että, kun lihakset olivatkin kipeät synnytyksen jäljiltä! Ei ole yhtään liioittelua verrata synnytystä todella rankkaan urheilusuoritukseen, sillä kaikki lihakseni olivat todella kipeät seuraavina päivinä, ihan kaulalihaksia myöden. Eli kyllä siinä oli tullut ihan töitä tehtyä ;) Eli sen verran olivat esimerkiksi käsilihakseni loppu synnytyksen jälkeisenä päivänä, että hieman varoen vielä lasta käsittelin. Esimerkiksi aamupesut pyysin hoitajaa näyttämään minulle aluksi. Onneksi Jarno oli silloin meidän luonamme ja hän auttoi lapsen nostelussa. Mutta seuraavat päivät olinkin sitten kahdestaan vauvan kanssa, kun Jarnolla oli kiire juhlimaan varpajaisiaan - osuihan viikonloppu juuri sopivasti kohdille ;) Tällöin ei siis auttanut kuin ottaa rohkeasti itse vastuu vauvan tarpeiden hoitamisesta, mikä lisäsi omaa luottoni pärjäämiseni sekä fyysisen toipumiseni suhteen.

Eli nopeasti sieltä sängynpohjalta oli vaan noustava! Toki istuminen ja käveleminen tekivät kipeää vielä muutaman päivän ajan kiristävien tikkien vuoksi, mutta kuitenkin pääsin melko helpolla tämänkin suhteen. Eniten oikeastaan pelkäsin, että osastolla kiinnitettäisiin taustani vuoksi huomiota synnytyksen jäljiltä romahtaneeseen painoon, ja olin valmistautunut siihen, ettemme pääsisi välttämättä kotiutumaan ihan yhtä nopeasti, kuin normaalisti synnytyksen jälkeen lapsi ja äiti kotiutuvat. Mutta  minun fyysiseen vointiini kiinnitettiin huomiota normaaliin tapaan ainoastaan kohdun supistumisen ja yleisvoinnin suhteen, joten pääsimme kotiutumaan heti kolmantena päivänä! Jo toisena päivänä vointini oli niin hyvä, että ihan odotin kotiinpääsyä. Toipuminen jatkui kotonakin hyvää vauhtia ja suurin ongelma, josta kärsin oli ehdottomasti valtavat univelat ja sen myötä todella kurja olo. Mutta ihmeellisesti sitä vaan jaksoi ja vielä todella hyvällä mielellä :) Tosin yhden antibioottikuurin söin reilun kuukauden päästä synnytyksestä lääkärin epäillessä kohtutulehdusta! Mutta sekin meni helposti ohi kuurin myötä, eikä mitään ongelmia tämän jälkeen ole enää ollut :)

Uskon, että painollani ei ollut lopulta merkitystä toipumiseni suhteen ainakaan ratkaisevasti - niin hyvin ja nopeasti siitä toivuin! Niin surulliselta kuin se ehkä kuulostaakin, olen vuosien saatossa oppinut elämään alipainoisessa kehossa ja niin sanotusti pärjäämään sen kanssa. Itse en siis missään vaiheessa edes osannut pelätä, ettenkö esimerkiksi selviäisi synnytyksestä heikomman fyysisen kuntoni vuoksi. Sisulla siitäkin selvittiin, kuten viime vuosista muutenkin! Mutta jos tulevaisuutta ajatellaan, en halua tällaisen toistuvan enää uudelleen. Haluan ehdottomasti lisää lapsia ja jos tämä toive toteutuu, aion todellakin olla fyysisesti paremmassa kunnossa synnytyksen koittaessa! Raskauskiloilla on oikeasti tärkeä merkitys jo ihan äidinkin hyvinvoinnin kannalta eikä niiden merkitystä tulisi koskaan vähätellä. Uskon myös fyysisen kunnon, ihan jo lihasvoimankin puolesta, olevan merkittävä asia synnytyksen läpiviemisessä. Vaikkei synnytys urheilijan kroppaa vaadikaan, uskon hyvästä lihaskunnosta olevan oikeasti paljon apua. Mutta pääasia on, että on perusterve ja hyvinvoiva kropaltaan, niin synnytyksestä selviää aivan varmasti, mikäli nyt muita komplikaatioita ei ilmene :)

Koetko että olet saanut oman kroppasi jo takaisin? Mitä fyysisiä merkkejä raskaus jätti elimistöösi?
Kroppani palautui todella hyvin ja nopeasti synnytyksen jälkeen. Synnytyksen jälkeen oli lähinnä outoa, kun iso ja pinkeä vatsa oli kutistunut höllyväksi ja pehmeäksi pömppömahksi, mutta tämäkin minua lähinnä nauratti ja huvitti - olihan se hieman koomisen näköinen :) Kaikki huomioni keskittyi niin vahvasti lapseen, ettei siinä paljon omaa vartaloa ehtinyt miettimään. Ehkä hieman minua pelotti se, kuinka raskausmahan katoaminen korostaisi laihtunutta kroppaani. Mutta koska vointini oli hyvä, en sitäkään siinä hetkessä surrut!

Tavallaan kuitenkin voisi ajatella, etten suinkaan ole saanut kroppaani jo takaisin. Kun toiset taistelevat raskauskilojen kanssa, niin minä taistelen saadakseni takaisin ne raskauden aikana kadonneet kilot. Yleensä, kun puhutaan siitä, kuinka raskauden jälkeen palaudutaan takaisiin entisiin mittoihin, tarkoittaa se lähes poikkeuksetta raskauskilojen karistamista kehosta. Minä voin todellisuudessa sanoa saaneeni kroppani takaisin raskauden jälkeen vasta sitten, kun olen jälleen siinä painossa, missä raskaaksi tulin! Mutta kova halu ja tahto on tuohon tilaan mahdollisimman nopeasti päästä!

Raskausarpia ei kehooni tullut yhtäkään raskauden aikana. Tätäkään en suinkaan pelännyt, vaan olin liikenteessä sillä asenteella, että jokainen merkki kehossani kertoisi omaa tarinaansa tämän pienen ihmeen, oman lapsen syntymästä. Toki rasvailin ja öljysin ihoani joka päivä huolellisesti mielessä raskausarpien ehkäisy, mutten niitä tosiaankaan mitenkään suuremmin pelännyt. Normaalia ihon kunnosta huolehtimista! Tai noh, yksi raskausarpi minulle toisaalta kyllä tuli, mikä on melkoisen koomisen näköinen :D Minulla oli ennen raskautta ollut napakoru useamman vuoden ajan. Kun lävistyksen otin, niin sen parantuminen kesti todella kauan. Lävistys märki pitkään aiheuttaen kunnon arven muodostumisen napaani. Kun ihoni sitten kasvavan mahan myötä venyi, joutui arpikudos koville ja tavallaan repesi. Nyt napani on siis melkoisen karun näköinen :D Mutta eipä tuo minua yhtään haittaa - sekin lähinnä vain ja ainoastaan naurattaa :)

Kuinka nopeasti olisit valmis uuteen raskauteen? 
Minulla jäi hyvin positiivinen mieli raskaudesta ja synnytyksestä, joten sen suhteen ei uudelleen raskaaksi tulemista kohtaan ole mitään negatiivisia ajatuksia. Tietenkään sen aika ei ole vielä vähään aikaan, mutta tottakai toiveena olisi saada Justukselle myös sisaruksia :) Juttelimme usein Jarnon kanssa jo ennen Justusta, että olisi mukavaa, että lapsilla olisi suhteellisen pienet ikäerot. Jarnolla on ikäeroa itsellään vanhimman pikkuveljensä kanssa ainostaan puolitoista vuotta, minkä hän on itse kokenut todella kivana asiana. Olen jo vuosia haaveillut siitä, että saisin ainakin kolme lasta, joten voi olla, että uusi vauvakuume iskee melkoisen nopeastikin :)

Mutta itse olen tämän suhteen realisti ja ajattelen niin, että jokainen lapsi on lahja ja ne saadaan, eikä lapsia tekemällä tehdä. Toivon siis kovasti tulevani vielä lähivuosina uudelleen raskaaksi - se olisi suuri lahja. Niin ihmeellinen asia raskaaksitulo minulle oli, että jaksan siitä olla joka päivä kiitollinen. Ajatus uudesta raskaudesta kuitenkin on loistava motivaattori itselle karistaa sairauden pölyt niin fyysiseltä kuin psyykkiseltäkin kannalta katsottuna täydellisesti kannoiltani! En todellakaan oleta, että seuraavaa lasta suunniteltaessa kaikki kävisi yhtä helposti, kuin Justuksen kohdalla kävi.

Tällaisia vastauksia tällä kertaa :) Vielä olisi ainakin muutamaa eri aihetta käsittelevä vastauspostaus tulossa. Käsiteltäviä aiheita ovat muun muassa fyysinen toipuminen, hormonitoiminta, kehonkuva sekä syömiseen liittyvät ajatukset. Sellaisia siis seuraavaksi luvassa!

<3: Laura

P.s. Kuvat osoitteesta weheartit.com - mistäs muualtakaan ;)

Raskausaikani - vihdoinkin!

Vaikka kovasti mietinkin, että haluanko jakaa näin henkilökohtaista asiaa täällä blogissa, ajattelin hieman aiheesta kuitenkin kirjoitella - nimittäin Justuksen syntymästä. Useampikin ihana lukija sitä kovasti toivoi ja muutaman synnytystä käsittelevän kysymyksenkin sain, joten tässä aiheesta hieman eräänlaisen synnytystarinoinnin muodossa :) Aiemmat raskausajasta kirjoittamani postaukset ovat olleet Ihmeellinen yllätys - raskaus, Raskaus ja muutosten tuulahdus, Raskaus - haasteita kera onnen ja ilon sekä viimeisimpänä Raskausaikani - synnytys lähestyy.

Kuten aiemmin kirjoitinkin, selvisin kuin selvisinkin joulusta vielä yhtenä kappaleena, ja saimme viettää kotona mitä ihanimman joulun :) Seuraavaksi aloimmekin sitten jännittää, että miten kävisi uuden vuoden suhteen? Saisimmeko loppu- vaiko alkuvuoden lapsen? Jarno oli kovasti sitä mieltä, että synnytys ei missään nimessä tule käynnistymään kuin vasta sitten, kun olemme toipuneet uuden vuoden juhlinnasta kunnolla, mutta minä en uskaltanut olla yhtä optimistinen. Ja ihan syystäkin! Niin "viehättävältä" kuin tämä kuulostaakin, niin yksi synnytyksen lähestymistä ennakoiva merkki, on nimittäin kohdunsuulla olevan limatulpan irtoaminen. Ja kuinkas sitten kävikään? Uuden vuoden aattoaamunahan se sitten päätti irrota. Muita tuntemuksia minulla ei synnytyksen lähestymisen suhteen kuitenkaan ollut, mutta päätin silti ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja Jarno lupasi olla illan ajovalmiudessa, mikäli lähtö tulisi.

Vaikka ajatuksena voisi kuulostaa varsin hienolta synnyttää uuden vuoden rakettien loistaessa taivaalla, ei se sitä oikeasti luultavasti olisi ollut :D Ilta koitti ja aloimme valmistautua ystäväni järjestämiin James Bond -teemalla varustettuihin uuden vuoden pippaloihin. Minulla teeman mukaan pukeutuminen hieman jäi vähemmälle, kun kiskoin ylleni tyköistuvaksi, vyötäröltä tiukaksi tarkoitetun mustan mekkoni. Hätä keinot keksii ja hieman ylöspäin mekkoa rullailemalla, sain kuin sainkin sen päälleni ;) Ilta meni mukavasti ensin ystävieni luona ja sen jälkeen Jarnon serkun luona. Voin fyysisesti hyvin, mitä nyt supisteli kivuttomasti melkoisesti ja vessassa sain rampata parin minuutin välein! Kun kello löi kaksitoista totesin, että nyt voisikin sitten lapsi syntyä :D Olimme kotona vasta aamuyön tunneilla ja muutaman tunnin sain nukuttua. Olin pitkin raskautta vitsaillut, että kun lapsivedet menevät, niin holahtaisivat sitten kerralla ja kunnolla, ettei arvailulle jäisi varaa. Aamusella aloin  kuitenkin kuvitella, että olisikon lapsivesi alkanut kuin alkanutkin tihkua? Kuittasin tämän kuitenkin vainoharhaisuudella. Pitkin päivää vatvoin asiaa mielessäni, sillä tiesin tulehdusriskin kasvavan, mikäli kalvot olisivat puhki, mutta synnytys ei käynnistyisi. Illemmalla päätin soittaa Hämeenlinnaan ja he käskivät tulla käymään. Hieman harmistuneena lähdimme, sillä aloin epäillä itseäni ja arvelin reissun olevan turha - eihän minulla ollut mitään muita synnytyksen käynnistymiseen viittavia tuntemuksia. Kun pääsimme perille teki kätilö testin, jossa selvisi, että kyse todella oli lapsivedestä. Minulta otettiin tulehdusarvot ja pyydettiin tulemaan aamulla seitsemäksi takaisin, mikäli sitä aiemmin ei supistelut alkaisi.

Jarno lähti pian kotiin päästyämme yöksi töihin ja minä jäin yksikseni kotiin. Ilta menikin laskuja maksellessa ja asioita hoidellessa, tulisinhan seuravaan kerran kotiin nyytti kainalossa! Minulle tyypillistä suunnitelmallista valmistautumista ;) Aamulla moikkasimme Jarnon kanssa ovella, kun Jarno suuntasi nukkumaan ja minä Hämeenlinnaan isäni kyydillä. Aamu käynnistyi verikokeilla tulehdusarvojen kontrolloimiseksi. Kun lapsivesi on mennyt, tulee synnytys käynnistää vuorokauden sisällä tulehdusriskin vuoksi. Niimpä jäin odottelemaan tarkkailuhuoneeseen polille synnytyksen käynnistämistä. Makoilin parivuoteessa käyrissä, mitkä mittasivat koko ajan supistuksia sekä lapsen sydämen sykettä. Kätilö kävi antamassa ennen puolta päivää minulle suun kautta otettavan Cytotec-nimisen lääkkeen, mikä lisäisi supistuksia ja siten käynnistäisi synnytyksen. Kun kätilö selitti, kuinka ensimmäisenä päivänä lääke otetaan suun kautta, toisena päivänä lääkettä laitetaan kohdunsuulle ja kolmantena päivänä lääke tiputellaan suonensisäisesti, mikäli synnytys ei kunnolla käynnistyisi, oli reaktioni huvittunut naurahdus: "ei kai siinä nyt niin kauaa voi mennä!".

Jarno on maailman syväunisin ihminen, eikä herää edes puhelimen soimiseen. Sen vuoksi aloin tarpeeksi varhain soittella kotiin, jos tarvitsisin hänet piankin paikalle. Tovin sain soitella, ennen kuin herra heräsi. Sovimme kuitenkin, että hän voisi jatkaa unia ja soittaisin uudelleen, mikäli jotain alkaisi tapahtua. Kun supistukset alkoivat kahden aikaan olla jo melkoisen voimakkaita, alkoi minulla tulla pienoinen paniikki, kun en saanut Jarnoa millään kiinni. Kun vihdoin sain hänet kiinni, kehotin hyppäämään nopeasti autoon. Kun herraa ei alkanut kuulua, soitin hänelle uudelleen - olihan melkoinen tovi jo vierähtänyt edellisestä soitostani. Noh, unikeko oli torkahtanut uudelleen ja oli vasta suihkuun menossa. Tässä vaiheessa hätäilin jo, että lapsi ehtii syntyä ennen kuin Jarno edes paikan päälle ennättää! Kun Jarno sitten sairaalaan saapui, totesi kätilö tilantenteen etenevän koko ajan: "kyllä se lapsi nyt iltakymmeneen mennessä luulisi syntyvän". Kello oli tällöin noin viisi. Ehdimme jo harmittelemaan, että olisihan se nyt ollut hienoa, jos lapsi syntyisi täysin laskettuna aikanaan - se kun oli seuraavana päivänä. Jouduimme odottamaan vielä parisen tuntia synnytyssaliin pääsyä, sillä ruuhka oli sen verran kova. Kun sain Jarnon luokseni, saatoin huokasta helpotuksesta: enää ei tarvinnut yksin sinnitellä. Kivuista huolimatta mieli oli vielä hyvä ja hymy oli supistusten välillä herkässä :)

Pian aloin olla kuitenkin jo melko kovissa tuskissa, ja kun lopulta pääsimme synnytyssaliin, olivat supistukset olleet melko tiheitä ja kivuliaita jo viitisen tuntia. Synnytyssaliin päästyämme kätilö tutki minut ja sanoi, että eihän kohdunsuu nyt niin auki vielä ole, kuin kätilö osastolla oli sanonut. Siitä vasta tuskien taival alkoikin. Supistelut sen kun jatkuivat tiheinä ja kivuliaina - tai ainakin siltä minusta tuntui - mutta muutoin tilanne ei edennyt ollenkaan. Pian alkoi olla selvää, että lapsi ei todellakaan syntyisi sen päivän puolella vielä, vaikka kätilö osastolla oli melkeimpä sanonut sen olevan itsestään selvyys. Kävelin ympäri salia kuunnellen samalla musiikkia, hengitellen välillä ilokaasua ja yrittäen ajatella positiivisesti. Tässä vaiheessa huumori oli vielä hyvin mukana ja jaksoin jopa naureskella kivuilleni. Vitsailin, että tämähän on kuin baarissa olisi, kun päässä heittää ilokaasun vaikutuksesta ja Cheek soi radiossa :D Täytimme yhdessä Jarnon kanssa ristikkoa siten, että hän heitteli sanoja ilmaan ja mitä sanoin oikean vastauksen. Mitä nyt täytyi aina supistuksen tullen kyyristyä hengittelemään sängynlaitaa vasten :D Toisen läsnäolo helpotti ja rauhoitti - kaikki menee varmasti hyvin, kunhan yksin ei tarvitse olla. Juttelimme kaikista asoista maan ja taivaan välillä - tulipa lapsen nimikin suunniteltua jo melko lopulliseen muotoonsa ja ristiäisleivonnaisista sovittua.

Kun kello lähestyi puolta yötä, aloin kuitenkin olla aivan loppu. En ollut nukkunut edellisinä öinä kuin muutaman tunnin ja kivutkin olivat vieneet voimiani tehokkaasti. Yövuoroon tullut kätilö totesi, etteivät he yötä vasten voi alkaa synnytystä enää vauhdittamaan, joten sain vuorostani supistuksia hillitsevää lääkettä sekä unilääkkeen: sain kuin sainkin nukuttua muutaman tunnin. Mutta kun supistukset taas aamuyöstä alkoivat, tuli itku ensimmäistä kertaa: en kestä enää samanlaista kiputaivalta kuin eilen. Väsymys yhdistettynä kipuun alkoivat olla liikaa minulle. Jouduin kuitenkin sinnittelemään aamukymmeneen saakka, jolloin lääkäri ehti minua viimein katsomaan ja päätyi laittamaan minulle i.v.:sti tippumaan supistuksia lisäävää lääkettä. Samalla sain epiduraalipuudutuksen, vaikka tavallaan olin toivonut pärjääväni ilmankin. Uskon, että näin olisi saattanut käydäkin, mikäli synnytys ei olisi venynyt seuraavan vuorokauden puolelle. Nyt olin niin loppu, että suostuin tähän välittömästi. Puudutuksen turvin sain hieman nukuttua, mikä helpotti oloani edes hetkeksi. Usko meinasi kuitenkin useampaan kertaan loppua ja mietin jo mielessäni, että syntyyköhän lapsi koskaan: olihan viereisessä synnytyssalissa ehtinyt kolme lasta syntymään sinä aikana, kun me salissa olimme olleet. Aina vaan kuului parkaisu viereisestä salista, mutta minun tilanteeni vain ja ainoastaan junnasi paikoillaan: turhauttavaa!

Tunteja vierähti vielä muutama, ennen kuin alkoi oikeasti jotain tapahtuakin. Tähän mennessä vain odottelimme edistymistä samalla kun kätilö kävi aina neljän tunnin välein laittamassa minulle i.v.-antibiootin tulehdusriskin vuoksi. Olinkin saanut antibioottia tietyin väliajoin siitä lähtien, kun sairaalaan edellisaamuna tulin. Näin toimitaan aina, jos kalvot puhkeavat, mutta synnytys ei käynnistykään. Kun kello lähestyi kahta tiesin, että nyt ei enää menisi kauan. Tässä vaiheessa Jarno nukkui viereisessä sängyssä tyytyväisenä, ja sainkin huudella tosissani hänelle, että sain herran hereille :D Olo oli ollut jo hetken aikaa melko hämmentynyt, kun tuntui, että ponnistusvaihe lähestyi, mutta puudutuksen vuoksi omia tuntemuksia oli vaikea eritellä. Tämän vuoksi kätilö laittoikin minut toiveestani vielä käyrään, mikä näyttäisi minulle supistukset.

Tunnin verran vielä jouduin odottelemaan, ennen kuin sain luvan ponnistaa. Sillä aikaa Jarno yritti pitää minut hereillä kyselemällä jälleen ristisanoja, sillä puudutuksen ja pitkän taipaleen myötä väsymys oli melkoinen :D Ja jos siihen astisen luulin olleen tuskien taivalta, oli se todellinen tuska oikeasti vasta edessä. Puudutusten vuoksi kivut eivät olleet ongelma, mutta muuten voimani laitettiin todella koetukselle. Aluksi jouduin seurailemaan käyristä sitä, milloin olisi aika ponnistaa, mutta melko pian opin erottelemaan tunteen ilman käyrääkin. Puudutuksen vuoksi kaikki tunto ja voima oli kuitenkin alaraajoistani pois, mikä osoittautui todella huonoksi asiaksi: se vähensi voimaa valtavasti jo ennestäänkin väsyneestä ja voimattomasta kropastani. Tässä vaiheessa uskoni meinasi toden teolla loppua, enkä uskonut jaksavani loppuun asti. Kätilö oli kuitenkin aivan ihana ja tsemppasi mahtavalla tavalla. Luonteelleni ominaisella tavalla kirosanat eivät lennelleet eikä ääni kohonnut lainkaan, mutta pääni sisällä pyöri jos jonkinmoisia ajatuksia! Ja kyllä - uskonpuutteesta huolimatta kaikki päättyi lopulta hyvin. Kun lapsi vihdoin syntyi käsi edellä Supermies-asennossa, oli helpotus niin valtava, etten sellaista ole koskaan kokenut! Olin niin helpottunut, etten tajunnut edes sukupuolta kysyä. Kun hetken päästä kätilö kysyi, tiesimmekö lapsen sukupuolta totesin: "niin tosiaan, kumpi sieltä tuli?" :D

Sinä samaisella hetkellä, kun vauva nostettiin rinnalleni, kultasi aika muistot. En tarvinnut siihen kuin sen hetken, niin kaikki se synnytyksen aikainen tuska katosi mielestäni. Vaikken kovin helposti herkistykään, niin kyllähän siinä onnen - ja ehkäpä ennen kaikkea helpotuksen - kyyneleet tulivat. Ainoa ajatus, mikä päässäni pyöri oli, että tämähän on todellakin ihan ihka oikea lapsi! Koko raskausajan tuntui niin uskomattomalta, että mahassani todella kasvaa pieni ihmislapsi varpaineen ja sormineen, että uskoin tämän todeksi vasta, kun lapsen ensi kertaa näin. Voiko mitään näin ihanaa olla olemassakaan? ♥

Tässä siis hieman tähän astisen elämäni upeimmasta hetkestä! Tai noh - tästähän se ihanuus vasta oikeastaan alkoikin :) Jottei teksti olisi venynyt aivan liian pitkäksi, ajattelin myöhemmin jatkaa vielä yhden postauksen verran raskausaiheen merkeissä, tosin nyt synnytyksen jälkeisestä ajasta kertoen :) Mutta se kaikki, ensi hetkemme lapsen kanssa sekä synnytyksestä toipuminen siis ensi kerralla!

<3: Laura

Raskausaikani - synnytys lähestyy

Taas olisi aika jatkaa raskausajastani kirjoittelemista, nyt viimeisen raskauskuukauden ajalta :) Aiemmat raskauttani käsittelevät postaukset ovat siis Ihmeellinen yllätys -raskaus, Raskaus ja muutosten tuulahdus sekä Raskaus - haasteita kera onnen ja ilon.

Kuten viimeksi kirjoitin, jäin äitiyslomalle marraskuun lopulla. Tällöin ennakoivia, joskin vielä kivuttomia supistuksia alkoi olla jo melko paljonkin, ja suurin rasite mitä kestin, saattoi olla sohvalla istuskelu. Saattoi olla päiviä jolloin mahaa kiristi niin kovasti, etten juuri jalkeilla pystynyt olemaan, etteivät supistukset pahenisi. Toisinaan saatoin vielä lähteä Juliuksen kanssa pienelle lenkille, mutta silloinkin vartti oli melkeimpä maksimi aika, minkä pystytin ilman supistuksia kävelemään. Muutoin tosiaan liikkumisestani ei välttämättä olisi edes minua viimeisillään raskaana olevaksi voinut edes arvata, sillä muutoin olin päässyt niin helpolla kipujen suhteen, mitkä joillakin saattavat yltyä hyvinkin koviksi.

Marraskuun loppuun asti saatoin raskauden suhteen elellä hyvinkin rennosti, mitä fyysiseen jaksamiseeni tuli. Joulukuun alussa jännitys kuitenkin alkoi, kun lääkäri kertoi mahdollisuudesta ennenaikaiseen synnytykseen kohdunsuun tilanteen vuoksi. Meidän Pikku-Ukkomme laskettuaika oli siis 3.1 eli laskettuun aikaan oli vielä kuukauden päivät. Kovasti siis saimme jännittää, tuleeko pojasta loppu- vaiko alkuvuoden lapsi. Toiveena meillä oli alusta lähtien, että lapsi syntyisi vasta uuden vuoden puolella, koska tällöin esimerkiksi kouluun mennessä hän olisi ehkä mahdolllisesti hieman valmiimpi.  Eikä tulevaisuutta ajatellen esimerkiksi joulu muutenkaan olisi välttämättä se mieluisin synttäriajankohta. Ja itsekkäinä toki toivoimme, että saisimme viettää joulun ja uuden vuoden vielä rauhassa ;) Mutta missään vaiheessa en sen kummemmin ollut ajatellut ennenaikaisen synnytyksen mahdollisuutta, sillä vointini oli ollut niin hyvä. Vaikka olin jo tuolloin hyvillä viikoilla, oli lapsi lääkärin senkertaisen arvion mukaan vielä sen verran pienikokoinen, että sain varmuuden vuoksi kortisonipiikit lapsen keuhkoja kypsyttämään sekä määräyksen kunnon lepoon. Siinä vaiheessa unohtuivat totaalisesti toiveet lapsen syntymisestä vasta vuoden vaihteen jälkeen, sillä ainoa toive oli, että lapsi sinnittelisi ja kasvaisi edes muutaman viikon verran vielä vatsassani.

Minut otettiinkin samantien osastolle, ja olinkin viikon verran sairaalassa huilimassa. Lääkäri lupasi minun pääsevän kotiin, mikäli viikon kuluttua kokoarvio olisi lapsella parempi. Viikko kului makoillen ja syöden, mitä muutakaan sitä olisi siinä vaiheessa voinut tehdä. Samaan aikaan meillä oli muutto käynnissä, joten totesimme Jarnon kanssa olevan ainostaan hyvä asia, että olen muuton tieltä pois, sillä en kuitenkaan pystyisi olemaan tekemättä mitään. Aktiivinen pikkukaveri mahassani takasi kuitenkin sen, ettei koti-ikävä päässyt aivan liian kovaksi kasvamaan. Soitin sille puhelimestani lempikappaleitani ikävän iskiessä, ja tunne oli aina ihan uskomaton, kun pikkuinen reagoi liikehdinnällään musiikkin - voisiko mitään ihanampaa olla? :) Sydämentykytyksiä kuitenkin aiheutti se, että Jarno oli lähdössä tuolloin juuri viikonlopuksi laivalle. Miten kamalaa olisikaan, jos synnytys käynnistyisi, eikä Jarno pääsisi mukaan! Jännitys saikin aikaan sen, että kivut ja supistukset pahenivat kuin luulotautisella :D

Kertaakan raskauden aikana en ollut ajatellut synnytyksen minua millään lailla jännittävän. Elin koko raskauden ajan täysillä hetkessä, sillä pelko keskenmenosta oli niin valtava koko raskauden ajan. En siis uskaltanut oikeastaan ajatella, että synnytys todella koittaa vielä ja kaikki päättyy hyvin! Lääkärin sanoessa, että lapsi voi syntyä periaatteessa minä hetkenä hyvänsä, iski todellisuus tavallan tajuntaani vasta sitten: lapsi todella syntyy kuin syntyykin!  Samaan aikaan olin innoissani, mutta myöskin muistan ajatelleeni, että ei kai nyt vielä. Muutto oli kesken ja joulu tulossa. Tavallaan olisin halunnut lapsen syliini saman tien, mutta toisaalta halusin vielä hetken aikaa valmistautua lapsen syntymään. Aloin kuitenkin olla todella innoissani, enkä olisi millään malttanut odottaa tulevaa - ristiriitaisia tunteita siis! Kun viikko osastolla vierähti ohi, olin yhä yhtenä kappaleena. Ultrassa selvisi, että lapsen kokoarvio oli ihan hyvä, ja että edellinen mittaus saattoi olla ehkäpä vain epätarkkuutta mittauksessa. Pääsin siis kotiin, mistä olin niin innoissani! Vaikka koti oli täynnä muuttolaatikoita, kaikki oli aivan kesken ja lattialla ei meinannut mahtua jalkojaan siirtämään, ei se minua haitannut lainkaan :) Siitä lähtien elimme todellakin päivä kerrallaan, fyysisisiä tuntemuksia kuulostellen ja todella paljon fiilisten mukaan! Haastavaa minulle kyllä oli ottaa muuton keskellä rauhallisesti, vaikka kuinka vakuuttelin kotiutuessani, että pystyisin olemaan tekemättä mitään - helpommin sanottu kuin tehty :D

Päivät kuitenkin vierivät eteenpäin nopsasti joulu valmistellessa ja kotia laitellessa. Into ja malttamattomuus sisälläni kasvoivat, ja jos laskettuaika ei olisi osunut niin täpärälle joulun sekä uudenvuoden suhteen, olisin todellakin toivonut lapsen syntyvän vaikkapa jo muutaman viikon etukäteen. Käytännössähän 37-viikkoiset lapset katsotaan jo täysiaikaisiksi, joten sen puolesta synnytyksen käynnistymisen pitäisi olla jo hieman aiemminkin turvallista. Nukkuminen alkoi olla todella tukalaa ison mahan kanssa, mikä oli yksi iso syy malttamattomuudelleni. Jouluaattoa edeltävänä yönä en juurikaan saanut nukutuksi kovien ennakoivien supistusten vuoksi, mikä lisäsi jännityksen huippuunsa. Näin jo mielessäni meidät jouluna synnyttämässä, mikä ei ajatuksena viehättänyt yhtään! Saimme kuin saimmekin viettää mitä ihanimman joulun kotona, mutta sen verran jännitti, etten edes joulusaunaan uskaltautunut synnytyksen käynnistymisen pelossa :D Joulun jälkeen siirryimmekin sitten jännittämään uuden vuoden suhteen - malttaisiko lapsi sinnitellä vuoden 2013 puolelle asti?

Ensi kerralla pääsenkin sitten vasta pienoiseen synnytyskertomukseen, vaikka taisin sitä jo edellisen postauksen lopussa lupailla seuraavaksi tulevaan tekstiin! Eli jos synnytyskertomusta jo kauan sitten toivoneet lukijat hieman maltatte vielä odottaa - tulossa postaus kuitenkin on :)

<3: Laura

Raskaus - haasteita kera onnen ja ilon

Nyt ajattelin jatkaa tarinointia raskausajastani, sitä on muutama jo kysellytkin :) Aiemmin siis olen kirjoittanut aiheesta postauksissa Ihmeellinen yllätys - raskaus sekä Raskaus ja muutosten tuulahdus. Nyt tässä siis jatkoa sille, mihin viimeksi jäin!

Kaikki oli sujunut raskauden suhteen kuin tanssi, kun heinäkuu kääntyi elokuun puolelle. Odotin raskaudentuomaa painonnousua luonnollisena ja tärkeänä osana raskautta - en siis suinkaan kauhulla! Mutta miten käy, kun näin ei tapahdukaan hyvästä ruokailusta huolimatta ja joudun jo itse ilmaisemaan huoleni neuvolassa? Kyselin jo ensimmäisinä kertoina neuvolassa ihan mielenkiinnosta siitä, milloin painon tulisi alkaa raskauden vuoksi nousemaan. Terveydenhoitaja sanoi, että ei sillä ole mitään kiirettää, ja joillakin paino nousee hyvin vähän, joillakin aluksi jopa laskee. Minua kehotettiin syömään niin kuin hyvältä tuntuu - ehdottivat jopa "herkuttelemaan" mansikoilla kesän kunniaksi. Ja kyllähän minä herkuttelin, ja vaikka millä muullakin herkullisella ruoalla. Tästä kaikesta huolimatta ruoka ei ottanut tarttuakseen kehooni. Niin, eihän minulla paino muuttunut laisinkaan, vaan pysyi kyllä numeraalisesti kohdillaan ja muussa elämäntilanteessa olisi näyttänyt todella hyvältä. Mutta kun tähän yhdistetään raskaus, ei asia olekaan yhtä yksinkertainen asia. Kun vauva kasvoi sisälläni, laihduin minä samaan aikaan ilman, että se olisi lainkaan vaa`assa näkynyt. Kasvava vatsa loi illuusion, että kaikki olisi hyvin. Ja tavallaanhan asiat olivatkin mitä parhaimmin. Ja pienestä ajatusten notkahtamisesta huolimatta, sain ajatukseni taas kokoon ja söin, söin, söin - söin ihan todella ja nipistin kulutuksen minimiin. Ukko piti puolensa ja otti kaiken tarvitsemansa, kasvoi hienosti omalla käyrällään, oli aktiivinen ja potki kylkiluuni kipeiksi - pikkuinen voi siis loistavasti.

Vuosien itsensä kiduttamisen jälkeen anoreksian rintamalla, on ainakin minulla ollut hyvin kadoksissa ajatus oikeanlaisesta hyvinvoinnista. On pistänyt itsensä kestämään niin kurjaa fyysistä oloa, että siihen on valitettavasti aivan liiaksi tottunut. Tämän kysymyksen eteen taas syksynä jouduin, kun oli aika arvioida omaa fyysistä hyvinvointia. Minä kestin ja jaksoin, mutta oliko se normaalia? Se, että painoni ei raskauden etenemisestä huolimatta tahtonut nousta, vaikutti väistämättä fyysiseen jaksamiseeni. Mutta kuten anoreksiaa sairastavilla yleensäkin, huolestuminen omasta tilasta ei kovin nopeasti nouse pintaan ajatuksissa. Niimpä olin onnellinen lapsen kasvusta ja elin pitkälti tämän kautta. Sairauteni vuoksi olin erityistarkkailussa sen jälkeen, kun hoitajani polilla päätti itse ottaa äitiyspolille yhteyttä. Neuvolassa sairauteeni ei kiinnitetty huomiota ennen, kuin oikeasti "taistelin" huoleni esiin. Silloinkin sain vain kummaksuvia kysymyksiä, että enkö pidä ruoasta vai eikö meillä ole kotona ruokaa nälän yllättäessä. Älkää käsittäkö väärin; terkkarini oli mitä ihanin ja yritti kyllä kovasti ymmärtää. Mutta äitiyspolilla lääkärit sen sijaan ymmärsivät sairautta todella hyvin ja ottivat asian vakavasti. Tästä syystä kävin säännöllisesti siellä kontrolleissa, ja joka käynnillä tarkastettiin myös Pikku-Ukon kasvu ultraamalla. 

Kuva: Anna Dammert

Raskashan tuo syksy oli. Vaikka kuinka nautin raskaudestani, oli alituinen huoli Ukon voinnista ja omasta jaksamisestani läsnä. Lähinnä muistikuva syksystä onkin töiden väliin sumplitut lukuisat ja lukuisat käynnit niin neuvolassa, labroissa kuin äitipolillakin. Kohtasin tuolloin paljon ennakkoluuloja, ja sain todella loukkaaviakin syytöksiä hoitavalta taholta. Asoita, joita en edes tänne halua kirjoittaa. Mutta lohduttauduin ajatuksella, että minä tiedän tehneeni kaikkeni. Tiedän etten ole tehnyt mitään väärin tai vahingoittakseni lastani. Miten joku edes voisi kuvitella niin? Yhtälö ei vaan ollut helppo: ennestään suuri energiantarve vaikean pitkään jatkuneen alipainon jäljiltä ja raskaus. Kehoni energiantarve oli kyltymätön! Kun nutridrinktankkauskaan ja vuodelepo ei meinannut tuottaa toivottua tulosta, ei auttanut hoitavan tahonkaan kuin uskoa, että kilot todella olivat tiukassa! Minun ei auttanut muu kuin elellä päivä kerrallaan ja huolehtia omasta hyvinvoinnista muuten hyvin. Mutta jokainen hetki, jokainen potku, jokainen vauvan hikka ja jokainen möngerrys mahassa saivat ilontunteen valtaamaan minut niin täysin! Niitä tunteita ja muistoja en vaihtaisi mistään hinnasta pois ♥

Mutta kun pystyin kaiken ikäviin asioihin liittyvän sulkemaan ajatusteni ulkopuolelle, olin valtavan onnellinen! Nautin töistäni, syksystä, talven tulosta, vauvatarvikkeiden hankinnasta ja uuden asunnon metsästyksestä. Joulukorttitarvikkeet hankin jo lokakuussa ja joulukoristeluiden valmistelun aloitin myöskin :) Iloitsin kaikesta muusta elämässäni niin valtavasti. Kasvava maha oli ilon ja ylpeyden aihe. Ei olisi tullut mieleenikään piilotella masuani kaapumaisten vaatteiden alle, vaan nautin siitä, kun vaatteet sitä korostivat. Tosin olihan siinä haasteensakin, että sai sumplittua itselleen päällepantavaa :D Mutta nykyinen muoti on hyvin armollinen pitkine paitoineen ja tunikoineen. Jouduin ostamaan vain parit äitiyshousut ja muuten pärjäsin tavallisella vaatevarastollani mainiosti :) Tähän mennessä olin todennut, että raskaus oli päästänyt minut todella helpolla, jos painohuolia ei mukaan laskettaisi. Ehkä olisin itseni kohdalla voinut kääntyä sinne "raskauden hehkun" puolelle, kun joillakin ajatus siitä pahoinvoinnin pyörteissä tuntuu täysin mahdottomalta. Mitä nyt närästys oli vallan kamalaa, mutta muutoin ei voinnissa ollut valittamista! Selkäkivut rajoittuivat muutamaan viikkoon, ja jos minut takaapäin näki, niin menosta ja vauhdista ei olisi minua raskaanaolevaksi voinut kuvitellakaan! Vasta kun äitiysloman aika koitti marraskuun lopulla, alkoivat ennakoivat supistukset vaivaamaan ja hidastamaan tahtia. Silloin huomasin selvästi, että nyt aletaan edetä raskauden ehdoilla! Ja kyllähän välillä olo hieman köntykseltä tuntui, kun yritin toimia mahani kanssa. Ei oma työkään päästänyt sen suhteen helpolla, kun piti nostella, kyykistellä ja tehdä ties mitä! Ja monet naurut sain, kun yritin autosta sujuvasti könytä ylös :D 

Tällaista tällä kertaa! Ehkä seuraavaksi pääsen valottamaan viimeisen raskauskuukauteni kuulumisia sekä kertomaan jotain myös synnytyksestä :)

<3: Laura

Raskaus ja muutosten tuulahdus

Ja kyllähän ne ajatukset raskauden myötä tosiaan muuttuivat: ei tarvittu kuin tieto pienen ihmisenalun olemassaolosta ja anorektiset ajatukset saivat kyytiä. Muistan ensimmäisenä vahvana ajatuksena sen, kuinka enää ikinä en saa rasittaa itseäni nälkäisenä, vaan tärkeimmäksi asiaksi nousee itsestä huolehtiminen. Rasvakammoni työntyi loitommalle ajatuksella, että pikkuinen tarvitsee hyviä rasvoja kehittyäkseen. Vaikka tunteet eivät sairauden kannalta vielä helppoja olleet, sain tällä tavoin perusteltua itselleni pähkinöiden tärkeyden iltaisin niitä sängyssä mutustellessani. Mutta kauaa ei enää tätäkään tapaa perustella tarvittu. Tunsin terveen puolen vahvistuvan itsessäni päivä päivältä, mitä edesauttoi raskauden myötä lisääntynyt nälkätuntemukseni. Saatoin syödä loputtomasti. Vaikken varsinaisesti pahoinvoinnista kärsinytkään, sai tyhjä maha minut kakomaan. Tämän tuntemuksen halusin välttää kaikin keinoin, joten ruokailinkin sen mukaisesti. Olin aloittanut juuri uudessa työpaikassa, ja hyvistä aterioista huolimatta en meinannut pärjätä seuraavaan ateriaan asti. Noh, ratkaisin sen syömällä suklaata vessareissuilla - ei ihan tyypillistä omaa viime vuosien toimintaa :D Mutta tämä kaikki tuntui hyvältä! Jo ensimmäisestä päivästä lähtien tuntuivat työpaikan kahvipöydän herkut (huomioikaa naisvaltainen ala) täysin sallituilta minullekin. Ja pelkkä kohteliaisuudesta syöminenkin onnistui hyvin, vaikkeivat tarjoilut olisivat mieleeni olleetkaan. Aika iso askel vuosia anoreksiaa sairastaneelle!

Ja nautin niin kaikesta tästä! Ihastelin muiden laihdutuspuheiden lomassa sitä fiilistä, jonka omasta syömisestäni sain. Käänsin ajatuksen niin, että miten mahtavaa onkaan voida syödä näin vapaasti! Puhukoot muut kiloistaan, minä en välitä. Ruokavalioni alkoi laajentua, ja turvaruokani saivat väistyä entisen, terveen minäni herkkujen tieltä. Töissäkin oikein odotin, että pääsisin tauolle herkkueväideni pariin :D Olin lähes ainoita, jotka söivät lämpimän ruoan töissä, mutten välittänyt. Edes tyttö, joka ei syönyt ikinä töissä mitään, ei saanut vaikutettua negatiivisesti ajatuksiini. Oli mahtavaa, kun pienen pienet ruisleivän palaset olivat vaihtuneet juustosämpylöihin ja salaattiateriat tai laihat litkukeitot itsetehtyyn kermapastaan. Puuro sai kaverikseen niin muromysliä kuin suklaamurojakin. Tuntui kuin olisin ollut lapsi karkkikaupassa: niin paljon kaikkea ihasteltavaa ja herkuteltavaa! Sanoinkin monesti, että miten tässä ehtii edes kaikkea hyvää syödä, kun yhtäkkiä kaikki kielletty onkin sallittua:D Kerrankin geisha-tuutin syötyäni totesin, että voin kun tekisi mieili toistakin. Poikaystäni totesi siihen, että hän lähtee välittömästi kauppaan, jos vaan toisenkin söisin - ja niinhän hän lähti ja minä herkuttelin putkeen toisenkin jäätelön :)

Koska kaikki tuntui olevan taas sallittua minulle, mitä ruokaan tuli, en tästä syystä varmaan osannutkaan eritellä raskausajalle tyypillisiä mielitekoja, sillä yhtäkki minun tekikin mieli aivan kaikkea! Tai noh, ainahan minun on sairaudenkin aikana mieli tehnyt herkkuruokaa, mutta nyt todella saatoin niitä syödäkin. Oikeastaan maksamakkaraleivät olivat sellainen asia, joita muistan oikeasti himoinneeni! Tosin ei hyvä yhdistelmä raskauden kanssa, kun maksaruoat ovat kiellettyjen listalla...

Kuva: Anna Dammert

Päivä päivältä minun oli yhä vaikeampaa tunnistaa anoreksian luomia ajatuksia omakseni. Ystäväni kanssa käydessä lounaalla tunsin hänen ahdistuksensa salaattiaineiden valitsemisesta jo hyvin vieraaksi. Miten kaikki olikaan saattanut joskus tuntua tuollaiselta? Nyt minua johdattelivat mieliteot ja ennen kaikkea se, että ruoka pitäisi nälän loitolla. En lainkaan kyseenalaistanut salaatinkastikkeen tai leivän kuulumista ateriaan, vaan ne tuntuivat minusta niin luonnollisilta asioilta. Eihän salaatti edes olisi ilman kastiketta niin maistuvaa. Ja jälkiruoka maistui minulle loistavasti, vaikkei ystäväni sitä pystynytkään syömään. Enkä tuntenut lainkaan huonommuutta tästä asiasta - miten ihmeellistä!

Kesä- ja heinäkuu menivät siis näin loistavilla fiiliksillä. Kesäkuun lopulla kävimme ensimmäisessä varsinaisessa ultrassa, jossa kaiken todettiin olevan hyvin ♥  Tätä ihanaa asiaa kävimme juhlistamassa ravintolassa pitsoilla - ensimmäinen ravintolapitsani sitten vuoden takaisen Thaimaan matkamme. Kesä eteni töitä tehden ja elämästä nauttien. Pitkästä aikaa pääsin tanssilattialle tyttöporukkamme lähdettyä Helsingin yöelämään, järjestin kotonamme synttärijuhlat ja vietimme hyvän ystäväni polttareita. Vaikka jatkuva pelko raskauden sujumisesta olikin kovin päällä, helpotti edes hieman se, että ensimmäinen ultra oli jo takana. Sydänäänten kuuleminen neuvolakäynneillä vahvisti entisestään luottamusta tulevaan :)

<3: Laura

Ja kyllähän se kasvoi!

Kun sain tietää raskaudesta, tuntui asia tosiaan todella todella utopistiselta! Oikeastaan asia alkoi konkretisoitua vasta, kun maha alkoi vähitellen kasvaa. Minulla ei missään vaiheessa tullut mieleenikään pelätä tai kauhistella kasvavaa mahaani, vaan ainoastaan odotin sitä hyvinkin malttamattomana! Kun maha alkoi vähitellen kasvaa, en olisi voinut olla onnellisempi<3 Paljon minulta sairauteni huomioon ottaen kyseltiin, ahdistaako muuttuva vartalo, mutta näin ei siis ainakaan minun kohdallani ollut. Ennemminkin ajattelin, että miten tulen pärjäämään ilman raskausvatsaani, kun lapsi todella syntyy :D 

Harmittavan vähän tuli mahaa raskausaikana kuvailtua, mutta tässä kuitenkin muutamia kuvia raskausajaltani, olkaapa hyvä :)

Nämä kuvat on otettu heinäkuun alkupuolella ystäväni luona Helsingissä. Eipä tuo maha vielä tuolloin juuri näyttäytynyt, varsinkaan noin löysässä mekossa. Itse kuitenkin jo huomasin tässä vaihessa pientä muutosta entiseen verrattuna :)

Tämä kuva on otettu heinäkuun lopulla ystäväni polttareissa Turussa. Ohjelmassa oli kiipeilyä Flowparkissa, mutta minä jouduin tietenkin tuon homman jättämään kokonaan väliin. Tässä vaiheessa maha jo alkoi näkyä niin, että myös muut huomasivat kasvaneen mahan ja tunnistivat sen raskausmahaksi :) Esimerkiksi ystävällinen tarjoilija kertoi ravintolassa ilman kysymistäkin, ovatko annosten juustot pastöroidusta maidosta vai ei - eli arvasi minun sitä kuitenkin kysyvän!

Tässä kuvassa olemme elokuun lopulla lähdössä hyvän ystäväni häihin :)

Tämä kuva on otettu pian tuon edellisen kuvan jälkeen, kun olimme juuri käyneet rakenneultrassa ja saaneet tietää kaiken olevan hyvin :)

Syyskuussa teimme muutaman päivän pikareissun Roomaan :) Tässä ulkoilutan masuani Colosseumin ulkopuolella!

Oli hauska huomata, kuinka Italiassa todella on hieman erilainen suhtautuminen alkoholin juomiseen raskausaikana kuin Suomessa! Vaikka mahani alkoi olla jo selkeä, yritettiin minulle tästä huolimatta tarjoilla viiniä. Yksikin miestarjoilija ei suinkaan epäillyt kaataa minulle viiniä, mutta kauhisteli sitä, kuinka näin "nuori" on raskaana - arveli minun olevan noin kuudentoista :D

Tässä välissä onkin sitten jokunen kuukausi vierähtänyt ja ollaan jo aatonaatto-illassa :) Kovasti saatiin jännittää, että eihän vaan Ukko synny jo vuoden 2012 puolella! Toivottiin kyllä, että sinnittelisi pikkuinen mahassa uuden vuoden puolelle asti - monestakin eri syystä. Vaikka muuten olo oli loistava, alkoi ennakoivia supistuksia olla tuossa vaiheessa jo sen verran, että tosissaan sai kyllä jännittääkin!

Joulun viettoa vanhempieni kotona :)

Vaikka edellisistä kuvista huomaakin, että ihan komeaksi se maha kasvoi kuin kasvoikin, pystyy kuvakulma kyllä "vääristämään" paljon! Tässä juhlistetaan ystäväni luona uutta vuotta, ja musta mekko yhdistettynä edestäpäin otettuun kuvaan vievät kyllä mahalta aika lailla kokoa pois! Lapsen sukupuolta emme tosiaan olleet selvittäneet, mutta kyllä mahan malli aika kovasti viesti sitä, että poika sieltä olisi tulossa :) Muutenkin tunne lapsen sukupuolesta oli niin vahva alusta alkaen, että en olisi voinut kuvitellakaan lapsen olevan tyttö! Tämä ei ollut mikään erityinen toive, ainoastaan vahva aavistus :)

Katsotaan rohkenenko myöhemmin kertomaan synnytyksestä enemmänkin, kun eräs ihana lukija jo synnytystarinaa ehtikin toivomaan! Mutta tässä nyt oli siis hieman kuvallista taivalta raskausajaltani :)

<3: Laura

Ihmeellinen yllätys - raskaus

Ajattelin alkaa hieman käydä läpi raskausaikaani, kuten muutama sitä jo toivoikin. Päätin kirjoitella ajatuksia raskaudenkulusta aina vähän kerrallaan - ihan jo siksikin, että aika on nyt hieman kortilla. Tässä hieman siitä, kun sain tietää olevani raskaaana :)

Kotiuduin pitkältä osastojaksoltani viime vuoden toukokuussa. Vain pari viikkoa kotiutumisen jälkeen kävin rutiinikäynnillä gynellä, jolloin sain kuulla varsin yllättäviä uutisia lääkärin sanomana: "olet raskaana". Raskaus tuli siis täytenä yllätyksenä, sillä uskoin - ja myös pelkäsin - ettei raskaaksi tuleminen todellakaan olisi mahdollista ennen kuin painoni olisi normaalin puolella. Olin aivan ihmeissäni ja asia tuntui hyvin epätodelliselta. Ihanalta, mutta epätodelliselta. Vaikka raskaus ei suunniteltu ollutkaan, ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi molempien, sekä minun että poikaystäväni, mielestä ihana asia. Molemmilla kun takaraivossa oli jo pitkään kytenyt pelko siitä, että pitkä sairausaika sekä vuosia aliravittuna ollut keho olisivat voineet saada lopullista tuhoaan aikaan, enkä voisi ikinä tulla raskaaksi. Taisi olla juuri lääkärikäyntiä edellisenä iltana, kun poikaystäväni kertoi vilkkaisseensa lehdessä olevaa artikkelia Satu Taiveahosta. Artikkelissa Taiveaho kertoi epäilevänsä lapsettomuuden syyksi lukioaikaista laihdutustaan ja alipainoa. Tässä vaiheessa tuntui kieltämättä melkoisen pahalta. Mutta jo seuraavana päivänä tämä huoli osoittautui turhaksi! 

Vaikka näinkin omin silmin pikkuisen sydämensykkeen monitorilla, en voinut uskoa raskauttani todeksi. Asian realisoimiseksi tarvitsin vielä lukuisia positiivisia raskaustestejä, eikä mieli siltikään tuntunut täysin ymmärtävän asiaa! Asia tuntui niin absurdilta, sillä minulla ei ollut minkäänlaisia fyysisiä tuntemuksia raskauden suhteen. Pahoinvoinnista ei ollut tietoakaan, eikä muitakaan tyypillisiä raskausoireita minulla ollut. Ehkä kuukautisten poisjäänti olisi se konkreettisin asia, mutta kun niitäkään minulla ei sairauden vuoksi ollut aikoihin ollut lainkaan.

Saatuani kuulla raskaudesta, tapahtui jotain pääni sisällä välittömästi sairauden suhteen: en haluaisi tehdä mitään, mikä voisi vahingoittaa lastani. Vaikka asiat olivat alkaneet sujua kohtalaisen hyvin jo kotiutumisen jälkeen syömisten suhteen, lisäsi tämä tsemppini moninkertaiseksi. Tässä vaiheessa - vielä - en siis osannut lainkaan pelätä sitä, millainen vaikutus anoreksialla olisi raskausaikaani, vaan mieleni valtasivat muunlaiset pelot. Olin raskaudestani suunnattoman onnellinen ja halusin lasta aivan valtavasti, joten luonnollisesti mukaan astuivat pelot keskenmenosta. Tuntui, että näin merkkejä keskenmenosta joka paikassa ja olin aivan vainoharhainen asian suhteen. Pian tajusinkin, ettei asiaa ainakaan helpota eksyminen keskustelupalstoille, joissa joidenkin elämäntehtävänä tuntui olevan ainoastaan muiden pelottelu. Tajusin, etten voi elää kuin päivä kerrallaan, ja ainoa asia mihin voisin todella vaikuttaa, olisi oma hyvinvointini: huolehtisin itsestäni mahdollisimman hyvin.

Kuva: Anna Dammert

<3: Laura

Ihana elämä

Paljon on tapahtunut viimeisen vuoden aikana - niin paljon, että kaikkea tapahtunutta on välillä ihan vaikeaa uskoa todeksi! Toukokuun alussa tapahtuneen kotiutumisen jälkeen elämäni sai aivan uskomattoman, yllättävän ja ihanan uuden suunnan. Antaa kuvan puhua puolestaan! :)

<3: Laura