Ihana muutostila - ajatuksia muuttuvasta kropasta

Vitonen rikki - painoprojekti edistyy! - postauksen jälkeen tulikin yhtäkkiä mieleen vaikka kuinka paljon asioita, joita aiheeseen liittyen haluan täällä blogissa käsitellä! Ja teidän toiveidenne myötä niitä tuli vielä entistä enemmän, joten päätimpä kirjoittaa projektiini liittyen useamman eri tekstin, käsitellen yhdessä postauksessa selvemmin yhtä ja samaa aihealuetta :) Ennen kuin paneudun tarkemmin itse painoon, on tässä hieman tämän hetkisiä ajatuksiani vartalostani, joka on kokenut jo varsin mieluisaa muutosprosessia viime kuukausien aikana :) Muutos on ollut mieluisa minulle nyt, mutta ennen se ei olisi sitä todellakaan ollut. Siksi aiheen pohtiminen minulle täysin toisesta näkökulmasta onkin kovin uutta ja mielenkiintoista!

Miltä muuttuva vartalo on tuntunut?

Pitkään en edes ajatellut vartaloni muutoksia. Olen elänyt niin hetkessä Justuksen kanssa, ettei oman vartalo peilailuille ole jäänyt juuri aikaa. Oikeastaan vasta painon noustua nelisen kiloa, havahduin yhtäkkiä siihen, että muutos on oikeasti todellinen. Siihen mennessä olin mennyt hyvän psyykkisen ja fyysisen fiiliksen mukaan eli kuulostellut ainoastaan omaa jaksamistani. En ollut pysähtynyt mallailemaan, mittailemaan ja peilailemaan kasvavan kauhun kera itsenäni, kuten aina ennen olen tehnyt. En ole koko aikana lietsonut muuttuvaan kroppaan liittyviä pelkoja, enkä siten ole antanut negatiivisille ajatuksille edes mahdollisuutta. Toki nämä kaikki ajatukset entisiin, ahdistaviin kokemuksiin liittyen olivat minulla aluksi mielessä - kukapa niitä voisi niin vain unohtaa. Olisin voinut joutua niiden valtaan, mutta jostain syystä oloni oli tällä kertaa positiivinen ja luottavainen. En oikein tiedä, mistä tuo luottamus omia hyväksymisen tunteita kohtaan kumpusi, mutta jo projektini alussa ne olivat vahvasti läsnä - eivätkä oikeastaan ole senkään jälkeen edes horjuneet.

Päivä päivältä, kun kroppani vahvistuu, vahvistuu minulla myös itseluottamus vartaloni suhteen. Kun lihaskuntoni kohenee, kohenee myös oman kehoni, sen äärirajojen hahmottaminen ja tunteminen. Se ei tunnu vain kuorelta, pakolliselta pahalta, vaan fyysisesti toimivalta kokonaisuudelta. Oikeastaan olenkin tietämättäni tainnut käydä vartalon muuttumiseen liittyvää hyväksymisprosessia koko ajan läpi sitä kautta, kuinka toimivaksi kokonaisuudeksi kroppani nykyään koen. On ollut ihan uskomatonta näiden hetki hetkeltä eteenpäin kituutettujen vuosien jälkeen huomata, kuinka paljon omalla kropalla on annettavaa. Se toimii niin kuin sen on tarkoitus toimia. Se jaksaa ja se väsyy. Väsymyksestä se palautuu normaalilla tavalla ja on jälleen valmis uuteen päivään. Jaksamisen tunne on näiden vuosien jälkeen jotain niin uskomatonta, etten siitä olisi enää ikinä valmis luopumaan. Saan koko ajan lisätsemppiä myös siitä, kuinka huomaan selviäväni yhä paremmin erilaisista arkielämän haasteista, jotka tarvitsevat fyysistä jaksamista. Jaksan puuhata kotiaskareiden parissa aina vaan paremmin ja paremmin: fyysiset työt eivät siirry automaattisesti Jarnolle, vaan myös minä kykenen taas itsekin niihin. Mikä olisikaan parempaa kiitosta tehdystä työstä parantumisen eteen, kuin kaikki konkreettiset arjessani näkyvät parannukset? Toki psyykkisestä hyvinvoinnista olen enemmän kuin kiitollinen, mutta myös fyysisyyden kautta tuleva positiivinen palaute minulle itselleni kertoo mitä parhaimmalla tavalla tämän hetkisestä voinnistani!

Ja vaikka fyysinen jaksaminen onkin päällimmäisenä mielessä, niin tottakai olen miettinyt painon normalisoitumisen positiivista vaikutusta mitä ulkonäköönikin tulee. Toki ulkonäkönikin minulle on tärkeä asia, vaikkei se olekaan kaikki kaikessa. En ole suinkaan antanut sairauden takertua muuttuvaan kroppaani, mutta terveelle minälleni olen siihen luvan antanut! Eli negatiivisessa mielessä en ole kroppaani tuijotellut peilistä, mutta positiivisessa mielessä olen ollut enemmän kuin tyytyväinen muuttuneeseen ulkonäkööni. Se, että näytän jaksavalta ja hyvävointiselta jo ihan kasvoiltani ja olemukseltani, on palkitsevaa. Mutta yhtä paljon nautin siitä, että kroppani alkaa näyttää taas aikuisen naisen tavalliselta kropalta ja ennen kaikkea terveeltä. Hyvä olo tuntuu, mutta se varmasti myös näkyy vartalostani, mikä on minulle todella tärkeää tällä hetkellä:)

Suhtautumiseni vartalooni ja olemiseni oman vartaloni kanssa on muuttunut Justuksen syntymän myötä aivan totaalisesti. Suhtautumiseni omaan vartalooni on ollut murrosiästä asti minulla todella haastava, vaikka kyse ei olekaan ollut painosta, vaan juurikin siitä naisellisuudesta. Nuoruuden kipuilujen jälkeen sairaus järisytti jo saavutettua tasapainoa ikävällä tavalla, ja kaikki saavutettu hyäksyntä katosi taivaan tuuliin. Nyt olen sen sijaan löytänyt sellaisen vapauden, mitä en ole ikinä ennen kokenut! Olen häpeillyt omaa vartaloani pukukopeilla vuosien ajan, ja ala-asteiältä peräisin ollut oman kropan peittely jäi vuosiksi päälle. Justuksen syntymä on hoitanut viimeistelyn noiden häpeän tunteiden hautaamisen suhteen, enkä koe enää häpeän tunteitani vaartalooni liittyen. Vaikkei kroppani ole täydellinen, niin tuskin se on yhtään sen huonompi, kuin niillä muillakaan pukukopin naisilla - sen tajuan nyt paremmin kuin hyvin. Erilainen se toki on, muttei yhtään sen huonompi.

Jo se, kuinka synnytyksen jälkeinen löllyvä pallomahani oli minusta lähinnä sympaattisella tavalla hassun näköinen, kertoo siitä, että elämäni ykkösprioriteetit ovat aivan jossain muualla kuin vartaloni ulkonäössä. Kroppani on valjastettu sille ominaiseen tehtävään- tehtävään, jolla on suuri merkitys Justuksen hyvinvoinnille, mikä on minulle tällä hetkellä aivan ensisijaisen tärkeää. Enkä nyt tarkoita vain imetystä, vaan minun  fyysisen hyvinvointini tärkeyttä, jotta pystyn ja jaksan huolehtia minulle rakkaimmasta asiasta tässä maailmassa. Toki osaltaan myös imettäminen on saanut minut astumaan aivan uudenlaiselle hyväksynnän tasolle ja vapauttanut minua valtavasti. Justuksen synnyttyä sulkeuduin aluksi tiiviisti toiseen huoneeseen imettämään, mutta jo jonkin ajan päästä aloin nähdä asian luonnolisena osana pienen lapsen äitinä olemista ja nykyistä elämääni - niin vapaana, etten enää kokenut tarvetta suojata itseäni ihan jokaisen katseilta. Vuosia ja vuosia minun suuri häpeän kohteeni vartalossani ei sitä yhtäkkiä enää olekaan - varsin vapauttavaa, sen voin kertoa!

Miltä muiden kommentit ulkonäköön liittyen tuntuvat?

Todella monelle on varmasti vaikea ottaa omaa ulkonäköä koskevat kehut todesta ja hyvillä mielin vastaan. Enkä tarkoita vaan syömishäiriötä sairastavia, vaan ihan meitä kaikkia. Syömishäiriötä sairastavalle ne saattavat olla se viimeisin asia, mitä haluaa kuulla, sillä sairas mieli kääntää kehut omissa korvissa sanoiksi "olet lihonnut" tai "etpä taida olla enää sairas". Muiden on taas ehkä muista syistä vaikea ottaa kehuja vastaan, uskoa niiden vilpittömyyttä, uskoa niihin itse. Minä taas olen huomannut, kuinka terve itserakkaus on minulla kohottanut päätään tässäkin asiassa. Jokaiseen kommenttiin olen vastannut iloisin mielin kiitos, sillä niin hyvältä nuo sanat ovat minusta tuntuneet. Nuo pienet sanat kuulostavat minun korvissani tällä hetkellä sanoilta: "olet selvästi parantumassa" sekä "näytät terveemmältä eli todella hyvältä". Sairaus ei käännä niitä miksikään muuksi, vaan kuulen ne juurikin niin, kuin ne sanat on tarkoitettu kuultaviksi :)

Kun sain kuulla läheisiltä ensimmäisiä kertoja siitä, kuinka alan näyttää hyvältä tajusin, että muutos oli oikeasti silmin nähtävä. Ja nuo kommentit tuntuivat vain ja ainoastaan mahtavilta! Jopa äidin kommentti äitienpäinä, että "näyttääpä tuo tunika kivalta päälläsi - nyt kun alat taas näyttää ihmiseltä" kirvoitti hyvät naurut ja hyvän mielen :) Koska läheiseni ovat seuranneet tätä kaikkea jo vuosia niin läheltä, näkevät he oikeasti vointini kohenemisen aivan erilaisin silmin kuin kukaan muu. Vuosia syömättömyyden kurimuksessa riutunut kroppani ja oksentelun kuivuttama kehoni kolmen vuoden takaa ovat varmasti syöpyneet heidän mieliinsä vahvemmin, kuin itse voin sitä kuvitellakaan. Tuohon muutoksen näkemiseen sekoittuu varmasti sellainen määrä huojennusta, etten voi sitä itse kunnolla tajutakaan samanlaisissa määrin!

Voi olla, että jonkun toisen mielestä en painon yhä noustessa näytäkään enää hyvältä - tämäkään ei ole mitenkään mahdoton ajatus. Voi olla, että nouseva painoni ja muuttuva kroppani kirvoittaa jonkun mielessä myös negatiivisia kommentteja. En voi olettaa, että kommentit tulisivat olemaan aina positiivisia. Niin ikävältä kuin ajatus tuollaisesta tuntuukin, haluan ajatella selviäväni siitä. En halua uskoa niiden aiheuttavan takapakkia, vaan vahvistavan entisestään vahvaa minäkuvaa ja itseluottamustani - uskoa, että olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Itse aionkin luottaa tässäkin asiassa läheisiini, omiin parantuviin ajatuksiini sekä numeraaliseen faktaan. Vaikka haluan saavuttaa senkin päivän, kun en oikeasti tiedä painoani - koska sen tietämiselle ei ole enää terveyteni kannalta merkitystä - tukeudun sitä ennen numeroon varmistaakseni sen, että paino nousee myös numeraalisesti tarpeeksi ylös.

Voi tulla päiviä, kun oma vartalo ei tunnukaan mieluisalta. Voi tulla päiviä, kun joudun oman silmän, kehonkuvani ja painoni ristituleen. Mutta siitä aion pitää huolen, että tavoitteeseen noustaan, vaikka joku osa alkaisikin minusta epäröidä. Nyt ei yhtään tunnu siltä, mutta ajatuksissani aion varautua kaikkeen, mikä on vain järkevää sairauden kuoppia vältellessäni. Tähän kaikkeen tulen varmasti saamaan tukea ja varmistusta läheisiltäni, jotka pystyvät katsomaan asiaa terveesti ja ulkopuolisen silmin - ajatellen minun parastani. Haluan luoda terveen suhteen omaan kroppaani hyväksyen sen epätäydellisyyden. Sellaista naista ei varmasti maailmassa olekaan, joka täysin tyytyväinen vartaloonsa olisi, mutta se ei estä olemasta sinut kroppansa kanssa ja rakastamasta sitä. Kriisipäiviä kropan suhteen tulee varmasti siinä missä huonoja hius- ja naamapäiviäkin. Myös vaatekriisit tulevat varmasti kirvoittamaan vielä monet ulkonäkökriisit, mutta ne ovat vain sitä tavallista elämää. Mutta tavallista elämää on myös se, että niistä kriiseistä päästään yli ilman, että aletaan heti käymään sotaa omaa itseä vastaan tuhoisin asein ja vielä tuhoisammin seurauksin.

Miten painon normalisoituminen on vaikuttanut pukeutumiseeni?

Sain kysymyksen liittyen siihen, että onko sairaus jossain vaiheessa vaikuttanut pukeutumiseeni tai rajoittanut sitä jotenkin. Itse en ole koskaan kokenut sellaista vaihetta, että olisin ollut kehoni kanssa niin hukassa, että olisin ostanut selvästi liian isoja vaatteita tajuamatta niiden oikeaa kokoa. Sen sijaan muistan alkuaikoina sairaalla tavalla jopa nauttineeni tiukkoihin vaatteisiin pukeutumisesta tai vanhojen farkkujeni käytöstä, jotka roikkuivat "ihanasti" jalassani. Farkut helpottivat sairaalla tavalla oloani: en olekaan osastosyömisestä huolimatta lihonnut valtavaksi. Samalla myös pyrin realisoimaan vanhojen vaatteiden avulla sitä, kuinka kroppani ei oikeasti ole sellainen, millaisena silmäni peilissä sen näkevät: vaikka kroppani näyttäisi minusta kuinka samanlaiselta kuin 15 kiloa painavampana, ei se sitä voi olla, jos vanhat housut putoavat jalasta. Eli paljon on päähäni tunteita mahtunut vuosien varrella myös vaatteisiin liittyen: sairaalloista mielihyvää isoksi jääneistä vaatteista sekä pakokauhua painon normalisoitumisen myötä pieneksi jäävien vaatteiden vuoksi, mutta myös surua rumalla tavalla roikkuvista vaatteista sekä iloa jälleen hyvin istuvien vaatteiden takia. Paljon tunteita laidasta laitaan - joskus jopa kaikki nuo yhden päivän sisällä.

Olenkin hakenut hyvää oloa mitä kroppaani tulee myös vaatteiden kautta - niin menneinä vuosina kuin tälläkin hetkellä. Jokaisella kerralla, kun painoni on noussut, olen hakenut motivaatiota ja helpotusta vaatteista. Siitä, että saan taas käyttää housuja, eikä aina tarvitse tyytyä leggingseihin. Näyttäisin taas vaatteissani aikuiselta naiselta, enkä liian isoissa vaatteissa liikkuvalta pikkutytöltä. Tällä hetkellä nautin hyvin istuvista vaatteista ja siitä, kun saan taas vähitellen koko vaatekaappini sisällön käyttööni. Näen siis muuttuvan vartaloni vain ja ainoastaan mahdollisuutena ja aukeavina ovina mitä pukeutumiseen tulee. Nouseva paino antaa minulle siis laajemman vaatevalikoiman sekä suuren joukon mahdollisuuksia nauttia vartalostani myös kauniiden vaatteiden kautta.

Sovitettuani trikoista maximekkoa, joka oikein nuoli vartalon muotoja, osasin nauttia vähitellen paljastuvista naisellisista piirteistä. Kyllä, jokainen möykky ja muhkura tulee myöskin esiin, mutta mitä sitten? Kun painoa tulee vielä lisää, lisääntyvät nuokin muodot entisestään, mutta sekin on vain ja ainoastaan normaalia! Kenenkään vartalo ei ole täysin siloiteltua ja tasainen - miksi siis minunkaan pitäisi olla? Vaatteilla voi leikitellä ja hakea sitä omaa itseään myös niiden kautta. Sopivat ja omaa kroppaa imartelevat vaatteet antavat paljon anteeksi ja korostavat omia parhaita puolia ihanalla tavalla. Sen sijaan, että keskittyisin inhoamaan jotain tiettyä kohtaa vartalossani, voin nauttia niistä hyvistä puolista :)

Saako sairaus enää mitään mielihyvää vanhasta olemuksestani?

Sain kysymyksen myös siihen liittyen, että pystynkö näkemään kuinka "pahalta" näytin ennen ja katsomaan kuvia itsestäni nyt ja todeta kuinka hyvältä näytän, ilman että sairaus saa siitä mitään? Kommentissa korostettiin vielä ajatusta siitä, kuinka sairaus saattaisi tarttua ajatukseen, jonka mukaan viimeisillä kiloilla ei olisi kiire, kun alan jo näyttää normaalilta mitä painoon tulee. Kysymys oli enemmän kuin hyvä ja sellainen, mikä tulee todellakin huomioida tulevaisuudessakin. Koen tällä hetkellä, että pystyn todellakin ajattelemaan, kuinka pahalta olen kulloinkin vuosien saatossa näyttänyt. Sairaus ei saa enää mitään noiden vanhojen kuvien katselusta. Se ei koe minkäänlaista mielihyvää kuvia katsellessa, eikä todellakaan katsele kaihoisasti vanhan olemukseni perään - tai oikeastaan terve minä ei katsele, sillä sairaus ei ole enää nimeksikää läsnä. Ennemminkin kuvien katselu saa minut surulliseksi, ahdistumaan ja jopa tavallaan pahoinvoivaksi - niin valtavan rankkoja nuo menneet vuodet ovat minulle olleet. Kuten taannoin totesin, menneisyydelle en voi mitään ja sille, että olen aikanaan tuolta näyttänyt. Siitä voin kuitenkinpitää huolen, ettei paluuta tuollaiseen ole enää ikinä. Ja se onkin lähtökohtana nyt kaikelle eli en todellakaan koe minkäänlaista kaipuuta vanhaan, tuohon riutuneeseen ja kuivettuneeseen kroppaan, mikä oli niukin naukin elävä ihmisraato. Nautin niin kovin siitä, mitä vartalollani on minulle nykyisin annettavanaan, etten olisi siitä enää ikinä valmis luopumaan - en sitten ikinä!

Mutta jotta saan tämän olotilan pitää, täytyy minun todellakin nostaa painoni sinne normaaliin saakka. Jarruttelu painon normalisoimisen suhteen ei saa tulla kysymykseenkään. En aion tyytyä puolitiehen enkä halua pitkittää prosessia enää yhtään. Kuten totesin, saattaa mieli väistämättäkin joutua joskus melkoiseen ristiaallokkoon, mutta siitä huolimatta aion nostaa painon sinne normaaliin asti. Sitten voisin pikkuhiljaa jättää sairauden jo kokonaan taakseni, sillä mieleni olisi jo siihen hyvinkin valmis :)

Kuvat: weheartit.com

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Samankaltaisista ajatuksista kirjoitin jo eräässä vastauspostauksessa, mutta sen jälkeen suurin muutos onkin varsinaisesti vasta tapahtunut. En edes palannut itse lukemaan noita sanoja, enkä siten muista tarkalleen tuon hetkisiä fiiliksiä, vaan kirjoitin tämän tekstin ainoastaan tämän hetkisten ajatusteni pohjalta. Eli jos kiinnostusta löytyy, voi toki kurkata, ovatko tuntemukseni vajaan parin kuukauden aikana kuinka muuttuneet, kun paino on todellisuudessa noussut useammankin kilon :) Itse uskon, että silloiset ajatukseni ovat ainoastaan vahvistuneet ja konkretisoituneet!

 Omien ajatusteni rinnalla, olisi mielenkiintoista kuulla teidänkin kokemuksia asiaan liittyen! Erityisesti siitä, millaisena te koette muiden kommentit ulkonäköönne liittyen? Saako sairaus mielihyvää kauhistelevista kommenteista ja kääntääkö sairas mieli positiivisiksi tarkoitetut sanat negatiivisiksi, jopa haukkumasanoiksi? Vai pystyttekö kuulemaan sanat juurikin niin kuin ne on tarkoitettukin kuultaviksi? Eikä vain vartaloon liittyen, vaan onko kohteliaisuuksien vastaanottaminen ylipäätään vaikeaa teille?

<3: Laura

Median piinapenkissä

Kysellessäni teiltä lukijoilta postaustoiveita, sain toiveen kirjoittaa ajatuksiani liittyen median välittämiin laihdutusjuttuihin, joita kieltämättä on nykymaailma pullollaan. Laihdutus- ja fitnessartikkelit eivät enää rajoitu vain urheilulehtiin, vaan niitä ovat kaikki naistenlehdet täynnä. Blogeja, jotka sivuavat aihetta tavalla tai toisella perustetaan varmasti sankoin joukoin päivittäin. Avasit minkä tahansa nettisivuston, on yksi yleisimmistä mainoksista laihdutuslääkemainokset tai laihdutusta tukevien sivustojen esitteet. Laihdutus- ja urheiluaiheelta et vain yksinkertaisesti voi välttyä - halusit sitä tai et!

Oikeastaanhan koko sairauteni lähti liikenteeseen siitä, kun aloin lukea erilaisia urheilulehtiä ja laihdutusartikkeleita kuin nykypäivän raamattua. Imin itseeni jokaisen tiedon murusen liikunnasta, ruokavaliosta ja jopa laihduttamisesta, vaikkei minussa varmasti ollut tuolloin grammaakaan ylimääräistä. Elin ihmeellisessä pikku kuplassani, jossa kuvittelin jokaisen artikkelin olevan juuri minulle suunnattu, juuri minulle kirjoitettu kehoituksena alkaa noudattaa niitä sääntöjä pullollaan olevia artikkeleita aivan sanatarkasti. Kuulostaako kenties teille muillekin tutulta ajattelutavalta? Aivan varmasti kuulostaa.

Vuosia sairaudessa roikkuessani ahdistuin näistä artikkeleista aina vain enemmän ja enemmän. Hyppääminen pois omasta pienestä maailmasta, jossa energia ja voima elää on haettu noiden sääntöjen noudattamisesta, oli rankkaa. Yhtäkkiä jouduinkin toimimaan aivan vastoin lehtien neuvoja: syömään paljon, herkutellen säännöllisesti, ilman yhtään liikuntaa. Hyppy ääripäästä toiseen oli ahdistavaa muutenkin, mutta syyllistyminen median välittämien viestien vuoksi pahensi oloani entisestään. Siitä huolimatta kiusasin itseäni artikkeleilla vielä pitkään, kunnes ymmärsin rakentaa jonkinlaisen suojamuurin ympärilleni: nämä asiat eivät koske minua, minun ei siis ole tarvetta lukea niistä. Siitä huolimatta niiltä ei nykymaailmassa voi millään välttyä. Jos et lue aiheesta lehdistä, joudut aihepiiriin pyörteisiin viimeistään yleisessä ruokapöytäkeskustelussa.

Jotenkin ihmeellisesti selvisin kuitenkin tuosta ristiiriitaisesta viestimaailmasta hengissä. Ja en vain hengissä, vaan entistä vahvempana. Sillä nykyään suhtautumiseni median välittämiin viesteihin tietynlaisesta elämäntavasta on yksinkertaisesti järkevää ja fiksua. Ymmärrän oman tilanteeni niin hyvin, etten koe painetta ottaa lehdistä ja muusta mediasta enää "elämäntapaneuvoja" itselleni. Samalla tavalla, kun itseluottamukseni arkielämässä kasvaa päivä päivältä muutenkin, kasvaa se myös oman elämäntapani suhteen. Uskallan aina vaan paremmin seistä toimintatapojeni takana, mitä nyt syömisiin ja liikuntaan tulee. Tiedän tällä hetkellä niin vahvasti, mikä minulle on hyväksi, etten anna ulkopuolelta tulevien viestien hetkauttaa varmuuttani enää millään tavalla. Kirjoitin joskus pystyväni suhtautumaan vertaistukeen nykyään hyvin, sillä en enää ime muista anoreksiaa sairastavista vaikutteita itseeni. Pystyn objektiivisesti, mutta samalla toisen tunteisiin samaistuen, käsittelemään toisen tilannetta. Pystyn lukemaan tuttujen tyttöjen blogeja, vaikka heillä edistyminen sairauden suhteen ei olisi vielä kunnolla päässyt vauhtiin. Tämä siksi, että olen tavallaan astunut sairauden ulkopuolelle. Sama päätee mediaan. Olen jollain tapaa astunut kaiken tuon ulkopuolelle omaan tavalliseen elämääni siten, etten välitä imeä enää yhtään ahdistusta lisäävää asiaa itseeni.

Miten tämä näkyy sitten käytännössä? Minulle tulee tällä hetkellä MeNaiset Sport -lehti, jonka olen kuukausia ja kuukausia kiikuttanut lukemattomana lehtikasaan. Olen suojellut itseäni lehden sisällöltä, mikä on ollut hyvinkin järkevää. Nyt kuitenkin koen, ettei tuollaiselle suojelulle ole enää tarvetta. Alan pikku hiljaa lukea mielenkiinnolla myös liikunta-artikkeleita. Katselen sieltä minulle sopivia jumppaohjeita ja haen lisämotivaatiota painon normalisoimiseen. Ymmärrän paremmin kuin hyvin tilanteen, jolloin vasta tulevaisuudessa pääsen ohjeita noudattamaan, mutta myös sen perusteen, jolla ohjeita tulisin noudattamaan: en laihdutusmielessä, en kuluttaakseni energiaa, vaan hankkiakseni kohtuudella ja rennolla mielellä voimaa ja lihaskuntoa. Ennen nuo artikkelit suorastaan kirkuivat minulle: "kuluta, kuluta, kuluta!", mutta eivät enää. Nyt ne näyttäytyvät minulle niin, kuin niiden kuuluukin näyttäytyä: apuna kotijumppaan sellaisille, jotka vinkkejä kaipaavat. Julkkisten ruokapäiväkirjoja luen mielelläni, ihmetellen ja joskus ääneen kummastelle - mutta vain terveellä tavalla. Sairastuessani hain vertailukohtaa laihduttajille tarkoitetuista ruokasuunnitelmista ajatellen, että minun täytyy pyrkiä vähempään. Nyt kummastelen usein niukkaa syömistä ja vilpittömästi ihmettelen, että miten he pärjäävät tuollaisilla syömisillä. Seuraava ajatus kuitenkin on, että ehkä se toimii heille, muttei minulle. Ääripään ideologioita, fitness-kulttuuria sekä muita tiukkoja ajatusmaailmoita - koskivat ne sitten ruokaa tai liikuntaa - käsittelevät artikkelit hyppään suosiolla yli, sillä tällä hetkellä ne eivät anna minulle mitään.

Vaikken imekään itseeni negatiivisia vaikutteita lehtiartikkeleista, en silti suodata kaikkea lukemaani hyvillä mielin. Lehdet saattavat olla nykyään täynnä tarkkoja kaloritietoja kesäherkuista kesäjuomiin. Samalla saatetaan korostaa sitä, kuinka kauan tulee liikuntaa harrastaa tietyn herkun "mitätöidäkseen". Miksi ihmeessä pitää ajatella tuolla tavalla, kun kyse on kokonaisuudesta? Ei ihminen voi elää niin, että syö jotain, ja saman tien lähtee liikkumaan syömäänsä "pois"! Tällaiset artikkelit saavat minut väistämättä kummaksumaan kyseisten tietojen tarpeellisuutta ääneen, mikä saa myös Jarnon näkemään punaista. Kyseenalaistan suuresti noiden artikkeliden tarpeellisuuden varsinkin, kun elämästä ja kesästä tulisi nauttia, ei viettää sitä kaloritietoja tutkien! Tällaiset artikkelit siis lähinnä ärsyttävät ja ihmetyttävät, mutten anna niiden vaikuttaa itseeni. Samalla kun kyseenalaistan niiden tarpeellisuuden ja merkityksen, kyseenalaistan vaikkapa useiden mainostenkin viestin katsojille. Kuten uusi ruissipsimainos, jossa korostetaan sitä, kuinka kyseistä tuotetta on lupa herkutella hyvällä omalla tunnolla. Miksi? Miksi tuollainen lause on täytynyt tunkea mukaan mainokseen? Mitä hyötyä syyllistämisajattelutavan lietsomisesta on? Miksi pitäisi tuntea huonoa omaa tuntoa? Mitä se edesauttaa? Miksi elämästä ei vaan saa nauttia rauhassa?

Jos nyt lukisin jonkun saman lehden kuin sairausaikanani luin, lukisin sen ihan erilaisten linssien läpi. Ennen napsin tekstistä kaikki sanat, joilla halusin itseäni ruoskia. Artikkelissa kerrotut huimat liikuntamäärät olivat viesti minulle liikkua samalla tapaa: jos en liiku, olen laiska, huono. Jos artikkelissa puhuttiin liiasta herkuttelusta, oli viesti minulle: syöt liikaa, olet ahne, pilaat itsesi. Nyt luen nuo samaiset sanat, mutta yleisellä uteliaisuudella, vaikkapa toisen elämästä kiinnostuneena. Se ei ole minun elämääni, minulla on omani. Kun omahoitajani aikanaan sanoi minulle "tällä hetkellä mitkään yleiset terveyssuositukset mitä liikuntaan ja ruokaan tulee, eivät sinua Laura koske", en tietenkään uskonut häntä. Nyt taas ymmärrän tuon lauseen paremmin kuin hyvin: minun elämäntilanteeni sairaustaustani ja uusi elämäni lapsen kanssa huomioiden, on niin erilainen ja omanlaisensa, etten voi alkaa verrata sitä muiden lehtien palstoilla olevien elämään. Oikeastaan siedätyin tälle ajatukselle jo raskausaikana etsiessäni epätoivoisesti tietoa raskausajasta ja vähäisestä painonnoususta: kaikki oppaat käsittelivät vain ja ainoastaan ruokavalion muuttamista entistä terveellisemmäksi ja raskausajan diabeteksen ennaltaehkäisyä. Tuolloin jouduin enemmän kuin paljon takomaan päähäni, että nämä asiat eivät päde minuun juuri nyt! Kuten yksikin lääkäri äitiyspolilla minulle sanoi: "vaikka söisit kilon karkkia päivässä, olisi se nyt hyväksi sinulle. Tai jos söisit joulukinkun yksin, olisi se vain ja ainoastaan hyvä homma!". Kuinkakohan monelle odottavalle äidille näin sanotaan? Eli jokaisella on oma tilanteensa, eikä niitä kannata ryhtyä vertalemaan.

Kuvat: weheartit.com

Olen kääntänyt laihdutusartikkeleiden  sekä laihdutusohjelmien huimat muutostarinat omaksi edukseni. Pitkään Jarno suojeli minua omalla tavallaan telkkarin lukuisilta laihdutusohjelmilta kääntämällä vihaisena kanavan pois. Kunnes eräänä päivänä huomasin, ettei hän enää niin tehnytkään. Neloselta tulleessa Hurja painonpudotus -ohjelmassa nuori, sairaalloisen ylipainoinen nainen hoki juontajalle epäonnistumistaan selitellen: "minä yritän, minä yritän". Silloin Jarno kysyi minulta: "huomaatko, kuinka tuo nainen tekee ihan samaa kuin sinäkin: hoet tiettyä lausetta ilman, että mitään muutosta oikeasti tapahtuu? Niin kauan kuin tulosta ei ala syntyä ja painosi ei nouse, niin kauan et ole yrittänyt tarpeeksi". Ehkä karun kuuloista, mutta totta.

Tuo pysäytti - se oikeasti psyäytti minut ajattelemaan asiaa uudelta kannalta. Siitä lähtien olen oikeasti katsonut tiettyjä laihdutusohjelmiakin uusin silmin ajatuksella, että jos nuo ihmiset pystyvät noin huikeisiin elämänmuutoksiin, miksen pystyisi minäkin? Heillä on kunnon tsemppiasenne ja taistelutahtoa. Mikään ei käy heille ilmaiseksi, eikä käy minullekaan. Eli vaikohokemani "kyllä minä yritän, ihan oikeasti yritän", muuttui ihan merkityksettömäksi samoin tein, sillä sitä se käytännössä oli ollutkin. Nyt huomasin jopa uusimmassa MeNaiset Sport lehdessä ollutta Lotta Backlundin laihdutusajalta peräisin olevaa ruokapäiväkirjaa lukiessani, kuinka paljon yhtäläistä laihduttamisessa ja painon normalisoimisessa oikeasti on: tietoista ja tarkkaa syömistä, motiivina huolehtia omasta hyvinvoinnista. Ja tässä kyseisessä ruokapäiväkirjassa ja laihdutusasenteessa oli myöskin se ajatus aivan mahtava, että se ei saa olla liian tiukkapipoista: rennolla mielellä, elämästä nauttien. Eli artikkelia lukiessani en suinkaan alkanut vertailla omaa syömistäni hänen ruokailuihinsa. En kokenut artikkelia viestinä minulle, että syön liikaa. Sen sijaan samaistuin jollain tapaa hänen tilanteeseensa: lapsen myötä tullut lopullinen havahtuminen siihen, että muutosta täytyy tapahtua ja pian! Luin hänen saavutuksestaan ja ajattelin, että kyllähän minäkin pystyn pitämään huolta syömisistäni ja hyvinvoinnistani siinä missä muutkin. Mutta tärkeimmän kuitenkin muistaen: kukin omalla tavallaan, oman elämäntilanteensa mukaisesti!

Millaisia ajatuksia tämä aihe teissä herättää? Otatteko huonoja vaikutteita median välittämistä viesteistä itseenne? Vai oletteko minun tavoin löytäneet oman tapanne kääntää nuo asiat omaksi hyödyksenne?

<3: Laura
 

Hyvä olo näkyy ja tuntuu!

Eiliseen postaukseen liittyen hyvän olon fiiliksiä :) Vaikka kasvot kiiltävät kuin viimeistä päivää, ulkoiseen olemukseen ei ole juuri panostettu, meikistä ei ole tietoakaan ja otokset ovat kovin epätarkkoja, niin välittyy kuvista toivottavasti juurikin se tärkein: hyvä olo ja elämästä nauttiminen! Ensimmäistä kertaa aikoihin olin lähdössä sopivissa farkuissa liikenteeseen ja sen mukanaan tuoma hyvä fiilis oli melkoisen mahtava! Ja kuvista päätellen myös Justus-herran meininki oli aikamoisen hyvä :)

Mitkä asiat teillä ovat saaneet itseluottamuksen viime aikoina kohoamaan ja muutenkin elämästä nauttimisen kohdilleen? :)

<3: Laura

Olet ainutlaatuinen

Olin ajatellut kirjoittaa tänään aivan muista aiheista, mutta halusin silti tuoda täällä blogissanikin esiin pienellä tavalla sen, kuinka tänään vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Älä laihduta -päivällä on kullanarvoinen viesti kannettavanaan - sellainen mitä ei voi koskaan korostaa liikaa: olet riittävä juuri sellaisena kuin olet, olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Syömishäiriöliiton sivuilla päivää kuvaillaan seuraavilla sanoilla: 

"Kansainvälinen Älä laihduta -päivä (International No Diet Day) tukee oikeutta voida hyvin koosta riippumatta. Päivä tähtää ennen kaikkea oman itsensä ja kehonsa hyväksymiseen sekä oman kokonsa arvostamiseen. Laihdutuskeskeinen kulttuurimme on luonut käyttäytymis- ja ajatusmalleja, jotka hallitsevat monien ihmisten elämää. Älä laihduta -päivä antaa mahdollisuuden purkaa näitä ajatusrakennelmia ja luoda positiivisempaa, lempeämpää asennetta itseänsä kohtaan."


Kuva: weheartit.com

Minulle itselleni tällä päivällä on näin syömishäiriötä sairastaneen näkökulmasta erityisen suuri merkitys, mutta haluaisin sen pysäyttävän jokaisen meistä edes hetkeksi ajattelemaan sitä, miksi kukin meistä on arvokas juuri sellaisena kuin on. Tämän ajattelutavan ei tulisi rajoittua ainoastaan oman fyysisen ulkomuodon hyväksymiseen, vaan sen kaiken, mitä kukin meistä pitää sisällään. Jokaisella meistä on heikkoutensa ja vahvuutensa. Jokaisella meistä on piirteitä, joista pitää hieman enemmän, tai jotka miellyttävät meitä itseämme hieman vähemmän. Nämä asiat eivät kuitenkaan määritä meitä ihmisinä, eivätkä tietyt piirteet tee meistä yhtään sen vähemmän tärkeitä, vähemmän arvokkaita. Sen sijaan ne tekevät meistä ainutlaatuisia.

Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

-Zen Cafe

<3: Laura

Itsetunto karkuteillä

Olen paljon teksteissäni käsitellyt sitä, kuinka koen parantumiseni lähtevän paremmasta itseluottamuksesta sekä itsetunnosta. Parantuminen lähtee käyntiin siitä, että oppii rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on. Mutta miten tämä kaikki sitten tapahtuu? Miten voi kasata itsetuntonsa ehjäksi, jos kokee sen olevan sirpaleina? Se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Miksi asiaa ryhdyin tarkemmin pohtimaan, oli ystäväni suora kysymys minulle siitä, olisiko minulla antaa vinkkejä siihen, miten parempaa itstuntoa voisi lähteä rakentamaan. Me anorektikot olemme vain murto-osa siitä joukosta, joka painiskelee itstunto-ongelmien kanssa. Oman sairastumiseni taustalla koen olevan juuri itsetunto-ongelmat, mutta yhtä hyvin olisin voinut sairastua anoreksian sijaan vaikkapa masennukseen. Jokainen oireilee huonolla itsetunnolla omalla tavallaan. Toinen purkaa sen itseensä, jopa itsensä vahingoittamiseen, kun taas toinen purkaa pahan olonsa toisiin ihmisiin.

Selvää vastausta ystäväni kysymykseen minulla ei ole. Olen ehkä yksi huonoimmista henkilöistä vastaamaa tähän kysymykseen. Koska olen koko ikäni kärsinyt huonosta itsetunnosta ja -luottamuksesta, olen kuitenkin joutunut pohtimaan asiaan kerran jos toisenkin. Jos vastaus olisi selvä, en varmasti olisi juuri tässä ja nyt, osastolla anoreksiapotilaana. Mutta uskon todella, että myös tämä asia voi muuttua. Meistä jokainen on varmasti lukenut lehdistä henkilöhaastatteluja, joissa haastateltavat kertovat, kuinka ovat vasta aikuisena, keski-iän saavutettuaan oppineet arvostamaan itseeän. Mutta mikä pakottaa meidät odottamaan monta monituista vuotta ja oppimaan asioita kerta toisensa jälkeen kantapään kautta niin, että vasta vanhempana voimme olla sinut itsemme kanssa? Olisiko noiden samaisten oivallusten saavuttaminen mahdollista jo nyt, nuorena aikuisena?

Tässä hieman minun pohdiskeluitani keinoista ottaa askelia kohti parempaa itseluottamusta ja itsetuntoa :)

1) Onnistumisen kokemukset

Yksi suurimmista keinoista parantaa omaa itsetuntoaan, on hankkia onnistumisen kokemuksia. Oma itseluottamukseni ja sitä kautta itsetuntoni ovat kohentuneet huimasti, kun olen uskaltautunut vastakkain pelkäämieni asioiden kanssa ja saanut sitä kautta onnistumisen kokemuksia. Tähän pätee niin täydellisesti sanonta siitä, että jos pelkää liikaa epäonnistumisia, eikä siten uskalla yrittää, ei voi myöskään onnistua. Olen joutunut kohtaamaan suurimmat pelkoni urheiluharrastuksissani, opiskeluaikojeni työharjoitteluissa sekä ensimmäisessä työpaikassani vastavalmistuneena. Olen pelännyt ja lietsonut oikein valtaisan paniikin itselleni jännittäessäni tällaisia tilanteita. Mutta kun vähitellen huomaa pärjäävänsä, luottamus omaa osaamistaan kohtaan kasvaa. Myös epäonnistumisten sietäminen kertoo kohonneesta itsetunnosta.

"Rohkeus on pelkojensa kohtaamista,

ilman pelkoja ei voi olla rohkeutta"

Eddie Ricken Backer

2) Omien vahvuuksien löytäminen

Jokaisella meistä on omat heikkoutemme ja vahvuutemme. Tärkeintä onkin minusta oppia löytämään ne omat vahvuutensa ja käyttämään niitä hyväksi. Itselleni suuri oppimisen aihe ainakin olisi se, että kaikessa ei tarvitse olla hyvä tai täydellinen. Ei edes tyydyttävä. Saat ihan vapaasti olla jossakin asiassa huono, jopa surkea. Se ei kuitenkaan tee sinusta itsestäsi huonoa tai surkeaa. Jos olet jossakin asiassa huono, et ole huono ihminen. Toisaalta taas voisi kehittää itseluottamusta sillä, että ajattelisi, että kaikessa voi kehittyä ja tulla hyväksi. Eihän kukaan ole täydellinen jossain asiassa heti, vaan vaikkapa vuosien ja vuosien harjoittelun jälkeen hän on onnistunut saavuttamaan tason, jossa nyt on. Tässä voisin taas ottaa mallia yltiöpositiivisessa poikaystävästäni, joka sanoo, ettei mikään ole mahdotonta. Hän kieltää minulta järjestelmällisesti sanat "en osaa" tai "en pysty".  Kun tietää omat vahvuutensa, voi niitä kehittää ja pärjätä siten tässä maailmassa aivan loistavasti.

                         "Kun uskoo itseensä, on löytänyt menestyksen ensimmäisen salisuuden"

3) Kehujen vastaanottaminen

Entäpä sitten tämä suomalaisille tyypillinen vaatimattomuus? Usko siihen, että ei saa ottaa kehuja vastaan kauniisti kiittäen, olisi jotenkin itseriittoista tai silkkaa itserakkautta, on aivan liikaa valloillaan. Jospa tästä lähtien uskaltautuisi kiittämään saamastaan kohteliaisuudesta kauniisti, ilman vähättelyjä, ja ottamaan sen ilolla vastaan. Jos toinen kehuu sinua kauniiksi, miksi se ei olisi totta? Jos toinen sanoo pitävänsä uudesta vaatteestasi, miksi et voisi sanoa, että pidät siitä itsekin? Miksi sitä välittömästi epäilee toisen sanojen olevan pelkkää sanahelinää? Miksei se kaikki voisi ollakin aivan totta?

4) Itsensä ja muiden arvostaminen

Yksi avain parempaan itsetuntoon on mielestäni itsensä arvostaminen. Se, että arvostaa itseään juuri sellaisena kuin on, on valtava oivallus. Kaikissa ihmisissä on valtavasti hyviä puolia. Jos oikein lietsoo niitä negatiivisia ominaisuuksia, jää varmasti niiden vangiksi. Kun taas keskittyy oikein pohtimaan, mitä hyviä ominaisuuksia juuri minussa on, löytyy niitä aivan varmasti. Ja mielestäni myös muiden arvostaminen on avain parempaan itsetuntoon. Kun uskaltautuu arvostamaan muita oppii, ettei toisen osaaminen ole itseltä pois. Samalla oppii pois siitä ainaisesta itsensä vertaamisesta toisiin. Tämä on minulle se minun akilleen kantapääni. Vertailen niin valtavasti itseäni muihin, että itsetuntoni laskee välittömästi. Koen olevani automaattisesti huonompi, surkeampi, epäonnistuneempi. Mutta eihän asian näin tarvitse olla. Ja vaikka toinen olisi sinua parempi jossain, mikset itse voisi olla häntä vahvempi jollain muulla elämän osa-alueella? Ja eihän elämän tarvitse olla kilpailua. Se on sitä vain, jos itse siitä sellaista tekee.

5) Kritiikinsietokyky

Ja jos jossain minun tulisi kehittyä, niin paksumman nahan kasvattamisessa. Alimmillaan itsetuntoni matelee niin maan syvyyksissään, että otan kaiken - siis aivan kaiken -itseeni. Onnistun kääntämään asian kuin asian itseäni vastaan. Kritiikin ja epäonnistumisten sietäminen on sellainen asia, johon pitää kunnolla karaistua. Pitäisi oppia sellaiseen ajattelutapaan, että rakentavasta kritiikistä voi ottaa opikseen ja ilkeyden puolelle menevän voi unohtaa. Jos toinen kritisoi sinua, pahoittaa mielesi, ei se tarkoita, että hänen suustaan tulleet sanat olisivat totuus. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niinhän se menee, vai?

6) Harjoittelu

Uskon, että itsetunnon parantaminen vaatii harjoittelua. Kuten mikä asia tahansa, se vaatii toistoja toistojen perään. Itseensä luottaminen ei synny hetkessä, vaan se vaatii todellista ajattelumallien muutosta. Kun löytää vahvuuteensa, oppii käyttämään niitä, saa onnistumisen kokemuksia ja uskoo itsestään hyvää, ollaan jo oikealla tiellä. Itse haluaisin uskoa siihen, että jotta voi rakastaa itseään sellaisena kuin on, ei tarvitse muuttaa itseään ihmisenä, vaan ajattelutapaansa. Tämä tuntuu ainakin minusta paljon lohdullisemmalta: olemme hyviä juuri sellaisina kuin olemme, kunhan vaan alamme itsekin ajattelemaan niin :)

"Edessä on sata ovea, tuhat tietä. 

Valitse sydämelläsi, punnitse tunteella, käytä hiven järkeä. 

Ovet on tehty avattaviksi, tiet tallattaviksi, elämä elettäväksi. 

Jos erehdyt uskalla itkeä, uskalla nauraa, uskalla muuttaa suuntaa. 

Ei mikään kasva ilman vettä, ei ihminen kypsy kyynelittä. 

Mutta silti odota parasta, äläkä pelkää pahinta, niin saat mitä haluat."

<3: Laura

P.s. Mitkä ovat teidän vinkkinne paremman itsetunnon saavuttamiseen? :)

Näkymätön

Syitä anoreksiaan sairastumiseen voi olla lukuisia. Joillakin ne ovat selvästi määriteltävissä, kun toisilla ne jäävät ikuisesti selvittämättä. Usein anoreksiaan sairastuminen on kuitenkin vyyhti, joka on vähitellen keriytynyt elämän varrella tapahtuneista asioista ja kokemuksista. Oli syy mikä tahansa, ajautuu anoreksian uhriksi joutunut kuihtumaan vähitellen olemattomiin.

Laihuus, joka muiden silmissä saattaa olla suorastaan rumaa ja etovan näköistä, on luonut anorektiokon itsensä ympärille turvaverkon. Jotkut ovat kuvanneet painon putoamisen aiheuttamaa sairaalloista laihuutta turvana ymäpätöivältä maailma. Anoreksiaa sairastava saattaa kokea, että haluaa laihtua näkymättömiin, olla kuin piilossa ympäröivältä maailmalta. En voi olla ajattelematta varmasti lähes kaikille tuttua tarinaa Muumeista, jossa Ninni-tyttö muuttuu näkymättömäksi tätinsä ilkeyksien vuoksi. Jokaisella anoreksiaan sairstuneella on jokin syy, miksi on aikoinaan lähtenyt säätelemään syömisiään ja vähitellen kuihtunut olemattomiin. Toinen on ajautunut tietoisesti laihduttamaan saatuaan kommentteja painostaan, kun taas toinen ajautuu anoreksian uhriksi huonon itsetuntonsa takia. Oli syy mikä tahansa, löytyy sairauden takaa loukkauksia, ivaa ja itsetuntoa nakertaneita sanoja, jotka ovat syöpyneet sairastuneen mieliin. Onko siis mahdollista, että anoreksiaan sairastunut muuttuu Ninnin lailla näkymättömäksi ja luo sillä tavoin näkymättömän turvaverkon mielensä ympärille?

Anorektikolle muille näkymättömänä oleminen ei tarkoita pelkästään laihaa, kuihtunutta vartaloa, vaan myös mielen sisäistä näkymättömyyttä. Anorektinen maailma on kuin pakotie kaikesta elämässä vastaan tulevasta kurjuudesta. Se vetää sairastuneen niin sisälleen, että kaikki muu elämä ympärillä katoaa. Anoreksia tuo sairasta lohtua, mielihyvää ja helpotusta. Se vie uhrinsa mukanaan ja eristää muusta maailmasta. Se ikään kuin suojaa valheellisesti kaikelta pahalta, mitä ympäröivä maailma yrittää syöttää uhrilleen. Tällaiset tunteet ovatkin yksi syy siihen, että sairastunut vetäytyy täysin erilleen muusta maailmasta ja vetäytyy kuoreensa. Sairaus on koko elämä. Sairaimmillaan ollessaan anoreksian uhri ei halua herättää huomiota - hän haluaa olla näkymätön.

Arvostelulle ja muiden ihmisten kommenteille herkkä ihminen on hyvin altis sairastumaan anoreksiaan. Itse imen kuin sieni itseeni kaikki hiemankin negatiivissävytteiset kommentit ja pyörittelen niitä vielä vuosia tapahtuneen jälkeen mielessäni. Otan kaiken niin syvästi itseeni, että saan oikein väkisin väännettyä asian kuin asian itseäni vastaan. Olen huono, surkea, epäonnistunut. En kelpaa sellaisena kuin olen. Heikon hetken tullen oikein kaivelen muististani ne menneinä aikoina saadut loukkaukset. En anna itselleni pienintäkään mahdollisuutta unohtaa. Itsetunnon rakentaminen särkyneistä palasista ei kuitenkaan käy hetkessä. Se voi pahimmillaan viedä vuosia aikaa, ja joillakin se jatkuu läpi koko elämän. Vaikka anoreksiasta parantuminen on mahdollista, jää se useimmilla kummittelemaan taustalle koko loppu elämäksi. Aina vastoinkäymisten edessä anoreksiaa sairastava pakenee sairauden maailmaan ja alkaa jälleen muuttua näkymättömäksi.

Tällainen halu muuttua näkymättömäksi voi ajaa anorektikon syväänkin masennukseen, josta ylöspääsyä ei tunnu olevan. Anoreksia on kuin loputon suo, johon uppoaa väkisin. Mutta mikä sai sitten Ninnin palaamaan muille näkyväksi tytöksi? Rakastavien muumien seurassa ja heidän avustuksellaan Ninni osa osalta palasi jälleen näkyväksi. Voisiko näin olettaa käyvän myös anoreksiaan sairastuneelle? Kun hän saa pala palalta koottua itsetuntonsa takaisin ja oivaltaa olevansa hyvä juuri omana itsenään, on hän valmis parantumaan. Kuten Ninni tarvitsi muumien apua, tarvitsee anorektikkokin kaiken mahdollisen tuen ja avun ympäriltään. Tämä sota on liian raskas anorektikolle joutuakseen tasitella sen yksinään läpi.

Uskon, että parantuminen todella lähtee itsensä kunnioittamisesta ja hyväksymisestä. Itsetunto pitää rakentaa aivan uusiksi, pikkuhiljaa. Anorektikon itsetunto voi olla kuin tuhansiksi sirpaleiksi hajonnut lasiesine, jonka ehyeksi saaminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Vielä pitkään sairastunut on herkkä arvostelulle ja hänen täytyy tietoisesti estää tällaisen vaikuttamasta itseensä. Sen sijaan, että rakentaakin anoreksiasta suojaverkon itselleen, täytyy itseään suojaava kilpi oppia luomaan terveistä asioista. Kun oppii arvostamaan ensin itse itseään ja luottamaan itseensä, ollaan jo hyvällä tiellä. Uskonkin, että anoreksiasta on mahdollista parantua juuri oppimalla rakastamaan itseeään: sekä persoonaansa, luonnettaan että kehoaaan, juuri sellaisina kuin ne ovat. Tässä suhteessa itserakkaus on hyväksyttävää, jopa pakollista.

Laura

Kevyt kuin höyhen

Eräänä päivänä juttelin omahoitajani kanssa. Hän oli ottanut mukaansa erilaisia kuvakortteja, joista hän käski minun valita kuvia omien tunteideni mukaan. Valitsemieni kuvien joukkoon mahtui kuvia synkkyydestä, kuvaten sairauden aiheuttamaa pelkoa, mutta myös valoisia, tulevaisuuden haaveisiin liittyviä kuvia. Yksi kuva herätti kuitenkin eniten keskustelua, ja se kuva oli kuva höyhenestä.                                         Höyhenen kevyt -oli ensimmäinen ajatukseni.

                                             
Sairauden aikana laihuus ja syömättömyys on tuonut mukanaan keveyden olon - olo on kuin höyhenellä. Tuntuu kuin leijailisit omassa maailmassasi, koska muiden silmissä katoat näkymättömiin. Toisaalta taas painonnostatusvaiheessa koet olevasi kaikkea muuta kuin se yksi pieni kevyt höyhen, ennemminkin tuhat kiloa höyheniä. Valitessani tuon kuvan höyhenestä en kuitenkaan ajatellut lainkaan fyysistä keveyden tunnetta. Olen mielessäni alkanut pikku hiljaa sopeutumaan uuteen muuttuvaan kehooni. Runsaiden ruokailuiden jälkeen olo on raskas, mutta oloon tottuu ja tuntemukset ovat vain tuntemuksia. Ihmismieli sopeutuu, keho sopeutuu.

Valitsin höyhenen, sillä haaveilen keveydestä - mielen keveydestä. Kun joutuu elämään pelkojen ja ahdistuksen ympärillä, tuntuu mielenkeveys utopistiselta, kaukaa haetulta tai jopa mahdottomalta ajatukselta. Takanani on jälleen raskaita päiviä, kun mieli ei ole pysynyt muuttuvan kehon perässä. Muistelen haikeudella niitä aikoja, kun vietettiin tyttöjen kanssa iltaa ja pidettiin hauskaa, tai vaan istuttiin kahvikupposen ääreen vaihtamaan kuulumisia. Haikailen juhlapyhiä, jolloin kaikki rakkaat ihmiset kokoontuivat yhteen ja nauttivat hyvästä ruoasta ja seurasta. Liitin heti höyhenen kevyen olon siihen aikaan, kun ruoka ei ollut murheeni.

Mutta pysähdyttyäni oikeasti pohtimaan tätä asiaa, en voi olla miettimättä, milloin mieli todella voisi olla höyhenen kevyt? Oliko asia muka silloin niin, kun olin terve? Elinkö silloin kevyttä pilvilen päällä leijailevaa elämää?  Tuskin - murheeni olivat vain erilaisia. Tällaiset höyhenen kevyet hetket ovat satunnaisia, ainutlaatuisia, eivätkä niiden tarvitse kestää kuin muutaman sekunnin verran. Pienikin höyhenen kevyt hetki, voi tehdä raskaammastakin päivästä edes hieman kevyemmän. Suruja, murheita ja taakkoja ei kukaan voi täysin poistaa. Siksi pitäisikin oppia nauttimaan niistä pienistä valon pilkahduksista, kun se elämä tuntuu edes sen hetken kevyeltä ja ihanalta. Pysähtyä hetkeksi ja vaikkapa oikein miettiä, mitä hyvää tässä hetkessä on? Onko tämä hetki sittenkään niin kurja kuin äsken juuri ajattelin sen olevan?

Oma höyhenen kevyt hetkeni on se, kun olen valmis päästämään tästä sairaudesta irti. Elämä tuo jatkossakin suruja ja murheita, mutta tästä taakasta olisin jo valmis luopumaan. Haluan keventää arkeani edes sen verran, ettei minun tarvitsisi kantaa anoreksiaa harteillani koko loppu elämääni. Mieleni onkin keventynyt viime vuosiin verrattuna jo huomattavasti. Olen jättänyt taakseni raskaita vuosia, vaikeita asioita ja mieltäni piinanneita kuvitelmia.

 Haluan liittää mielen keveyteen myös positiivisen elämänasenteen, joka auttaa muistuttamaan niistä hyvistä asioista ja löytämään niitä. Haluan löytää rauhan mielelleni, tasapainon, seesteisen olon. En halua, että elämäni tulee olemaan pelkkiä odotuksia, suoritusta ja sen paremman etsimistä. Haluan, että voin olla onnellinen juuri siinä hetkessä ja elämäntilanteessa, jota elän. Olisiko se aivan mahdotonta? Sairauteni on opettanut minulle olemaan armollisempi itseäni kohtaan, vaikka välillä se mahdottomalta tuntuukin. Haluan olla sinut itseni kanssa - terveen itseni. Höyhenen kevyttä oloa voi verrata mielestäni rauhalliseen, kauniiseen lumisateeseen. Sen rauhallisuus, hitaus, tunne ettei ole kiire minnekään, saa ainakin minun mieleni rauhoittumaan. Tekee mieli pysähtyä ja ihastella hiljakseen maahan satelevia isoja hiutaleita.

Tähän loppuun valitulla höyhenkuvallakin on merkityksensä: tuntojensa keventäminen kirjoittamalla. Yksi tapa keventää mieltään on purkaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon. Ajatusten virta on loputon, kun kantaa paljon sydämellään. Toisille sopii puhuminen, toisille kirjoittaminen. Pääasia vain on, että saa sen pahimman lastin sydämeltään pois.

Minkälaisia höyhenen kevyitä hetkiä te olette viime aikoina kokeneet? Mikä saa teidät tuntemaan olonne kevyiksi, rauhallisiksi? Oletteko pystyneet saavuttamaan edes hetkeksi sellaista oloa, että on helppo vaan olla? Mikä saa teidät juuri nyt onnelliseksi? :)

Laura