Kuulumisia!

Heippa - ihan älyttömän pitkästä aikaa! Olin kovin otettu, kun muutama vanha lukija toivoi, että kävisin täällä vielä kertomassa hieman kuulumisiani :) Kovasti ovat sormet syyhynneet muutenkin päästä kirjoittamaan ja jokunen kuukausi sitten loin uuden blogipohjankin, mutta sitten aikavaras laittoi taas sormensa peliin ja muutti tämän mahdottomaksi. Mutta toisaalta - kyllä aikaa aina pienelle kuulumispostaukselle luulisi löytyvän. Joten tässä sitä nyt sitten kirjoitellaan :) Eli - mitä minulle kuuluu? Hyvää, kiitos! Oikeastaan kovin tavallista, jos miettii, millaista arki tavallisesti ihmisillä on. Toisaalta taas mahtavaa, sillä minulle se tavallinen arki on edelleenkin välillä ihan uskomaton asia edellisvuodet huomioiden. Meidän perheemme arki koostuu aika lailla samoista asioista kuin tuolloin, kuin viimeisimmän postaukseni kirjoitin. Justus aloitti hoidon marraskuussa, jolloin Jarno palasi jälleen töihin. Tuosta vasta alkoikin sitten meidän perheemme arkipuurtaminen, kun aloimme sumplaamaan yhteen kolmen ihmisen aikatauluja - kaksi vuorotyötä tekevää vanhempaa sekä pikkumies, jota hakee vanhempien lisäksi hoidosta milloin mummot, milloin papat. Mutta ihmeellisesti olemme selvinneet, vaikka kalenteri näyttääkin välillä aikataulutetulta sotasuunnitelmalta :D

Viimeisimpiin kuukausiin on mahtunut lähinnä töitä, mutta myös paljon kaikkia isoja, pieniä juttuja, jotka ovat kummasti auttaneet jaksamaan ja oikeasti nauttimaan elämästä töiden ohella. Vakituisen työpaikan saaminen, Justuksen ensimmäinen joulu, Justuksen 1-vuotissynttärit, siskonpojan syntyminen kaksi päivää Justuksen synttäreiden jälkeen sekä tuon ihanan pikkumiehen saaminen kummipojaksi ovat niitä ikimuistoisimpia asioita ♥ Viime viikonloppuna pääsin minäkin juhlimaan ensimmäistä kertaa sitten viime marraskuun, kun juhlimme Jarnon kolmikymppisiä teemalla Last Party Before Thirty. Arjessa taasen voimavaroja antavat lounashetket ystävien kanssa tai rauhallinen, omassa seurassa vietetty kahvilahetki ennen työpäivän alkamista sekä ennen kaikkea oman pikku perheemme kesken vietetyt koti-illat. Kun herätyskello on soittanut läpi talven viiden aikoihin töihin - tai joinakin aamuina jopa aiemmin - on virtaa täytynyt hakea  kaikista asioista, jotka sitä vaan antavat! Mahtavana apuna ovat lisäksi tietenkin olleet omat sekä Jarnon vanhemmat, jotka ovat mahdollistaneet myös vanhempien pikku irtiotot sekä työaikojen päällekkäisyyksistä selviämisen.

Mitäpä sitten Justukselle kuuluu? Justukselle kuuluu hyvää - varsin vauhdikasta elämää! Justus on aikamoinen vauhtiveikko, joka rakastaa kiipeilyä :) Silmät saisivat olla selässäkin, kun Justus on lempipuuhissaan eli kiipeilemässä keittiönpöydälle, syöttötuoliinsa tai tietokoneelle... Ja voi sitä vauhtia, kun mies spurttaa ulko-oven avautuessa vapauteen! Monta kertaa on tämän äidin sydän jättänyt lyönnin välistä, kun pikkumies on vauhdikkaimmillaan :D Mutta on se niin ihmeellistä se lapsen kasvun seuraaminen ♥ Ja se ymmärrys, mikä kehittyy aina vaan! Onko mitään niin hyvää fiilistä, kun sanoo Justukselle, että tule antamaan äiskälle hali ja toineen tulee halaamaan? Tai kun sanoo, että menehän katsomaan, tuleeko iskä jo kotiin, ja poika juoksee oman huoneensa sohvalle ja vetää sälekaihtimen ylös? Ei, ei sellaista taida olla. Toki vastapainona ovat hetket, kun poika järjestelee roskiksen sisällön ympäriinsä tai laittaa keittiön kaappien sisällön uuteen uskoon - eli aina ei ole tämänkään äidin hymy kovin herkässä ;) Mutta kyllä ne hyvät hetket päihittää ne huonot ihan sata-nolla!

Ja mitä omaan vointiini tulee, on se hyvä. Ensimmäistä kertaa yli viiteen vuoteen olen vapaa hoitokontakteista. Viimeinen käyntini polilla sairaanhoitajani sekä lääkärini luona on jo takana päin. Maaliskuun puolen välin paikkeilla sanoin hyvästit monta vuotta jatkuneelle hoitokontaktilleni, hoitajalleni, joka on auttanut minua läpi nämä vuodet. Olisin sanaut jatkaa vielä satunnaisten käyntien merkeissä tai jopa harkita psykoterapiaa. Koin kuitenkin, että olisi minun aikani jättää tämä asia jo selvästi taka-alalle elämässäni. Minä pärjään yksin. Minä pärjään perheeni tuella. Ja oikeastaan kysymys ei ole siitä, että tarvitsisi edes pohtia pärjäämistäni, sillä minä voin hyvin - ihan oikeasti. Parantumiseni on ainoastaan vahvistunut. Olen ollut niin täysillä kiinni elävässä elämässäni, ettei syömishäiriölle ole ollut minkäänlaista jalansijaa elämässäni. Se ei ole enää tervetullut takaisin. Jos ennen elämäni oli pelkkää syömishäiriötä, on se nyt niin paljon muuta. Päärooleissa näyttelevät elämäni miehet, työ, ystävät, perhe, harrastukset.... Paljon on haaveita tulevaisuutta ajatellen, asioita joista nautin tässä hetkessä, mutta myös ihania asioita, jotka ilahduttavat jo ihan lähitulevaisuudessa :) Kolme ihanaa kesälomaviikkoani, rakkaan ystäväni häät toukokuussa, veljeni häät syksymmällä - ihan mahtavia juttuja siis! 

Tietenkään aina elämä ei ole ruusuilla tanssimista - ei todellakaan. Syksyllä satutin töissä selkäni ja piinaava selkäkipu vaivasikin minua pitkään, myös rannekivut ovat olleet vaivanani aivan liian usein. Joskus olen niin väsynyt, että tunnen itseni unissakävelijäksi ja ihmettelen miten edes selviydyn työpäivistäni. Mutta aika ajoin tekee myös hyvää laittaa omassa mielessä asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja ajatella, kuinka hyvin asiat ovat entiseen verrattuna. Aina eivät asiat meinaa sujua ja pienetkin vastoinkäymiset kasvavat järkälemäiseksi omassa mielessä, mutta todellisuudessa ne ovat pieniä murheita ne. Oikeastaan pitäisi olla onnellinen niistä murheista, jotka ovat osa tätä minun nykyistä elämääni - tätä varsin tavallista, mutta samalla niin hyvää elämääni :)

Siinä kuulumisiani lyhykäisyydessään :) Mitäpä teille kuuluu? ♥

<3: Laura 

Aika sanoa heipat!

Nyt on aika sulkea yksi ovi elämässä ja sanoa tällä erää heipat teille ihanille lukijoille! Minun on siis aika jättää yksi asia elämässäni taakse ja tällä kertaa se tarkoittaa tämän blogin kirjoittamista. Tämä blogi on tullut tällä erää tiensä päähän. Päätös blogin lopettamisen suhteen ei ollut helppo, ei todellakaan. Blogi on minulle rakas ja sen kirjoittaminen on antanut minulle valtavasti. Olen saanut uusia ystäviä toivoen samalla pystyneeni oikeasti auttamaan kokemusteni kautta myös muita anoreksiaa sairastavia. Olen nauttinut arkeni jakamisesta teidän kanssanne, ja monia asioita olen saanut elää uudelleen kirjoittaessani niistä tänne blogin puolelle. Niitä hetkiä blogin parissa en antaisi pois mistään hinnasta. Kerran jos toisenkin ihanat kommentit ovat saaneet hymyn huulilleni. Kerran jos toisenkin ne ovat ihanuudessaan piristäneet mieltäni :)

Blogi sai aikanaan alkunsa suurena avunhuutona ahdistuksen keskellä. Tämä blogi on auttanut minua selvittämään ajatuksiani ja vienyt minua kohti tervettä elämää. Pitkän tauon jälkeen palasin blogin pariin Justuksen syntymän jälkeen, mikä antoi minulle samalla paljon ihanaa sisältöä elämääni. Sain jakaa ajatuksiani ja arkeani, mutta samalla sain teiltä lukijoilta myös valtavaa tukea tämän sairauden selättämisessä lopullisesti. Ilman kirjoittamista ja teiltä lukijoilta saatua tukea en välttämättä olisi näin onnellisessa tilanteessa nyt. Teiltä saamani tsemppauksen myötä olen onnistunut nitistämään sairaat ajatukset uskomattomalla tavalla ja nostamaan painoani normaaliin. Olen myös saanut jakaa elämäni ja arkeni pieniä iloja teidän kanssanne, mikä on ilahduttanut minua itseäni ihan valtavasti. Olen usein ihan innoissani tullut jakamaan kaikkea kokemaani teidän kanssanne :) Kaikesta tästä huolimatta, on tullut aika suunnata katseet eteenpäin.

Oman ajan rajallisuus tuli kuin ryminällä tajuntaani jokunen päivä sitten, kun jouduin tosissani alkaa pohtia asioita jo ihan oman jaksamiseni kannalta. Kun tajusin herääväni kello viideltä aamulla ennen töihin lähtöäni ennättääkseni vastaamaan haluamallani tavalla kommentteihin tai kyetäkseni kirjoittamaan sairautta käsitteleviä toivetekstejä, tiesin olevan aika painaa jarrua. Niin paljon kuin blogiani rakastankin ja teidän toiveisiinne haluaisin vastata, tiedän tämän olevan nyt liikaa. Nyt on aika ottaa pieni tauko, hengähtää ja raivata tilaa muille asioille :)

Blogi on jo pitkään kulkenut kahta erilaista polkua kertoen minun arkielmästäni sekä toiminut vertaistukena anoreksiaa sairastaville. Tuo yhdistelmä on tuonut paljon iloa minulle itselleni, mutta saanut minut myös hapauilemaan oman tahtoni ja velvollisuuden tunteen välillä yrittäen miellyttää kaikkia tasapuolisesti - niin itseäni kuin erilaisia lukijoitakin. Siinä välissä on ajoittain kadonnut se, mistä minä itse oikeasti haluan kirjoittaa - mikä on tällä hetkellä minulle kaikkein tärkeintä. Kuten aikanaan kirjoitinkin, vaativat vertaistuellisessa mielessä kirjoitetut postaukset paljon. Niiden hiominen voi viedä tuntikausia. Sairaus on niin herkkä, että jokaisen lauseen tulee olla harkittu, jokainen lause tulee miettiä viimeiseen asti. Rennolla mielellä kirjoittaminen ei ole mahdollista silloin, kun tietää vaikuttavansa sanoillaan toisen mieleen. Kun olen yrittänyt mahduttaa arkeeni aikaa kirjoittaa tasapuolisesti molemmista - minulle oikeasti tärkeistä aiheista - on aika yksinkertaisesti loppunut kesken. Jos aikaa minulla olisi loputtomasti, pitäisin tästä kaikesta varmasti kiinni - niin tärkeää tämä minulle on ollut. Mutta kun oma luonteeni ei kuitenkaan anna periksi jättää asioita puolitiehen tai jättää vastaamatta selkeää avuntarvetta sisältäviin kysymyksiin, on aika miettiä, onko minusta tällä hetkellä tähän.

Haluan tehdä myös blogin lopettamisen myötä selvän pesäeron tämän blogin alkuun ja juureen eli anoreksiaan - sairauteen mikä on nyt minun elämässäni nähty ja koettu, taakse jätetty. Pesäeron tekeminen ei siis ole tekemisissä sairauden itsensä kanssa - sen kanssa, että anoreksian miettiminen ja käsitteleminen tekisi minulle itselleni pahaa ja pitäisi minut sairaudessa kiinni. Ei, koen selättäneeni hienosti sairauden ja pystymään käsittelemään asioita myös ulkopuolisen silmin ilman, että itse otan asian käsittelemisestä tai muiden kokemuksista huonoja vaikutteita. Olen saavuttanut sen pisteen, kun en enää itse tarvitse oman oloni helpottamiseksi sairautta käsitteleviä tekstejä. Tähän päivään asti ne ovat olleet minulle tärkeitä kuitenkin sen vuoksi, että olen voinut niiden avulla ehkäpä tukea ja auttaa muita sairastuneita ja terveydestä haaveilevia - ainakin niin toivon. Toisaalta olisi vielä paljon sanottavana tästä sairaudesta ja parantumisesta. Toisaalta taas niin paljon on jo sanottu ja sairautta käsitelty lähes jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta. Ehkäpä palaan vielä joskus pelkälle vertaistuelle omistetun blogin voimin, ehkäpä joskus vielä toteutan unelmani ja kokoan komemukseni kansien väliin :)

Ehkäpä tämän blogin lopettaminen tarkoittaa minulle myös sitä, että haluan irtautua myös muiden silmissä anoreksiasta. Vaikka tärkeintä onkin, että minä ja läheiseni tietävät totuuden, niin kaipaan sitä vapautta, ettei tekemisiäni tai kirjoituksiani enää katsota ainoastaan sairaushistoriaani silmällä pitäen. Ehkäpä kaipaan sitä, että voin kirjoittaa täysin vapaasti ilman, että joudun miettimään sitä, kuinka niitä tulkitaan sairaustaustani huomioiden. Koska en vaan ole enää yhtä kuin sairaus, en enää toimi kuten anoreksiaa sairastava toimii. Olen niin paljon muuta - olen kaikkea muuta - kuin entinen minä, jonka jokainen toimi oli jotenkin seurausta sairaista ajatuksistani. Olen saavuttanut normaalipainon. Olen saanut kymmenen lisäkiloa itseeni energiana ja terveenä mielenä. Olen saattanut harventaa tukikäyntini polilla yhteen kertaan kuukaudessa. Olen saanut takaisin läheisteni luottamuksen. Olen saanut takaisin terveyteni ja elämäni. Tästä lähtien keskityn tarkastelemaan elämää äitinä, tyttöysävänä, sairaanhoitajana, ystävänä, tyttärenä - terveenä ja muiden kanssa tasavertaisena nuorena naisena. Nyt haluan vain elää vapaasti ja antaa sen näkyä eli nauttia elämästäni :)

Niin paljon kuin rakastankin kijoittamista, avaa pienen tauon pitäminen valtavasti ovia muille harrastuksille :) En malta odottaa sitä, kun pääsen taas pelaamaan isäni kanssa tennistä, äidin kanssa ajan kanssa kuntosalille, Juliuksen kanssa lenkille, Jarnon kanssa aikanaan luistelemaan tai talven ensilumia testaamaan hiihtoladulla. En malta odottaa, kun voin taas paneutua lukemaan omia suosikkiblogejani tai uppoutua kirjojen ihmeelliseen maailmaan vähäisinä omina hetkinäni. En malta odottaa, että pääsen rauhallisin mielin vajoamaan sohvalle poikieni kanssa leffan pariin. En malta odottaa, kun pääsen uppoutumaan keittiökokeiluni pariin ihan täysillä - leipomaan, kokeilemaan, kokkailemaan, ihmettelemään. En malta odottaa pimenevää syksyä ja lähestyvää joulua, kun voin alkaa suunnitella joulukortteja ja joulukoristeita. En malta odottaa kotiprojekteihin paneutumista pienistä remppahommista kylppärirempan suunnitteluun. Pieni breikki kirjoittamisessa vapauttaa minun elämässäni tunteja ja tunteja muihin puuhasteluihin ja myös siihen elintärkeään lepäämiseen. En malta odottaa kaikkea tätä, mutta suurin syy lopettamiselle on tietenkin ajan vapautuminen minun elämäni miehille, joiden ajasta en halua kirjoittamisen vievän enää palastakaan.

Mutta varokaa vaan, ette te minusta kokonaan eroon pääse ;) Kunhan vaan aikaa jälleen on paremmin, kirjoittaminen mukautuu arkeeni jälleen rentona harrastuksena ja olen hakenut uutta inspiraatiota arjen ihanuudesta, niin uusi blogi muotoutuu varmasti niiden kautta alta aikayksikön - tai sitten kun oikea aika sille on. Blogitauko voi kestää kaksi viikkoa tai kaksi kuukautta, kenties pidempäänkin, mutta jollain tapaa uskon vielä palaavani blogimaailman pariin. Blogin pariin, minkä aiheet kumpuavat nykyisestä elämästäni ja asioista, joita todella rakastan. Sitten edetään rennolla mielellä arjen pikku ihanuuksia ihastellen, Justuksen kasvua fiilistellen ja uusia juttuja esitellen :) Kun joulu lähestyy, haluan varmasti jakaa jouluinnostustani teidänkin kanssanne. Kun Justus oppii uutta ja kasvaa, haluan varmasti jakaa sitä iloa myös blogin kautta. Kun sisutuskärpänen taas ottaa minusta enemmän ja enemmän valtaansa, haluan päästä myös niistä kirjoittamaan. 

Kiitos jokaiselle teistä, jotka ovat jaksaneet höpötyksiäni seurata ja lukea! On ollut ihan mahtavaa tutustua teihin tätä kautta ja oppia jopa hieman tuntemaan teitä, jotka olette jaksaneet ahkerasti kommentoida :) Olen saanut uusia ystäviä tämän kautta ja tavannut kasvotustenkin upeita nuoria naisia. Olen ollut iloinen jokaisesta postaustoiveesta ja kysymyksestä sairauteen liittyen - nuo kaikki ovat olleet minulle merkityksellinen osoitus luottamuksesta. Minulle on ollut tärkeää pystyä vastaamaan jokaiselle ja toivonkin vastauksistani olleen edes hieman apua. Olen iloinnut jokaisesta arkijuttujani koskevasta kommentista - ne ovat saaneet minut aina niin hyvälle mielelle :) Tämä vastavuoroisuus onkin tehnyt tästä kirjoittamista niin mielekästä ja tärkeää. Joten kiitos  ♥

Näiden sanojen ja viime viikolla napattujen kuvien myötä haluan toivotella ihanaa syksyä kaikille! Jos joskus vielä blogimaailmaan palailen, ilmoittelen siitä varmasti tännekin ja toivotan jokaisen tervetulleeksi uuden bloginkin puolelle :)

<3: Laura

Ammattiunelmia

Lupasin näin töihinpaluun kunniaksi kirjoitella ajatuksiani liittyen ammattiini ja ammattiunelmiini :) Tässä olisi siis hieman ajatuksiani lapsuuden ammattihaaveista, lukion jälkeen koetusta pääsykoerumbasta sekä tiestä, jonka lopulta valitsin - tie joka on kuljettanut minua tähän kyseiseen hetkeen!

Jo ala-asteella kirjasin ystäväkirjoihin haaveammatin kohdalle lääkärin - muita vaihtoehtoja ei käynyt edes mielessä. Haave lääkärin ammatista jatkui läpi yläasteen antaen suuntaa myös lukiota varten tekemilleni kurssivalinnoille - pitkä matematiikka, fysiikka sekä kemia olivat näin ollen välttämättömiä. Lukiossa taivalsin läpi kaikki kurssit tuntien välillä valtaisaakin tuskaa, sillä vaikka mielenkiinto ihmisbiologiaa kohtaan olikin suuri, ei matemaattiset aineet olleet ehkä se minun juttuni. Varsinkin kemia tuntui takkuavan, mutta siitä huolimatta sain selvitettyä kaikki fysiikan ja kemian kurssit. Kun tuli aika alkaa miettiä tulevia opsikeluvaihtoehtoja, olivat minun valintani selkeät: lääketieteen opiskeleminen yliopistossa tai ensihoitajaksi tai sairaanhoitajaksi opsikeleminen ammattikorkeakoulussa. 

Ajatukseni mahdollisuuksista, mitä lääkikseen pääsyyni tuli, olivat varsin realistiset eikä luottamus itseeni asian tiimoilta liioin suuri ollut, joten toki hain myös muihin paikkoihin. Ykkösvalintani olikin ensihoitajaksi opiskeleminen Tampereella, Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa. Kun ylioppilaskirjoitukset olivat ohi, saapuivat kutsut kaikkiin ammatikorkeakoulujen pääsykokeisiin, joihin olinkin toivonut pääseväni. Näin ollen edessä oli pääsykoerupeama lääkiksen pääsykokeen sekä yhden sairaanhoitajalinjan sekä kahden ensihoitajalinjan pääsykokeiden muodossa. Kun matkustin Ouluun lääkiksen pääsykokeisiin, tiesin reissun olevan lähinnä tutustumismatka. Kun ylioppilaskokeiden jälkeen aloitin välittömästi kolmivuorotyön Valiolla pakkaamon puolella tiesin, ettei energiaa lukemiseen todellakaan riittäisi - ja riittävä panostus olisi vaatinut minulta täydellisen keskittymisen vain ja ainoastaan pääsykokeisiin. Joten raskas työ ja jatkuva väsymys saivat aikaan sen että en vain yksinkertaisesti jaksanut lukea riittävästi töiden ohella. Piipahdinkin siis Oulussa syömässä eväät pääsykoesalissa ja moikkaamassa mummoa ;)

Tein Ouluun myös toisen reissun ensihoitolinjan pääsykokeisiin. Lahdessa piipahdin sairaanhoitolinjan pääsykokeissa myöskin, mutta se suurin unelmani odotti Tampereella eli Pirkanmaan ammattikorkeakoulun ensihoitolinja. Pääsykokeet tulivat ja menivät ja toki jännitys oli valtaisa. Kun tulokset lopulta tulivat, päättyi kuorien avaaminen huimaan pettymykseen ja kyyneliin: en päässyt Ouluun tai Tampereelle opiskelemaan. Onneksi jo seuraava päivänä osasin laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin: sain opiskelupaikan Lahdesta, mikä sekin oli jo mieluinen saavutus :) Lopulta osasin olla myös ylpeä siitä, että lähes 800 hakijan joukosta, olin lopulta muistaakseni sijalla 26 (vain 16 pääsi sisään) Tampereen ensihoitolinjalle pyrkijöistä ja myös Oulussa olin melko samoilla sijoilla - eihän näihin saavutuksiin voinut olla pettynyt, vaikken sisään päässytkään! Murhe väistyi siis pian ja aloin intoilla ihan täysillä Lahteen muuttoa ja tulevia opiskelujani! 

Koulu alkoikin kivoissa tunnelmissa ja olin todella tyytyväinen lopulta opiskelupaikkkaanikin. Ajatukset ensihoitajan urasta ja akuutimmalla puolella työskentelystä säilyivät mukanani vielä jonkin aikaa opiskeluiden alettuakin. Kun koulu pääsi kunnolla käyntiin, täydellisyyden tavoittelu nosti minussa päätään tavalla, jota ei vielä lukiossa ollut näkynyt. Tämä näkyi valtavana stressinä ja jännityksenä - haluna olla niin hyvä! Vaikka nautinkin koulusta ja opsikelusta, harjoitteluiden myötä jatkuvan arvostelun kohteena oleminen sai minut ajoittain melkein musertumaan stressin alle. Päähäni pinttyivät vain negatiiviset asiat, vaikka niiden osuus olikin todella pieni poisitiivisiin nähden. Minulle ei kelvannut kuin paras arvosana, ja kun en kuudesta harjoittelusta yhdessä siihen yltänyt, jäi tämä aivan liian suuressa mittakaavassa päähäni pyörimään. Tämä kaikki kertoi omaa kieltään sairastumisestani - sen ensioireista ja armottomuudesta omaa itseä, inhimillisyyttä kohtaan.  

Mutta onneksi myös sairaan seulanikin läpi pääseviä onnistumisen kokemuksia tuli, työharjoittelupaikat tutustuttivat loistavasti alan työhön ja omat kiinnostuksen kohteeni alkoivat vähitellen muotoutua. Aloin todella saada kiinni siitä, mitä tältä alalta tahtoisin! Nuorisopsykiatrian harjoittelu muutti täysin ammattihaaveideni suunnan ja ajatukset akuutista puolesta unohtuivat kertaheitolla, kun harjoitteluni nuorisopsykalla oli niin antoisa. Ajatukset siitä, että tämä voisikin olla minun juttuni, alkoivat herätä pikku hiljaa. Ja tuo haave on elänyt siitä päivästä lähtien. Omat kokemukseni eivät ole saaneet sitä latistumaan, vaan ovat saaneet minut ainoastaan kiinnostumaan ihmismielestä ja sen tukemisesta entistä enemmän. 

Lukuisat omakohtaiset osastojaksot ovat asettaneet minut hoitajan roolista potilaan asemaan antaen samalla väistämättä aivan erilaista näkökulmaa hoitotyöhön. Koska osastojakosjani en menneisyydestäni voi poistaa, ajattelenkin ne intensiivisinä oppijaksoina, joilta olen saanut sellaista näkökulmaa hoitajan työhön, millaista en koulun pelkiltä koskaan olisi voinut saada. Osastojaksoni ovat olleet minulle kuin kahden vuoden harjoittelujakso, jossa olen oppinut valtavasti siitä, millaiseksi hoitajaksi minä haluan - tai en halua - ja millaista on olla potilaana, joka itselle vieraassa ympäristössä on vieraiden ihmisten ympäröimänä, suorastaan toisten armoilla.

Vaikka näkökulmaa omista osastojaksoistani olenkin saanut, ovat valitettavasti nuo omat kokemukseni olleet tähän asti ammatillisten haaveideni toteuttamisen tiellä. Mutta se tosiasia, että sairaalajaksojeni välissä kävin suorittamassa viimeiset harjoitteluni ja  sairaalasta käsin tein suurimman osan opinnäytetyöstäni kertovat siitä todellisesta tahdosta valmistua - todella taistelin opintoni loppuun. Tuo samainen tahto on aina ajanut minut haluamaan sairaalasta pian pois, päästäkseni takaisin työelämään, takaisin siihen normaaliin arkeen. Usein olen ollut katkera sairaudelleni siitä, että sen vuoksi työkokemukseni on jäänyt vähäisemmäksi ja työelämässä mukana olemiseni risaisemmaksi. Kun tavoitteeni ajallaan valmistumisesta musertuivat, ja kun luin alkuperäisenä valmistumispäivänä muiden valmistumispäivityksistä facebookista itkin, itkin niin tavattoman katkerasti - en koskaan tule unohtamaan niitä pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. Mutta onneksi en lannistunut ja luovuttanut - onneksi tuo kaikki on menneisyyttäni ja nyt on minun mahdollisuuteni tavoitella eheitä työjaksoja ja saavuttaa omia haaveitani mitä töihin tulee :)

Jo opiskeluaikoina tein oman alani sijaisuuksia. Ensimmäisen kesätyöpaikkani olivat julkisella puolella terveyskeskuksen vuodeosastolla sekä kotisairaanhoidon puolella. Valmistuttuani aloitin työt terveyskeskuksen akuutilla osastolla, jossa vanhat ajatukseni akuutimmasta työstä syttyivät jälleen. Tuo työjakso olikin erittäin tärkeä ammatillisen oppimiseni kannalta - sainhan mitä parhaimmalla tavalla harjoitella alan kädentaitoja ja niitä somaattisen puolen asioita. Tuo kesä oli raskas, mutta todella todella antoisa. Tämän jälkeen olen ollut töissä kotikaupungissani lisäksi erilaisilla vanhuksia hoitavilla osastoilla. Kun aloitin opiskeluni ajattelin, etten ikinä menisi töihin vanhainkotiin - niinhän sitä suurin osa meistä ajatteli. Mutta miksi? Nyt vasta olen tajunnut sen työn arvokkuuden kaikessa raskaudessaan. Kun vaalikonetta erään kerran tehdessäni tajusin ajattelevani asioita juurikin vanhusnäkökulmasta tajusin, kuinka tärkeää työtä se on. Se jälkeen ei ole tullut mieleenkään väheksyä sitä sairaanhoidollisesta näkökulmasta. 

 Haaveeni ovat eläneet ja muuttaneet muotoa vuosien varrella, mutta nyt ne ovat minulle vihdoinkin selkiytyneet. Olen vuosien varrella haaveillut kovasti myös yliopisto-opinnoista. Lääkärihaaveeni eivät enää ole ajankohtaisia, mutta muun muassa kansanterveystieteet sekä sosiaalipsykologia ovat kiinnostaneet kovastikin. Ajattelin pitkään olevani niin opiskelijatyyppiä, että en edes uskonut viihtyväni käytännön työssä samalla tapaa kuin oppikirjojen parissa. Viimeisimmät vuodet ovat kuitenkin muuttaneet ajatuksiani ja saaneet minut vakuuttuneeksi, että olen jo nyt oikealla alalla. Haluan ehdottomasti vielä opiskella lisää, mutta tämä tarkoittaa erikoistumista oman alan sisällä. Haluan oppia, haluan kehittyä - mutta omalla alallani haluan ehdottomasti pysyä. 

Tällä hetkellä työskentelenkin paikassa, jossa todella haluan olla töissä. Luonnollisestikaan en täällä enempää voi tai halua työpaikastani kertoa, mutta olen enmmän kuin onnellinen saadessani siellä työskennellä sairaanhoitajana. Saan sieltä haluamaani kokemusta, mutta myös viihdyn siellä oikeasti paikan ilmapiirin vuoksi. Se on juurikin se paras työpaikka minulle tällä hetkellä elämäntilanteeni kannalta katsottuna :) Toki minulla on tämänkin työpaikan ulkopuolella suuri joukko ammatillisia unelmia olemassa - unelmia joiden toteuttamisen aika ei kuitenkaan ihan vielä ole. Onneksi on kuitenkin vielä aikaa ja paljon!

Kuvat: weheartit.com

Suurimmat unelmani ammattiani koskien liittyvät tällä hetkellä kaikkeen läpikäymääni. Haluaisin todella pystyä tulevaisuudessa hyödyntämään myös ammatillisessa mielessä kaikkea kokemaani. Koska menneisyyttä en voi poistaa ja se kaikki tulee olemaan ainiaan osa kokemusmaailmaani, haluan oikeasti muuttaa sen kaiken hyväksi - auttamalla muita omien kokemuksieni kautta. Tämän blogin kirjoittaminen kertoo myös omaa kieltään siitä. Vaikka aloitin aikanaan kirjoittamaan oman oloni helpottamiseksi ja nykyään kirjoitan paljon omaksi ilokseni ihan vaan tavallisesta arjestamme, on myös toisten auttaminen vertaistuen muodossa ihan valtava osa kirjoitusmotivaatiotani! Jatkossa haluaisinkin ammentaa tällaisista vertaistukikokemuksista tietoa ja taitoa ihan ammatillisessa mielessäkin - tulevaisuutta ajatellen. Vielä minulle ei ole selvää, mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa, mutta ehkäpä se selkiytyy minulle vähitellen - kun sen aika todella on :)

Vaikka olenkin oppinut elämään hetkessä, ei mielestäni haaveilustakaan saa luopua. Haaveet saavat meidät tovoittelemaan jotain, mikä on juuri meille itsellemme tärkeää. Haaveilen monistakin asioista elämän eri osa-alueilla ja tämä haaveeni liittyen ammattiini on vain yksi niistä. Yksi haave, mutta vallan tärkeä sellainen.

Millaisia ammattiunelmia teillä on? Onko ammatinvalinta ajankohtainen vasta tulevaisuudessa? Onko unelmien opiskelupaikka jo saavutettu tai unelma-ammattiin jo valmistuttu? Vai ovatko toiveammatit vielä haaveilun tasolla? Toisin sanoen - olisi mahtavaa kuulla teidänkin ajatuksistanne aiheeseen liittyen, teidän ammattiunelmistanne! :)

<3: Laura

Arkielämän kuntoilua kera rentoutushetkien

Vaunulenkit, Juliuksen ulkoilutus, haravointi, imurointi, Justuksen kanniskelu, venkoilevan Justuksen sylissäpito, lattioiden luuttuaminen, terassilautojen hiominen, rattaiden kasailu ja autoon nostelu, turvakaukalon kanniskelu käsilaukun tapaan, kauppakassien raahaus, alituinen pyykkien ripustelu liian korkealla olevalle narulle, Justuksen hyppyyttäminen, kyykistely ylös alas Justusta lattialta nostaessa tai sinne laskiessa.

Auringonottoa terassilla, kahvihetki ystävän kanssa, hyvä leffa omien poikien kainalossa, lemppari blogien lukemista, ristikkovihkoon syventymistä, kirjan ahmimista sohvan nurkassa, suklaata kera hyvän lehden.

Kirjoitin viime viikon keskiviikkona kuntosaliharjoittelun aloittamisesta sekä muutenkin tämän hetkisestä suhteestani liikuntaan. Mutta jos miettii elämää kokonaisuudessaan, on tuo oikeastaan hyvin mitätön osa suurempaa aktiivisuutta, mitä tavallinen arkeni pitääkään sisällään. Jos miettii tavallisten arkipäivien sisältöä itse kullakin, löytyy päivän varrelta varmasti puhaa jos jonkinmoista, joita ei edes tule ajatelleeksi hyötyliikunnan näkökulmasta. Itse havahduin hyötyliikunnan suureen määrään vasta sairastuttuani, kun yhtäkkiä elämästä pitikin rajata pois ei vain liikunta harrastuksena, vaan myös muu arjen kulutus. Ennen koko päivän kestävä shoppailu ei merkinnyt mitään, mutta yhtäkkiä se tarkoittikin aivan liian suurta kulutusta. Samanlainen oivallus tapahtui - hieman er inäkökulmasta tosin - raskausaikana, kun loppuraskaudesta kaikki fyysinen tekeminen joutui pannaan. Muuttolaatikoiden keskellä tunsin oloni varsin avuttomaksi, kun en saanut nostella tavaran tavaraa, siirrellä mitään tai edes puunata vaatekaapin hyllyjä. Vasta tuolloin kunnolla tajusin, kuinka pienistä osista arjen aktiivisuus todella koostuukaan, mutta kuinka suuren kokonaisuuden tuollainen pieni ja arkinen puuhastelu tietyllä tasolla lopulta muodostaakaan.

Eli sen sijaan, että käyttäisin aikaani kuntosalilla treenaamiseen, on minulle juurikin parasta treeniä tämä arkielämän kuntoilu - tajuan sen nyt paremmin kuin hyvin, kun vapaa-aikani on todella vähissä. Ehken unohda salilla käymistä kokonaan, mutta elän elämääni asettaen sen arkielämän treenin etusijalle. Treeni alkaa jo aamuyöstä, kun nostat unisen pojan sängyn pohjalta syömään ja jatkuu aamulla samoissa merkeissä. Kun on aika lähteä asioille ja pakkaat rattaat autoon ja kiikutat käsivarrellasi turvakaukaloa, tunnet todellakin ahertavasi omalla  kotikuntosalillasi. Kun Justukselle sattuu huono hetki, eikä mikään muu kuin kanniskelu ympäriinsä  supermiesasennossa tai sylissä hyppyyttäminen saa poikaa tyytyväiseksi, huutavat lihakset väistämättä jossain vaiheessa helpotusta itselleen. Jos aamulla herätessä tuntuvat lihakset jopa ranteita myöden kipeiltä, on takana luultavasti shoppailureissu, jolloin olet luovinut kaupassa ympäriinsä rattaita toisella kädellä ohjaillen ja toisella tavaroita kantaen. Tai oletpa saattanut ohjailla toisella kädellä rattaita ja pitänyt toisessa kädessä Juliuksen talutushihnasta kiinni. Kun yrität saada asuntoa kuntoon ja viuhdot menemään ympäriinsä samalla huolehtien Justuksen tyytyväisyydestä, tunnet kuinka puhti alkaa jossain vaiheessa väistämättä hiipua ja jalkojen ylösnosto sohvan nurkassa houkutella. Kun illalla kaadut sänkyyn olo on todella kuin liikuntasuorituksen jälkeen - ihanalla tapaa väsynyt.

Syy miksi aloin aiheesta kirjoittaa ja syy siihen, miksi minun täytyy huomioida tällainen todella hyvin, on se salakavala kulutus, mikä tästä kaikesta muodostuu. Kun vielä olen kuitenkin vasta toipumassa pitkästä sairaudesta ja painokin on vielä hieman alakanttiin tavoitteeseeni verrattuna, niin ei kulutus kokonaisuudessaan yksinkertaisesti saa nousta liian ylös. Mutta toisaalta alan olla selvästi valmis kaikkeen tähän. Itse asiassa todella valmis tähän kaikkeen - tähän normaaliin, terveen ihmisen elämään. Painoni on pienistä vaihteluista huolimatta ollut koko ajan noususuuntainen, energiaa riittää luonnollisen arkiväsymyksen kera ja ennen kaikkea nautin kaikesta puuhastelustani - mikään ei ole pakon sanelemaa. Kaikki tämä arjen aktiivisuus varmasti koulii minua siihen, kun aloitan jälleen työni reilun kuukauden päästä. Siihen mennessä kerätty joka ikinen voiman hippunen on tarpeen, kun tähän kaikkeen päälle lisätään vielä työmatkat sekä osittain melko fyysinenkin työ.

Mutta kaiken tämän keskellä on olemassa se toinenkin puoli arkeani - se puoli mikä tekee omalta osaltaan tämän kaiken mahdolliseksi. Fyysisen vointini lisäksi se asia, mikä tekee minut valmiiksi tähän, on minun kykyni antaa itselleni myös luvan levätä. Sairaus ei käytä aktiivista arkea hyväksi kulutusta lisätäkseen, vaan teen sen, mitä minun elämäntilanteeni minulta tällä hetkellä vaatii. Vaikka menoja riittää, kotona riittää puuhasteltavaa ja Justuksen kanssa energiaa kuluu, niin otan itselleni myös omat rentoutumishetkeni. Minulla ei ole ongelmaa istua kirja kädessä rauhassa sohvan nurkassa, lähteä hetkeksi rauhassa kahvittelemaan kahdestaan ystäväni kanssa, syventyä leffaa katsomaan tai maata terassilla aurinkoa ottamassa. Nautin myös siitä, kun aika ajoin kalenterini ammottaa tyhjyyttään. Tekemättömyys ja rentoutuminen eivät aiheuta minussa entisiä syyllisyyden tunteita, vaan pystyn nauttimaan joutilaista hetkistä ihan täysillä. Elämä ei ole suorittamista, vaan arjen soljumista eteenpäin normaaleine velvollisuuksineen, mutta myös omine rentoine hetkineen. Elämä on sisältöineen aikamoinen kokonaisuus. Kun sisältö on tasapainossa, on kaikki melkoisen hyvin :)

Millaisia mietteitä tämä teissä herättää? Oletteko koskaan pysähtyneet ajattelemaan arjen aktiivisuutta näin suuressa mittakaavassa vai merkitseekö ainoastaan varsinainen liikuntasuoritus mielestänne sitä oikeaa aktiivisuutta? Onko teidän vaikeaa antaa itsellenne levätä arjen kiireiden keskellä? Tuleeko toimettomista hetkistä syyllinen olo vai pystyttekö hyvillä mielin antamaan itsenne vain olla ja nauttia? Onko arjen puuhastelussa mukana suorittamisen makua ja vaikkapa sairauden sanelemaa pakkoa?

<3: Laura

Suklaanautinto salamoilla maustettuna

Kuten eilen kerroin, ostin Helsingin reissumme viimeisillä metreillä Stockmannilta muutaman tarkoin valitun irtosuklaan. Perjantaina pääsin vihdoinkin nautiskelemaan ostamani suklaat yhdessä maitokahvin kanssa. Erityisen kahvihetkestäni teki se, että samanaikaisesti ulkona salamoi taivaan täydeltä, sillä ukkonen oli ihan asuinalueemme päällä. En edes muista milloin olisin päässyt ukkosta ihastelemaan - ja samalla hieman myös kauhistelemaan - viimeksi näin läheltä. Suklaata, kahvia, salamoiden välkettä, jyrinää, ukkoskuuro ja rakeita - perjantainen kahvihetkeni :)


Kahvimakuna mikäpäs muukaan kuin suklaa :) Helsingistä ostin myös Irish Coffee -makukahvia, mikä onkin ihan uusi tuttavuus minulle. Samoin ostin elämäni ensimmäisen pikakahvin, sillä makuvaihtoehdot kuulostivat niin täydellisiltä! Minulle valikoitui lopulta vaahterasiirapin makuinen kahvipurkki Hakaniemen kauppahallista.

Valkosuklaata, tiramisua, kookosta, nougat-suklaata... Suklaiden nimiä en tarkalleen muista, mutta makunautinto oli varsin täydellinen! Usein suklaata tulee syötyä paljon isompia määriä helpostikin, mutta nämä olivat yhdessä sellainen erityinen makunautinto, että tuli oikein herkuteltua suklaat rauhassa ja eri mauista nauttien. Pitäisi ehkä useamminkin panostaa tällä tavalla laadukkaaseen suklaaseen :) 

Olen alkanut juomaan kahvini jälleen vuosien jälkeen maidolla. Olin niin tottunut mustaaan kahviin, mutta nyt maitokahvin makuun päästyäni jälleen, en siitä kyllä enää luopuisi! Maito nimittäin vahvistaa aivan uskomattomallla tavulla nimenomaan makukahvien ominaismakua. Suklaa maistuu vahvemmin, pähkinän maku tulee ihanasti esiin ja chili pehmenee tullen samalla kuitenkin esiin mukavasti.

Kuinka moni teistä on päässyt kyseisillä suklailla herkuttelemaan? :)

<3: Laura

Ihana muutostila - ajatuksia muuttuvasta kropasta

Vitonen rikki - painoprojekti edistyy! - postauksen jälkeen tulikin yhtäkkiä mieleen vaikka kuinka paljon asioita, joita aiheeseen liittyen haluan täällä blogissa käsitellä! Ja teidän toiveidenne myötä niitä tuli vielä entistä enemmän, joten päätimpä kirjoittaa projektiini liittyen useamman eri tekstin, käsitellen yhdessä postauksessa selvemmin yhtä ja samaa aihealuetta :) Ennen kuin paneudun tarkemmin itse painoon, on tässä hieman tämän hetkisiä ajatuksiani vartalostani, joka on kokenut jo varsin mieluisaa muutosprosessia viime kuukausien aikana :) Muutos on ollut mieluisa minulle nyt, mutta ennen se ei olisi sitä todellakaan ollut. Siksi aiheen pohtiminen minulle täysin toisesta näkökulmasta onkin kovin uutta ja mielenkiintoista!

Miltä muuttuva vartalo on tuntunut?

Pitkään en edes ajatellut vartaloni muutoksia. Olen elänyt niin hetkessä Justuksen kanssa, ettei oman vartalo peilailuille ole jäänyt juuri aikaa. Oikeastaan vasta painon noustua nelisen kiloa, havahduin yhtäkkiä siihen, että muutos on oikeasti todellinen. Siihen mennessä olin mennyt hyvän psyykkisen ja fyysisen fiiliksen mukaan eli kuulostellut ainoastaan omaa jaksamistani. En ollut pysähtynyt mallailemaan, mittailemaan ja peilailemaan kasvavan kauhun kera itsenäni, kuten aina ennen olen tehnyt. En ole koko aikana lietsonut muuttuvaan kroppaan liittyviä pelkoja, enkä siten ole antanut negatiivisille ajatuksille edes mahdollisuutta. Toki nämä kaikki ajatukset entisiin, ahdistaviin kokemuksiin liittyen olivat minulla aluksi mielessä - kukapa niitä voisi niin vain unohtaa. Olisin voinut joutua niiden valtaan, mutta jostain syystä oloni oli tällä kertaa positiivinen ja luottavainen. En oikein tiedä, mistä tuo luottamus omia hyväksymisen tunteita kohtaan kumpusi, mutta jo projektini alussa ne olivat vahvasti läsnä - eivätkä oikeastaan ole senkään jälkeen edes horjuneet.

Päivä päivältä, kun kroppani vahvistuu, vahvistuu minulla myös itseluottamus vartaloni suhteen. Kun lihaskuntoni kohenee, kohenee myös oman kehoni, sen äärirajojen hahmottaminen ja tunteminen. Se ei tunnu vain kuorelta, pakolliselta pahalta, vaan fyysisesti toimivalta kokonaisuudelta. Oikeastaan olenkin tietämättäni tainnut käydä vartalon muuttumiseen liittyvää hyväksymisprosessia koko ajan läpi sitä kautta, kuinka toimivaksi kokonaisuudeksi kroppani nykyään koen. On ollut ihan uskomatonta näiden hetki hetkeltä eteenpäin kituutettujen vuosien jälkeen huomata, kuinka paljon omalla kropalla on annettavaa. Se toimii niin kuin sen on tarkoitus toimia. Se jaksaa ja se väsyy. Väsymyksestä se palautuu normaalilla tavalla ja on jälleen valmis uuteen päivään. Jaksamisen tunne on näiden vuosien jälkeen jotain niin uskomatonta, etten siitä olisi enää ikinä valmis luopumaan. Saan koko ajan lisätsemppiä myös siitä, kuinka huomaan selviäväni yhä paremmin erilaisista arkielämän haasteista, jotka tarvitsevat fyysistä jaksamista. Jaksan puuhata kotiaskareiden parissa aina vaan paremmin ja paremmin: fyysiset työt eivät siirry automaattisesti Jarnolle, vaan myös minä kykenen taas itsekin niihin. Mikä olisikaan parempaa kiitosta tehdystä työstä parantumisen eteen, kuin kaikki konkreettiset arjessani näkyvät parannukset? Toki psyykkisestä hyvinvoinnista olen enemmän kuin kiitollinen, mutta myös fyysisyyden kautta tuleva positiivinen palaute minulle itselleni kertoo mitä parhaimmalla tavalla tämän hetkisestä voinnistani!

Ja vaikka fyysinen jaksaminen onkin päällimmäisenä mielessä, niin tottakai olen miettinyt painon normalisoitumisen positiivista vaikutusta mitä ulkonäköönikin tulee. Toki ulkonäkönikin minulle on tärkeä asia, vaikkei se olekaan kaikki kaikessa. En ole suinkaan antanut sairauden takertua muuttuvaan kroppaani, mutta terveelle minälleni olen siihen luvan antanut! Eli negatiivisessa mielessä en ole kroppaani tuijotellut peilistä, mutta positiivisessa mielessä olen ollut enemmän kuin tyytyväinen muuttuneeseen ulkonäkööni. Se, että näytän jaksavalta ja hyvävointiselta jo ihan kasvoiltani ja olemukseltani, on palkitsevaa. Mutta yhtä paljon nautin siitä, että kroppani alkaa näyttää taas aikuisen naisen tavalliselta kropalta ja ennen kaikkea terveeltä. Hyvä olo tuntuu, mutta se varmasti myös näkyy vartalostani, mikä on minulle todella tärkeää tällä hetkellä:)

Suhtautumiseni vartalooni ja olemiseni oman vartaloni kanssa on muuttunut Justuksen syntymän myötä aivan totaalisesti. Suhtautumiseni omaan vartalooni on ollut murrosiästä asti minulla todella haastava, vaikka kyse ei olekaan ollut painosta, vaan juurikin siitä naisellisuudesta. Nuoruuden kipuilujen jälkeen sairaus järisytti jo saavutettua tasapainoa ikävällä tavalla, ja kaikki saavutettu hyäksyntä katosi taivaan tuuliin. Nyt olen sen sijaan löytänyt sellaisen vapauden, mitä en ole ikinä ennen kokenut! Olen häpeillyt omaa vartaloani pukukopeilla vuosien ajan, ja ala-asteiältä peräisin ollut oman kropan peittely jäi vuosiksi päälle. Justuksen syntymä on hoitanut viimeistelyn noiden häpeän tunteiden hautaamisen suhteen, enkä koe enää häpeän tunteitani vaartalooni liittyen. Vaikkei kroppani ole täydellinen, niin tuskin se on yhtään sen huonompi, kuin niillä muillakaan pukukopin naisilla - sen tajuan nyt paremmin kuin hyvin. Erilainen se toki on, muttei yhtään sen huonompi.

Jo se, kuinka synnytyksen jälkeinen löllyvä pallomahani oli minusta lähinnä sympaattisella tavalla hassun näköinen, kertoo siitä, että elämäni ykkösprioriteetit ovat aivan jossain muualla kuin vartaloni ulkonäössä. Kroppani on valjastettu sille ominaiseen tehtävään- tehtävään, jolla on suuri merkitys Justuksen hyvinvoinnille, mikä on minulle tällä hetkellä aivan ensisijaisen tärkeää. Enkä nyt tarkoita vain imetystä, vaan minun  fyysisen hyvinvointini tärkeyttä, jotta pystyn ja jaksan huolehtia minulle rakkaimmasta asiasta tässä maailmassa. Toki osaltaan myös imettäminen on saanut minut astumaan aivan uudenlaiselle hyväksynnän tasolle ja vapauttanut minua valtavasti. Justuksen synnyttyä sulkeuduin aluksi tiiviisti toiseen huoneeseen imettämään, mutta jo jonkin ajan päästä aloin nähdä asian luonnolisena osana pienen lapsen äitinä olemista ja nykyistä elämääni - niin vapaana, etten enää kokenut tarvetta suojata itseäni ihan jokaisen katseilta. Vuosia ja vuosia minun suuri häpeän kohteeni vartalossani ei sitä yhtäkkiä enää olekaan - varsin vapauttavaa, sen voin kertoa!

Miltä muiden kommentit ulkonäköön liittyen tuntuvat?

Todella monelle on varmasti vaikea ottaa omaa ulkonäköä koskevat kehut todesta ja hyvillä mielin vastaan. Enkä tarkoita vaan syömishäiriötä sairastavia, vaan ihan meitä kaikkia. Syömishäiriötä sairastavalle ne saattavat olla se viimeisin asia, mitä haluaa kuulla, sillä sairas mieli kääntää kehut omissa korvissa sanoiksi "olet lihonnut" tai "etpä taida olla enää sairas". Muiden on taas ehkä muista syistä vaikea ottaa kehuja vastaan, uskoa niiden vilpittömyyttä, uskoa niihin itse. Minä taas olen huomannut, kuinka terve itserakkaus on minulla kohottanut päätään tässäkin asiassa. Jokaiseen kommenttiin olen vastannut iloisin mielin kiitos, sillä niin hyvältä nuo sanat ovat minusta tuntuneet. Nuo pienet sanat kuulostavat minun korvissani tällä hetkellä sanoilta: "olet selvästi parantumassa" sekä "näytät terveemmältä eli todella hyvältä". Sairaus ei käännä niitä miksikään muuksi, vaan kuulen ne juurikin niin, kuin ne sanat on tarkoitettu kuultaviksi :)

Kun sain kuulla läheisiltä ensimmäisiä kertoja siitä, kuinka alan näyttää hyvältä tajusin, että muutos oli oikeasti silmin nähtävä. Ja nuo kommentit tuntuivat vain ja ainoastaan mahtavilta! Jopa äidin kommentti äitienpäinä, että "näyttääpä tuo tunika kivalta päälläsi - nyt kun alat taas näyttää ihmiseltä" kirvoitti hyvät naurut ja hyvän mielen :) Koska läheiseni ovat seuranneet tätä kaikkea jo vuosia niin läheltä, näkevät he oikeasti vointini kohenemisen aivan erilaisin silmin kuin kukaan muu. Vuosia syömättömyyden kurimuksessa riutunut kroppani ja oksentelun kuivuttama kehoni kolmen vuoden takaa ovat varmasti syöpyneet heidän mieliinsä vahvemmin, kuin itse voin sitä kuvitellakaan. Tuohon muutoksen näkemiseen sekoittuu varmasti sellainen määrä huojennusta, etten voi sitä itse kunnolla tajutakaan samanlaisissa määrin!

Voi olla, että jonkun toisen mielestä en painon yhä noustessa näytäkään enää hyvältä - tämäkään ei ole mitenkään mahdoton ajatus. Voi olla, että nouseva painoni ja muuttuva kroppani kirvoittaa jonkun mielessä myös negatiivisia kommentteja. En voi olettaa, että kommentit tulisivat olemaan aina positiivisia. Niin ikävältä kuin ajatus tuollaisesta tuntuukin, haluan ajatella selviäväni siitä. En halua uskoa niiden aiheuttavan takapakkia, vaan vahvistavan entisestään vahvaa minäkuvaa ja itseluottamustani - uskoa, että olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Itse aionkin luottaa tässäkin asiassa läheisiini, omiin parantuviin ajatuksiini sekä numeraaliseen faktaan. Vaikka haluan saavuttaa senkin päivän, kun en oikeasti tiedä painoani - koska sen tietämiselle ei ole enää terveyteni kannalta merkitystä - tukeudun sitä ennen numeroon varmistaakseni sen, että paino nousee myös numeraalisesti tarpeeksi ylös.

Voi tulla päiviä, kun oma vartalo ei tunnukaan mieluisalta. Voi tulla päiviä, kun joudun oman silmän, kehonkuvani ja painoni ristituleen. Mutta siitä aion pitää huolen, että tavoitteeseen noustaan, vaikka joku osa alkaisikin minusta epäröidä. Nyt ei yhtään tunnu siltä, mutta ajatuksissani aion varautua kaikkeen, mikä on vain järkevää sairauden kuoppia vältellessäni. Tähän kaikkeen tulen varmasti saamaan tukea ja varmistusta läheisiltäni, jotka pystyvät katsomaan asiaa terveesti ja ulkopuolisen silmin - ajatellen minun parastani. Haluan luoda terveen suhteen omaan kroppaani hyväksyen sen epätäydellisyyden. Sellaista naista ei varmasti maailmassa olekaan, joka täysin tyytyväinen vartaloonsa olisi, mutta se ei estä olemasta sinut kroppansa kanssa ja rakastamasta sitä. Kriisipäiviä kropan suhteen tulee varmasti siinä missä huonoja hius- ja naamapäiviäkin. Myös vaatekriisit tulevat varmasti kirvoittamaan vielä monet ulkonäkökriisit, mutta ne ovat vain sitä tavallista elämää. Mutta tavallista elämää on myös se, että niistä kriiseistä päästään yli ilman, että aletaan heti käymään sotaa omaa itseä vastaan tuhoisin asein ja vielä tuhoisammin seurauksin.

Miten painon normalisoituminen on vaikuttanut pukeutumiseeni?

Sain kysymyksen liittyen siihen, että onko sairaus jossain vaiheessa vaikuttanut pukeutumiseeni tai rajoittanut sitä jotenkin. Itse en ole koskaan kokenut sellaista vaihetta, että olisin ollut kehoni kanssa niin hukassa, että olisin ostanut selvästi liian isoja vaatteita tajuamatta niiden oikeaa kokoa. Sen sijaan muistan alkuaikoina sairaalla tavalla jopa nauttineeni tiukkoihin vaatteisiin pukeutumisesta tai vanhojen farkkujeni käytöstä, jotka roikkuivat "ihanasti" jalassani. Farkut helpottivat sairaalla tavalla oloani: en olekaan osastosyömisestä huolimatta lihonnut valtavaksi. Samalla myös pyrin realisoimaan vanhojen vaatteiden avulla sitä, kuinka kroppani ei oikeasti ole sellainen, millaisena silmäni peilissä sen näkevät: vaikka kroppani näyttäisi minusta kuinka samanlaiselta kuin 15 kiloa painavampana, ei se sitä voi olla, jos vanhat housut putoavat jalasta. Eli paljon on päähäni tunteita mahtunut vuosien varrella myös vaatteisiin liittyen: sairaalloista mielihyvää isoksi jääneistä vaatteista sekä pakokauhua painon normalisoitumisen myötä pieneksi jäävien vaatteiden vuoksi, mutta myös surua rumalla tavalla roikkuvista vaatteista sekä iloa jälleen hyvin istuvien vaatteiden takia. Paljon tunteita laidasta laitaan - joskus jopa kaikki nuo yhden päivän sisällä.

Olenkin hakenut hyvää oloa mitä kroppaani tulee myös vaatteiden kautta - niin menneinä vuosina kuin tälläkin hetkellä. Jokaisella kerralla, kun painoni on noussut, olen hakenut motivaatiota ja helpotusta vaatteista. Siitä, että saan taas käyttää housuja, eikä aina tarvitse tyytyä leggingseihin. Näyttäisin taas vaatteissani aikuiselta naiselta, enkä liian isoissa vaatteissa liikkuvalta pikkutytöltä. Tällä hetkellä nautin hyvin istuvista vaatteista ja siitä, kun saan taas vähitellen koko vaatekaappini sisällön käyttööni. Näen siis muuttuvan vartaloni vain ja ainoastaan mahdollisuutena ja aukeavina ovina mitä pukeutumiseen tulee. Nouseva paino antaa minulle siis laajemman vaatevalikoiman sekä suuren joukon mahdollisuuksia nauttia vartalostani myös kauniiden vaatteiden kautta.

Sovitettuani trikoista maximekkoa, joka oikein nuoli vartalon muotoja, osasin nauttia vähitellen paljastuvista naisellisista piirteistä. Kyllä, jokainen möykky ja muhkura tulee myöskin esiin, mutta mitä sitten? Kun painoa tulee vielä lisää, lisääntyvät nuokin muodot entisestään, mutta sekin on vain ja ainoastaan normaalia! Kenenkään vartalo ei ole täysin siloiteltua ja tasainen - miksi siis minunkaan pitäisi olla? Vaatteilla voi leikitellä ja hakea sitä omaa itseään myös niiden kautta. Sopivat ja omaa kroppaa imartelevat vaatteet antavat paljon anteeksi ja korostavat omia parhaita puolia ihanalla tavalla. Sen sijaan, että keskittyisin inhoamaan jotain tiettyä kohtaa vartalossani, voin nauttia niistä hyvistä puolista :)

Saako sairaus enää mitään mielihyvää vanhasta olemuksestani?

Sain kysymyksen myös siihen liittyen, että pystynkö näkemään kuinka "pahalta" näytin ennen ja katsomaan kuvia itsestäni nyt ja todeta kuinka hyvältä näytän, ilman että sairaus saa siitä mitään? Kommentissa korostettiin vielä ajatusta siitä, kuinka sairaus saattaisi tarttua ajatukseen, jonka mukaan viimeisillä kiloilla ei olisi kiire, kun alan jo näyttää normaalilta mitä painoon tulee. Kysymys oli enemmän kuin hyvä ja sellainen, mikä tulee todellakin huomioida tulevaisuudessakin. Koen tällä hetkellä, että pystyn todellakin ajattelemaan, kuinka pahalta olen kulloinkin vuosien saatossa näyttänyt. Sairaus ei saa enää mitään noiden vanhojen kuvien katselusta. Se ei koe minkäänlaista mielihyvää kuvia katsellessa, eikä todellakaan katsele kaihoisasti vanhan olemukseni perään - tai oikeastaan terve minä ei katsele, sillä sairaus ei ole enää nimeksikää läsnä. Ennemminkin kuvien katselu saa minut surulliseksi, ahdistumaan ja jopa tavallaan pahoinvoivaksi - niin valtavan rankkoja nuo menneet vuodet ovat minulle olleet. Kuten taannoin totesin, menneisyydelle en voi mitään ja sille, että olen aikanaan tuolta näyttänyt. Siitä voin kuitenkinpitää huolen, ettei paluuta tuollaiseen ole enää ikinä. Ja se onkin lähtökohtana nyt kaikelle eli en todellakaan koe minkäänlaista kaipuuta vanhaan, tuohon riutuneeseen ja kuivettuneeseen kroppaan, mikä oli niukin naukin elävä ihmisraato. Nautin niin kovin siitä, mitä vartalollani on minulle nykyisin annettavanaan, etten olisi siitä enää ikinä valmis luopumaan - en sitten ikinä!

Mutta jotta saan tämän olotilan pitää, täytyy minun todellakin nostaa painoni sinne normaaliin saakka. Jarruttelu painon normalisoimisen suhteen ei saa tulla kysymykseenkään. En aion tyytyä puolitiehen enkä halua pitkittää prosessia enää yhtään. Kuten totesin, saattaa mieli väistämättäkin joutua joskus melkoiseen ristiaallokkoon, mutta siitä huolimatta aion nostaa painon sinne normaaliin asti. Sitten voisin pikkuhiljaa jättää sairauden jo kokonaan taakseni, sillä mieleni olisi jo siihen hyvinkin valmis :)

Kuvat: weheartit.com

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Samankaltaisista ajatuksista kirjoitin jo eräässä vastauspostauksessa, mutta sen jälkeen suurin muutos onkin varsinaisesti vasta tapahtunut. En edes palannut itse lukemaan noita sanoja, enkä siten muista tarkalleen tuon hetkisiä fiiliksiä, vaan kirjoitin tämän tekstin ainoastaan tämän hetkisten ajatusteni pohjalta. Eli jos kiinnostusta löytyy, voi toki kurkata, ovatko tuntemukseni vajaan parin kuukauden aikana kuinka muuttuneet, kun paino on todellisuudessa noussut useammankin kilon :) Itse uskon, että silloiset ajatukseni ovat ainoastaan vahvistuneet ja konkretisoituneet!

 Omien ajatusteni rinnalla, olisi mielenkiintoista kuulla teidänkin kokemuksia asiaan liittyen! Erityisesti siitä, millaisena te koette muiden kommentit ulkonäköönne liittyen? Saako sairaus mielihyvää kauhistelevista kommenteista ja kääntääkö sairas mieli positiivisiksi tarkoitetut sanat negatiivisiksi, jopa haukkumasanoiksi? Vai pystyttekö kuulemaan sanat juurikin niin kuin ne on tarkoitettukin kuultaviksi? Eikä vain vartaloon liittyen, vaan onko kohteliaisuuksien vastaanottaminen ylipäätään vaikeaa teille?

<3: Laura