Ajatuksia muistoista, rakkaista ja kullanarvoisesta tuesta

Tänään tapasin ensimmäistä kertaa ihanan nuoren naisen, johon olen saanut tutustua tämän blogin ansiosta :) Yhteydenpito on alkanut jo kauan sitten, mutta vihdoin ja viimein onnistuimme kuin onnistuimmekin järjestämään itsemme saman kahvilapöydän ääreen! Kuten ääneenkin hänelle sanoin, on jo viestien perusteella tullut tapa kertoa toiselle asioista kovin luontevaksi, eikä ainoa yhteinen puheenaihe olekaan yhteydenpidon alku ja juuri eli anoreksia. Vaikka koenkin itseni toipuneeksi, on aina mielenkiintoista ja tavallaan myös terapeuttista jakaa kokemuksiaan toisen kanssa. Vaikka itse sairaus olisikin selätetty, on sairaudesta jäänyt itselle muistoja, jotka tavallaan vielä pitkään painavat jollain tapaa omassa mielessä - niistä on välillä tärkeää päästä puhumaan ääneen.

Voisinkin kirjoittaa mukavasta iltapäivästämme, mutta ehkäpä voisin kirjoittaa myös tämän kaiken ansiosta heränneistä ajatuksistani. Nuo puheissamme esille nousseet muistot saivat nimittäin yllättäen kovin konkreettisen esimerkin tapaamisemme aikana, kun istuimme lounaamme äärellä ja samaiseen kahvilaan astui sisään kaksi naista seurassaan nuori tyttö - tyttö johon ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Tilauksensa tehtyään seurue meni ulos istumaan, juuri meidän viereemme, mutta ikkunalasin toiselle puolelle. Vaivihkaa meidän molempien silmät hakeutuivat lankaakin laihempaan tyttöön ja naiseen, joka siirsi omasta lounassalaatistaan pienen määrän salaattia tytön pienelle lautaselle. Myöhemmin nainen haki pienen määrän maitoa tytölle juomiseksi. Olimme ensin kuin emme olisi huomanneetkaan ja jatkoimme juttelua keskenämme, mutta lopulta se oli pakko sanoa ääneen - tuntuupa kurjalta seurata sivusta tuota kaikkea. Ensimmäinen reaktio taisi meillä molemmilla on tarve ja suuren suuri halu mennä vakuuttamaan heille, että tästä kaikesta on mahdollista selvitä, kaiken on mahdollista muuttua vielä hyväksi. Mutta samaan aikaan meille molemmille tuli väistämättä mieleen omat muistot sairausajoiltamme, jolloin meille kaikista rakkaimmat ovat yrittäneet tukea meitä vaikeina hetkinä - hetkinä, jotka ovat olleet sydäntärkevää kaikille osapuolille. 

Vaikka oma sairaus alkaakin olla jo takanapäin, ei muistot ole kadonneet mihinkään. Useimmat muistot viime vuosilta, tapahtumat joiden pitäisi muistua mieleen hyvinä muistoina, tuovatkin pintaan muistot kurjasta olosta, hetkistä jolloin ahdistus on ollut korkeimmillaan. Mutta vaikka muistot omasta kurjasta olosta ovatkin kovin vaikeita, on vieläkin kurjempaa muistella asioita läheisten näkökulmasta. Monet tilanteet palauttavat mieleen jonkin hetken menneiltä vuosilta, joiden ahdistavuuden tajuan vasta nyt - ei minun itseni kannalta, vaan läheisteni. Tilanteet, jolloin vanhempani ovat saaneet pelätä minun puolestani - ovat saaneet pelätä henkeni puolesta. Tilanteet, jolloin he ovat yrittäneet päästä perille järjettömistä, käsittämättömän sairaista ajatuksistani. Tilanteet, jolloin he ovat yrittäneet ja yrittäneet, mutta eivät ole saaneet apuaan perille asti. Tilanteet, jolloin heille on valjennut, että jälleen alamäki on ollut suuri ja se pahin kuoppa jälleen saavutettu. Tilanteet, jolloin Jarno on ollut kaiken yrittämisen jälkeen aseeton sairauteni edessä. Tilanteet, jolloin hän on joutunut jälleen eroamaan minusta kuukausiksi sairaalahoidon vuoksi. Tilanteet, jolloin hän on tajunnut että sairaus menee hänenkin edelle. Tällaiset muistot ovat ehkäpä liian henkilökohtaisia tarkemmin täällä jaettaviksi, mutta itse en niitä unohda. Ja nyt tuo tilanne kahvilassa ainoastaan vahvisti sitä pahaa oloa, mikä näistä muistoista usein minulle yhäkin tulee.

Ehkäpä tällainenkin surutyö on itselle osa toipumisprosessia. Ehkäpä nämä tunteet on pakko käsitellä jossain vaiheessa, että sairauden voi kokonaan jättää taakseen. Nämä tunteet ovat olleet tavallaan jopa niin raskaita, ettei niitä halua ottaa enää edes esille vanhempieni kanssa. Vaikka sairastuminen ei olisikaan ollut oma vikani tai tahtoni, on vaikeaa antaa itselleen anteeksi sitä, mitä on sen myötä laittanut heidät läpi käymään. Nyt Justuksen myötä taidan tajuta tämän aina vaan vahvemmin ja vahvemmin. Mutta sen sijaan, että takertuisin näihin tunteisiini, on tärkeintä huolehtia siitä, etten enää koskaan saata heitä tällaisten tilanteiden eteen! On ollut ihanaa huomata läheisten luottamuksen palautuminen vähitellen viime kuukausien aikana. Olen onnellinen voidessani olla jälleen luottamuksen arvoinen ja näyttää kaikille, kuin minä voin hyvin. Kuinka olen onnellinen ja vihdoinkin turvassa - sen on ihan mahtavaa! :) 

Kuvat: weheartit.com

Olen ollut aikeissa kirjoittaa useinkin ajatuksistani liittyen sairausaikoihini ja läheisiini - siihen miten sairaus on vaikuttanut väleihimme ja miten läheisimpäni ovat olleet tukenani viime vuosien aikana. Nämä ajatukset kumpusivat kuitenkin päivän tapahtumista sen verran vauhdilla ja spontaanisti, että ehkäpä ne oli hyvä päästää ilmoille. Ehkäpä palaan aiheeseen vielä uudemmankin kerran ajatuksella, mikä rakkaideni antamassa tuessa oli minulle kaikkein arvokkainta sairaimpina aikoinani - vaikken ehkä sitä silloin kyennyt sairauden kynsissä heille osoittamaankaan.  Mutta ilman lapsuuden perhettäni, Jarnoa ja Justusta en olisi tässä, joten heidän merkitystään ei täysin edes voi sanoin kuvailla. Kiitos ♥

<3: Laura

P.s. Kiitos Emmille ihanasta päivästä :) Vaikka ajatukset ajautuivatkin näille raiteille, oli treffit oikein piristävät työpäivän päätteksi ja saivat hyvälle mielelle! :)

Alkuviikon meiningit :)

 Huh hei, mikä viikko! Jokaiselle päivälle on ollut niin paljon tapahtumia, että välillä ollaan menty ihan pää kolmantena jalkana eteenpäin. Välillä ollaan paahdettu menemään liikenteessä aamusta iltaan ja illalla on väsy ollut sen mukainen. Mutta siis ihan mahtavaa tuo kaikki - mistään koetusta hetkestä en suostuisi luopumaan! Tässä hieman tunnelmia sunnuntailta sekä alkuviikon päiviltä :)

Sunnuntaina...

...pääsimme synkästä säätiedotteesta huolimatta nauttimaan aurinkoisesta ulkoilmasta:) Tutntuu, että sää on yllättänyt positiivisesti aurinkoisella ilmallaan nyt jo monena päivänä, vaikka ennuste on useampaan otteeseen kunnon sateita lupaillut. Noh, empä ala valittamaan tällaisista muutoksista :) Justus sai kesälakin päähänsä ja pääsi hetkeksi pötköttelemään varjoiselle paikalle terassille, kun äiskä päätti yrittää jatkaa epätoivoista säärien rusketusprojektiaan :D Pojan touhuillessa lelujensa kimpussa, nautin minä kupin kahvia ja ahmin hyvää romaania viltillä loikoillen.

Puolen päivän jälkeen olikin jo aika alkaa suunnata Pallokentälle iskän futispeliä katsomaan :) Ulkona näytti pilvet tummenevan ja lähdettiimpä sitten kunnon varusteissa Justuksen kanssa liikenteeseen. Mutta voi että sitä kuumuutta! Ja ei kun takaisin kotiin laittamaan kevyempää vaatetusta päälle. Lopulta lenkkitrikoot ja t-paita olivat aivan täydelliset varusteet, ja sainkin nautiskella auringossa olosta koko pelin ajan - eli aivan päin vastaisen ilman saimme, kuin etukäteen oli lupailtu. En taida vieläkään oikein muistaa, että tosiaan, sairaasta palelusta ei ole minun kohdallani enää tietoakaan, joten aina ei todellakaan tarvitsisi varautua niin viimeisen päälle, mitä lämpimään vaatetukseen tulee! Kevyemmästä vaatetuksesta huolimatta iski niin kauhea kuumuus päälle huutavan janon kera, että äitini sai toimia juomalähettinä eli käydä kauppareissullaan heittämässä kylmää juotavaa minulle - palvelu toimi jälleen kerran :D

Pelin jälkeen nopeasti kaupan kautta kotiin ja vapaailtaa viettämään. Illalla teimme vielä hyvää ruokaa, ja pojat ottivat tuntumaa riippumattoon äiskän kokkaillessa :) Kivaa ja rentoa sunnuntai-illan oleskelua!

Maanantaina...

...koitti vidoin pitkään odotetut kahvilatreffit Minnin kanssa. Voi että kun tyttöä onkin ollut jo ikävä! Aloin jo tottua siihen, että näemme kerran viikossa, joten kuukauden breikki oli aivan liikaa! Kun Justus syntyi, niin Minni kävi meillä kahvilla kotona todella usein, ja kun pääsimme herran kanssa liikenteeseen, tuli viikoittaisista kahviltreffeistä ihana tapa, viikon kohokohta. Nyt tyttösen muutto Helsinkiin on pitkittänyt tapaamisväliä huomattavasti, mutta asia korjataan kunnolla ensi viikolla, kun teemme päiväreissun Helsinkiin Justuksen kanssa! Voi että, kuinka odotankaan kaikkea sitä kivaa, mitä Minni on meidän päänmenoksi keksinytkään :) Siitä kaikesta varmasti lisää sitten ensi viikolla.

Tiistaina...

...minulla oli sairaalalla polikäynti. Koska päivä oli aurinkoinen, halusin ottaa hyvästä säästä kaiken ilon irti ja lähdimme sairaalalle kävellen. Kesämies pääsi taas kokeilemaan rattaissa istumista muutaman välipäivän jälkeen. Uudet aurinkolasit vaan nenälle ja menoksi!

Pari vuotta sitten sairaalassa väsäilemäni "mahtava" tilkkutyyny on hakenut paikkaansa kaapin perällä ja nyt se on sen vihdoinkin löytänyt Justuksen selän tukemisen merkeissä! Tyynyn kanssa Justuksen asento on jo melkoisen hyvä rattaissa, joten vähitellen olen uskaltanut poikaa rattaissakin kyyditä.  Keli oli nytkin niin lämmin, että poika olisi varmasti paistunut vaunuissa! Pojan ei siis tarvinnut läkähtyä kuumuuteen vaunukopassa, ja samalla ukkeli sai mukavan mahdollisuuden tarkkailla ympäristöä ja avartaa elämysmaailmaa aivan uudella tavalla :)

Koettu vehreys on aivan uskomatonta :) Ei voi olla kuin hyvällä mielellä, kun voi kävellä paikasta toiseen Justus seuranaan kesästä ja lämmöstä nauttien. Koko kesä vielä edessä ja pari kuukautta tätä vapautta ennen töiden alkua. Aion ottaa siitä kyllä niin ilon irti! :)

Polikäynti meni tuttuun tapaan punnituksen ja kuulumisten vaihdon merkeissä. Nyt kun Justus on ollut mukanani lähes jokaisella kerralla, on hoitajani kaivanut kaapista heti ensimmäisenä viltin esiin, jonka päälle Justus on sitten päässyt köllöttelemään. Juttelimme niitä näitä hoitajani kanssa, hieman voinnistani, mutta lähinnä yleisistä kuulumisista. Kävimme läpi kaikenlaisia asioita Justuksen unirytmistä kesälomasuunnitelmiin. Eli mukavaa höpöttelyä Justuksen puuhailuja samalla seuraten:)

Illemmalla Justus sai seurakseen mummon ja Julius-koiran. Minä suuntasin taloyhtiömme kokoukseen ja Jarno futispeliin. Kokoukseen lähteminen ei aluksi houkutellut minua ei sitten yhtään! Mutta jälleen kerran sain todeta, että ihan turhaan jännitin kokoukseen menoa. Hyvin "vaativa" tehtäväni pöytäkirjantarkastajana osoittautui allekirjoituksen laittamiseksi puuhtaaksi kirjoitettuun kokouspöytäkirjaan - siitä jopa minäkin selvisin :D Ja saimpahan vielä kokouksen ohessa lämmintä dallaspullaa sekä kahvia nautiskella ja tutustua samalla hieman paremmin talon muihin asukkaisiinkin, joten varsin mukava kokemus tuo loppujen lopuksi oli ennakkoajatuksistani huolimatta. Usein sitä vaan tekee monesta asiasta mielessään paljon vaikeampia kuin mitä ne todellisuudessa ovatkaan. Kotiin lähtiessäni sain käydä tekemässä rauhassa ruokaostokset, kunnes lähdin kotiin vapauttamaan lapsenvahdit työstään. Varsinkin tämä karvaisempi versio odotti jo malttamattomana eteisessä lähtöä! Olikohan ollut kenties raskas hoitokeikka ja vaativa vahdittava? :D

Keskiviikkona meillä olikin sitten vauhdikas päivä lounaan, monen tunnin shoppailureissun sekä tyttöjenillan merkeissä! Niistä tunnelmista lisää myöhemmin, samoin kuin torstaina tehdystä kuntosalikäynnistä :) Nyt nautiskellaan rauhassa kotona hieman huilien kunnon menopäivien jälkeen. Huomenna pojat jäävät hetkeksi kahdestaan, kun minä suuntaan ystävien kanssa hetkeksi iltaa istumaan kaupungille, mutta muuten otetaan päivät niin levon kannalta että!

Ihanaa viikonloppua kaikille, ja erityisesti koulun penkeiltä kesälaitumille siirtyville upeita lomapäiviä Justuksen kanssa täältä toivottelemme! :)

<3: Laura

Vertaistukea parhaimmillaan

Olen viime aikoina pohtinut tovin jos toisenkin vertaistuen kantavaa voimaa. Sitä, mitä vertaistuki voi parhaimmillaan olla. Itse ajattelen asiaa tietenkin useimmiten oman sairauteni kautta, mutta vertaistuen ainutlaatuisuus kantaa varmasti yhtä pitkälle oli kyseessä millainen sairaus tahansa tai millainen elämäntilanne tahansa, jotka vaativat osakseen kaiken mahdollisen tuen. Voisinhan ajatella vertaistuen tärkeyttä vaikkapa ihan jo äitiydenkin näkökulmasta. Sen tärkeyttä minulle, nuorelle äidille, joka kaipaa uusien asioiden edessä tukea saaden sitä muilta äideiltä heidän kokemustensa ja kultaakin kalliimpien neuvojensa kautta.

Nyt kuitenkin käsittelen asiaa sairauden kannalta ja vertaistukena, jota olen anoreksiaa sairastaessani saanut. Hoitavan tahon sekä läheisten antama tuki on elintärkeää, mutta vähintäänkin yhtä suuri merkitys on oikeanlaisella vertaistuella. Vertaistuki voi parhaimmillaan olla voimaannuttavaa, luottamusta antavaa paremman tulevaisuuden suhteen sekä mahdollisuus jakaa täydessä yhteisymmärryksessä ajatuksia, joita ei tarvitse selitellä tai jopa hävetä. Toinen ymmärtää sinua puolesta sanasta, hän ei väheksy ajatuksiasi, hän antaa sinun olla juuri sellainen kuin olet.

Toki vertaistuellakin on omat ulottuvuutensa, mitkä eivät kaikki täysin positiivisia ole. Varsinkin syömishäiriön kaltaisissa sairauksissa, jotka ovat täynnä sairasta vertailua ja pahimmassa tapauksessa jopa sairaudesta hurmioitumista, piilee aina sellainen vaara, että vertaistuki ei tuekaan ajatusta päästä sairaudesta irti. Sen sijaan toisen kokemukset voivat lietsoa omaa sairautta, ajaa yhä syvemmälle sairaisiin ajatuksiin tai tuen lähde voi jopa kannustaa sinua sairaalloisin tekoihin. Tällaista "vertaistuki" voi pahimmillaan olla.

Itse haluan kuitenkin nähdä vertaistuen positiivisessa mielessä. Toisen parantuneen tai parantumismyönteisen henkilön kokemukset voivat olla juurikin se viimeinen sysäys, minkä sairaudesta toipuva tarvitsee osakseen. Kun usko muutoksen mahdollisuudesta alkaa hiipua, mikä olisikaan voimaannuttavampaa kuin kuulla toiselta saman kokeneelta, että sinun on mahdollista selvitä? Mikä olisikaan parempaa kuin nähdä omin silmin, että joku vuosia syömistä ja omaa kehoaan vastaan kamppaillut voi normaalipainoisena rakastaa kehoaan, olla sinut itsensä kanssa ja elää täysin vapaata elämää syömistensä suhteen? Ja vaikka sairaus olisikin molemmilla vielä aktiivisessa vaiheessa, on toisen tukeminen ja tsemppaaminen siltikin mahdollista. Ihaninta onkin ollut huomata se, kuinka tähän sairaaseen vertailun maailmaan mahtuu vähintäänkin yhtä suuri määrä vilpitöntä auttamisen iloa, halua tukea toista vaikeina hetkinä ja onnellisuutta toisen toipumisen puolesta. Toisen kanssa voit iloita niistä pienimmistäkin edistyksen askeleista, joita läheisesi eivät välttämättä edes näe. Toisen kanssa voit surra takapakkeja ja päättää, että niistä vielä selvitään. Toisen kanssa voit pohtia yhdessä ratkaisuja vaikeisiin asioihin tai yrittää löytää keinoja päästä eteenpäin ilman turhautumista tai pelkoa siitä, että ahdinkoasi väheksyttäisiin.

Jokaisen tulisi osata tunnistaa, missä menee raja sille, millaista vertaistukea on valmis vastaanottamaan. Joku voi kokea ahdistavaksi olla kenenkään samaa sairautta sairastavan seurassa, sillä pelkää niin valtavasti sairasta vertailua, tai koska haluaa vetää niin tarkan rajan sairautensa ja muun elämänsä välille kuin vain mahdollista on. Toinen taas ei selviäisi ilman ihmistä, joka ymmärtää tilannetta, ajatuksia ja sairautta täysin - tukee ahdistuksen tullessa lausuen juurikin ne oikeat sanat. Itse muistan jopa ahdistuneeni aikoinaan siitä, että osastolle saapui toinen samassa tilanteessa oleva tyttö - vertailuvaihde kytkeytyi automaattisesti päälle. Ajatukseni ajatuivat sairaille poluilleen kokien uuden tytän jopa uhaksi. Niin - uhaksi mille? Siinäpä vasta hyvä kysymys, mutta ajatuksena toisen sairastavan oleminen uhka omalle olemiselle on varmasti enemmän kuin tuttu ajatus useimmalle anoreksiaa sairastaneelle. Mutta joka ikinen kerta olen saanut työntää tuon sairaan ajatuksen taakse sillä samaisella hetkellä, kun olen päässyt kyseisen potilaan kanssa juttelemaan. Ne yhteiset kokemukset, samanlaiset ajatukset, se valtava tuki, mitä toiselta on mahdollista saada - ne ovat nousseet sillä samaisella sekunnilla kantavaksi voimaksi. Kuin padot olisivat auenneet, sillä niin paljon jaettavia asioita ja kokemuksia jokaisella kerralla on toisen kanssa ollut!

Minulla onkin ollut aina oman tilanteeni mukainen suojakilpi ympärilläni. On ollut aikoja, jolloin en ole kestänyt lukea sanaakaan anoreksiasta vaikkapa lehtiartikkelin muodossa - oli kyse sitten parantuneen tarinasta tai ihan tieteellisesti kirjoitetusta tekstistä. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani anoreksiaa sairastavan blogia, sillä vertailuni olisi mennyt aivan liiallisuuksiin. En siis ollut valmis ottamaan vertaistuen positiivista puolta tuekseni - en olisi kyennyt sitä hyödyntämään oikealla tavalla. Mutta kuten kirjoitin osastokokemuksistani, olen saanut huomata pelkoni ajoittain myös aiheettomaksi. Tuolloinkin ongelma ja alun pelot ovat siis olleet vain ja ainoastaan minun kyvyssäni käsitellä omia tunteitani, ei koskaan toisessa osapuolessa. Kun ensimmäisellä osastojaksolla tutustuin minulle vuosien takaa tuttuun tyttöön, tuli hänestä ja hänen vierailuistaan minulle todellinen henkireikä. Kaikki oli minulle uutta - niin sairauden kuin osatohoidonkin suhteen. Nyt minulla oli kuitenkin joku, jolta saatoin kysyä mitä tahansa saaden siihen vastauksen. Tuo tuki oli minulle tuolloin niin tärkeää, etten osaa edes sanoin sitä kuvailla. Ja onhan tuo tyttönen minulle erittäin tärkeä yhä.

Itse olenkin saanut sellaisen määrän vertaistukea osakseni, etten voisi olla enää yhtään onnekkaampi asian suhteen. Ja suuri kiitos siitä kuuluu tälle blogille. Minulla on suuri määrä osastolta tuttuja tyttöjä, joihin pidän yhä yhteyttä, ja jotka ovat enemmän kuin tärkeitä minulle, mutta heidän lisäkseen olen saanut ympärilleni valtavan suuren, ihanan ja merkityksellisen tukijoukon teistä, blogini lukijoista. Vertaistuessa parasta onkin juuri se, että se on niin vastavuoroista. Minulle on todella tärkeää se, että mahdollisimman moni saisi minun kokemuksistani positiivista tukea ja mallia, mutta vähintäänkin yhtä paljon olen sitä samaa saanut teiltä!

Jokainen kommentti on herättänyt minussa ajatuksia, joita olen yrittänyt hyödyntää sairauden häätämisessä. Aloittaessani kirjoittaa blogia uudelleen tänä vuonna, koin olevani melkoisen hyvillä raiteilla. Mutta mitään se ei ollut siihen verrattuna, missä olen nyt - niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ja kiitos kuuluu teille ja teidän ihanille kommenteillenne, jotka ovat kannustaneet tekemään viimeisiä silauksia ruokailuihin, käymään jälleen ruokapäiväkirjan kimppuun ja tajuamaan sen myötä entistä paremmin, millaista oikea ja riittävä ruokailu on! Jokainen minun parantumiseni kannalta positiivinen kommentti on jäänyt mieleeni kytemään, jossa se on vähitellen muuttunut toiminnaksi. Toiminnan kautta olen saanut ajatusmaailmani täysin uusille raiteille, terveille sellaisille. Ja vaikka vertaistuesta olenkin pääasiassa puhunut, on myös kaikki muu teiltä saamani tuki minulle kultaakin kalliimpaa. Sillä olen saanut sankan joukon ihania kommentteja myös sellaisilta lukijoilta, jotka eivät itse ole anoreksiaa sairastaneet, mutta jotka ovat tsempanneet minua muuten aivan uskomattomalla tavalla eteenpäin tai piristäneet päivääni muuten vaan kivalla kommentillaan vaikkapa meidän arjesta kertoviin postauksiin :)

Kuvat: weheartit.com

Koska olen itse saanut vuosien varrella niin paljon tukea osakseni, on nyt minun vuoroni sitä antaa. Jokainen kommentti liittyen tekstieni antamaan tukeen, kannustukseen ja voimaan, saavat minut onnelliseksi. Jokainen yhteydenotto, jonka olen saanut facebookissa tai sähköpostitse, on saanut minut tajuamaan, että kirjoittaminen on kannattanut. Jokainen tapaaminen, joka on mahdollistunut blogin kautta, on ollut valtaisan positiivinen kokemus. Olen solminut ystävyyssuhteita, joita ei ilman sairautta olisi olemassakaan. Ja koska sairautta en voi menneisyydestäni poistaa ja sen olemassaoloa kieltää, niin voin olla onnellinen niistä hyvistä asioista, jotka se on aikaan saanut. Joten kiitos teille kaikille ihanille ♥

Koen, että tällä puolella oleminen ja toisten auttaminen on mahdollista sen vuoksi, että koen astuneeni tietyllä tavalla sairauden ulkopuolelle. Vaikka se onkin läsnä jollain tavalla vielä pitkään elämässäni - ihan vain jo turvallisen tiedostamisen kautta - pystyn tarkastelemaan sairautta jo hyvinkin objektiivisesti sairairauden ulkopuolelta. Näin ollen en ota itselleni millään tavalla negatiivisia vaikutteita toisten tilanteista, vaan pystyn tarkastelemaan asiaa toisenlaisin silmin: ymmärtäen ja etsien tukea antavia ajatuksia omista kokemuksistani ilman, että antaisin toisen sairaiden ajatusten vaikuttaa millään tavalla minun ajatusmaailmaani. Tämä on ollut aivan uskomattoman ihanaa huomata, joten haluni tukea myös toisia kasvaa päivä päivältä suuremmaksi - niin vertaistuen muodossa kuin ammatilliseltakin kannalta katsottuna :)

Olisi mukavaa kuulla teidän kokemuksianne vertaistuesta ja sen merkityksestä toipumisenne suhteen! Tai vertaistuen merkityksestä muunlaisessa elämäntilanteessa. Oletteko kokeneet saavanne vertaistukea tarpeeksi ja onko se aina ollut vertaistukea sen positiivisessa merkityksessä? 

<3: Laura

Tyttöjä tyttöjä♥

Eilen saimme Justuksen kanssa vieraita Helsingin suunnalta :) Puolen päivän maissa otimme suunnaksi rautatieaseman ja lähdimme vastaan vierastamme. Seuraavat tunnit kuluivatkin sitten kuin siivillä ajatuksia vaihtaen - ja toinen samanlainen olisi varmasti sekin mennyt ohi melkoisen huomaamatta. Sain nimittäin tutustua jälleen yhteen ihanaan uuteen ihmiseen, jonka löytyyminen on ollut tämän blogin ansiota :) Ajatukseni vertaistuen voimasta vahvistuivat jälleen kerran, kun vaihdoimme ajatuksia sairauden koukeroista ja toipumista edistävistä asioista. Tällä kertaa saatoin todella todeta, että jos lämminhenkisyys ja muutoinkin välittävä luonne voivat jo viestien välityksellä välittyä voimakkaasti, niin kahden kesken kaikki positiiviset ajatukseni tästä ihanasta ihmisestä vain ja ainoastaan voimistuivat :) Hieman häpeillen Helsingin vieraallemme Riihimäen vaatimattomuutta esittelin, mutta onneksi on olemassa sentään lempikahvilani Feeniks Cafe, jonne pääsimme pakoon Riihimäen keskustan karuutta ja autioituneita liiketiloja. Kahvilassa vierähti tovi, mutta kun Justus alkoi kyllästyä ja osoitti sen varsin äänekkäästi, päätimme jatkaa jutustelua ulkosalla. Ja mikäs ulkona oli kävellessä ja istuessa, kun aurinko ilahdutti vierailullaan niin, että ihan vaatekorroksia oli vähennettävä. Ja saimpahan kerättyä kesän ensimmäiset pisamatkin nenän päälle :)

Jälleen kahvilan vakioherkkuni eli jäätelöä suklaakahvilla :)

Sain ihanalta vieraaltamme matkaani tuliaispussukan, jonka sisältöön tutustuin kotiin päästyämme. Ja voi että - olisiko voinut minulle sopivampaa lahjaa ollakaan! Sain pussillisen Nougat-kahvia: ihan täydellistä minulle. Sain levyllisen kookos-valkosuklaata: myöskin aivan täydellistä minulle. Suklaa pääsikin heti illalla jääkiekon seurailun lomassa kokeiluun. Suklaa maistui aivan yhtä täydelliseltä kuin rakastamani jogurttipäällysteiset kookospallerot eli sain jälleen suklaan saralta itselleni uuden lempiyksilön :)

Ihanan lahjapussukan sisältö :)

Tällä hetkellä oikeastaan mikä tahansa kookosta sisältävä herkku tai ruoka on minun makuuni. Kookoshiutaleet ovat olleet kovassa kulutuksessa, ja myslipatukoidenkin joukosta olen löytänyt varsin hyvän, kookoksisen yksilön. Heh, minun lempparit ovat selvästi välittyneet blogin kautta melkoisen hyvin, niin osuvat tuliaiset sain :D Lisäksi sain vielä muutaman hedelmäisen myslipatukan, joista toinen pääsikin heti yöllä kokeiluun ja hyvinhän se maistui - kuinkas muutenkaan :) Kahvipussukan aion korkata ehdottomasti tänään!

Valkosuklaata parhaimmillaan :)

Kotiin päästyämme sain minä kuin taikaiskusta ikävän vieraan - kaktus nimittäin päätti muuttaa kurkkuuni. Kauheaa kuinka kurkkukipu voikin yltyä piinaavaksi ihan vain muutamassa minuutissa. Noh, sitä täällä ollaankin sitten podettu oikein urakalla ja yökin meni mukavasti valvoen, kuumaa teetä juoden ja kurkkupastilleja nappaillen. Noh, se olikin vain ajan kysymys milloin tuo tauti minuun iskee, sillä myös Jarno on potenut flunssaa viime päivät. Ja miehet tuntien: kovasti onkin potenut :D On ihan uskomatonta, miten samainen tauti vetää miehet niin toimintakyvyttömiksi, mutta naiset kyllä paahtavat menemään ja hoitavat hommat, sillä vaihtoehtoja ei aina vaan ole. Vallitsevana ajatuksena minulla onkin ollut, että jokainen kärsitty hetki lyhentää piinaani - epätoivoivoista positiivisuutta kehiin siis vaan :D

Justus eläytyi jääkiekkopeliin oikein tosissaan - sellaisia riemun kiljahduksia pojan suusta pääsi että! :D

Tänään kurkkukivun aiheuttama kurimus on ollut melkoinen ja olenkin ollut teekuppini kanssa naimisissa koko päivän. Kurkkukivusta ja tukkoisesta olosta huolimatta halusin pitää kiinni kahden rakkaan ystäväni tapaamisesta. Harvinaista herkkua kun on, että näen ystäviäni jopa kahtena viikonloppuna peräkkäin! Äitienpäivä toi kuitenkin tytöt lapsuudenkoteihinsa, joten täytyihän tämä tilaisuus käyttää hyväksi ja päästä yhdessä kahvikupin äärelle :) Kahvikupillinen tosin vaihtui kesän ensimmäisiin irtojätskeihin, kun kaupungin ainoat kahvilat olivat jo menossa kiinni, kun kaupungille asti pääsimme. Kotoa lähtiessäni minulla oli totaalinen maailmanloppu-fiilis flunssan takia, mutta onneksi mieli virkistyi edes hieman jästkin ja hyvän seuran myötä, vaikka fyysinen olo jatkoikin pahaa jumitustaan :)

Saksanpähkinä-vaahterasiirappi :)

Pieni kesämies äitiä hakemassa :)

Myös valmistautuminen huomiseen äitienpäivään on ollut mielessä. Tilasin jo viime viikolla äidilleni sekä Jarnon äidille mukit, jossa on heidän lastenlastensa kuvat :) Ajatuksenani oli tilata mukit Justuksen kuvilla, mutta molemmat mukit saivatkin osakseen tekstin Mummon muki! sekä kuvat mummojen kaikista lapsenlapsista. Tai noh, minun äitini muki sai siis osakseen Idan ja Justuksen kuvat ja Jarnon äidin muki Justuksen sekä Jarnon siskon lasten kuvat. Mukit aion täyttää suklaalla ja lisäksi ostin vielä kumpaisellekin mummolle Vanhanajan vaniljaiset makukahvit :) Lisäksi Iina oli aikeissa tehdä tyynyliinat Idan mummoille kuvituksena Idan kädenjäljet. Huomenissa myös Justus saa sitten painaa omansa mummon tyynyliinaan :) Jaoimme äidin kanssa myös hieman rleipomistaakkaa ja minä lupasin tehdä jonkinlaisen leivonnaisen huomiselle. Tarkoituksena olisi tekaista hieman omaa päätä mukaillen jonkinlainen suklainen leipomus, ehkäpä kaakaotorttupohja suklaavaahdolla ja suklaamuruilla? :) Viime vuonna päädyin perinteiseen mansikkatorttuun, mutta nyt siis samaa kaavaa noudattaen suklainen versio.

Onneksi Justuksella on virtaa riittänyt eikä flunssa ole poikaan päässyt iskemään :)

Nyt jääkiekkoa, lisää teetä ja ehkäpä myöhemmin vielä loput tuosta ihanasta kookossuklaasta :) Tosin makuaistini on niin totaalisesti karkuteillä, etten välittäisi herkkusuklaata tähän tuhlata! Taidampa siis kaivaa kaapista jotain korvikeherkkua - jotain "hällä väliä" -suklaata tai lisää jätskiä kurkkukipua hetkellisesti turruttamaan :) Ihanaa lauantai-iltaa teille kaikille - toivottavasti saatte viettää omaanne hieman paremmissa oloissa kuin minä viettelen omaani! :)

<3: Laura

Ajatuksia kahvikupin äärellä

Yhdessä nautittu lounas tai kahvikupin äärellä herkuteltu jäätelöannos ei ole vain syömistä hyvän ystävän seurassa, vaan paljon jotain muutakin. Yhdessä jaetut ajatukset kahvikupin lämmittäessä sormia pitävät sisällään kokemuksia, tunteita ja ennen kaikkea vertaistukea.

♥ Valtavan suuri ja tärkeä voimavara 

♥ Suuren suuri yhteisymmärrys - jo puolikas sana merkitsee myös toiselle jotakin

♥ Jaetut ajatukset, joita vain toinen saman kokenut voi ymmärtää

♥ Vapaasta elämästä unelmointi

♥ Omien edistysaskelten ihmetteleminen

Chili-suklaakahvinautinnon täydentää jäätelöannos, joka kätkee sisälleen pähkinäistä, suklaista sekä salmiakin makua

♥ Omille hulluille ajatuksille nauraminen

♥ Terveiden ajatusten ja terveen elämän ihastelu

♥ Lupa tuoda vaikeatkin tunteet ilmoille - ilman pelkoa toisen tuomitsevasta reaktiosta

♥ Edistysaskelten huomaaminen yhdessä mitä pienimmistäkin asoista

♥  Varmistuksen saaminen toiselta omille teoilleen ja ajatuksilleen

♥ Yhdessä koettu ilo kummankin elämässä tapahtuneista positiivisista muutoksista

<3: Laura

Hyvä fiilis!

Olisi niin mukavaa aloittaa tämä teksti sanoin, että eilen saatiin nauttia taas ihanasta auringonpaisteesta, kuten viikon muina päivinä, mutta sateiseen ja harmaaseen säähän sitä sai kuitenkin herätä. Mutta kiva päivä eilen kaikesta huolimatta kuitenkin kehkeytyi - ehkä nuo edellispäivien aurinkotankkaukset antoivat hieman lisävirtaa itse kullekin:) 

Tai noh, aamulla ei siltä ihan tuntunut, kun suuntasin erittäin nälkäisenä sairaalalle rutiinilabroihin. En ollut kovin riemuissani, kun lääkäri viime viikolla kertoi määränneensä minulle rutiinilabroja, joihin sisältyi myös paastoarvoja - minulle, joka syö sen pari kertaa yön aikana :D Selvisin kuin selvisinkin yöstä hengissä, mutta odotettuani labrassa tunnin ja vain yksi oli päässyt edeltäni sisään, alkoi usko loppua. Lopulta pääsin - hieman häveten - ennen muita, kun sairaanhoitajani soitti labraan ja pyysi, josko minä pääsisin seuraavaksi. Meillä kun oli aika sovittuna jo reilu puoli tuntia sitten, ja olihan sitä muutenkin kiire kotiin Justuksen luokse. Eli loppu hyvin kaikki hyvin. Kävin verikokeiden jälkeen nopeasti punnituksessa ja tunnin sijaan juteltiin vartin verran. Mutta eipä minulla mitään hätää tässä olekaan, joten kuulumisten vaihtokin riitti  :) Käyn tosiaan kerran viikossa juttelemassa yhä polilla sairaanhoitajan luona, missä olen käynyt jo vuodesta 2009. Aivan ihanan ihmisen olen sairaanhoitajakseni saanut, joten hyvä onni siinä suhteessa minulla on käynyt!

Eilen oli se päivä viikosta, kun oli aika taas tehdä viikon irtiotto. Niimpä suuntasimme Minnin kanssa jälleen Feeniks Cafehen, tällä kertaa lounaalle. Justus lähti iskänsä kanssa asioille, joten saimme höpötellä Minnin kanssa rauhassa reilut pari tuntia :)

Itse päädyin aivan ihanaan kylmäsavulohella, salaatilla ja majoneesilla täytettyyn uskomattoman pehmeään luomuruisleipään - aivan parasta! Olen himoinnut kyseistä leipää pitkään - ennen esteenä oli sairaus, viime kuukausina raskaus. Kylmäsavulohihan on tunnetusti sillä raskauden aikaisten kiellettyjen ruoka-aineiden listalla. Ja olen enemmän kuin tyytyväinen valintaani, sillä maistuvuuden lisäksi sain pitäydyttyä päätöksessäni olla syömättä lounassalaatteja :)

Olin ajatellut, että jos salaatin ottaisin, voisin päälle vielä jätskin herkutella, jottei ateria jäisi liian kevyeksi. Mutta leivän syötyäni kutkutteli mahassani vielä pieni tunne, että jotain tähän päälle haluaisin. Joten jätskin valintaan vaan! :) Tosin olin kyllä maailman hankalin asiakas, kun mikään eilen tarjolla olleista mauista ei meinannut minulle kelvata :D Tai noh, pähkinä on yksi lemppareistani, mutta koska annokseen kuuluu kolmea makua, en muita meinannut keksiä millään. Lopulta päädyin vanilja-suklaarouheeseen sekä kirsikka-valkonougatjäätelöön pähkinän lisäksi. Herkkua oli, vaikkei ihan sitä itselleen mieluisinta :)

Taas jälleen opimme sen, että koskaan ei pitäisi suunnitella syömisiään etukäteen liikaa, vaan tutkailla tuntemuksiaan ruokailuhetkellä. Jos olisin toiminut "suunnitelmani" mukaan, olisi syönyt leivän ja jäänyt mietiskelemään sitä, että jäiköhän minulle vielä nälkä vai ei. Anoreksia saa iskostettua päähän, että saisi syödä ainoastaan ennaltaan suunnittelemansa ruoat, mutta eihän sen niin kuulu mennä. Mistä sitä muka oikeasti voisi ennen syömistä tietää, mikä määrä tekee kylläiseksi? Itse tein oikean ja terveen päätöksen ja söin pisteenä iin päälle jätskin, jolloin sain kunnon herkkuhetken, mutta myös täyden vatsan! Nälkä pysyi pitkään poissa ja fiilis oli oikeasti todella todella hyvä! :) 

Jätskin kaverina pähkinäistä makukahvia :)

Lounaan jälkeen suuntasin Justuksen ja Jarnon kanssa kauppaan ruokaostoksille ja sieltä kotiin iltaa viettelemään. Ilta kului torstaille tyypilliseen tapaan jääkiekkoa telkkarista seuraillen, arkista mutta kivaa. Ei sitä oikeastaan muuta kaipaakkaan päiviinsä tällä hetkellä kuin sitä tavallista yhdessäoloa ja normaalia arkea. Ja jos vielä päivään sisältyy mukava hetki ystävän kanssa kahvitellen, niin aivan parasta! :)

Jarno loihti meille pelin lomassa lasagnea - niin hyvää! Entisestä kammoruoasta on tullut taas entiseen tapaan suurta herkkua :)

Tästä riittääkin sitten hyvin ruokaa monelle aterialle :)

Mutta tällaisia kuulumisia tällä kertaa:) Huomenna tiedossa Justuksen pikkuserkun synttärikahvit, ja sunnuntaille olisi suunnitteilla äidin kanssa sushi-iltaa kera hyvän leffan! Mitä muuta viikonlopulta voisikaan toivoa? :)

<3: Laura

Irtiotto herkkuhetken pariin

Viikko on ollut melkoisen raskas ja kiireinen. Jo viime viikon lopulla Ukko alkoi selvästi kärsiä enemmän masukipuja ja itku on ollut sen mukaista. Jatkuva kanniskelu on ollut ainoa vaihtoehto helpottaa pikkuisen oloa, eikä edes takuuvarma vaunuihin ulos nukuttaminen ole vaikeimpina hetkinä auttanut. Itsekin olen ollut aika loppu sen vuoksi, varsinkin kun yöt ja päivät pitkälle iltapäivään olen ollut pikkuisen kanssa kahdestaan. 

Tiistaina kuitenkin otin pienen parin tunnin irtioton ja reippailin kaupungille tapaamaan ihanaa Minniä luottokahvilaamme, Feenix Cafehen. Aluksi olin aikonut lähteä pikkuisen kanssa ensimmäistä kertaa vaunuillen kaupungille, mutta päädyinkin lähtemään yksin. Senkin vuoksi, jos Ukko ei olisikaan rauhallisena reissun ajan, vaan mahakivut pitäisivät hereillä, mutta myös saadakseni pienen oman hetken. Aluksi mietin, olenko heti huono äiti, kun edes ajattelen näin, mutta palatessani kotiin oikeasti piristyneenä tiesin, että jaksamiseni on taas ihan eri luokkaa, jonka vuoksi pieni irtiotto kannatti! Puhuimmekin poikaystäväni kanssa, että tällaiset irtiotot ovat melkeimpä välttämättömiä, sillä kotona en pysty samalla tavoin rentoutumaan, vaan puuhailen koko ajan jotain.

Piristävä kahvihetkemme koostui...

♥ ihanasta chili-suklaakahvista

♥ aivan uskomattomattoman herkullisesta jätskiannoksesta kera granatella-, suklaa- ja salmiakkimakujen

♥ sekä ennen kaikkea kuulumisten vaihdosta

<3: Laura

Pienin askelin elämään

Minun täytyi kuitenkin tulla antamaan vielä lopullinen sinetti taipaleelleni sairauden kahleista kohti vapautta. Kun tammikuussa aloin blogia kirjoittamaan, olin vielä syvällä sairauden syövereissä. Tuolloin elämä tuntui raskaalta ja jopa toivottomalta välillä. Olin niin psyykkisesti kuin fyysisesti vielä täysin sairauden vietävissä, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin osastolle menemisen. Vaikka viime kuukaudet ovatkin olleet raskaita, olen tällä hetkellä enemmän kuin onnellinen siitä, että olen jaksanut taistella ne läpi ja tieni tähän tilanteeseen, jossa olen nyt. Sairaushistoriani on monivaiheinen ja sisältänyt paljon osastojaksoja, joiden välissä olen onnistunut olemaan vain hetken kotona. Mutta nyt koen, että olen terveempi kuin kertaakaan sairauteni aikana, ja että olen oikeasti vihdoin ja viimein luopumassa sairaudesta. Olen lopulta surutyöni sairauden suhteen tehnyt, enkä koe minkäänlaista kaipuuta takaisin sen epätodelliseen ja valheellisen onnellisuuden tuomaan maailmaan. Olen vihdoinkin valmis luomaan identiteettini joistain aivan muista asioista kuin anoreksiasta. 

Kun eilen palasin osastolle, tiesin olevani valmis kotiutumaan. Kun tämän aamuinen punnitustulos näytti plussaa lomalle lähtiessä otettuun painoon verrattuna, sinetöi se lopullisesti päätökseni siitä, että olen valmis siirtymään kotiin ja jättämään osastohoidon taakseni. Olen viimeisten kolmen vuoden aikana ollut lähes kaksi vuotta osastohoidossa, mutta nyt sen aika on lopullisesti ohi. Uskon aivan vilpittömästi siihen, että tämä jää viimeiseksi osastojaksokseni, ja että tulen pärjäämään kotona. Blogini nimen mukaisesti olen kulkenut viime kuukausien aikana pienin askelin elämään. Poissa on se epätoivo ja sairauden lannistama mieli ja tilalle ovat tulleet elämänilo ja luottamus tulevaa kohtaan. Olen oikeasti pienin askelin saanut valtavan muutoksen aikaan ajattelumaailmassani ja sitä kautta koko elämässäni. Yhtäkkiä en olekaan tuomittu elämään anoreksian vankina koko loppuelämääni, vaan minulla on taas ovi jos toinenkin avoinna oikeaan elämään.

Taisteluni sairautta vastaan jatkuu nyt kotona avohoidon ja läheisteni turvin. Läheiseni ovat olleet minulle tuki ja turva koko sairauteni ajan, enkä ilman heitä olisi tässä ja nyt. Toivon koko sydämestäni, että en enää joudu heille huolta aiheuttamaan, vaan pystyn osoittamaan heille, että kykenen pitämään huolta itsestäni. En aio antaa sairaudelle enää minkäänlaisia mahdollisuuksia, vaan aion jättää sen vähitellen taakseni. Anoreksia säilyy osana menneisyyttäni sekä vielä jonkin aikaa osana elämääni, mutten todellakaan anna sen määritellä tulevaisuuttani. Tulevaisuuteni saakoon määrittää aivan muut asiat.

Tämän blogin kirjoittaminen on ollut minulle hyvin tärkeää kuluneiden kuukausien aikana. Se on auttanut minua selventämään ajatuksiani ja käsittelemään sairauden mukanaan tuomia vaikeita tunteita. Olen saanut teiltä lukijoilta tärkeää tukea ja kultaakin kalliimpia neuvoja, joista olen todella kiitollinen. Kirjoittamisen lopettaminen tuntuu todella haikealta ja jopa vaikealta, mutta koen sen nyt parhaaksi oman jaksamiseni kannalta. Ja kuten useampi lukija eilen totesikin, on ehkä hyväkin ottaa etäisyyttä sairauteen jättämällä blogi taakse. Olen kuitenkin enemmän kuin onnellinen siitä, että kaikki nämä tekstit säilyvät muistona minulle ja kertovat todellista kieltään edistymiseni askelista kohti tervettä elämää. Ja kuten aiemminkin olen todennut, on tämän blogin kirjoittaminen ollut minulle tärkeää siitäkin syystä, että useampi anoreksiaa vastaan kamppaileva on saanut teksteistäni vertaistukea itselleen. Olen myös todella onnellinen siitä, että olen tämän myötä saanut tutustua suureen joukkoon uusia ihmisiä ja osan kanssa tulen varmasti pitämään yhteyttä jatkossakin. Joten kiitos vielä kaikille teille lukijoille siitä, että olette pysyneet mukanani tällä taipaleella <3

<3:Laura