Vastauksia osa V - ajatuksia ahdistuksen hallinnasta

Mitä keinoja käytit ahdistuksen hallintaan ja mielenrauhan saavuttamiseen? 
Ahdistus on tosiaan ollut valitettavasti läsnä elämässäni lähes päivittäin sairausaikanani. Ajoittain ahdistus on ollut niin kamalaa, etten ole uskonut siitä selviäväni. Usko tulevaan on meinannut loppua musertavan ahdistuksen tunteen alla, eikä läheskään aina keinoja hallita ahdistusta yksinkertaisesti vain ole ollut. Niitä kuitenkin on mielestäni olemassa lukuisia, ja ne todella auttavat, vaikkei sitä apua sinä kyseisenä hetkenä niin konkreettisesti pystykään itse huomaamaan.  Vasta nyt jälkeenpäin pystyn itsekin helposti löytämään ja näkemään ne minulle parhaimmat tavat hallita ahdistusta, ja löytämään juurikin ne keinot, jotka minua ovat oikeasti auttaneet.

Mielestäni tärkeintä on osata erotella terveet ahdistuksen hallintakeinot sekä sairaat ahdistuksen hallintakeinot toisistaan. Itse voin melkeimpä jaotella omalla kohdallani ne keinoihin, joihin turvauduin kotona, ja joihin turvauduin osastolla ollessani. Sairaat hallintakeinot ovat niitä, mitkä pitävät meidät jokaisen kiinni sairaudessa. Niin kauan, kun turvautuu ahdistuksen tullessa sairaisiin hallintakeinoihin, ei tästä sairaudesta mielestäni ole mahdollista parantua. Kun ahdistus iskee, niin syömishäiriötä sairastavan yleisimmät keinot hallita ahdistusta ovat tietenkin syömättömyys sekä pakkoliikunta. Ne luovat valheellisuudentunteen siitä, että ahdistus helpottaa, vaikka todellisuudessa ne vain ja ainoastaan lisäävät pahaa oloa. Syömättömyys helpottaa ahdistusta ehkä sillä samaisella hetkellä, mutta todellisuudessa se vain kasvattaa ahdistustaakkaa sairastuneen sisällä. Sairastunut voi turvautua myös oksenteluun, viiltelyyn tai muuhun itsensä vahingoittamiseen, mikä poistaa tuskaa hetkellisesti. Nämä kaikki ovat keinoja, joiden tilalle tulisi löytää ne oikeat ja terveet keinot hallita ahdistusta.

Kun olen ollut kotona ja kamppaillut anoreksiaa vastaan avoihoidon turvin, olen turvautunut ahdistuksen tullen juurikin syömättömyyteen, syömisen kontrolloimiseen, liikuntaan ja pienen jakson ajan myös oksenteluun. En ole löytänyt niitä terveitä keinoja hallita ahdistusta, vaikka kovasti olenkin yrittänyt. Olen yrittänyt löytää elämääni sisältöä niin harrastusten kautta, oman kodin sisustamisesta kuin pienen Julius-koirani hoitamisestakin. Ostin jopa sähköpianon itselleni ja yritin sitä kautta uppoutua johonkin aivan toiseen maailmaan. Mutta sairauden aiheuttaman valtavan ahdistuksen tullessa, en ole saanut tuolloin muusta voimaa jaksaa kuin sairaista tavoistani.

Osastolle jouduttuani olen tietenkin yrittänyt turvautua yhä näihin keinoihin. Milloin olen jumpannut salaa huoneessani tai piilotellut ruokaa. Vähitellen olen kuitenkin aina löytänyt ne terveet keinot purkaa ahdistusta, jolloin sairaat ovat saaneet väistyä tieltä - vaikka aikaahan sekin on toki vienyt. Olen kehittänyt itselleni jokaisella osatokerralla jonkin aktiviteetin, mikä on ajoittain kasvanut jopa pakonomaisuuteen asti, mutta sekin on mielestäni tuossa vaiheessa pienempi paha, kuin sairauteen liittyvä sairas toiminta. Olen lukenut taukoamatta kymmeniä ja kymmeniä kirjoja putkeen. Olen kutonut sormet verillä ja keskittynyt ohjeisiin saaden sairauden taka-alalle ajatuksissani. Olen kirjoittanut tuntikausia ja purkanut pahaa oloani tällä tavoin. Olen vanginnut ajatukseni johonkin muuhun kuin itse ruokaan, ruokailuhetkien odottamiseen ja pakkoliikunta-ajatuksiin. Välillä muistan havahtuneeni ihan siihen, että aika suorastaan lensi. Olin niin ahdistunut, etten voinut kuitenkaan luopua näistä aktiviteeteista hetkeksikään, sillä muutoin olisin ollut kahdestaan ajtusteni kanssa. Aluksi en pystynyt edes musiikkia kuuntelemaan, sillä koin sen liian ahdistavaksi - joutuisin antamaan liikaa tilaa ajatuksilleni. Nämä harrastukset kuitenkin auttoivat minut sen vaikeimman yli. Saatoin samaan aikaan lukea kirjaa ja katsoa telkkaria vain ja ainoastaan sen vuoksi, että ahdistavien ajatusten pelossa halusin keskittää kaikki ajatukseni tehokkaasti johonkin muuhun. Vaikka parantuminen edellyttääkin pysähtymisen, ahdistuksen kohtaamisen ja omien ajatusten selvittelyn, tarvitsin itse tuollaista toimintaa selvitäkseni pahimmasta ahdistuksestani.

Ja kun on aika tullut kohdata nuo ahdistavat tunteet, on toisen henkilön antama tuki ensiarvoisen tärkeää. Muutenkin omista tunteista jutteleminen on minusta avainasemassa ahdistuksen hallinnan suhteen. Jokaisella tulisi olla joku, kenelle omista vaikeista tunteistaan voisi tilanteessa kuin tilanteessa puhua. Oli se sitten hoitaja, psykologia tai oma läheinen. Itse olen näiden lukuisten ja lukuisten keskustelujen myötä saanut helpotettua ahdistustani valtavia määriä jo ihan sanomalla ääneen pahaa oloa tuottavat asiat. Se riittää, kun tietää jonkun kuuntelevan ja välittävän. Itse olen aina saanut ilmaistua omia tunteitani hyvin puhumalla, mutta toki jokaiselle tämä ei ole se oikea tapa. Tunteiden ilmaisu musiikin tai vaikkapa taiteen kautta voivat olla jollekin ne oikeat keinot purkaa ahdistusta.

Myös motivoivat ajatukset ovat kantaneet pitkälle. Niitä olen kerrannut mielessäni ahdistuksen vallatessa mieleni. Milloin olen kuunnellut hyviä muistoja tuovaa musiikkia, tehnyt haaveitani ja unelmiani kuvaavia kuvakollaaseja tai vain yksinkertaisesti listannut ylös asioita, joita parantuminen toisi mukanaan. Olen myös osastolla ollessani suojannut itseni ulkopuolisilta vaikutteilta, jotka olisivat ahdistusta lisänneet huomattavasti. Sovimme hoitajien kanssa, että vastoin hyviä ruokailutapoja, saisin vaikean hetken tullen kuunnella syödessäni musiikkia tai vaikkapa tehdä ristikkoa samaan aikaan. Toki sairastuneen pitää oppia syömään ilman näitäkin apukeinoja, mutta ajoittain muiden ruokailijoiden puheet laihduttamisesta ja kyseisen annoksen ominaisuuksista olivat minulle liikaa. Musiikki takasi sen, että saatoin keskittyä vain ja ainoastaan omaan ruokailuuni. Näin vältyin ahdistusta lisääviltä tekijöiltä.

Kun aika kului, syömiseni alkoi sujua ja fyysinen tilani korjaantua, saatoin rauhoittua. Tällöin pystyin alkaa keskittyä enemmän myös mieleeni, psyykkeeseeni ja uskalsin olla kahden ajatusteni kanssa. Pystyin nauttimaan rentoutushetkistä ja saatoin käyttää ne hyväksi itseni hemmottelun kannalta. Saatoin rauhoittaa mieleni rauhallisen musiikin tai puheen tahtiin, ja ennen kaikkea sallin itselleni tämän kyseisen hetken. Koin ansainneeni hetken ilman, että minun tarvitsisi tehdä jotain konkreettista sen eteen. Opin myös nauttimaan yhteisistä ruokailuhetkistä, ja keskustelu muiden kanssa vei ajatukseni mukavasti pois syömisen myötä tulleesta ahdistuksesta - niin kauan kuin puhe ei koskenut ruokaa. Toki sama toimi kotona, kun mahdollisimman luonnollinen ruokailutilanne ja ennen kaikkea muiden antama tuki, vähensivät ahdistustani huomattavasti. Läheisteni malli ja rohkaisevat sanat ovat olleet kotona ensisijaisen tärkeitä keinoja vähentää ahdistusta. Ilman heitä en varmastikaan olisi tässä ja nyt.

Mutta mikä onkaan suurin keino hallita lopullisesti ahdistusta? No se syöminen tietenkin. Olen vuosien saatossa oppinut paremmin kuin hyvin sen, että loppujen lopuksi syömättömyys ahdistaa paljon enemmän kuin itse syöminen. Kun keho on aliravittu ja aivot huutavat ravintoa, sumenee mieli ja syömisen hetkellä paniikki kasvaa. Mutta kun takana onkin onnistunut ruokailu, oli se ollut sitten kuinka vaikea tahansa, on syömisen jälkeen oikeasti parempi olo. Itse ainakin muistan lukuisia kertoja, jolloin olen paniikissa valinnut itselleni kahvilassa syömistä kyynelten valuessa, mutta leivonnaisen syötyäni oloni onkin oikeasti hyvä. Ahdistuksen sijaan fyysinen oloni on hyvä ja olen ylpeä itsestäni. Toki tällöinkin vaani aina vaara siitä, että kyseisen leivonnaisen syöminen kävisi myöhemmin ahdistamaan, mutta jo itse tilanteesta selviäminen ja siitä oppiminen on ollut suuri erävoitto.

Tottakai sairauden ollessa pahimmillaan on fyysinen ja psyykkinen ahdistus ollut ruokailujen jälkeen sellaista luokkaa, että voittajafiilikset ovat olleet valovuodenpäässä siitä hetkestä ja kokemus, että kuolen ahdistukseen ja olen epäonnistunut syötyäni, on ollut se vallitseva tunne. Mutta aina olen niistä tunteista selvinnyt: jokainen voitettu ahdistus on kuljettanut minua lähemmäs terveyttä. Ja tärkeää on kannatteleva ajatus siitä, että jos hetkessä kestää sen kamalan ahdistuksen tunteen, on se pois tulevasta ahdistustaakasta. Syömällä hyvin ja tekemällä oikeita ratkaisuja, vähentää huomattavasti tulevaisuudessa koettua ahdistuksen määrää. Tätä ajatusta olen itse vaalinut ja välillä ihan hokenut sitä itselleni mantran tavoin. Lohduttautuminen ajatuksella, että ahdistus on vain tunne, mikä menee aikanaan ohi ja mistä tulen selviämään kyllä, on kannatellut kaikkein pahimpina hetkinä. Täytyy vain uskaltaa kohdata ahdistus ja voittaa se!

Eli pitkällä tähtäimella paras ahdistuksen hallintakeino on syöminen ja ravitsemustilan korjaaminen sekä sairaiden ajatusten työstäminen. Mutta jotta tähän päästään, on sairastuneella oltava niitä oikeita keinoja hallita ahdistusta juuri siinä hetkessä. Sillä jos aina päätyy valheellisesti kerta toisensa jälkeen hallitsemaan ahdistustaan sairain keinoin, ei ahdistus tule koskaan loppumaan - se vain kasvaa kasvamistaan. Tällä hetkellä voin sanoa itse olevani aika lailla vapaa sairauteen liittyvästä ahdistuksesta. Tie on ollut pitkä ja raskas, mutta voin sanoa, että kaikki se hetkessä, terveyden kannalta oikeita ratkaisuja tehdessä koettu tuska, on ollut avain tähän ihanaan olotilaan! Jokaisen on mahdollista selvitä tuosta ahdistustaakasta ja -kierteestä, kunhan uskaltaa vaan kohdata ahdistuksen. Ja sitä helpottaakseen kannattaa oikeasti uhrata aikaa myös sen itselle toimivan ahdistuksen hallintaan sopivan tavan löytämiseen.

Tällaisia ajatuksia aihe minussa tällä kertaa herätti. Minkälaisia kokemuksia teillä on ahdistuksen hallintaan sekä ahdistuksen voittamiseen liittyen?

<3: Laura

P.s. Kuvat jälleen osoitteesta weheartit.com :)

Vastauksia osa III - kotiutuminen ja jatkohoito

Jännittitkö kotiutumista ruokailujen osalta vai olitko luottavaisin mielin?
Joka kerta kotiutuessa minut on aina vallannut jokin ihmeellinen luottamuksen tunne, vaikka jossain sisälläni minun on täytynytkin tietää, ettei kuvitelma pärjäämisestä ole täysin realistinen. Ensimmäiseltä osastojaksolta kotiutuessani saatoinkin todella uskoa pärjääväni, koska olin sairastanut vielä suhteellisen lyhyen aikaa, eikä minulla täysin realistista kuvaa taudin salakavaluudesta vielä ollut. Tämän jälkeen aivan liian usein on kotiutumisen syynä ollut rehellisesti sanottuna aivan jokin muu syy kuin luotto kotona pärjäämiseen - vaikka näin olen sekä itselleni että muille varmasti kovasti vakuutellutkin. Kolmesti olen osastolta kotiutunut selkeästi aivan liian alhaisessa painossa ja aivan liian varhain. Jo osastolla ollessani hoidon tulos ei ole ollut tyydyttävää, ja vaikka kuinka olenkin halunnut parantua, olen samaan aikaan pysristellyt painonnousua ja hoitoa vastaan - ei sellainen voi tuottaa pysyvää lopputulosta. Tällöin suurimpana syynä kotiutumiselle on ollut kiire normaaliin elämään, halu olla kuin muut. Myös koti-ikävä kuukausien mittaisten osastojaksojen aikana on noussut aina huippuunsa ja olo osastolla vieraiden ihmisten ympäröimänä on käynyt aivan totaalisen sietämättömäksi. Myös opiskeluiden ollessa vielä kesken, minulla on ollut valtava halu päästä suorittamaan opinnot loppuun. Oikeastaan vasta Helsingin osastojaksolla onnistuin antamaan itselleni täyden rauhan ja luvan levätä, kun olin saanut opinnot vihdoinkin päätökseen.

Helsingin osastojaksoni oli niin pitkä ja perusteellinen - ja kotiuduinhan painoni ollessa normaali - että luotto omaan pärjäämiseen oli oikeasti vahva. Näin jälkikäteen ajateltuna lomilla pudonnut paino viesti kuitenkin enemmän kuin riittävästi siinä, että ruokailut eivät onnistuneet tarpeeksi vahvasti kotona kuin niiden olisi pitänyt onnistua. Olimme tuolloin alkaneet seurustella juuri Jarnon kanssa ja ruokailuni oikeasti onnistuivat hänen seurassaan hyvin. Hänen ansiostaan meni muutama kuukausi kotiutumisen jälkeen melko tasapainoisesti ja kaikki näyttikin lupaavalta. Kun kesä koitti ja aloitin fyysisesti raskaan työn, kääntyi paino niin rankasti kuitenkin laskuun, etten olisi ikinä kuvitellut osastolta lähtiessäni joutuvani sellaiseen alamäkeen enää koskaan.

Nyt keväällä kotiutuessani oloni oli erilainen kuin kertaakaan aiemmin - rehellisen luottavainen. Nyt en ollut kiirehtinyt, vaan lähdin osastolta kotiin oikeasti luottaen pärjäämiseeni. Niin pitkän osastokokemuksen perusteella kuin minulla onkin, pystyin näkemään ne lukuisat asiat, jotka erottivat tämän kerran positiivisessa mielessä kaikista aikaisemmista jaksoistani. Tiesin paljon paremmin omat kompastuskiveni ja halusin oikeasti puuttua niihin sen sijaan, että olisin alkanut heti toimia sairauden kannalta helpoimman suhteen. Ensimmäistä kertaa kotilomani olivat onnistuneet suunnitelmien mukaisesti, ateriasuunnitelmaa noudattaen. Heitin vanhat sairaat aatteet romukoppaan tekemällä periaatteellisia päätöksiä, kuten juuri rasvattomista tuotteista luopumisen kautta. Aiemmin olin väistämättä palannut turvaruokiini enemmän tai vähemmän vauhdilla heti kotiutuessani, mutta nyt en antanut itseni tehdä niin. Tällaiset lisäsivät luottamustani omaa pärjäämistäni kohtaan valtavasti! Tiesin myös, että niitä alamäkiäkin tulee, ja onhan niitä tässä välillä tullutkin. Mutta pääasia on se, että olen sieltä noussut enkä ole päästänyt entisenlaista romahdusta tulemaan! Eli kerrankin luottamus itseen ja omaan pärjäämiseen ei ollut täysin epärealistista ja valheellista :) Tottakai jännitys oli jollain tapaa mukanani kotiutuessani, mutta mitä muuta olisikaan voinut niin monen epäonnistuneen kotiutumisen jälkeen odottaa? Mutta kyllä se luottamus tulevaa kohtaan voitti selvästi sen jännityksen tunteen :)

Millaisia vinkkejä sait osastolta, esim. omahoitajaltasi, kotiin tueksesi?
En oikeastaan koskaan ole osaston omahoitajasuhteita kokenut valitettavasti lainkaan niin tärkeiksi, kuin oma avohoidon kontaktini on minulle kaikkina näinä vuosina ollut. Hämeenlinnassa omahoitajallani oli aina tapana pudottaa minut maan pinnalle asiassa kuin asiassa, mikä lähinnä lannisti iloni onnistumisen kokemuksistani. Päällimmäisenä minulle onkin keskusteluistamme jäänyt mieleen se, kuinka innoissani kerroin hänelle onnistumisen kokemuksistani niin osastolla kuin lomillakin, minkä jälkeen hän löysi lähes poikkeuksetta kritisoitavaa toiminnastani. Kun kerroin lomakuulumisia, emme ikinä keskittyneet mihinkään hyvään, vaan puimme ainoastaan asioita, jotka hoitajani näki minun epäonnistumisinani. Toki niihinkin on tärkeää puuttua, mutta mielestäni myös onnistumiset täytyy huomioida ja antaa potilaalle vahvistusta siitä, että hän on toiminut oikein. Muutenkin hoitajani ei ollut yhtään sen tyylinen, että häneltä olisi kovinkaan paljon saanut empatiaa osakseen. Itse kaipaan hoitajalta läsnäoloa ja tunteen, että hoitaja välittää oikeasti. Tämän hoitajan kanssa kättelimme, emme halanneet hyvästeiksi - se kuvaa parhaiten hänen olemustaan. Oikeastaan ainoa asia, mitä voisi ajatella tuollaisena "evästyksenä" kotona pärjäämisen suhteen, mitä omahoitajaltani sain, oli nimenomaan tuo rehellisyys. Aina täytyy olla rehellinen itselle ja tarttua niihin heikkouksiin, epäonnistumisiin. Ei jäädä leijailemaan sinne onnistumisen kuplaan.

Sen sijaan avoipuolen omahoitajaltani olen saanut valtavan määrän tukea, empatiaa ja hyviä neuvoja kotona pärjäämisen suhteen. Hänen avullaan ahdistava olo on usein muuttunut paremmaksi, ja useimmiten lähden hänen luotaan enemmän luottamusta mukanani, kuin sinne mennessä minulla omaa toimintaani kohtaan on ollut. Konkreettisin apu, mitä häneltä ohjeistusten muodssa olen saanut, on yhdessä etsityt reitit pureutua syömisen ongelmakohtiin ja löytää niitä keinoja parantaa päivittäistä ruokavaliota. Saatamme käydä hyvinkin yksityiskohtaisesti läpi päivittäisiä syömisiäni ja niiden ongelmakohtia. Usein sovimme seuraavaksi kerraksi uuden tavoitteen, mitä lähden tavoittelemaan ja työstämään. Näin saan tukea vaikeilta tuntuviin asioihin sekä myöskin sen "luvan" tarttua näihin ongelmakohtiin. Parasta omahoitajani toiminnassa on se, että vaikka hän kuuntelee minua, hän todellakin myös etsii niitä ratkaisuja yhdessä kanssani. Ikinä ei siis ole niin, että ainoastaan minä puhun ja hän vain kuuntelee. Tämä sopii minulle hyvin - keskustelumme on hyvin vastavuoroista.

Punnitsetko itsesi säännöllisesti vai hoitaako sen joku ulkopuolinen?
Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, etten käy vaa`alla itsekseni. Ja todella suosittelen sitä kaikille! Se vapauttaa valtavasti, eikä toiminta muutu pakonomaiseksi toiminnaksi, mikä osaltaan ruokkii sairautta todella paljon. Tällä hetkellä painoa tulee kuitenkin vielä kontrolloida, joten punnitukset hoitaa sairaanhoitajani, jota käyn polilla kerran viikossa tapaamassa. Myös Jarno haluaa painoani seurata, joten kerran viikossa tai kahdessa käväisen myös kotipuntarilla. Mutta tällöin punnitseminen on hallittua eikä pääse karkaamaan käsistä. Suuri haaveeni on sellainen tilanne, kun painoni on pidemmäksi aikaa vakiintunut normaalin puolle ja kulutukseni ja syömiseni ovat keskenään tasapainossa, eikä tarvetta käydä vaa´alla ole enää! Sitten vaakana saavat toimia hyvä olo ja vaatteet :)

Eli mielestäni jokaisen kohdalla, jolla sairaus on jollain tavalla edes päällä tai paino ei ole vielä tavoitteessan, tulisi painoa seurata, mutta jonkun muun kuin sairastuneen itsensä toimesta. Jos hoitokontaktia ei ole, voi punnitsimisen hoitaa joku läheisistä. Se on sitten ihan itsestä kiinni, haluaako itse lukemaa tietää vai kokeeko oman parantumisensa kannalta paremmaksi, ettei itse lukemaa lainkaan näe. Tällöin tämä ulkopuolinen taho voi kuitenkin seurata, että paino liikkuu varmasti oikeaan suuntaan.

Oletko pärjännyt kotona odotustesi mukaisesti vai mahdollisesti paremmin tai heikommin?
Jokainen epäonnistunut kotiutuminen on ollut itselle pettymys, vaikken täysin olisikaan luottanut kotiutuessani pärjäämiseeni. Koska osastokierteeni on jatkunut jo vuosia, en voi siis sanoa onnistuneeni kotiutumisten suhteen. Helsingistä kotiutuessani pärjäsin mielestäni ensimmäistä kertaa ihan hyvin, ja pärjäämiseni vastasi oikeasti odotuksiani: vaikeuksia toki vielä oli, mutta selvisin kotona avohoidon turvin. Mutta kuten aiemmin kuvasin, romahdus kuitenkin odotti minua muutaman kuukauden päässä, mitä en ollut lainkaan osannut odottaa. Havahduin epäonnistumiseeni ja tilanteeni huonouteen kunnolla vasta, kun edessä oli jälleen passitus osastohoitoon avohoidon taholta.

Kun keväällä kotiuduin, ajatukseni pärjäämiseni suhteen olivat kerrankin melko realistiset. Tiedostin heikkouteni todella hyvin, joten en päästänyt niitä yllättämään tällä kertaa tai koitumaan kohtalokseni. Huomioin myös viime kesäisen työrasituksen vaikutuksen fyysiseen tilaani, joten tämäkään ei minua tällä kertaa päässyt yllättämään. Kun sain tietää raskaudesta, muuttui kaikki entistä parempaan suuntaan. Oloni oli niin loistava, että en ollut kotiutuessani edes uskaltanut haaveilla niin vapautuneesta olotilasta ja elämästä, jota sairaus ei enää juuri lainkaan koskettanut. Syksy toi mukanaan vaikeuksia, mutta kyllä silti koen tällä kertaa oikeasti pärjänneeni kotona paremmin kuin kertaakaan aiemmin. Siitä ei ole epäilystäkään. Alamäkiä tämän sairauden suhteen tulee parantumisen tiellä väistämättä, mutta viime keväänä kotiutuessani tiesin, että vihdoinkin minulla olisi ne avaimet, jotka auttaisivat minua selviämään sairauden kanssa. Minulla olisi vihdoinkin keinoja, joilla selvitä heikkoina hetkinä sekä vahva tiedostaminen omasta toiminnastani.

 Millaisina sinun hoidot jatkuivat ja jatkuvat kotiutumisen jälkeen? 
Avoihoitokontaktini on säilynyt samanlaisena ensimmäisestä kotiutumisestani eli elokuusta 2009 lähtien. Käyn siis kerran viikossa sairaanhoitajan luona juutelemassa vajaan tunnin verran kerrallaan. Kun tilanteeni on vuosien aikana ollut vaikeampi, on tapaamisia saattanut olla myös kahdesti viikossa. Omahoitajani on myös kesäisin omina loma-aikoinaan järjestänyt minulle käynnit toisen hoitajan luokse, etten jää liian pitkäksi aikaa oman onneni nojaan. Tällä hetkellä tapaan siis hoitajan kerran viikossa, minkä lisäksi meillä on hoitoneuvottelu yhdessä lääkärin ja omahoitajani kanssa kerran tai kaksi puolen vuoden aikana. Yleensä ennen hoitoneuvottelua olen käynyt myös kontrollilabroissa, jolloin lääkäri on pystynyt kartoittamaan ja arvioimaan tilannettani ja vointiani kokonaisvaltaisemmin.

Sairaanhoitajan luona käyt ilmeisesti viikottain, mutta onko ravitsemusterapiaa tms?
Ravitsemusterapeutille minun on mahdollista päästä aina tarvittaessa. Sairaanhoitopiirimme keskussairaalassa on ainoastaan yksi ravitsemusterapeutti ja hänkin työskentelee siis Hämeenlinnassa, eikä kotikaupungissani siten omaa ravitsemusterapeuttia ole lainkaan. Tämän vuoksi ravitsemusterapeuttia ei ole tullut kotona oltuani juuri tavattua. Toki pääsisin häntä tapaamaan, mikäli kokisin sille olevan tarvetta. Yllättävän hyvin tapaamiset ovatkin järjestyneet, vaikka hänellä onkin yksin niin laaja alue vastuullaan. Viimeksi tapasin hänet ennen joulua, kun olin raskauden vuoksi osastolla huilimassa viikon verran. Tällöin loimme hieman runkoa syömisilleni ja sovimme muun muassa Nutridrink-ravintolisien päivittäisestä käytöstä. Tätä ennen olin tavannut ravitsemusterapeutin viimeksi saatuani tietää olevani raskaana. Vaikka minulla ei tuolloin ongelmia syömisen suhteen ollutkaan, halusin häneltä vielä varmistaa, että päivittäiset ruokailuni täyttävät vaaditun energiantarpeen. Keskustelimme myös muun muassa siitä, että saan varmasti kalsiumia tarpeeksi päivän aikana. Tällä hetkelläkin tapaaminen olisi varmasti mahdollista sopia, mikäli niin haluaisin. Itse koen kuitenkin, että minulla on itselläni jo niin hyvät keinot lukuisine ateriasuunnitelmineen parantaa omaa syömistäni avopuolen sairaanhoitajani tukemana, ettei tapaamiselle ole tarvetta.

Aiemmin olen käynyt myös fysioterapeutilla, joka on erikoistunut psykiatrisen puolen hoitotyöhön ja erikoisesti syömishäiriötä sairastavien hoitoon. Viime kesänä kuitenkin koin liian raskaana käydä fysioterapeutilla omahoitajakäyntieni sekä neuvolakäyntieni lisäksi, sillä kävin myös töissä. Keskustelin kuitenkin omahoitajani kanssa sellaisesta mahdollisuudesta, että aloittaisin fysioterapiakäynnit mahdollisesti sitten uudelleen, kun alan taas enemmän harrastaa liikuntaa. Tällöin voisin saada häneltä tukea liikuntaohjelman suunnittelua varten. Esimerkiksi viime keväänä aloitin lihaskuntoharjoittelun aluksi yhdessä fysioterapeutin kanssa jo osastolla, ja jatkoin käyntejä parin kuukauden ajan myös kotiuduttuani. Kävimme läpi myös kehonkuvaan liittyviä asioita, ja silloin tällöin hän myös hieroi huonossa kunnossa ollutta niska-hartia -seutuani.

 Entä osaatko arvioida, kuinka kauan aiot pitää hoitokontakteja yllä?
Oikeastaan en ole miettinyt asiaa vielä sen suuremmin, sillä tähän asti olen kokenut käynnit sairaanhoitajani luona tarpeellisina. Vuosien aikana ei ole tullut kertaakaan tilannetta, etteikö käynneille tarvetta olisi ollut, sillä elämäni on ollut sairauteni suhteen sellaista nuorallakävelyä. Usein onkin tuntunut siltä, että käynnit ovat ainoa asia, mitkä pitävät minua edes jotenkin järjissäni. Olen viime vuosina tukeutunut hoitajaani ajoittain kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, ja odottanut käyntejä kuin hengenhädässä. Tällä hetkellä psyykkeeni on kuitenkin niin hyvä, että pärjäisin hienosti ilman viikottaisia käyntejäkin psyykkeeni kannalta, mutta minusta on erittäin tärkeää, että vielä tässä vaiheessa joku ulkopuolinen kontrolloin painoani. Koen myös tärkeäksi sen, että minulla on olemassa hoitokontakti sen varalta, että tarvitsisinkin yhtäkkiä vielä enemmän tukea. Ja vaikka voinkin psyykkisesti nyt hyvin verrattuna aiempaan, ei kaikki kuitenkaan ajatuksissani ole vielä täysin selvää sairauden suhteen. Siksi onkin hyvä päästä perheen ulkopuoliselle henkilölle juttelemaan ajatuksista, joita asiaan liittyen on kuluneen viikon aikana syntynyt.

Sairauden ja ruokailujen lisäksi koen voivani puhua sairaanhoitajalleni melkeimpä mistä vaan, joten puhumme paljon myös muusta jaksamisesta, kotikuulumisista ja vaikka ihan itsetuntoasioista. Ihminen kun on sellainen kokonaisuus, että kaikki asiat hänen elämässään vaikuttavat kaikkeen. Tämän vuoksi olisi luonnotonta keskittyä vain ruokapuolen asioihin. Eli tavallaan käynnit ovat minulle myös mukavaa kuulumisten vaihtoa. Ja vaikka juttelenkin sairauteeni liittyvistä asioista paljon myös läheisteni kanssa, on ulkopuoliselle jutteleminen kuitenkin aina eri asia. Sellainen tekisi varmasti hyvää välillä ihan kenelle tahansa ihmiselle, jolla ei psyykkisiä ongelmia varsinaisesti olisikaan!

Mutta vielä en siis ole harkinnutkaan käyntien lopettamista, vaan etenen asian suhteen hetki kerrallaan. Voisin kuvitella, että vähitellen käyntejä harvennetaan, ja kun painoni on vakiintunut normaaliin, voidaan pikku hiljaa käynneistä luopua kokonaan. Olettaen tietenkin, että myös psyykkeeni on tällöin tasapainossa ja sairaus hallinnassa, taka-alalle painuneena.

Tällaisia ajatuksia liittyen kotiutumiseen ja jatkohoitoon :) Jäljellä vielä vastauspostaukset ainakin raskauteen, painoon ja kehonkuvaan sekä syömiseen liittyen. Myös yksi sellainen vastauspostaus on tulossa, mikä pitää sisällään loput hieman sekalaisemmat, laajemmat kysymykset.

Mutta entäpä te, minkälaisia kokemuksia teillä on osastolta kotiutumisen suhteen, ja minkälaisia hoitokontakteja teillä tällä hetkellä on? Olisi oikeasti todella mielenkiintoista tietää, miten teillä muilla nämä asiat ovat järjestyneet!

<3: Laura

P.s. Kuvat napattu jälleen mistäpä muualtakaan kuin weheartit.com -sivustolta! Ja aiemmat vastauspostaukset ovat siis Vastauksia osa I - pientä ja sekalaista sekä Vastauksia osa II - osastohoito, mikäli ette ole vielä lukeneet ja kiinnostaisi lukaista nekin läpi :)

Vastauksia osa II - osastohoito

Mikä osastolla oli painonnousutavoite viikossa? 
Olen ollut yhteensä siis kuudella pitkällä osastojaksolla, mitkä kaikki ovat olleet hyvinkin yksilöllisiä tämän asian suhteen. Kun ensimmäisen kerran olin osastolla hoidossa, oli kaikki tietenkin minulle hyvin uutta ja vierasta. Tällöin lähdimme ensimmäistä kertaa niin sanotusti nollapisteestä, eikä tietoa esimerkiksi kehoni reaktiosta kunnollisen syömisen aloittamiseen ollut ennalta. Tällöin aloitettiin selvästi varovaisemmin ja melko pienillä annoskooilla, jolloin totuttelin taas ruokaan. Tällöin lääkäri määritteli muistaakseni painnousun viikkotavoitteksi 0,5-1 kiloa. En osannut tähän tuolloin sanoa mitään, mutta valtavan pahaltahan se tuntui. Myöhemmillä jaksoillani yleispsykiatrisella osastolla osasin jo hieman ennakoida kroppani reaktioita sekä myöskin psyykkistä kestävyyttäni painon nostamisen suhteen. Tällöin määrittelin heti itse itsepintaisesti, että pääni ei kestä isompaa kuin puolen kilon viikkovauhtia. Tämä kuitenkin sitten näkyi selvästi hoidon etenemisessä, ja muutama osastojakso ei pituudestaan huolimatta tuottanut toivottua tulosta painon jankatessa liikaa paikoillaan.

En saavuttanut normaalipainon alarajaakaan oikeastaan kertaakaan yleispsykiatrisella osastolla täysin. Ensimmäisellä osastojaksolla tavoite tosin asetettiin melko matalalle, bmi 16 tienoille, minkä saavutettuani kotiuduin. Seuraavilla osastojaksoilla taas paino saattoi nousta usean kuukauden aikana vain muutaman kilon, mikä tarkoitti aivan liian alhaista painoindeksiä, jotta minulla olisi ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä kotona. Kun hoito ei painon kannalta tuottanut tuloksia tarpeeksi vauhdilla, ehti koti-ikävä aina kasvaa niin valtavaksi, etten yksinkertaisesti kestänyt osastolla enää kauempaa - vaikkei se oman etuni mukaista ollutkaan.

Helsingissä Hyksin syömishäiriöosastolla tilanne oli alusta asti heti toinen. Siellä henkilökunta määritteli painonnousutavoitteen, ei potilas itse. Hoidon ehtona oli, että painon tulee nousta vähintään kilo viikossa, muutoin tehdään ateriasuunnitelmaan muutoksia välittömästi. Tällöin paino nousikin eniten ja oikeastaan ainoan kerran tavoitteeseen saakka. Osastolla asetettiin painotavoite heti hoidon alussa, mikä oli yleisesti vähintään se normaalipainon alaraja eli Bmi 18,5. Tavoitteena oli nostaa paino vähintään siis tähän lukemaan, ehkä hieman yli, jonka jälkeen alkoi painon ylläpitovaihe.

Tosin itse olen näin kokemuksen kautta oppinut, että tämäkään asia ei ole niin mustavalkoinen. Itselläni biologinen paino luultavasti aettuukin noille lukemille, sillä painoin sairastuessani aika lailla sen verran, ja olin vuosia siinä painossa pystynyt hyvin rennosta ja vapaasta syömisestä huolimatta. Toisella taas biologinen paino voi asettua huomattavasti ylemmäskin, jolloin tuossa painoindeksissä pysytteleminen ei ole luonnollista, eikä myöskään siinä väkisin pysytteleminen luo vakaata pohjaa paranemiselle. Ja toki painon nostaminen vaikkapa edes hieman oman kipurajan yli vahvistaa vain omaa tervettä puolta.

Oliko painonnousulle viikkotavoitetta viime keväänä ja jos oli niin toteutuiko tavoite? Paljonko painosi nousi koko viime kevään aikana?
Viime kevät tosiaan erosi muista osastojakosistani huomattavasti siinä asiassa, että lähdin osastolle motivoituneena, mielessä painon nostaminen tällä kertaa oikeasti terveisiin lukemiin - ja ennen kaikkea omasta tahdosta. Kerroin siis suoraan heti osastolle mennessäni tavoitteista ja siitä, kuinka paljon tiedän entuudestaan tarvitsevani energiaa ateriasuunnitelmaani, jotta paino todella nousee. Tällöin lähdimmekin rakentamaan ateriasuunnitelmaa Helsingissä olleen suunnitelman pohjalta, sillä kyseisellä suunnitelma saatiin aikanaan hyviä tuloksia aikaan. Hyvästä motivaatiosta huolimatta en odottanutkaan painon nostamisen olevan helppoa psyykkeelleni, en todellakaan. Mutta olin silti henkisesti valmistautunut siihen, että paino nousisi sen kilonkin viikkotahdilla.

Oikeastaan voisin tuon viime kevään urakan katsoa alkaneen painon normalisoimisen kannalta jo syksyllä, kun jouduin avoihoidon kovan painostuksen alla suostumaan osastohoitoon. Tällöin en kuitenkaan ollut itse vielä valmis työskentelemään tarpeeksi lujasti, ja jokin mieleni perukoilla jarrutti liikaa painonnousua. Joten vaikka olin tuolloin osastolla kolmisen kuukautta, ei painoni tainnut nousta kuin yhteensä nelisen kiloa. Ehdin olla välissä kuukauden ajan kotona, jolloin sain pidettyä painoni, mutta ahdistus kasvoi muutoin niin suureksi, että palasin osastolle. Tästä katsottuna painoni nousi vielä muistaakseni noin reilut seitsemän kiloa, jolloin bmi oli noin 17,7. Arvelisin, että tuo määrä tuli noin reilun kahden ja puolen kuukauden aikana, minkä jälkeen painoni oikeastaan vakiintuikin, eikä enää noussut ainakaan muutamaan viikkoon osastojaksoni loppuvaiheessa.

Ajattelin ensin, etten tänne haluaisi mitään lukemia laittaa, ihan vain senkin vuoksi ettei minkäänlaista vertailua negatiivisessa suhteessa tulisi. Kaikilla kun on oma ja yksilöllinen tilanteensa. Mutta päätin kuitenkin toisin, sillä ehkäpä tämä havainnollistaa painon nousua selvästi parhaiten, ja sitä kautta rohkaisisi tekemään oikeita ratkaisuja painon normalisoimisen kannalta katsottuna!

Nousiko painosi alussa helpommin pienillä lisäyksillä ja pitikö myöhemmin tehdä isompia ruokalisäyksiä? 
Kun ensimmäistä kertaa jouduin osastolle, olin selvästi huonoimmassa kunnossa fyysisesti. Tämän vuoksi alussa oltiin melko varovaisia ja aloitimme pienestä annoskoosta, jotta keho tottuisi taas ruokaan. Lääkäri olisi halunnut laittaa nenämahaletkun, mutta vältin tämän kovan taistelun jälkeen ja vannomalla, että lupaan syödä kaiken ennalta sovitun. Eihän syöminen tietenkään yksin, ilman valvontaa sisätautiosastolla onnistunut, mikä näkyi myös väistämättä painossa. Minulla oli myös turvotusta sydämen heikon toiminnan sekä proteiinin vakavan puutoksen vuoksi niin paljon, että paino laski ensin reilut kuusi kiloa, ennen kuin se alkoi vasta nousta. Kun pääsin psykiatrian puolelle ja syöminen lähti valvotusti toteutumaan, alkoi painokin nousta. Vähitellen pienin annoskoko nousi pykälällä ja lopuksi se nostettiin isoimpaan sairaalan keittiöltä tulevaan annoskokoon. Myös välipala lisättiin vasta siinä vaiheessa, kun olin hetken totutellut neljään ateriaan päivässä, ja myöhemmin lisättiin vielä myöhäisiltapala. Eli kyllä painon nouseminen vaati jokaisen tehdyn lisäyksen!

Samalla kaavalla mentiin myös Hyksissä, jossa aloitin Start ateriasuuunnitelmalla. Neljännen päivän kohdalla lisättiin Nutridrink välipalalle ja vajaan kahden viikon kohdalla siirryin advance -ateriasuunnitelmaan. Painon noustessa, liikunnan lisääntyessä ja muunkin aktiivisuuden lisääntyessä, jouduttiin ateriasuunnitelmaan tekemään muutamankin kerran lisäyksiä. Lisäykset saattoivat olla kerrallaan vaikkapa muutaman täytekeksin kaltaisia lisäyksiä. Eli tavallaan koko ajan tehtiin tasaisesti pieniä lisäyksiä, sillä kaipaahan painavempi keho enemmän energiaa. Helsingissä oli muistaakseni kahden punnituksen sääntö, että jos paino ei ole noussut kahteen punnitukseen, tehdään lisäyksiä. Luonnollisesti tämäkin asia on hyvin yksilöllistä ja minulla oli muistaakseni moneen muuhun verrattuna melkoisen iso ylläpitoannos lopulta. Ja ison ylläpitoannoksen selittää jokaisen kohdalla varmasti kaiken muun ohella vielä jonkin aikaa jatkuva, anorektikoille (pitkään aliravitsemuksesta kärsineille) tyypillinen lisääntynyt energiantarve normalisoituneesta painoasta huolimatta.

Luin aikaisemmista postauksista, että sulla oli jossain vaiheessa noussut paino kaksikin kiloa viikossa ja seuraavalla viikolla laskenut saman verran. Tämä on kai ihan tavallista, että vaihteluita painossa voi tulla?
Painonnousu ei todellakaan ole mitään tasaista nousua varmastikaan yhdenkään ihmisen kohdalla. Siihen vaikuttavat niin monet eri tekijät, että painonnousua ei ikinä tulisi tarkastella yhden, eikä edes kahden punnituksen perusteella. Eräs lääkäri puhui aina neljän punnituksen säännöstä. Vasta neljä perättäistä punnitusta kertoo enemmän totuutta siitä, mikä on painon todellinen suunta. Vaikka paino otettaisiinkin joka kerta samaan aikaan päivästä, samoissa vaatteissa ja samalla vaa`alla, ei lukema ole aina koko totuus. Esimerkiksi hoidon alussa on enemmän kuin luonnollista, että keholla kestää totutella ruokaan, osaa turvottaa valtavasti, osalla maha ei siedä sisällään mitään ruokaa. Ja totta kai jo ruoan määrä suolistossa saattaa kasvaa yhtäkkiä huiman määrän, kun alkaa pitkän tauon jälkeen syödä oikeaa ruokaa, mikä ei todellakaan ole millään lailla "lihoamista".

Itse huomasin usein sen, kuinka paino nousi nimenomaan selvästi hyppäyksittäin siten, että kerralla nousu saattoi olla parin päivän sisällä kilonkin verran, mutta parin seuraavan punnituksen ajan paino saattoikin pysyä  sitten vuorostaan paikoillaan tai jopa laskea. Välillä tuntui, ettei nousussa ollut mitään logiikkaa, mikä hämmensi epävarmaa ja ahdistunutta mieltä valtavasti. Opin oikeastaan sen, että tässä asiassa ei omiin tuntemuksiin kannattanut juurikaan luottaa ainakaan painon nousemisen suhteen. Ennemmin painon laskusuunnan saatoin arvata etukäteen, mutta hyvin usein kuvittelin painon hypähtäneen "suunnattomasti" kerrallaan vaikkapa tietyn aterian jälkeen, mutta eihän se niin yleensä mennyt. Tässäkin pätee siis sääntö: painonnousu on kokonaisuus : ei yksi ateria, ei yksi punnitus.

Oliko painonnousun lopussa jo tasapainottamisvaihe? 
Oikeastaan ainoastaan Helsingin osastojaksolla ehdin tähän vaiheeseen asti eli maltoin olla osastohoidossa niin sanotusti loppuun asti. Kuten aiemmin jo kirjoitin, heti osastojakson alussa asettettiin tavoitteksi, että painon tulisi nousta vähintäänkin Bmi 18,5 asti. Kun tämä lukema saavutettiin ja paino oli useammassa punnituksessa  yli tuon lukeman, alkoi niin sanottu painon ylläpitovaihe. Tämän tarkoituksena oli löytää hyvä ylläpitoateriasuunnitelma sekä ihan vaan saada vielä osasto-olosuhteissa vakaampi pohja terveille ajatuksille kotiutumista ja kotona pärjäämistä ajatellen. Muistaakseni itse olin parista viikosta kuukauteen osastolla vielä tavoitepainon saavuttamisen jälkeen, jolloin esimerkiksi lomia oli melko tiheään, ja siihen kotona olemiseenkin oli mahdollista totutella vielä turvallisesti osastolta käsin. Mutta osa saattoi olla huomattavasti pidempään, joku jopa kuukausia.

Kirjoitit Helsingin hoidostasi kertovassa postauksessa, että ylläpitoravintosuunnitelmasi taisi olla suurin osastolla olevista potilaista. Osaatko sanoa, millainen osastolla oli/on keskiverto ravitsemussuunnitelma painon ylläpitämiseksi anoreksiasta toipuvilla? Painonnostoon käyttämäsi ateriasuunnitelma vaikuttaa isolta, mutta varmaan sekin on yksilöllistä, millä määrällä ravintoa kunkin elimistö alkaa toipua.
Tämä on niin kovin kovin yksillöllistä, ettei tälle varmastikaan ole mitään yksiselitteistä vastausta. Itsekään en ole edes mikään pisin (165 cm) ja silti minulla oli melko iso ylläpitosuunnitelma. Tähänhän varmasti vaikuttaa niin moni asia, kuten luontainen aineenvaihdunta, yleinen aktiivisuus, liikunta jne. Muistan että tytöillä oli osastolla ylläpitosuunnitelmia start-suunnitelmasta advance-suunnitelmaan, johon oli lisäyksiä tehty useitakin. Muistelisin niin, että oman ylläpitosuunnitelmani kohdalla oli puhetta, että kun oma, vuosia aliravittuna ollut kehoni (kuten siis kaikkien vastaavassa tilanteessa olevien), joka huutaa vielä painon normalisoiduttuakin suurta määrää energiaa niin sanotusti "tasapainottuu" ja paino vakiintuu, voidaan jättää esimerkiksi aterioilla olleet täytekeksit pois sekä Nutridrinkin korvanneet lisäykset. Tällä ajatuksella toimittiin nyt keväiselläkin osastojaksollani, mutta asiassa hieman epäonnistuen. Vaihdoimme hieman liian aikaisin painon normalisoimiseen tarkoitetun ateriasuunnitelman (ateriasuunnitelma I) ateriasuunnitelmaan (atreiasuunnitelma II), joka oli astetta pienempi pääaterioiden aanoskooltaan. Tämän vuoksi painoni ei ihan tavoitteeseen noussut, vaan jäi tavallaan siihen ylläpitovaiheeseen liian varhain. Voisinkin arvella, että tämä kyseinen ateriasuunnitelma voisi olla aika lailla keskiverto aterisuunnitelma ylläpitovaiheeseen.

Eli oikeastaan tuo viimeisin kokemukseni tiivistää hyvin sen, missä tulee olla varovainen: ikinä ei kannata kiiruhtaa ateriasuunnitelman pienentämisellä tai tehdä liian radikaaleja muutoksia. Muistan, että minulle korostettiin juurikin sitä, että aluksi vähennykset ovat luokkaa "yksi täytekeksi". Oikeastaan hyvän ylläpitoasterisuunnitelman löytäminen ei loppujen lopuksi onnistu kuin henkilökohtaisesti kokeilemalla ja toteamalla, mikä toimii juuri itsensä kohdalla. Jos vähääkään sellaista omaksi tuekseen kaipaisi, olisi varmasti hyvä, jos pääsisi ihan ravitsemusterapeutin kanssa arvioimaan omaa energiankulutustaan ja räätälöimään juuri itselle sopivan ateriasuunnitelman. Osasto-olosuhteissa tällainen varmasti on vielä helppoa siihen verrattuna, että kotioloissa aktiivisuus ihmisillä vaihtelee todellakin paljon, ja myös samalla ihmisellä päivien aikana. Tämä tuo varmasti haastetta oikeanlaisen suunnitelman löytämiseen, mutta jos tukea vielä syömiseen tarvitsee, se ehdottomasti kannattaa.

Itse olen saanut niin paljon kommentteja teiltä lukijoilta - ja ennen kaikkea rohkaisua - kokeilla taas alkaa noudaattaa omaa ateriasuunnitelmaa, että siihen olenkin ryhtynyt. Ehkä se on meillä jokaisella syömishäiriötä sairastavalla tai sairastaneella siten, että niin kauan kuin ei täysin, sataprosenttisesti voi itseensä vielä luottaa, on vain oman edun mukaista noudattaa suunnitelmaa? Ja kun hyvä suunnitelma on löytynyt, voi siihen tukeutua ja luottaa silloinkin, kun oma mieli on edes hieman epävarma. Uskon että sinnikkään toistamisen ja harjoittelun myötä omat tuntemukset käyvät yhä luotettavimmiksi ja oman kehon viesteihin vastaaminen onnistuu ilman pienintäkään sairauden ääntä. Tällöin on se oikea aika luopua ylläpitoateriasuunnitelmasta.

Kannattaako osastollemeno jos kotona oma tilanne ja paraneminen ei edisty, koitko osastojaksot hyödyllisiksi näin jälkikäteen ajatellen? 
Itse en luultavasti olisi enää tässä ilman osastohoitoa, niin kamalalta kuin se kuulostaakiin. Ensimmäisellä kerralla kroppani, etenkin sydämeni, alkoi olla niin loppu, että jo fyysisen voinnin vuoksi sairaalahoito oli lopulta ainoa vaihtoehto. Muuten olen viimeisintä (ja siis ensimmäistä) osastojaksoani lukuunottamatta mennyt osastolle aina avohoidon "pakottamana" ja painostamana. Käytän kyseisiä sanoja siksi, että minulle annettiin vaihtoehdot mennä itse vapaaehtoiseen hoitoon tai odottaaa lääkärin pakkohoitopäätöstä, mikä olisi muutoin tehty. Mutta vaikka aina olen vastustaen ja itkun kanssa osastolle mennyt, on se aina ollut lopulta oikea ratkaisu. Olen ollut niin fyysisesti kuin psyykkisestikin totaalisen loppu, minkä olen aina tajunnut vasta siinä vaiheessa, kun olen antanut periksi. Kun vihdoin olen uskaltanut myöntää olevani avun tarpeessa ja antanut itselleni luvan levätä, olen ollut ainoastaan kiitollinen osastohoidosta. Eli jokaisen osastojakson koen näin jälkikäteen hyödyllisinä. Vaikka kaikki eivät olekaan tuottaneet toivottua tulosta, on niillä ollut oma merkityksensä. Osa on nostanut minut ylös suosta fyysisen tilani kannalta, osa on päässyt pureutumaan myös psyykkeen eheytymiseen. Jokaisen olen tarvinnut, jotta olen nyt tähän pisteeseen asti päässyt. Uskon, että olen todella tarvinnut myös ne epäonnistuneet osastojaksot, jotta vihdoin saatoin löytää sen motivaation tsempata itsekin osastolla täysillä ja saada muutosta aikaan.

Ja suosittelen oikeasti osastohoitoa, mikäli oma tilanne ei kotona parane tai edisty. Tietenkin on mielestäni tärkeää saada aluksi jokin hoitotaho itselleen avopuolelta ja alkaa selvitellä omaa tilannetta sitä kautta. Tässäkin asiassa olemme niin yksillöllisiä: joillekin riittää avohoito ja ravitsemusterapeutin tapaamiset, osa ei saa apua edes osastolta. Mutta mikäli tilanne ei kotona ala oikeasti edistyä edes avohoidon turvin, on mielestäni osastohoito usein se ainoa ja oikea ratkaisu. Joskus se on tietenkin jopa aivan välttämätön, mikäli kroppa ei kestä ilman sairaalahoitoa tai mieli ajautuu jopa itsetuhoisuuden puolelle. Mutta mielestäni syömishäiriöhoidossa on tärkeää huomioida se, että paino ei todellakaan ole kaikki kaikessa. Ajatukset voivat olla todella anorektisia ja sairaita, vaikka vaaka näyttäisi mitä. Muistan itsekin, kuinka ensimmäinen avohoidon kontaktini totesi minulle, että osasto olisi minulle oikea paikka jo pelkästää sairaalloisten ja pakonomaisten anorektisten ajatusten vuoksi, vaikka paino ei sitä silloin vielä edellyttänytkään. Ja monihan uskoo, ettei ole "ansainnut" osatohoitoa, mikäli paino ei ole tarpeeksi alhainen. Tämä on täysin vääristynyt ajatusmalli, mikä myös minulla ennen ensimmäistä osastojaksoani oli. Pelko siitä, ettei ole riittävän sairas.

Eli mielestäni sairaalahoidossa on mahdollista saada oikeasti sellaista tukea, mitä avohoidossa ei voida antaa. Joskus ainoa vaihtoehto yksinkertaisesti on vain ja ainoastaan se, että joku ulkopuolinen taho antaa sinulle luvan syödä, tekee aluksi valinnat puolestasi ja ihan kirjaimellisesti vahtii syömistäsi. Myös oksentelukierteen katkaiseminen voi joillakin onnistua vain ja ainoastaan osastolla, kuten minulla kävi. Toki osastohoidon tarve on taas hyvin yksilöllistä kuten kaikki muukin: osa tarvitsee yhden hyvän osastojakson, osa taas tarvitsee osastohoitoa vuosia, kun taas osalla osastoarjen "kamaluus"/hoidon huono taso nostaa oman tsemppihengen niin vahvaksi, että asiat alkavat kotona taas sujua. Ja tietenkin syömishäiriöhoidon taso on niin kirjava, että riittävää ja tarpeeksi asiantuntevaa hoitoa ei vain ole jokaisen mahdollista saada, osastosta ja sairaalasta riippuen. Itse koen saaneeni hyvää hoitoa myös yleispsykiatrisella osastolla, mutta näin ei todellakaan ole kuulemani perusteella joka paikassa.

Mutta yhtä kaikki: osastohoitoa tarvitsisi mielestäni paljon suurempi joukko syömishäiriöstä kärsiviä, kuin sitä koskaan todellisuudessa tulee saamaan - surullista mutta totta. Ja kun miettii alati kasvavaa syömishäiriöön sairastuneiden joukkoa, on muutama syömishäiriöiden hoitoon erikoistunut yksikkö aivan liian vähän.

Tässä olivat aika lailla kaikki osastohoitoa käsittelevät kysymykset vastauksineen, ja seuraavaksi ajattelin käydä kotiutumista käsittelevien kysymysten kimppuun! Toivon kovasti, että vastaukseni ja ajatukseni vastasivat yhtään ksymyksiin kysyjän toivomalla tavalla. Ja jos ei, niin tarkentavia kysymyksiä saa aina kirjoitella :) Olisikin mielenkiintoista kuulla teidän omakohtaisia kokemuksia näihin asioihin liittyen! Millaisia kokemuksia teillä on painon normalisoimisen tavoitevauhdista, ateriasuunnitelmien käytöstä sekä varsinkin tuosta osastohoidon tarpeellisuudesta? Oletteko saaneet mielestänne asiantuntevaa hoitoa avopuolella tai ihan osastolla?

Muistin juuri, että minulla on muuten olemassa kolmelta eri osastojaksoltani painon nousemista kuvaavat kaaviot, mikäli teiltä löytyy enemmänkin kiinnostusta tuota painon normalisoimisen viikkotahtia kohtaan? Yksi on Helsingin osastojaksoltani ja kaksi sellaisilta jaksoilta, joissa tulos ei todellakaan ollut riittävää. Niissä ainakin havainnollistuu selvästi se, miten oikeasti on mahdollista saada kunnon tulosta aikaiseksi tai sitten vaan jankata paikoillaan viikosta toiseen!

<3: Laura

P.s. Ateriasuunnitelmat, joihin viittaan tekstissä, löytyvät sivuston oikeasta laidasta Ateriasuunnitelmat -painikkeen alta. Ja kuvat ovat jälleen weheartit.com -sivustolta :)

Pienin askelin elämään

Minun täytyi kuitenkin tulla antamaan vielä lopullinen sinetti taipaleelleni sairauden kahleista kohti vapautta. Kun tammikuussa aloin blogia kirjoittamaan, olin vielä syvällä sairauden syövereissä. Tuolloin elämä tuntui raskaalta ja jopa toivottomalta välillä. Olin niin psyykkisesti kuin fyysisesti vielä täysin sairauden vietävissä, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin osastolle menemisen. Vaikka viime kuukaudet ovatkin olleet raskaita, olen tällä hetkellä enemmän kuin onnellinen siitä, että olen jaksanut taistella ne läpi ja tieni tähän tilanteeseen, jossa olen nyt. Sairaushistoriani on monivaiheinen ja sisältänyt paljon osastojaksoja, joiden välissä olen onnistunut olemaan vain hetken kotona. Mutta nyt koen, että olen terveempi kuin kertaakaan sairauteni aikana, ja että olen oikeasti vihdoin ja viimein luopumassa sairaudesta. Olen lopulta surutyöni sairauden suhteen tehnyt, enkä koe minkäänlaista kaipuuta takaisin sen epätodelliseen ja valheellisen onnellisuuden tuomaan maailmaan. Olen vihdoinkin valmis luomaan identiteettini joistain aivan muista asioista kuin anoreksiasta. 

Kun eilen palasin osastolle, tiesin olevani valmis kotiutumaan. Kun tämän aamuinen punnitustulos näytti plussaa lomalle lähtiessä otettuun painoon verrattuna, sinetöi se lopullisesti päätökseni siitä, että olen valmis siirtymään kotiin ja jättämään osastohoidon taakseni. Olen viimeisten kolmen vuoden aikana ollut lähes kaksi vuotta osastohoidossa, mutta nyt sen aika on lopullisesti ohi. Uskon aivan vilpittömästi siihen, että tämä jää viimeiseksi osastojaksokseni, ja että tulen pärjäämään kotona. Blogini nimen mukaisesti olen kulkenut viime kuukausien aikana pienin askelin elämään. Poissa on se epätoivo ja sairauden lannistama mieli ja tilalle ovat tulleet elämänilo ja luottamus tulevaa kohtaan. Olen oikeasti pienin askelin saanut valtavan muutoksen aikaan ajattelumaailmassani ja sitä kautta koko elämässäni. Yhtäkkiä en olekaan tuomittu elämään anoreksian vankina koko loppuelämääni, vaan minulla on taas ovi jos toinenkin avoinna oikeaan elämään.

Taisteluni sairautta vastaan jatkuu nyt kotona avohoidon ja läheisteni turvin. Läheiseni ovat olleet minulle tuki ja turva koko sairauteni ajan, enkä ilman heitä olisi tässä ja nyt. Toivon koko sydämestäni, että en enää joudu heille huolta aiheuttamaan, vaan pystyn osoittamaan heille, että kykenen pitämään huolta itsestäni. En aio antaa sairaudelle enää minkäänlaisia mahdollisuuksia, vaan aion jättää sen vähitellen taakseni. Anoreksia säilyy osana menneisyyttäni sekä vielä jonkin aikaa osana elämääni, mutten todellakaan anna sen määritellä tulevaisuuttani. Tulevaisuuteni saakoon määrittää aivan muut asiat.

Tämän blogin kirjoittaminen on ollut minulle hyvin tärkeää kuluneiden kuukausien aikana. Se on auttanut minua selventämään ajatuksiani ja käsittelemään sairauden mukanaan tuomia vaikeita tunteita. Olen saanut teiltä lukijoilta tärkeää tukea ja kultaakin kalliimpia neuvoja, joista olen todella kiitollinen. Kirjoittamisen lopettaminen tuntuu todella haikealta ja jopa vaikealta, mutta koen sen nyt parhaaksi oman jaksamiseni kannalta. Ja kuten useampi lukija eilen totesikin, on ehkä hyväkin ottaa etäisyyttä sairauteen jättämällä blogi taakse. Olen kuitenkin enemmän kuin onnellinen siitä, että kaikki nämä tekstit säilyvät muistona minulle ja kertovat todellista kieltään edistymiseni askelista kohti tervettä elämää. Ja kuten aiemminkin olen todennut, on tämän blogin kirjoittaminen ollut minulle tärkeää siitäkin syystä, että useampi anoreksiaa vastaan kamppaileva on saanut teksteistäni vertaistukea itselleen. Olen myös todella onnellinen siitä, että olen tämän myötä saanut tutustua suureen joukkoon uusia ihmisiä ja osan kanssa tulen varmasti pitämään yhteyttä jatkossakin. Joten kiitos vielä kaikille teille lukijoille siitä, että olette pysyneet mukanani tällä taipaleella <3

<3:Laura

Vaakailua ja puntarointia

Jo sunnuntaina arvelin minulla olevan seuraavana aamuna punnitus, mutta loppujen lopuksi se olikin sitten vasta tänään aamulla. Vilpittömästi odotin ja toivoin, että painoni olisi ottanut edellisen loman jälkeisen kilon pudotuksen ainakin kiinni, jollei jopa noussut siitä ylikin. Ajattelin, että myös painoni tulisi pääni perässä paremmin, mikäli hypähdys painossa olisi ollut suurempi. Hassua edes ajatella näin päin, sillä aina ennen minusta on tuntunut, että  vaikka paino lähentelisikin normaalia, ovat ajatukset saattaneet olla vielä täysin anorektiset. Mutta olen onnellinen, että vihdoinkin asiat ovat näin päin! Mutta tulos oli pienoinen pttymys, sillä painoni oli noussut ainoastaan 700 g eli jäin tällä viikolla painon kehityksessä miinuksen puolelle. Mutta kuten lääkärikin totesi, on nyt kyse paljon enemmän pään sisäisestä kehityksestä kuin pelkästään painon nousemisesta tavoitteeseen.

Vaikka luottavaisin mielin lomalle lähdenkin, on se pieni pelko sisälläni yhä luonnollisestikin olemassa. Mitä jos paino ei pysykään loman aikana? Mitä jos epäonnistun? Itse olisin kovasti ollut sen kannalta, että minun olisi täytynyt punnita itseni ainakin kerran loman aikana, jotta näkisin, että olenhan nyt varmasti oikealla tiellä. Mutta poikaystäväni vastutusti tätä ja suuresti. Hänen mielestään vaaka sitoo minua vaan sairauteen kiinni, ja jos oikeasti tunnen ja tiedän syöneeni oikein ja riittävästi, en tarvitse vaakaa laisinkaan. Yritin kovasti selittää hänelle, että takana ei ole lainkaan ajatusta kontrolloida painoa estääkseni sitä nousemasta, vaan ainoastaan pysäyttääkseni mahdollisen väärän suunnan, ja tehdäkseni tarvittavan korjausliikkeen jo loman aikana. Mutta ei, hän piti jyrkästi mielipiteestään kiinni. Myös lääkäri muistutti minua taas tässä vaiheessa siitä, että jos ruokailut sujuvat oikeasti, ei minulla pitäisi olla huolta. Hän pyysi minua muistelemaan sitä vapauden tunnetta, jota olen hänelle aikanaan kuvaillut viime vuodelta, jolloin Thaimaan reissumme aikaan olin käymättä kolmen viikon aikana kertaakaan vaa`alla. Ja kyllä, se oli vapauttavaa se. Se oli vapauttavampaa kuin voisi kuvitellakaan. Söin, minun oli hyvä olla eikä mikään lukema esittänyt pääroolia elämässäni vaan aivan muut tekijät: rentous, vapaus ja elämästä nauttiminen.

Tajuan, että vaa´asta irtipääseminen on yksi parantumiseni edellytyksistä, sillä lukemista kiinnipitäminen ainoastaan ruokkii anorektista puolta ja edesauttaa painon manipuloimista - niin nyt kuin tulevaisuudessakin. Ja vaikka minulla olikin tämän punnitsemisen suhteen terveet takaa-ajatukset, on painolukeman tiedosta irtipäästäminen ainoastaan askel parempaan. Jos voin rehellisesti loman jälkeen sanoa noudattaneeni ateriasuunnitelmaani täysin ja ennemmin vaikka yli, ei minulla pitäisi olla huolta asiasta. Jos pystyn pitämään ateriasuunnitelmastani täysin kiinni, niin ainakin näemme, kuinka hyvin se toimii minulla arjessa: onko se riittävän suuri vai jopa liian pieni. Mitä mieltä te muut olette tästä asiasta? Onko vaa`an lukemasta irti pääseminen ollut edellytys toipumisenne kannalta? Pystyttekö luottamaan siihen hyvänolon tunteeseen ja omiin nälkäviesteihinne niin, ettette tarvitse lainkaan vaakaa kertomaan totuutta?

Pienistä jännityksen tunteista huolimatta aion lähteä lomalle sillä asenteella, että en anna painolleni minkäänlaisia mahdollisuuksia pudota. Kuten aiemminkin totesin, nyt minua enää ei pelota normaalipainon lähestyminen, vaan koen sen avaavan ovia ja tuovan mahdollisuuksia mukanaan. Noista ovista astuminen on tulevaisuuteni kannalta enemmän kuin tärkeää. Joten jos onnistuisin painoani nostamaan lomalla ja tuomaan sitä lähemmäs tavoitettani, voisin olla vaan tyytyväinen itseeni - en syyllistää ja syyttää, kuten anorektinen puoli varmasti haluaisi tehdä. Jos pystyn tekemään jo osastolla kaikkeni painoni edistämiseksi, miksen pystyisi siihen kotonakin? Miksi painon pitäisi ainoastaan pysyä lomalla samoissa lukemissa, vaan miksei se saisi oikeasti noustakin? Lomallani minulla on suunnitelmia, jotka liittyvät paljon tulevaisuuteeni - töihin ja oman kodin ostamiseen. Joten nyt jos koska on aika ottaa konkreettinen askel kotonakin lähemmäs noita tulevaisuuden unelmia, joiden toteutumisen edellytyksenä on normaalipainon saavuttaminen ja lopullinen kotiutus osastolta. Ja entäpä se ruoasta nauttiminen? Olen onnistunut löytämään sisältäni sellaisen kulinaristin ja orastavan sallivuuden siemenen, että aion varmasti käyttää näitä molempia hyväkseni. Pelkän suorituksen sijaan aion ottaa tämän kulinaristisena mahdollisuutena ja antaa itselleni luvan nauttia hyvästä ruoasta:) Anorektinen ääni sisälläni saakoon luvan vaieta!

<3: Laura

P.s. Myöhemmin pohdintaa vielä asioista, jotka edesauttavat lomani onnistumista, kiitos teidän lukijoiden ihanien ja hyödyllisten neuvojen:) 

Siipeni - joko ne kantaisivat?

Nyt on aika testata siipieni kannattelevuutta. Aion asettaa itseni tilanteeseen, jossa testataan todella, mitä kohtaa terveydenpolkua tällä hetkellä oikeasti tallaan. Viime loman jälkeen koin suuria epäonnistumisen tunteita ja olin pettynyt itseeni. Mutta siitä sisuuntuneena sain valtaisan annostuksen lisätahtoa, voimaa ja kunnon tsemppipuuskan, mitä parantumisen suhteen tulee. Vaikka lomalta paluustani ei useita päiviä olekaan, koen että ajattelussani on todella tapahtunut taas uusi käänne. Olen tehnyt osastolla kaikkeni, jotta painoni varmasti nousisi täällä ollessani sekä harjoitellut sallivuutta haastamalla itseni ylimääräiseen herkkulisään. Herkkulisän myötä olen kyennyt antamaan itselleni ensimmäisen kerran luvan syödä ilman, että tarvitsen luvan ulkopuoliselta taholta. Mutta vaikka osastolla pystynkin tekemään kaikkeni, ei se riitä. Vaikka kuinka kykenisin osastolla nostamaan kipurajaani, kohtaamaan ahdistukseni ja viemään itseni vaikeisiin tilanteisiin, on tämän kaiken siirryttävä myös kotiin. Ei riitä, että pystyn nostamaan painoani osastolla, mikäli en pysty siirtämään tätä kaikkea saavuttamaani kotiin asti.


Nyt on vihdoin tullut se aika, että vien tämän kaiken osastolla opitun mukanani kotiin. Vaikka ajatuksissani olikin jäädä osastolle nyt tiiviimmäksi jaksoksi, jotta painoni nousisi mahdollisimman nopeasti tavoitteeseen asti, käänsi jokin mieleni toiseen suuntaan. Se jokin oli ihanat ja huolehtivaiset neuvot saman kokeneilta lukijoiltani. Aina yhtä ihania neuvoja antava lukijani sai minut ymmärtämään, että lopullista muutosta ei tule tapahtumaan, mikäli pystyn tsemppaamaan ainoastaan osastolla, mutta kotona en kykenekään enää samaan. Tästä seurauksena on ainoastaan jojoilua osaston ja kodin välillä, mitä on jatkunut minun kohdallani jo aivan liian pitkään. Muutosten ajattelumaailmassani tulee olla niin pysyviä, että ne seuraavat minua myös kotiin asti. Asia jäi mieleeni ja päätin todella haastaa itseni kokeilemaan siipieni kantavuutta kotona nyt pidemmän kotiloman myötä. Haluan osoittaa erityisesti itselleni, että minusta on pärjäämään kotona. Haluan tehdä sen itseni takia. Kuten toinen lukijani sanoi, voin suunnata anoreksiaan ajaneen rautaisen itsekurini positiiviseen suuntaan asettamalla itsekurini testiin mitä ruokailuista huolehtimiseen kotona tulee. Nyt aion todella ottaa tämän itsekurin käyttööni ja laittaa sen koville tulevien päivien aikana.

Minulla oli tänään hoitoneuvottelu, jossa toin kaikki nämä asiat esille lääkärin ja hoitajani läsnäollessa. Lääkärini oli heti samoilla linjoilla kanssani ja sanoi, että jos ajatukseni ovat todella sillä tolalla, millä olen sen osastolla ilmi tuonut, puoltaa hän todellakin ajataustani pitemmästä lomastani. Hän korosti edelleen, että olemme hoitamassa täällä päätäni, emmekä pelkästään painoani. Painooni liittyvät tavoitteet ovat nyt omissa käsissäni, ja jos koen olevani valmis ottamaan askeleen eteenpäin pidemmän loman muodossa, on hän kanssani samaa mieltä. Hän kokee, että alan olla jo sillä tasolla edellisten lomien perusteella, että peruspohja ruokailuissani todella on kohdillaan, mutta tarvitsen vielä hievenen rohkeutta, jotta olen valmis kotiutumaan lopullisesti. Nyt on aika alkaa pohjustaa kotiutumista koettelemalla rajojani. Lääkäri halusi myös korostaa, että aina on mahdollista palata takaisin osastolle kesken loman, mikäli siltä tuntuu.

Lähden siis huomenna lomalle lounaan jälkeen ja palaan takaisin vasta sunnuntai-iltana. Poikaystäväni on tämän viikon yövuoroissa, joten haastetta ruokailuiden järjestämiseen kyllä löytyy. Mutta olen valmis ottamaan haasteen vastaan, sillä tulevaisuudessakin minun tulee pärjätä yksin. En voi koko loppu elämääni tukeutua läheisiini ruokailuissani, vaan minun tulee pärjätä omillani. Kaikki tämä on siis mitä loistavinta harjoitusta lopullista kotiutusta ajatellen. Joten nyt vaan katse huomiseen ja ajatukset mukaviin lomasuunnitelmiin - niitä nimittäin on jo tiedossa yllin kyllin! :)

<3:Laura

Terveitä ahdistuksen tunteita

Havahduin eilen illalla taas kauhean ahdistuksen kera siihen tosiasiaan, että joutuisin taas lähtemään pian pois omasta kodistani - meidän kodistamme. Vaikka tänään olikin kokonainen päivä aikaa vielä viettää aikaa yhdessä poikaystäväni kanssa ja päivä oli kokonaisuudessaan ihana, tuntui jälleen todella pahalta tulla takaisin tänne osastolle. Minulla iskee jokaisella lomalla yhtäkkiä samanlainen ahdistus jo ennen, kuin osastolle lähtö on ihan edessäkään. Ahdistus iskee niin voimakkaana, että se peittoaa tässä vaiheessa hyvinkin alleen syömisten aiheuttamat ahdistuksen tunteet. Eilen katsoimme vielä yötä vasten todella koskettavan elokuvan, joka nosti taas tunteet pintaan ja herätti kaikki ikävät ajatukset eloon. Elämän yllätyksellisyys, toisen menettäminen ja kaikki mitä elokuvassa käytiin läpi, saivat minut todella ahdistuneeksi - samalla tavoin kuin aikaisemminkin. Tämä ahdistuksen tunne jatkui läpi loppu loman, vaikka muuten pyrinkin nauttimaan mukavasta päivästämme ja olemaan läsnä hetkessä.

Kun tänään jäin yksin kotiin poikaystäväni lähtiessä futistreeneihin juuri ennen osastolle lähtöäni, haihtui kaikki päivän mukavat asiat mielestäni saman tien pois. Poikaystäväni sanat siitä, kuinka olisi ikävä palata taas tyhjään kotiin, lisäsivät tätä tunnetta entisestään. Tavallaan tunnen myös valtavaa syyllisyyttä siitä, kuinka olen asettanut myös toisen ihmisen tällaisen tilanteen eteen. Tilaanteeseen, jossa toinen joutuu jatkuvasti olemaan yksin ja näemme toisiamme vain silloin tällöin. Kun Helsingistä kotiuduin viime vuonna, vannoin poikaystävälleni, etten enää ikinä päästäisi itseäni siihen tilaan, jossa olen aivan liian monta kertaa ollut. Kun syksyllä jouduin osastolle ja nyt tammikuussa taas uudelleen, nousi meillä molemmilla pettymyksen tunteet pintaa. Olen aiheuttanut toiselle pettymyksen tunteita kerta toisensa jälkeen, minkä en enää haluaisi jatkuvan. Enkä ainoastaan pettymyksen tunteita, vaan myös pelon, sillä luonnollisestikin toinen tietää miten huonosti tämän sairauden kanssa voi pahimmillaan käydä. Kun toinen on nähnyt minut huonoimmillani, hän tietää mitä voi tapahtua. Sairauteni on aiheuttanut aivan liikaa negatiivisia asioita meille, enkä haluaisi tämän jatkuvan enää yhtään. Haluaisin vain kotiin ja pysyvästi.

Mistä yhtäkkiä tällaiset tunteet, vaikka olenkin ollut tulevaisuuden suhteen niin positiivisin mielin ja uskon todella tämän jäävän viimeiseksi osastojaksokseni? Vaikka olenkin ollut niin optimistisin mielin ja pärjännyt mielestäni hyvin, alkoi minua yhtäkkiä pelottaa se, että jos painoni onkin loman aikan laskenut ja kotiutuminen olisi taas siten askeleen kauempana. Kuten jo lomalle tullessa kirjoittelin, ajattelin katsoa mitä huominen punnitus kertoo painoni kehittymisestä ja suunnitella tulevat lomat sen mukaan. Mutta mitä jos painoni onkin laskenut? Mitä jos joudun jäämään taas osastolle pitemmäksi aikaa ennen seuraavaa lomaa? Mitä jos kotiutuminen siirtyy taas kauemmaksi? Huomennahan se selviää, mutta tällä hetkellä nämä kaikki ajatukset risteilevät päässäni. Tiedän jo valmiiksi sen, kuinka paniikissa olen taas ennen punnitusta - kuten aina. Luultavasti edessä on huonosti nukuttu yö sekä punnituksen odottaminen pelonsekaisin tuntein.

Kaikista näistä pelonsekaisista tunteista huolimatta, on tässä paljon hyvääkin. Minä todella pelkään painoni laskemista enkä suinkaan sen nousua. Toivon todella koko sydämestäni, että painoni olisi ainakin pysynyt ellei jopa hieman noussut. Mutta pelkään todella, että vaikka kaikkeni olenkin lomalla ruokailujen suhteen yrittänyt, on epäsäännöllisyys, arkikulutuksen kasvaminen ja ne pienet asiat, mitä ateriasuunnitelmasta vieläkin melkeimpä huomaamattani putoaa pois, koituvat kohtalokseni. Mutta kuten poikaystäväni totesi, tiedän miten asian saa korjattu, mikäli painoni on pudonnut: tekemällä oikeita valintoja. Voin pienillä valinnoillani osastollakin edesauttaa sitä, että painoni nousee vielä viimeiset kilot. Jos mikään muu ei auta, otan ateriasuunnitelmaani mukaan yhden ylimääräisen lisäravinnejuoman, jotta pääsisin lopullisesti kotiin nopeammin. Nyt minulla todella on sellainen olo, että olen valmis tekemään ratkaisuja, jotka vielä anorektiselle mielelleni vaikeita olisivatkin, jotta kotiin pääsemiseni nopeutuisi - vaikka kuinka sekin ahdistaisi!

Mutta nyt ei voi muuta kuin odottaa huomista ja katsoa, miltä painolukema näyttää. Ja jos se näyttää noussutta, en anna anorektiselle mielelleni minkäänlaista mahdollisuutta ahdistua siitä, vaan haluan iloita siitä asiasta! Jos taas painoni on laskenut, otan koti-ikävän tuomat ahdistuksen tunteet vastaan ja jään osastolle viikonlopuksi ja teen kaikkeni, jotta painoni todellakin nousisi! Mutta pahimmalta tuntuisi jälleen ilmoittaa painoni laskusta poikaystävälleni ja tuottaa pettymys toiselle - sitä en todellakaan halua joutua tekemään.

<3:Laura

Painolukemia ja rohkea yritys

Kuten sunnuntaina kirjoittelinkin, olin hyvin luottavaisin mielin loman onnistumisen suhteen mitä painooni tuli. Eilen aamulla jännitys nousi kuitenkin taas tuttuun tapaansa korkeuksiinsa, kun yöhoitaja haki minut kuuden aikaan punnitukseen. Toivoin niin valtavasti, että painoni olisi pysynyt samana tai vaikka vähän noussutkin. Halusin niin kovasti osoittaa myös painon kannalta onnistumiseni. Nousin tapani mukaisesti vaa`alle varovaisesti, ihan kuin se jotenkin helpottaisi tuloksen näkemistä ja vastaanottamista. Tulos näytti 300 grmmaa vähemmän kuin lomalle lähtiessäni, mutta silti helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni: onneksi paino ei ollut laskenut enempää! Helpotuksen aalto ei siis suinkaan pyyhkäissyt ylitseni siitä syystä, että paino oli laskenut, vaan siksi, ettei se ollut romahtanut alaspäin, kuten viime loman jälkeen. Muutaman sadan gramman vaihtelut ovat niin luonnollisia, että muutamalla ylimääräisellä lasillisella vettä edellisenä iltana lukema olisi saattanut näyttää enemmänkin. Joten koen todellakin onnistuneeni lomalla ja ylittäneeni itseni onnistuneesti lukusia kertoja loman aikana. Nyt olen entistä luottavaisemmilla mielin mitä pärjäämiseeni tulee. Kun katsoin Helsingissä piirrettyä painokäyrääni, putosi minun painoni jokaisella lomalla paljon reippaammin. Nyt vajaan neljän päivän aikana painoni ei ollut laskenut käytännössä juuri yhtään:)

Tämä kaikki antoi luottoa siihen, että pärjään kotona jo melko hyvin, mutta kertoi minulle myös siitä, että saan todella syödä ja herkutella vapaasti ilman, että minun täytyy pelätä painoni riistäytyvän käsistä. Aktiivinen viikonloppu mahdollisti vapaamman syömisen, mikä tuli todistettua nyt. Ja jos tarkkoja ollaan, olisi minun pitänyt syödä vielä enemmän ja vapaammin, jotta painoni ei olisi laskenut edes tuota 300 grammaa! Olisin voinut kuunnella vielä tarkemmin nälkätuntemuksiani, olla päästämättä nälkää edes tulemaan ja rentoutumaan rajojeni suhteen entisestään. Ehkä sen kana-annoksen olisi sittenkin voinut ystäväni tapaan korvata hampurilaisella, jota kovasti himoitsin?  Ja kun kotiudun ja aloitan työt, kasvaa taas arkikulutuskin sellaiseksi, että energiaa täytyy todellakin saada kunnolla. Nyt vaan lisää vielä hippunen rohkeutta kotiruokailuihin ja luottamusta nälkätuntemuksiini, niin voin taata tämän jäävän viimeiseksi osastojaksokseni!

Kun punnituksen jälkeen asiaa pohdin mielessäni, tajusin entistä vahvemmin, että haluan painoni nyt todella nousevan ne viimeiset kilot, jotta pääsen osastolta pois nopeammin! Tämä johti siihen, että tein jotain mitä en olisi aiemmin todellakaan uskonut ikinä tekeväni: ehdotin hoitajalle, että voisin ottaa vielä hetkeksi takaisin isomman annoskoon. Kun painoni oli torstain punnituksessa niin hyvin noussut, lääkäri antoi luvan laskea annoskokoani kokoa pienempään annokseen pääaterioilla. Mutta nyt minulle iski sellainen tsemppipuuska, että todella halusin tehdä kaikkeni, että painoni nousisi osastolla vielä, jotta voisin oikeasti kotiutua sitten turvalisemmin mielin turvallisemmalla painolla. Hieno ajatukseni jäi kuitenkin yritykseksi, kun hoitaja totesi, että ruokatilaukset on jo tehty, eikä sitä enää voi muuttaa. Tähän perään hän vielä totesi, että tuskin sillä niin suurta vaikutusta painooni olisi. Olin hieman kummissani hoitajan reagoinnista, kun anoreksiapotilas ilmoittaa haluavansa isomman annoskoon! Olisin kuvitellut hänen suostuvan tähän heti ja sanovan soittavansa keittiölle ja muuttavansa annoskokoani. Mutta johan se on todettu, että jokaisella hoitajalla on omanlaisensa toimintatapansa ja tämä kyseinen hoitaja on yleensäkin ollut kovin höllämielinen mitä ruokailujeni valvomiseen tulee, vaikka todella mukava muuten onkin. Mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni kaikkeni ja olen ylpeämpi kuin uskottekaan siitä, että uskalsin hoitajalle tällaista edes ehdottaa! Mutta se kertoo vain omaa kieltään siitä kuinka kova motivaatio minulla on nyt ja kuinka suuri haluni parantua on:)

Nyt voin haastaa itseni kotona taas kunnolla ja rikkoa rajoja entisestään. Mitäpä jos saisinkin nostettua painoani kotonakin hieman? Olen aina ajatellut, että kauheaa, että mitä jos painoni on lomalla noussut, vaikka ruokailut eivät ole onnistuneet täysin ateriasuunnitelman mukaisesti. Mitäs jos kääntäisinkin ajatuksen niin päin, että pyrkisin syömään kotona todella hyvin, rikkoen rajoja ja herkutellen kunnolla, jonka jälkeen voisin todellakin todeta painoni nousseen ja syystä - mieluisampaa tämä näin päin olisi:) Mutta tästä on hyvä jatkaa ja parantaa kotiruokailua entisestään, jolloin painoni ei varmasti kotona laskisi. Kumpa saisinkin taiottua itseeni pari lisäkiloa tästä vaan ja voisin jo kunnolla suunnata katseeni kotiinpäin! Tunnen nimittäin olevani hyvinkin valmis jo siihen:)

<3:Laura

Energiansaanti

Ihmettelen jotenkin tämänhetkistä nälkätuntemustani tai oikeastaan kylläisyyden tunteitani, jos vertaan tätä osastojaksoa aiempiin. Helsingissä minulla jouduttiin koko ajan lisäämään atreiasuunnitelmaani jotain pientä, kun painoni nousi. Tällöin painoni noustessa kehoni perusaineenvaihdunta kulutti luonnollisesti enemmän energiaa, liikkuminen vei enemmän energiaa liikuttaessaan painavempaa kehoani sekä kasvanut lihasmassa kulutti enemmän energiaa. Helsingissä ateriasuunnitelmani siis kasvoi jatkuvasti loppua kohti ja painoni ylläpitoa varten tehty ateriasuunnitelmani oli isompi kuin itse painonnostosuunnitelma. Nyt tilanne on kuitenkin jotenkin täysin erilainen. Tunnen kuinka saan jatkuvasti enemmän energiaa kuin tarvitsisin, sillä olen koko ajan ihan täynnä ja minulla on ähky olo. En ole vielä toipunut edellisestäkään ruokailusta, kun seuraava on jo tuloillaan. Viime päivinä minusta on oikein tuntunut, että joudun ahtamaan ruokaa väkisin sisälleni. Ja tämä on tuntunut epämiellyttävältä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ulkoiluillakin on ikävä käydä, kun on niin täysi olo, etten meinaa jaksaisi eteenpäin liikkua, kun ruoka painaa mahassa.

Helsingin ajoilta en muista loppuvaiheessa olleen tällaista, vaan tässä painossa kulutukseni ja energiansaantini oli paljon enemmän mielestäni tasapainossa. Siten en yhtään ihmettele, että painoni  nousee yhä hurjaa vauhtia, sillä tunnen oikeasti sen, kuinka saan koko ajan liikaa energiaa. Minulla on sellainen olo, kuinka oikeasti kerään ylimääräistä energiaa itseeni. Vielä hetken aikaa se onkin tarpeen, sillä minulla on vielä himpun verran painoani nostettavana - riippuen tietysti siitä, mikä lopullinen tavoitepainoni on. Mutta entäpä sitten, kun olen saavuttanut tavoitepainoni? Täällä ravitsemusterapeutille pääseminen ei käy yhtä helposti kuin Helsingissä, jossa muutoksien teko oli mahdollista viimeistään seuraavana päivänä. Täällä voi joutua odottelemaan ravitsemustepeutin tapaamista pitkäänkin. Toivoisinkin, että minulla olisi jo suunnitelma siitä valmiina, että mistä voidaan vähentää ensimmäisenä, kun tavoitepainoni saavutaan. Täällä kun hoitajat ja lääkäri eivät suostu tekemään mitään muutoksia ateriasuunnitelmaani ilman ravitsemusterapeutin tapaamista.

Tarkoituksenani ei ole missään nimessä lietsoa itselleni paniikkia siitä, kuinka painonnousu jatkuisi loputtomiin, mutta ihmettelen vain kovasti kehoni erilaista reagointia painonnousuun tällä kertaa kuin Helsingissä ollessani. Oliko Helsingissä kultukseni tässä vaiheessa paljonkin suurempaa? Ehkä jonkin verran, mutta ei mielestäni niin merkittävästi. Haluaisin kuitenkin jo valmiiksi suunnitella ravitsemusterapeutin kanssa minulle ylläpitoruokavalion tulevaisuutta varten, sillä nyt ollaan jo ihan tavoitepainon rajoilla. Haluan minimoida sen mahdollisuuuden, että tavoitepainon saavutettuani minuun iskeytyykin pelko siitä, ettei painonnousu pysähdy lainkaan, mikäli jatkan entisellä suunnitelmallani. Haluan, että voin luottaa ateriasuunnitelmaani ja syödä luottavaisin mielin sen mukaan. Tässä vaiheessa kun vielä kuitenkin tarvitsen ruokailuni tueksi ateriasuunnitelman, joka toimii minulle lupana syödä. Se onkin ehkä suurimpana erona ja miinuspuolena yleispsykiatrisella osastolla olemiseen verrattuna erikoistuneeseen yksikköön, että ravitsemusterapeutille ei saa tarvittavan usein ja nopeasti aikoja.

Minkälaisia kokemuksia teillä on normaalipainon saavuttamisesta ja ylläpitoruokavaliosta? Olisi mukava kuulla, onko teillä kasvanut energiantarve painon noustessa selvästi, vai onko ylläpitoruokavalio ollut pienempi? Syömishäiriön ravitsemushoito -oppaan mukaan anorektikon energian tarve säilyy tavallista suurempana vielä jonkin aikaa normaalipainon saavuttamisenkin jälkeen, joten ihmettelen kehoni tämän hetkistä reagointia. Olisi mukavaa, jos jakaisitte kokemuksianne:)

<3: Laura

Hipoo, hipoo

 Tänään aamulla sain taas ihanan herätyksen kello kuusi, kun hoitaja haki minut punnitukseen. Toivoin todella, että paino olisi noussut, mutta pelkäsin samalla liian kovaa nousuvauhtia - kuten aina. Tulos olikin pienoinen järkytys, kun paino oli ponnahtanut perjantai-aamun punnituksesta 800 grammaa. Tämä tarkoittaa sitä, että lukema hipoo hyvin paljon jo tavoitepainoani ja kolkuttelee kovasti normaalipainon alarajaa. Olin punnitustilanteessa taas järkyttynyt, mutta kummallisen nopeasti sain tasattua mieleni: tämähän olikin tavoitteena. Torstaina lomilta palatessani minulla olikin ajatuksena, että olen nyt tiiviimmän jakson osastolla, jotta painoni nousisi mahdollisimman nopeasti tavoitteeseen, että voisin alkaa jo pikku hiljaa suunnata katsettani kotiutukseen. Tämän vuoksi en lähtenyt viikonloppunakaan lomille. Nämä neljä päivää osastolla, jolloin olen toteuttanut ateriasuunnitelmaani jälleen täysin suunnitellusti, tuottivatkin selvästi halutun tuloksen. 

Aiemmin kerroin teille siitä haamurajasta, jonka mielessäni painolleni olen luonut. Ajatuksissani olen luonut itselleni kaksi tavoitepainoa, joista toiseen minulla ei ole enää matkaa kuin vaivaiset 300 grammaa ja toiseen reilut parisen kiloa. Tälle välille haluaisin painoni vakiintuvan. Olen ollut ajatuksissani hyvinkin ehdoton sen suhteen, ettei painoni saisi nousta missään nimessä tuon korkeamman tavoitepainoni yli. Haamurajani olen asettanut siihen painoon, jossa tiedän varmasti kroppani toimineen täysin normaalisti, myös hormonitoiminnaltaan. Pohdimme yhdessä omahoitajani kanssa sitä, miksi minulla on niin tiukasti mielessäni se, ettei paino saa nousta normaalin painoindeksin alarajan yli. Pitkän pohdinnan tuloksena tajusin, että se johtuu siitä, että sairastuessani painoin juuri tuon verran. En tiedä olisiko tilanne täysin erilainen, mikäli olisin sairastunut niin, että olisin oikeasti lähtenyt laihduttamaan korkeammasta painosta, jopa ylipainosta. Olisko minulla silloin löysempi suhtautuminen normaalipainon alarajan saavuttamiseen? Sitä on vaikea sanoa. Minä kuitenkin painoin sairastuessani juuri sen verran, että painoindeksini oli tällöin 18,5. Tämän vuoksi en saa nyt millään mielestäni sitä ajatusta, että painoni ei saisi nousta tuon yli. Mielellään pitäisin painoni hieman jopa sen alapuolella, mikäli voisin saada varmistuksen siihen, että kroppani toimisi oikein myös siinä painossa. Tiedän - sairauden ääntä vielä.

Tätä ajatusta pitää siis selvästikin työstää vielä ja kovasti. Tämä onkin yksi asia, mikä varmaan koituikin kohtalokseni Helsingistä kotiuduttuani normaalipainoisena viime vuonna. Painorajani oli mielessäni niin tiukka, etten uskaltanut alkaa syödä vapaammin. Jos voisin mielessäni sallia painon luonnollisen vaihtelun parin kilon sisällä, niin ruokailusäännötkin varmasti löystyisivät ja ruokailusta tulisi vapaampaa ja sallivampaa. Niin läheiseni kuin hoitohenkilökuntakin ovat sanoneet, että he olisivat paljon turvallisemmilla mielin, mikäli painoni ei olisi ihan hilkulla kotiutuessani. Varsinkin poikaystäväni sanoi juuri viimeksi tänään minulle kuinka hänen ei tarvitsisi pelätä tällöin koko ajan puolestani, jos vaan kotiutuisin hieman korkeammalla painolla.

Vaikka painonnousu järkyttikin kovasti aamulla, olen pystynyt pitämään koko päivän mieleni hyvänä. Olen onnistunut olemaan lietsomatta liikoja pelkoja painoni ryöpsähtämisestä, ja olen onnistunut löytämään sieltä pelkojeni välistä ne hyvät puolet asiasta. Yksi hienoimmista asioista oli luonnollistikin tuo työpaikan saaminen, jonka suuntaan uskalsinkin askeleen ottaa juuri painonnousun vuoksi. Nyt voin alkaa myös saamaan pitempiä kotijaksoja ja oikeasti harjoitella lisää normaaleja ruokailutottumuksia kotona. Viime loma osoitti, että todella pystyn syömään riittävästi kotona. Nyt uskallan lähteä rohkeammin mielin pidemmillekin lomille luottaen siihen, että toipumiseni ei ota painon kannnalta takapakkia kotona. Huomenna minulla onkin hoitoneuvottelu, jossa varmasti selviää taas lisäsuunnitelmia esimerkiksi tulevien lomien suhteen. Alan olla taas niin malttamaton tulevaisuuden suhteen:) En millään voi olla ahdistunut painonnoususta, kun mietin niitä kaikkia hyviä asioita, joita normaali paino tuo mukanaan! Siinä jäävät helposti kakkoseksi anoreksian maailman ihannoimat asiat, kun tilalle voi oikeasti saada oikeasti jotain hyvää:)

<3:Laura

Fysioterapiaa

Eilen minulla oli vihdoinkin ensimmäisen kerran lihaskuntoharjoittelua fysioterapiassa, jota olen todella odottanut. Viime viikollahan fysioterapia peruuntui, joten sain luvan omahoitajalta tehdä kevyen lihaskuntoharjoituksen omassa huoneessani. Tällöin teinkin melko monipuolisen lihaskuntoharjoittelun ilman mitään välineitä. Kuten silloin kerroinkin, minulla on huoneessani venyttelyä varten jumppamatto, jonka päällä saatoin tehdä loistavasti erilaisia liikkeitä. Laitoin silloin musiikin soimaan ja nautin siitä lihasten rasittamisesta. Jo samaisena iltana lihakseni alkoivat ihanasti kipeytyä ja seuraavana päivänä todellakin tuntui siltä, että lihaksia oli rasitettu. Olin todella positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin jaksoin harjoitteita tehdä siihen nähden, että en ole kuukausiin voinut tehdä minkäänlaista lihaskuntoharjoittelua.

Eilen kuitenkin teimme harjoituksia yhdessä fysioterapeutin kanssa. Ensin hän kyseli ja kartoitti sitä, millaisia harjoitteita olin yksin viime viikolla tehnyt, jonka jälkeen aloimme tekemään erinäisiä lihaskuntoliikkeitä käyttäen apuna jumppanauhaa sekä jumppapalloa. Teimme käsilihasliikkeet käyttämällä jumppanauhaa vastuksena, samoin kuin muutamia alavartalon lihaksia kuormittavia liikkeitä. Teimme liikkeet jumppapallon päällä istuen, jolloin  se vaati enemmän, kun täytyi tasapainotella pallon päällä ja jännittää koko kropan lihaksistoa. Vatsalihas- ja selkälihasliikkeet tein jumppamatolla ilman välineitä. Olin suoraan sanottuna fysioterapian jälkeen melko pettynyt harjoitukseemme, sillä minusta se oli todella kevyt eikä vastannut lainkaan odotuksiani. Olin odottanut, että pääsisin tekemään kunnon rasittavan lihaskuntoharjoituksen esimerkiksi käsipainoja apuna käyttäen. Harjoittelun keveyttä lisäsi se, että fysioterapeuttini on niin kova juttelemaan kaikista asiaan kuulumattomista asioista, jolloin se itse fysioterapia jää vähemmälle. Sarjojen väliset tauot venähtivät aina melko pitkiksi hänen jutellessaan, ja yritin aina varovasti väliin sanoa, voisinko jo tehdä uuden sarjan liikkeitä. Muuten fysioterapeuttini on kyllä todella mukava ja varmasti asiansa osaava, mutta usein tuntimme kuluu niitä ja näitä jutellessa.


Sanoinkin fysioterapeutilleni siitä, että koin harjoituksen hieman liian kevyeksi ja hän lupasikin, että ensi viikolla voimme mennä fysiatrian tiloihin, jossa olisi käytössä ilmeisesti ihan kuntosalilaitteita. Täytyykin tuoda kotoa mukaan jumppakengät, sillä joitain liikkeitä on salilla paljon mukavampi tehdä kengät jalassa. Toivoisin kovasti, että minulla voisi olla tuota lihaskuntoharjoittelua useammin kuin ainoastaan tuo yksi puolituntinen viikossa. Laskimme viime kerralla fysioterapeuttini kanssa, että kuntosaliharjoittelu ei itsessään lisää kulutusta liiaksi, joten sitä voisi mielestäni lisätä ainakin kahteen kertaan viikossa tai sitten pidentää sitä yhtä kertaa. Helsingissä viime vuonna minulla oli tässä vaiheessa jo tunnin lihaskuntoharjoitus viikossa sekä tunnin venyttelytunti, ja heti tavoitepainoni saavutettuani sainkin siirtyä saliharjoitteluun. Sain tuolloin käydä tekemässä saliohjelmani kahdesti viikossa. Toivoisin, että myös täällä lihaskuntoharjoitteluun panostettaisiin enemmän. Enkä toivo tätä lainkaan siinä mielessä, että se kuluttaisi energiaa, vaan haluaisin todella saada vahvistettua lihaksiani jo ihan tulevaa työssäjaksamistanikin ajatellen. Olen jo vuosia kärsinyt myös todella pahoista niska-hartia -seudun kiputiloista, jotka pysyivät aikanaan kurissa ainoastaan säännöllisellä lihaskuntoharjoittelulla ja hyvällä lihaskunnolla. Nyt sairauteni aikana kiputilat ovatkin olleet hirveitä, kun lihaksistoni on ollut niin heikko.

Minusta olisi muutenkin mukavaa, että myös fysioterpia huomioitaisiin hoidossani paremmin. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka käynkin säännöllisesti fysioterapiassa, ei fysioterapeuttiani huomioida samalla tavalla osana hoitoryhmääni kuin hoitajia ja lääkäriä, sillä häntä ei esimerkiksi kutsuta koskaan mukaan hoitoneuvotteluihin. Minä aina kyllä ilmoitan ajan hänelle, mutta se ei koskaan niin lyhyellä varoitusajalla luonnollisestikaan hänelle sovi. Hän on itsekin siitä aina hieman harmissaan. Itse koen, että olisi tärkeää saada myös fysioterapeutti mukaan hoitoneuvotteluihin, jotta pääsisimme kaikki yhdessä suunnittelemaan liikunnan ottamista osaksi hoitoani sekä tulevaisuudessa suunnittelemaan sopivaa liikuntaohjelmaa minulle kotiin. Tämän asian kannalta moniammatillinen yhteistyö ei toimi lainkaan.

Mutta kaiken kaikkiaan oli mukavaa päästä taas edes hieman rasittamaan lihaksia:) Lihakseni eivät tosin ole tänään lainkaan kipeät, joten selvästi ensi kerralla saisi harjoitus olla hieman enemmän lihaksiani kuormittavampi!

<3: Laura