Kaloreiden laskeminen on ollut ehkäpä se suurin este parantumiselleni - eli sitä on todellakin tullut harrastettua! Vaikka sairastumiseni lähtikin liikkeelle ortoreksiasta, eikä tarkoitukseni ollut suinkaan laihduttaa, tulivat kalorit ja niiden pakkomielteinen laskeminen hyvinkin nopeasti osaksi elämääni. Kaikki lähti ruokien ylöskirjaamisesta, päivittäisten kaloreiden ynnäämisestä ja ruokavalion suppenemisesta kaikkein kevyimpiin tuotteisiin. Ortorektinen ajattelumalli saikin väistyä mielestäni aika nopeasti, eikä pian millään muulla ollut minulle merkitystä kuin sillä, että tuote sisältäisi mahdollisimman vähän kaloreita - oli se sitten terveellistä tai ei. Ajatus terveellisestä elämäntavasta päättyi oman terveytensä tuhoamiseen.
Koenkin, että minua ei ole kerta toisensa jälkeen vetänyt takaisin sairauden syövereihin suinkaan halu laihduttaa päästyäni normaaliin painoon osastohoidossa tai itseinho mitä vartalooni tulee. Vaikka kehonkuvani on ollut hyvinkin vääristynyt sairauteni aikana ja jokainen muutos kehossani painoni noustua on saanut ahdistuksen kohoamaan valtaisaksi, olen mielestäni päässyt yllättävänkin hyvin sinuiksi muuttuneen vartaloni kanssa. Tämän uskonkin olevan seurausta siitä, että sairauteni ei lähtenyt laihduttamisajatuksesta, vaan sen sijaan olin sairastuessani enemmän sinut kroppani suhteen kuin ikinä aiemmin! Laihdutusajatusten sijaan koenkin, että minut on sairaudessa pitänyt kiinni niin tiukasti vääristyneet ja erittäin pinttyneet ajatukseni ruokaan liittyen - yhtenä suurimpana tekijänä juurikin pakonomaisuus kaloreiden suhteen.
Esimerkiksi Helsingin osastojaksoltani kotiuduttuani olin normaalipainoinen, mutten muista kokeneeni normaalipainoista kehoani mitenkään inhottavana. Muistan olleeni sen kanssa jopa yllättävän sinut siihen nähden, kuinka paljon painoni oli noussut vain muutaman kuukauden aikana. Kotiuduttuani mielessäni ei siis käväissyt kertaakaan halua laihtua, mutta sairaat ajattelutavat mitä ruokaan tulee, valtasivat minut aivan liian nopeasti. Tavallaan ne eivät olleet koskaan lähteneet ajattelumaailmastani siten, että olisin oikeasti saanut muodostettua niiden tilalle pysyviä, uusia ja terveitä ajattelumalleja. Palasin siis kotiuduttuani - ja jo lomilla - automaattisesti niihin samoihin ajatusmalleihin ja toimintatapoihin, joista osastolla ollessani varmasti luulinkin jo päässeeni eroon. Kotona kuvioihin astuin mukaan samaan turvaruoat ja kaloreiden jatkuva pyörittely mielen päällä. Ja vaikkei laihtuminen tarkoituksena olisikaan, sehän tuollaisesta sairaasta - vaikkakin paljonkin jo osastojakson aikana parantuneesta - ajattelumaailmasta seuraa. Ja suurimpana syyllisenä tähän siis kaloreiden "ihmeellinen" maailma, josta en päässyt millään keinolla irti. Vuosia olin muodostanut mieleeni ne valheelliset päivittäiskalorirajat itselleni, jotka parhaimmillaankin kulkivat aivan liian alhaisissa lukemissa. Pinttyneet ajattelutavat olivat tiukassa, enkä niistä irti päässyt.
Tällä hetkellä suurimpana erona tuolloiseen tilanteeseeni onkin juuri tuo kaloreiden valloittaman ajatusmaailman katoaminen - kalorit ovat menettäneet merkityksensä minulle. Uskon vahvasti tämän olevan suurimmassa roolissa sille vapaudelle, jota nyt koen ruokailun suhteen. Ilman kalorilaskennasta irtipääsyä tähän pisteeseen pääseminen ei todellakaan olisi ollut mahdollista! Mutta miten olenkaan sitten pystynyt tuon pakonomaisen tavan jättämään taakseni? Osastohoidossa olessani on kalorilaskurin aina hetkellisesti katkaissut yksinkertaisesti se, että ruokamäärä on kasvanut niin moninkertaisesti, etten ole halunnut ajatellakaan sitä energiamäärää, mitä entiseen verrattuna söin! Suljin mielestäni ruokien energiamäärät, sillä muuten en olisi selviytynyuy päivittäisistä aterioistani. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua vaikuttamasta niihin asioihin, joita itse sain ateriasuunnitelmani suhteen päättää. Pienimmät leivät, kevyimmät leikkeleen ja niukat rasvamäärät seurasivat kyllä sinnikkäästi minua myös osastolla, kun sain itse aamu- ja iltapalani koota. Ja kun kotilomille pääsin, käynnisteli laskuri mielessäni itseään kuin automaattisesti. Mutta osastojaksoillani pakonomaisuus hellittyi hetkeksi jokaisella kerralla, muttei kuitenkaan kovin kantavin tuloksin.
Nyt jotain on kuitenkin muuttunut pääni sisällä pysyvästi. Ruoka ei näyttäydy mielessäni pelkkinä kaloreina, vaan ruokana, nautinnon lähteenä ja ennen kaikkea elinehtona. Nyt minulle merkitsevät paljon enemmän ruoan muu ravintosisältöä sekä sen maistuvuus. Kun aloin kohdata sinnikkäästi ruokapelkojani ja toistamaan vaikeita asioita kerta toisensa jälkeen, alkoi ruokakin näyttäytyä minulle aivan eri tavalla. Uskonkin, että kaloriajattelusta eroonpääsy on seurausta muutoin tervehtyneistä ajattelumalleista ja toimintatavoista. Omalla kohdallani kaloriajattelu on haalennut sitä mukaan, mitä rohkeammin olen kokeillut erilaisia ruokia, syönyt normaalisti ja ennen kaikkea huomannut käytännössä sen hyvän vaikutuksen, mikä tällä normaalilla ja ravitsevalla syömisellä on vointiini ollut. Myös kevyttuotteista luopuminen on ollut tässä suhteessa varsin merkittävä ja tärkeä asia! Hyppääminen rohkeasti kohti tuntematonta auttaa minusta parhaiten pois kaloreiden maailmasta. Itse olenkin suosinut tukimuotona muiden tekemän ruoan syömistä, ravintolassa käymistä sekä muutenkin itselleni tuntemattomien ruokien syömistä - tällöin minun on ollut pakko hellittää otettani kaloriajattelusta edes hetkeksi. Osastollakin yksi suurimmista syistä kalorilaskurin sammumiseen oli juurikin se, että en voinut mitenkään vaikuttaa annossisältöihin tai tietää niiden tarkkaa energiasisältöä. Pelottavaa, mutta ajan myötä myös todella vapauttavaa! Sama on omalla kohdallani toiminut myös ulkomaan reissuilla, kun yhtäkään omaa turvaruokaani ei ole ollut saatavilla. On ollut pakko uskaltautua syömään tarjolla olevaa ruokaa ja aivan uudenlaisia tuotteita. Ja olo on ollut alkukankeuksien jälkeen aina huomattavasti vapautuneempi kuin kotoa reissuun lähdettyäni!
Kaloriajatteluhan on varmasti suurimmalla osalla varsin pakko-oireista juurikin kehon aliravitsemustilan takia. Kun aivot eivät saa tarpeeksi ravintoa, niin ajatus käy varsin pakonomaiseksi. Tämä kaikki tukee osaltaan myös kaloriajattelun voimakkuutta. Eli uskon vahvasti siihen, että meidän jokaisen on mahdollista jättää kalorit taaksemme, kunhan ravitsemustila korjaantuu. Tätä tukee ja edesauttaa pelojen rohkea kohtaaminen, tuntemattomaan heittäytyminen ja itsensä haastaminen! Pelottavaa ja ahdistavaa, mutta lopulta todella palkitsevaa! :)
Minulla rupeaa automaattisesti raksuttamaan aivoihini kasvanut kalorilaskuri ja siksi kysyisinkin kuinka paljon syöt yleensä karkkeja yms. makeita? Eli meneekö koko pussi jne. Ihan vaan jotta ymmärtäisin mikä on ns. Normaalia syömistä.
Tämä kyseinen tie on ollut pitkä kuljettavaksi, mutta hyvällä mallilla voin sanoa asioiden tämän suhteen olevan tällä hetkellä.Vaikka usein varsinkin terveiden puolelta kyseinalaistetaan herkkujen syömisen tärkeys anoreksiasta parantumisen suhteen, ei sitä oikeasti voi minusta aliarvioida! Sillä on suunnattoman tärkeä rooli erilaisten kieltojen ja pelkojen katoamisen suhteen sekä normaalin syömiskäyttäytymisen sisäistämisessä.
Osastohoidossa jälkiruoat kuuluvat normaalina osana ateriasuunnitelmaan, minkä lisäksi niitä on ainakin omalla kohdallani lisäilty sinne myös muille aterioille. Esimerkiksi Helsingissä ollessani välipala oli aina jokin jälkiruokamainen herkku, sekä Nutridrink korvattiin lopulta vapaavalintaisella herkkuannoksella. Näin pyritään normalisoimaan se ajattelumaailma, mikä makeiden herkkujen syömiseen sairastuneella syntyy. Itse olen myös todennut jälkiruon olevan hyvä päätös aterialle, se piste iin päällä. Tällöin makeahammasta ei jää kolottamaan, eivätkä herkkuhimot kasva valtaviksi omassa mielessä. Omalla kohdallani ateriasuunnitelmaan suunnitellut jälkiruoat sekä herkkulisät ovat olleet todella onnistunut ratkaisu tässä suhteessa. Siten jälkiruokien syönti on mielessäni arkipäiväistetty, eivätkä ne ole jääneet peloksi sairaaseen ajattelutapaani. Aluksi jälkiruoat olivat aivan valtava ahdistuksen aiheuttaja ilman nautinnon häivääkään, minkä jälkeen aloin ahdistuksen kera niistä jopa nauttimaan. Kun pääsin tietyn kynnyksen yli, olivat ne jopa päiväni kohokohta! Nyt voisin kuvailla niiden olevan normaali osa tavanomaista syömiskäyttäytymistäni. Tämä kuvaa hyvin sitä tietä, jonka ajatuksissani olen kulkenut mitä herkkujen syöntiin tulee. Tämä tie on pitänyt sisällään monet ahdistukset, joihin olen sillä hetkellä vilpittömästi uskonut kuolevani. Mutta niin vain olen yhä hengissä ja nautin myös makeista herkuista ilman huonoa omaatuntoa tai ahdistuksen tunnetta.
Vaikka olenkin kokenut osastojaksojeni jälkeen selvästi huonompiakin kausia, en täysin herkuttomalle linjalle ole ensimmäisen osastojaksoni jälkeen lähtenyt kertaakaan. On ollut kausia, jolloin herkut ovat saaneet minut jättämään tavallista ruokaa väliin tai herkkujen syöminen on noussut jälleen suureksi möröksi mielessäni. Tavalla tai toisella olen ne kuitenkin arjessani pitänyt, mihin olen tavallaan todella tyytyväinen, vaikkeivat tavat näin jälkeenpäin ajateltuna niitä parhaimpia olekaan olleet. Niiden avulla olen kumonnut sairaita ajatuksiani liittyen kaloreihin sekä tiettyjen ruokien "vaarallisuuteen ja paheellisuuteen"- hivuttautunut vähitellen irti "olen huono ihminen, kun herkuttelen" -ajattelumallistani. Kotona minulla on ollut selkeä linja, jota olen herkkujen suhteen vaikeimpina aikoina noudattanut, ja josta olen sitten selviytynyt tämän hetkiseen tilanteeseeni. Olen ottanut linjakseni sen, että jos vaikkapa kylässä ruoan päälle tarjotaan jälkkäriä, otan sitä itsekin. Kun mennään kahvittelemaan, ei ole normaalia tyytyä aina mustaan kahviin, vaan normaalia on ottaa kahvin kaveriksi jotain hyvää. Kaikki mikä oli tässäkin suhteessa osa tavanomaista käyttäytymistäni terveenä, tulisi minun myös sallia ne asiat osaksi tavallista toimintaani nykyäänkin - siinä pitkäaikainen ohjenuorani.
Mutta koska olen ollut aina sellainen karkkihiiri että, on se ollut minulle juurikin se herkku, mitä olen halunnut oppia jälleen syömään - ja nautinnon kera tietenkin! Tottakai se on samalla ollut minulle myös se vaikein ajatuksella, etten saisi nauttia ainakaan sitä minulle mieluisinta - siitähän vasta huonoa omaatuntoa pitäisikin kärsiä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen oikeasti tehnyt töitä senkin eteen, että olen saanut normalisoitua karkkien syömistäni ja asian työstämisestä löytyy selkeä logiikka! Minulle turvallisin tapa syödä karkkia oli pitkään ostaa irtokarkkipussi, jolloin määrä olisi juuri minulle sopiva ja tarkoin rajattu. Tämä vei mennessään pelottavan ajatuksen siitä, että söisin karkkeja liikaa. Samalla tämä oli myös lupa minulle syödä juurikin tämä koko määrä. Aloitin aluksi noin 100 grammasta, mitä olen vähitellen sitten nostanut aina psyykkeeni sietokyvyn mukaan. Pitkään aikaan vapaa napostelu oli mahdottomuus ja isompaa valmiskarkkipussia en uskaltanut ostaa siinä pelossa, etten olisi voinut lopettaa syömistä. Koin myös hallitsevani tilanteen paremmin, kun tiesin grammalleen tarkan karkkimäärän. Toki tällainen ajatus piti pitkään minut kiinni sairaudessa, mutta oli mielestäni samalla kuitenkin sallittu keino lähtiessäni työstämään karkkipelkoani.
Tällä hetkellä olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn syömään mielestäni melkoisen vapaasti karkkia - entiseen verrattuna todella todella paljon vapaammin! Tietynlainen tietoisuus on varmasti vielä pitkään läsnä, mutta karkkien syöminen ei kyllä aiheuta enää ahdistusta laisinkaan! Pitkään käytin apuna sellaista, että totesin ääneen vaikkapa Jarnolle suunnitelmani syödä karkkia, jolloin se toimi minulle riitävänä lupana. Nykyään en tosin tarvitse enää sitäkään, vaan uskallan itse niin sanotusti kantaa vastuun syömisistäni - tiedän minun saavan syödä herkkuja siinä missä muutkin saavat niitä syödä. Mikä tekisi minut tässä suhteessa jotenkin erilaiseksi? Mutta pitkään ajatusten lausuminen ääneen toimi sellaisena asian varmistamisena itselle, että toiminhan nyt oikein. Tällä hetkellä syön hyvää, aina kun mieleni sitä tekee! Se on arkipäiväistänyt asian minulle siten, että kun herkut eivät ole kiellettyjen listalle, ei niitä mielikään koko aikaa halaja.
Saatan napostella suklaata keittiön kaappien kätköistä, ottaa jäätelöä pakastimesta, tyydyttää makeannälkäni kuivatuilla hedelmillä tai sitten ostan illaksi vartavasten karkkipussin. Joskus makeannälkä tyydyttyy yhdellä suklaapalalla, joskus vuorostaan muutamalla suklaapatukalla. Pystyn luottamaan siihen, että määrät pysyvät normaaleina, kunhan en syö herkkuja nälkääni, vaan tavallisen ruoan lisänä. Niiden takia ei jätetä muuta ruokaa syömättä, eikä kompensoida seuraavana päivänä millään tavalla - ei ruoan eikä liikunnan avulla! Uskallan napostella illan aikana kotona tai vaikkapa juhlissa jo melkoisen vapaasti - yhä sen pienen tietoisuuden kera kuitenkin. Mutta missään nimessä en enää tiedä syömiäni karkkeja määrällisesti yhden karkin tarkkuudella - kukapa sellaisia määriä jaksaisi laskeakaan ;) Ja kun hetki on mukava ja luonnollinen, on pääasiassa vaikkapa ystävien kanssa seurustelu, eikä karkkien laskeminen! Kun ostan karkkia niin määrät irtokarkkipusseissa vaihtelevat yleensä 150-200 gramman välillä, ja tuolloin syön yleensä koko pussin kerrallaan.
Terveenä saatoin hyvinkin ostaa jopa 300 gramman pussin - joskus se meni kokonaan kerralla, joskus söin pussista vain muutaman. Normaalia on toimia hetken fiiliksen mukaan! Joku ostaa mieluummin vähän ja usein, toinen taas herkutteelee kerralla isomman pussin, mutta ehkäpä hieman harvemmin. Kaikkien ruokailuun liittyvien tapojen normalisoiminen ja uudelleen oppinen vie varmasti jokaisella aikansa, eikä yhtä oikeaa tapaa tai määrää ole olemassa - herkkujenkaan suhteen. Omiin tuntemuksiin ja mielitekoihin luottaminen voi pitkään tuntua pelottavalta, jolloin on aluksi turvallisempaa toimia vaikkapa juuri ateriasuunnitelmaan ja sinne suunniteltuihin herkkumääriin tukeutuen. Mutta kyllä se taito kuunnella itseä vielä varmasti jokaiselle on mahdollista löytää vuosienkin jälkeen. Itse koen sen jo aika lailla löytäneeni - myös herkkujen syönnin osalta! :)
Mitkä ruuat tuntuvat edelleen haasteellisilta?
Koko sairauteni ajan minulle haasteellisimpia ruoka-aineita ovat olleet rasva, kerma sekä juusto. Rasvakammoni on ollut kokoa valtaisa, enkä näkyvää rasvaa ole voinut käyttää itse lähes koko sairauteni aikana. Tämän vuoksi osastollakin ateriasuunnitelmassani oli pähkinöitä sen sijaan, että levitettä olisin käyttänyt enemmän normaalissa määrin. Nyt olen kuitenkin kammoni hienosti selättänyt, ja esimerkiksi juusto, öljyt sekä kerma ovat osa jokapäiväistä ruokavaliotani. Käytän kyseisiä tuotteita normaaliin tapaan ruokaa laittaessani, enkä halua jättää niitä pois useastakaan syystä. Niiden käyttö vahvistaa tervettä puoltani, mutta samalla ne tuovat makua ruokaan ja takaavat minulle tarvittavien ravinto-aineiden saannin.
Minulle haasteellisimmat ruoat kuitenkin yhä liittyvät ehkäpä juurikin näihin ruoka-aineisiin. Vaikka pystynkin syömään tällä hetkellä aivan mitä ruokia tahansa, syön näitä kyseisiä ruoka-aineita sisältäviä ruokia kuitenkin suurimman tiedostamisen kera. Toisaalta tämä on varmasti terveidenkin ihmisten kohdalla täysin normaalia, että rasvaisia ruokia tulee säännösteltyä muita ruoka-aineita enemmän. Vielä on siis mielessäni hieman hakusessa, että olenko jo normaalin tiedostamisen puolella, mitä rasvaisempien ruokien käyttöön tulee vai onko vaaka kallellaan vielä hippusen verran sinne vanhojen ajattelumallien puolelle. Tässäkin suhteessa kaloriajattelu on kuitenkin taaksejäänyttä elämää siinä suhteessa, että esimerkiksi hyvien rasvojen käyttäminen ruoanlaitossa sekä niiden saaminen vaikkapa pähkinöiden ja manteleiden muodossa ei ole minulle enää ongelma eikä mikään! Kannoillani oleva pienen pieni varjo liittyy siten ehkäpä vielä hieman siihen rasvaisempien ruokien leimaamiseen "epäterveellisiksi". En halua kuitenkaan enää ikinä kallistua minkäänlaisen ehdottomuuden puolelle tai ajatella yhdestäkään ruoasta, että se olisi jollakin tapaa kiellettyä. Nautin kaikkea hyvillä mielin - eihän ruokavalioni kyseisistä ruoista kuitenkaan kokonaan koostu!
Haastavien kategoriaan voisin nostaa yhä tiettyjen juomien juomisen. Kaikkein pisimpään olen painiskellut kaloripitroisten juomien nauttimisen kanssa, mikä toisaalta on vailla logiikan häivää. Miksi maito olisi minulle vaikeampaa kuin vaikkapa suklaa tai kermajäätelö? Tämän ajatuksen kanssa olen taistellut aivan näihin kuukausiin saakka, kunnes päätin heittää vanhat tottumukseni romukoppaan ja alkaa juoda aina pääaterioiden yhdeydessä joko maitoa, piimää tai tuoremehua. Tämä on ollut loistava ratkaisu ja varsin helppo sellainen, kun muutokseen lopulta päätin ryhtyä. Tämäkin oli taas viime vuosilta mieleeni jäänyt väristynyt ajattelumalli, jonka toteuttamiselle ei ollut minkäänlaista järjellistä perustelua - enhän enää niitä kaloreitakaan pelännyt? Ruokajuomien mukaanottaminen tuntuu nykyään siis jo hyvinkin luonnolliselta, mutta vieläkään en esimerkiksi limsoja juo. Tälle asialle en ole uhrannut sen kummempaa ajatusta ehkäpä sen vuoksi, etten ole terveenäkään ollut mikään limasan suurkuluttaja? Sillä esimerkiksi nyt kotitekoisen siman tuolla valmistuessa ihan odotan sitä hetkeä, että pääsen tekemään ensimaistelut sen suhteen! Eli vaikka juomien juominen ei olekaan pääni sisällä vielä ihan käsitelty asia, toimintani ei täysin ennaltaan sen asian suhteen vielä ole, eikä se litratolkulla maitoa juova Laura ole takaisin palannut, ollaan hyvinkin jo reissun päällä asian suhteen :)
Jos ei ajatella yksittäisten haasteellisten ruokien syömistä, on yksi haasteellisimmista asioista minulle kuitenkin niiden ei kaikkein mieluisimpien ruokien syönti. Tavallaan tämä menee tuohon kategoriaan, että jotkin ruoat olisivat toisia ruokia haastavampia. Vaikka ruoka itsessän ei olisi minulle millään tavalla haastava, tai olisi sairauden sanelemana ollut aikanaan suorastaan jopa suhteellisen helppo, vaikeuttaa sen syömistä se, ettei se ole minulle itselleni mieluista. Siihen on vielä totutteleminen, että aina ruoan ei tarvitse olla sitä maistuvinta, vaan joskus sitä tulee syödä pelkästään tankkauksen, energiansaannin vuoksi. Tällä hetkellä vielä liikaa tukeudun ajatukseen, että kun kerran syön kunnolla, niin haluan syödä sitten varmasti minulle maistuvaa ruokaa! Toki haluan ja saankin mielestäni pitää siitä kiinni, että pääasiassa ruoka on minulle mieluista, mutta myös epämieluisaa ruokaa on pystyttävä syömään! Silloin ollaan päästy oikealle ajatustasolle ruoan merkityksestä ja tarpeellisuudesta energian tuojana.
Onko sinulla vielä joku "kielletty ruoka", mitä kovasti himoitsisit, mutta et ole vielä "kyennyt" syömään?
Ei ole - ja voin kertoa sen tuntuvan aivan tavattoman hyvältä! Mietin vastausta tähän pitkään, mutta en oikeasti pystynyt keksimään yhtäkään ruokaa, mitä en olisi valmis ainakin maistamaan. Kuten aiemmassa vastauksessani kerroinkin, liittyy minulla tiettyihin ruokiin ja juomiin vielä pientä epämääräistä epäröintiä, mutta siitä huolimatta minulla ei ole enää olemassa kiellettyjä ja sallittuja ruokia mielessäni. Viime vuodet ovat olleet ruokailujen suhteen pelkkiä kieltoja, rajoituksia, turvaruokia sekä luovimista tässä sekavassa maailmassa. Kuten ihana lukijani kommentoikin Muutosvoimaa etsimässä -postaukseeni, on anorektikon ajattelumaailma hyvin mustavalkoinen. Ajatusmaailmani on vihdoinkin vuosien jälkeen irtautunut tuosta mustavalkoisuudesta, saaden sen tilalle mahtavan joukon eri värisävyjä ja värivariaatioita! Tämä pätee loistavasti myös tähän kielletty ruoka - sallittu ruoka -asetteluun: miksi ruoka pitäisi tällä tavalla luokitella?
Vaalinkin erittäin sallivaa ajattelutapaa todella vahvasti, sillä se vapauttaa ajattelumaailman irti pakonomaisesta ja anorektisesti sairaasta ajattelumaailmasta. Mitä vaarallista tai pahaa tavallisessa ruoassa muka olisi? Kun kokonaisuus on monipuolinen, ei yksittäinen ruoka-aine merkitse yhtikäs mitään! Sen sijaan, että ajattelisin jostain ruoasta, että mitä pahaa se minulle aiheuttaisi tai että se olisi syystä tai toisesta kielletty ajattelen, että mitä hyvää se minulle tekee: saan ruoasta joko hyviä ja tarpeellisia ravintoaineita tai sitten silkkaa nautintoa. Kumpikin vaihtoehto tuottaa minulle hyvää oloa, mikä on kaikkein tärkeintä! Fyysinen hyvinvointi on tärkeää, mutta niin on psyykkinenkin :)
Tietenkään kaikkea ei tarvitse oppiakaan syömään! Mutta tämän pitää lähteä todellisista makumieltymyksistä eikä sairauden asettamista rajoituksista! Taas se sama ohjenuora, josta muissakin vastauksissani mainitsin. Jos olen terveenä toiminut tietyllä tavalla, olisi se nytlkin minulle se oikea tapa toimia. Jos olen rakastanut tiettyä ruokaa ennen, olisi valheellista väittää sitä nyt inhoavani - tällöin sairaus olisi varmasti ajatuksen taustalla. Tai jos olen inhonnut jotain sydämeni kyllyydestä, on sen ruoan inhoaminen sallittua minulle nykyäänkin. Toki makumieltymykset muuttuvat, mutta itse olen oppinut löytämään sen totuuden sairaan ja terveen ajatuksen välistä muistelemalla mennyttä aikaa: miten olisin vastaavassa tilanteessa toiminut vielä terveenä ollessani?
Tällaisia vastauksia tällä kertaa - vielä toinenkin syömisaiheinen vastauspostaus tulossa myöhemmin:) Toivottavasti pohdintani vastasivat kysymyksiin toivotulla tavalla ja rohkaisivat taas jokaista tsemppiä kaipaavaa omalta osaltaan taistelemaan omien ruokapelkojensa kanssa!
<3: Laura
P.s. Kuvat weheartit.com :)
Koenkin, että minua ei ole kerta toisensa jälkeen vetänyt takaisin sairauden syövereihin suinkaan halu laihduttaa päästyäni normaaliin painoon osastohoidossa tai itseinho mitä vartalooni tulee. Vaikka kehonkuvani on ollut hyvinkin vääristynyt sairauteni aikana ja jokainen muutos kehossani painoni noustua on saanut ahdistuksen kohoamaan valtaisaksi, olen mielestäni päässyt yllättävänkin hyvin sinuiksi muuttuneen vartaloni kanssa. Tämän uskonkin olevan seurausta siitä, että sairauteni ei lähtenyt laihduttamisajatuksesta, vaan sen sijaan olin sairastuessani enemmän sinut kroppani suhteen kuin ikinä aiemmin! Laihdutusajatusten sijaan koenkin, että minut on sairaudessa pitänyt kiinni niin tiukasti vääristyneet ja erittäin pinttyneet ajatukseni ruokaan liittyen - yhtenä suurimpana tekijänä juurikin pakonomaisuus kaloreiden suhteen.
Esimerkiksi Helsingin osastojaksoltani kotiuduttuani olin normaalipainoinen, mutten muista kokeneeni normaalipainoista kehoani mitenkään inhottavana. Muistan olleeni sen kanssa jopa yllättävän sinut siihen nähden, kuinka paljon painoni oli noussut vain muutaman kuukauden aikana. Kotiuduttuani mielessäni ei siis käväissyt kertaakaan halua laihtua, mutta sairaat ajattelutavat mitä ruokaan tulee, valtasivat minut aivan liian nopeasti. Tavallaan ne eivät olleet koskaan lähteneet ajattelumaailmastani siten, että olisin oikeasti saanut muodostettua niiden tilalle pysyviä, uusia ja terveitä ajattelumalleja. Palasin siis kotiuduttuani - ja jo lomilla - automaattisesti niihin samoihin ajatusmalleihin ja toimintatapoihin, joista osastolla ollessani varmasti luulinkin jo päässeeni eroon. Kotona kuvioihin astuin mukaan samaan turvaruoat ja kaloreiden jatkuva pyörittely mielen päällä. Ja vaikkei laihtuminen tarkoituksena olisikaan, sehän tuollaisesta sairaasta - vaikkakin paljonkin jo osastojakson aikana parantuneesta - ajattelumaailmasta seuraa. Ja suurimpana syyllisenä tähän siis kaloreiden "ihmeellinen" maailma, josta en päässyt millään keinolla irti. Vuosia olin muodostanut mieleeni ne valheelliset päivittäiskalorirajat itselleni, jotka parhaimmillaankin kulkivat aivan liian alhaisissa lukemissa. Pinttyneet ajattelutavat olivat tiukassa, enkä niistä irti päässyt.
Tällä hetkellä suurimpana erona tuolloiseen tilanteeseeni onkin juuri tuo kaloreiden valloittaman ajatusmaailman katoaminen - kalorit ovat menettäneet merkityksensä minulle. Uskon vahvasti tämän olevan suurimmassa roolissa sille vapaudelle, jota nyt koen ruokailun suhteen. Ilman kalorilaskennasta irtipääsyä tähän pisteeseen pääseminen ei todellakaan olisi ollut mahdollista! Mutta miten olenkaan sitten pystynyt tuon pakonomaisen tavan jättämään taakseni? Osastohoidossa olessani on kalorilaskurin aina hetkellisesti katkaissut yksinkertaisesti se, että ruokamäärä on kasvanut niin moninkertaisesti, etten ole halunnut ajatellakaan sitä energiamäärää, mitä entiseen verrattuna söin! Suljin mielestäni ruokien energiamäärät, sillä muuten en olisi selviytynyuy päivittäisistä aterioistani. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua vaikuttamasta niihin asioihin, joita itse sain ateriasuunnitelmani suhteen päättää. Pienimmät leivät, kevyimmät leikkeleen ja niukat rasvamäärät seurasivat kyllä sinnikkäästi minua myös osastolla, kun sain itse aamu- ja iltapalani koota. Ja kun kotilomille pääsin, käynnisteli laskuri mielessäni itseään kuin automaattisesti. Mutta osastojaksoillani pakonomaisuus hellittyi hetkeksi jokaisella kerralla, muttei kuitenkaan kovin kantavin tuloksin.
Nyt jotain on kuitenkin muuttunut pääni sisällä pysyvästi. Ruoka ei näyttäydy mielessäni pelkkinä kaloreina, vaan ruokana, nautinnon lähteenä ja ennen kaikkea elinehtona. Nyt minulle merkitsevät paljon enemmän ruoan muu ravintosisältöä sekä sen maistuvuus. Kun aloin kohdata sinnikkäästi ruokapelkojani ja toistamaan vaikeita asioita kerta toisensa jälkeen, alkoi ruokakin näyttäytyä minulle aivan eri tavalla. Uskonkin, että kaloriajattelusta eroonpääsy on seurausta muutoin tervehtyneistä ajattelumalleista ja toimintatavoista. Omalla kohdallani kaloriajattelu on haalennut sitä mukaan, mitä rohkeammin olen kokeillut erilaisia ruokia, syönyt normaalisti ja ennen kaikkea huomannut käytännössä sen hyvän vaikutuksen, mikä tällä normaalilla ja ravitsevalla syömisellä on vointiini ollut. Myös kevyttuotteista luopuminen on ollut tässä suhteessa varsin merkittävä ja tärkeä asia! Hyppääminen rohkeasti kohti tuntematonta auttaa minusta parhaiten pois kaloreiden maailmasta. Itse olenkin suosinut tukimuotona muiden tekemän ruoan syömistä, ravintolassa käymistä sekä muutenkin itselleni tuntemattomien ruokien syömistä - tällöin minun on ollut pakko hellittää otettani kaloriajattelusta edes hetkeksi. Osastollakin yksi suurimmista syistä kalorilaskurin sammumiseen oli juurikin se, että en voinut mitenkään vaikuttaa annossisältöihin tai tietää niiden tarkkaa energiasisältöä. Pelottavaa, mutta ajan myötä myös todella vapauttavaa! Sama on omalla kohdallani toiminut myös ulkomaan reissuilla, kun yhtäkään omaa turvaruokaani ei ole ollut saatavilla. On ollut pakko uskaltautua syömään tarjolla olevaa ruokaa ja aivan uudenlaisia tuotteita. Ja olo on ollut alkukankeuksien jälkeen aina huomattavasti vapautuneempi kuin kotoa reissuun lähdettyäni!
Kaloriajatteluhan on varmasti suurimmalla osalla varsin pakko-oireista juurikin kehon aliravitsemustilan takia. Kun aivot eivät saa tarpeeksi ravintoa, niin ajatus käy varsin pakonomaiseksi. Tämä kaikki tukee osaltaan myös kaloriajattelun voimakkuutta. Eli uskon vahvasti siihen, että meidän jokaisen on mahdollista jättää kalorit taaksemme, kunhan ravitsemustila korjaantuu. Tätä tukee ja edesauttaa pelojen rohkea kohtaaminen, tuntemattomaan heittäytyminen ja itsensä haastaminen! Pelottavaa ja ahdistavaa, mutta lopulta todella palkitsevaa! :)
Minulla rupeaa automaattisesti raksuttamaan aivoihini kasvanut kalorilaskuri ja siksi kysyisinkin kuinka paljon syöt yleensä karkkeja yms. makeita? Eli meneekö koko pussi jne. Ihan vaan jotta ymmärtäisin mikä on ns. Normaalia syömistä.
Tämä kyseinen tie on ollut pitkä kuljettavaksi, mutta hyvällä mallilla voin sanoa asioiden tämän suhteen olevan tällä hetkellä.Vaikka usein varsinkin terveiden puolelta kyseinalaistetaan herkkujen syömisen tärkeys anoreksiasta parantumisen suhteen, ei sitä oikeasti voi minusta aliarvioida! Sillä on suunnattoman tärkeä rooli erilaisten kieltojen ja pelkojen katoamisen suhteen sekä normaalin syömiskäyttäytymisen sisäistämisessä.
Osastohoidossa jälkiruoat kuuluvat normaalina osana ateriasuunnitelmaan, minkä lisäksi niitä on ainakin omalla kohdallani lisäilty sinne myös muille aterioille. Esimerkiksi Helsingissä ollessani välipala oli aina jokin jälkiruokamainen herkku, sekä Nutridrink korvattiin lopulta vapaavalintaisella herkkuannoksella. Näin pyritään normalisoimaan se ajattelumaailma, mikä makeiden herkkujen syömiseen sairastuneella syntyy. Itse olen myös todennut jälkiruon olevan hyvä päätös aterialle, se piste iin päällä. Tällöin makeahammasta ei jää kolottamaan, eivätkä herkkuhimot kasva valtaviksi omassa mielessä. Omalla kohdallani ateriasuunnitelmaan suunnitellut jälkiruoat sekä herkkulisät ovat olleet todella onnistunut ratkaisu tässä suhteessa. Siten jälkiruokien syönti on mielessäni arkipäiväistetty, eivätkä ne ole jääneet peloksi sairaaseen ajattelutapaani. Aluksi jälkiruoat olivat aivan valtava ahdistuksen aiheuttaja ilman nautinnon häivääkään, minkä jälkeen aloin ahdistuksen kera niistä jopa nauttimaan. Kun pääsin tietyn kynnyksen yli, olivat ne jopa päiväni kohokohta! Nyt voisin kuvailla niiden olevan normaali osa tavanomaista syömiskäyttäytymistäni. Tämä kuvaa hyvin sitä tietä, jonka ajatuksissani olen kulkenut mitä herkkujen syöntiin tulee. Tämä tie on pitänyt sisällään monet ahdistukset, joihin olen sillä hetkellä vilpittömästi uskonut kuolevani. Mutta niin vain olen yhä hengissä ja nautin myös makeista herkuista ilman huonoa omaatuntoa tai ahdistuksen tunnetta.
Vaikka olenkin kokenut osastojaksojeni jälkeen selvästi huonompiakin kausia, en täysin herkuttomalle linjalle ole ensimmäisen osastojaksoni jälkeen lähtenyt kertaakaan. On ollut kausia, jolloin herkut ovat saaneet minut jättämään tavallista ruokaa väliin tai herkkujen syöminen on noussut jälleen suureksi möröksi mielessäni. Tavalla tai toisella olen ne kuitenkin arjessani pitänyt, mihin olen tavallaan todella tyytyväinen, vaikkeivat tavat näin jälkeenpäin ajateltuna niitä parhaimpia olekaan olleet. Niiden avulla olen kumonnut sairaita ajatuksiani liittyen kaloreihin sekä tiettyjen ruokien "vaarallisuuteen ja paheellisuuteen"- hivuttautunut vähitellen irti "olen huono ihminen, kun herkuttelen" -ajattelumallistani. Kotona minulla on ollut selkeä linja, jota olen herkkujen suhteen vaikeimpina aikoina noudattanut, ja josta olen sitten selviytynyt tämän hetkiseen tilanteeseeni. Olen ottanut linjakseni sen, että jos vaikkapa kylässä ruoan päälle tarjotaan jälkkäriä, otan sitä itsekin. Kun mennään kahvittelemaan, ei ole normaalia tyytyä aina mustaan kahviin, vaan normaalia on ottaa kahvin kaveriksi jotain hyvää. Kaikki mikä oli tässäkin suhteessa osa tavanomaista käyttäytymistäni terveenä, tulisi minun myös sallia ne asiat osaksi tavallista toimintaani nykyäänkin - siinä pitkäaikainen ohjenuorani.
Mutta koska olen ollut aina sellainen karkkihiiri että, on se ollut minulle juurikin se herkku, mitä olen halunnut oppia jälleen syömään - ja nautinnon kera tietenkin! Tottakai se on samalla ollut minulle myös se vaikein ajatuksella, etten saisi nauttia ainakaan sitä minulle mieluisinta - siitähän vasta huonoa omaatuntoa pitäisikin kärsiä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen oikeasti tehnyt töitä senkin eteen, että olen saanut normalisoitua karkkien syömistäni ja asian työstämisestä löytyy selkeä logiikka! Minulle turvallisin tapa syödä karkkia oli pitkään ostaa irtokarkkipussi, jolloin määrä olisi juuri minulle sopiva ja tarkoin rajattu. Tämä vei mennessään pelottavan ajatuksen siitä, että söisin karkkeja liikaa. Samalla tämä oli myös lupa minulle syödä juurikin tämä koko määrä. Aloitin aluksi noin 100 grammasta, mitä olen vähitellen sitten nostanut aina psyykkeeni sietokyvyn mukaan. Pitkään aikaan vapaa napostelu oli mahdottomuus ja isompaa valmiskarkkipussia en uskaltanut ostaa siinä pelossa, etten olisi voinut lopettaa syömistä. Koin myös hallitsevani tilanteen paremmin, kun tiesin grammalleen tarkan karkkimäärän. Toki tällainen ajatus piti pitkään minut kiinni sairaudessa, mutta oli mielestäni samalla kuitenkin sallittu keino lähtiessäni työstämään karkkipelkoani.
Tällä hetkellä olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn syömään mielestäni melkoisen vapaasti karkkia - entiseen verrattuna todella todella paljon vapaammin! Tietynlainen tietoisuus on varmasti vielä pitkään läsnä, mutta karkkien syöminen ei kyllä aiheuta enää ahdistusta laisinkaan! Pitkään käytin apuna sellaista, että totesin ääneen vaikkapa Jarnolle suunnitelmani syödä karkkia, jolloin se toimi minulle riitävänä lupana. Nykyään en tosin tarvitse enää sitäkään, vaan uskallan itse niin sanotusti kantaa vastuun syömisistäni - tiedän minun saavan syödä herkkuja siinä missä muutkin saavat niitä syödä. Mikä tekisi minut tässä suhteessa jotenkin erilaiseksi? Mutta pitkään ajatusten lausuminen ääneen toimi sellaisena asian varmistamisena itselle, että toiminhan nyt oikein. Tällä hetkellä syön hyvää, aina kun mieleni sitä tekee! Se on arkipäiväistänyt asian minulle siten, että kun herkut eivät ole kiellettyjen listalle, ei niitä mielikään koko aikaa halaja.
Saatan napostella suklaata keittiön kaappien kätköistä, ottaa jäätelöä pakastimesta, tyydyttää makeannälkäni kuivatuilla hedelmillä tai sitten ostan illaksi vartavasten karkkipussin. Joskus makeannälkä tyydyttyy yhdellä suklaapalalla, joskus vuorostaan muutamalla suklaapatukalla. Pystyn luottamaan siihen, että määrät pysyvät normaaleina, kunhan en syö herkkuja nälkääni, vaan tavallisen ruoan lisänä. Niiden takia ei jätetä muuta ruokaa syömättä, eikä kompensoida seuraavana päivänä millään tavalla - ei ruoan eikä liikunnan avulla! Uskallan napostella illan aikana kotona tai vaikkapa juhlissa jo melkoisen vapaasti - yhä sen pienen tietoisuuden kera kuitenkin. Mutta missään nimessä en enää tiedä syömiäni karkkeja määrällisesti yhden karkin tarkkuudella - kukapa sellaisia määriä jaksaisi laskeakaan ;) Ja kun hetki on mukava ja luonnollinen, on pääasiassa vaikkapa ystävien kanssa seurustelu, eikä karkkien laskeminen! Kun ostan karkkia niin määrät irtokarkkipusseissa vaihtelevat yleensä 150-200 gramman välillä, ja tuolloin syön yleensä koko pussin kerrallaan.
Terveenä saatoin hyvinkin ostaa jopa 300 gramman pussin - joskus se meni kokonaan kerralla, joskus söin pussista vain muutaman. Normaalia on toimia hetken fiiliksen mukaan! Joku ostaa mieluummin vähän ja usein, toinen taas herkutteelee kerralla isomman pussin, mutta ehkäpä hieman harvemmin. Kaikkien ruokailuun liittyvien tapojen normalisoiminen ja uudelleen oppinen vie varmasti jokaisella aikansa, eikä yhtä oikeaa tapaa tai määrää ole olemassa - herkkujenkaan suhteen. Omiin tuntemuksiin ja mielitekoihin luottaminen voi pitkään tuntua pelottavalta, jolloin on aluksi turvallisempaa toimia vaikkapa juuri ateriasuunnitelmaan ja sinne suunniteltuihin herkkumääriin tukeutuen. Mutta kyllä se taito kuunnella itseä vielä varmasti jokaiselle on mahdollista löytää vuosienkin jälkeen. Itse koen sen jo aika lailla löytäneeni - myös herkkujen syönnin osalta! :)
Koko sairauteni ajan minulle haasteellisimpia ruoka-aineita ovat olleet rasva, kerma sekä juusto. Rasvakammoni on ollut kokoa valtaisa, enkä näkyvää rasvaa ole voinut käyttää itse lähes koko sairauteni aikana. Tämän vuoksi osastollakin ateriasuunnitelmassani oli pähkinöitä sen sijaan, että levitettä olisin käyttänyt enemmän normaalissa määrin. Nyt olen kuitenkin kammoni hienosti selättänyt, ja esimerkiksi juusto, öljyt sekä kerma ovat osa jokapäiväistä ruokavaliotani. Käytän kyseisiä tuotteita normaaliin tapaan ruokaa laittaessani, enkä halua jättää niitä pois useastakaan syystä. Niiden käyttö vahvistaa tervettä puoltani, mutta samalla ne tuovat makua ruokaan ja takaavat minulle tarvittavien ravinto-aineiden saannin.
Minulle haasteellisimmat ruoat kuitenkin yhä liittyvät ehkäpä juurikin näihin ruoka-aineisiin. Vaikka pystynkin syömään tällä hetkellä aivan mitä ruokia tahansa, syön näitä kyseisiä ruoka-aineita sisältäviä ruokia kuitenkin suurimman tiedostamisen kera. Toisaalta tämä on varmasti terveidenkin ihmisten kohdalla täysin normaalia, että rasvaisia ruokia tulee säännösteltyä muita ruoka-aineita enemmän. Vielä on siis mielessäni hieman hakusessa, että olenko jo normaalin tiedostamisen puolella, mitä rasvaisempien ruokien käyttöön tulee vai onko vaaka kallellaan vielä hippusen verran sinne vanhojen ajattelumallien puolelle. Tässäkin suhteessa kaloriajattelu on kuitenkin taaksejäänyttä elämää siinä suhteessa, että esimerkiksi hyvien rasvojen käyttäminen ruoanlaitossa sekä niiden saaminen vaikkapa pähkinöiden ja manteleiden muodossa ei ole minulle enää ongelma eikä mikään! Kannoillani oleva pienen pieni varjo liittyy siten ehkäpä vielä hieman siihen rasvaisempien ruokien leimaamiseen "epäterveellisiksi". En halua kuitenkaan enää ikinä kallistua minkäänlaisen ehdottomuuden puolelle tai ajatella yhdestäkään ruoasta, että se olisi jollakin tapaa kiellettyä. Nautin kaikkea hyvillä mielin - eihän ruokavalioni kyseisistä ruoista kuitenkaan kokonaan koostu!
Haastavien kategoriaan voisin nostaa yhä tiettyjen juomien juomisen. Kaikkein pisimpään olen painiskellut kaloripitroisten juomien nauttimisen kanssa, mikä toisaalta on vailla logiikan häivää. Miksi maito olisi minulle vaikeampaa kuin vaikkapa suklaa tai kermajäätelö? Tämän ajatuksen kanssa olen taistellut aivan näihin kuukausiin saakka, kunnes päätin heittää vanhat tottumukseni romukoppaan ja alkaa juoda aina pääaterioiden yhdeydessä joko maitoa, piimää tai tuoremehua. Tämä on ollut loistava ratkaisu ja varsin helppo sellainen, kun muutokseen lopulta päätin ryhtyä. Tämäkin oli taas viime vuosilta mieleeni jäänyt väristynyt ajattelumalli, jonka toteuttamiselle ei ollut minkäänlaista järjellistä perustelua - enhän enää niitä kaloreitakaan pelännyt? Ruokajuomien mukaanottaminen tuntuu nykyään siis jo hyvinkin luonnolliselta, mutta vieläkään en esimerkiksi limsoja juo. Tälle asialle en ole uhrannut sen kummempaa ajatusta ehkäpä sen vuoksi, etten ole terveenäkään ollut mikään limasan suurkuluttaja? Sillä esimerkiksi nyt kotitekoisen siman tuolla valmistuessa ihan odotan sitä hetkeä, että pääsen tekemään ensimaistelut sen suhteen! Eli vaikka juomien juominen ei olekaan pääni sisällä vielä ihan käsitelty asia, toimintani ei täysin ennaltaan sen asian suhteen vielä ole, eikä se litratolkulla maitoa juova Laura ole takaisin palannut, ollaan hyvinkin jo reissun päällä asian suhteen :)
Jos ei ajatella yksittäisten haasteellisten ruokien syömistä, on yksi haasteellisimmista asioista minulle kuitenkin niiden ei kaikkein mieluisimpien ruokien syönti. Tavallaan tämä menee tuohon kategoriaan, että jotkin ruoat olisivat toisia ruokia haastavampia. Vaikka ruoka itsessän ei olisi minulle millään tavalla haastava, tai olisi sairauden sanelemana ollut aikanaan suorastaan jopa suhteellisen helppo, vaikeuttaa sen syömistä se, ettei se ole minulle itselleni mieluista. Siihen on vielä totutteleminen, että aina ruoan ei tarvitse olla sitä maistuvinta, vaan joskus sitä tulee syödä pelkästään tankkauksen, energiansaannin vuoksi. Tällä hetkellä vielä liikaa tukeudun ajatukseen, että kun kerran syön kunnolla, niin haluan syödä sitten varmasti minulle maistuvaa ruokaa! Toki haluan ja saankin mielestäni pitää siitä kiinni, että pääasiassa ruoka on minulle mieluista, mutta myös epämieluisaa ruokaa on pystyttävä syömään! Silloin ollaan päästy oikealle ajatustasolle ruoan merkityksestä ja tarpeellisuudesta energian tuojana.
Onko sinulla vielä joku "kielletty ruoka", mitä kovasti himoitsisit, mutta et ole vielä "kyennyt" syömään?
Ei ole - ja voin kertoa sen tuntuvan aivan tavattoman hyvältä! Mietin vastausta tähän pitkään, mutta en oikeasti pystynyt keksimään yhtäkään ruokaa, mitä en olisi valmis ainakin maistamaan. Kuten aiemmassa vastauksessani kerroinkin, liittyy minulla tiettyihin ruokiin ja juomiin vielä pientä epämääräistä epäröintiä, mutta siitä huolimatta minulla ei ole enää olemassa kiellettyjä ja sallittuja ruokia mielessäni. Viime vuodet ovat olleet ruokailujen suhteen pelkkiä kieltoja, rajoituksia, turvaruokia sekä luovimista tässä sekavassa maailmassa. Kuten ihana lukijani kommentoikin Muutosvoimaa etsimässä -postaukseeni, on anorektikon ajattelumaailma hyvin mustavalkoinen. Ajatusmaailmani on vihdoinkin vuosien jälkeen irtautunut tuosta mustavalkoisuudesta, saaden sen tilalle mahtavan joukon eri värisävyjä ja värivariaatioita! Tämä pätee loistavasti myös tähän kielletty ruoka - sallittu ruoka -asetteluun: miksi ruoka pitäisi tällä tavalla luokitella?
Vaalinkin erittäin sallivaa ajattelutapaa todella vahvasti, sillä se vapauttaa ajattelumaailman irti pakonomaisesta ja anorektisesti sairaasta ajattelumaailmasta. Mitä vaarallista tai pahaa tavallisessa ruoassa muka olisi? Kun kokonaisuus on monipuolinen, ei yksittäinen ruoka-aine merkitse yhtikäs mitään! Sen sijaan, että ajattelisin jostain ruoasta, että mitä pahaa se minulle aiheuttaisi tai että se olisi syystä tai toisesta kielletty ajattelen, että mitä hyvää se minulle tekee: saan ruoasta joko hyviä ja tarpeellisia ravintoaineita tai sitten silkkaa nautintoa. Kumpikin vaihtoehto tuottaa minulle hyvää oloa, mikä on kaikkein tärkeintä! Fyysinen hyvinvointi on tärkeää, mutta niin on psyykkinenkin :)
Tietenkään kaikkea ei tarvitse oppiakaan syömään! Mutta tämän pitää lähteä todellisista makumieltymyksistä eikä sairauden asettamista rajoituksista! Taas se sama ohjenuora, josta muissakin vastauksissani mainitsin. Jos olen terveenä toiminut tietyllä tavalla, olisi se nytlkin minulle se oikea tapa toimia. Jos olen rakastanut tiettyä ruokaa ennen, olisi valheellista väittää sitä nyt inhoavani - tällöin sairaus olisi varmasti ajatuksen taustalla. Tai jos olen inhonnut jotain sydämeni kyllyydestä, on sen ruoan inhoaminen sallittua minulle nykyäänkin. Toki makumieltymykset muuttuvat, mutta itse olen oppinut löytämään sen totuuden sairaan ja terveen ajatuksen välistä muistelemalla mennyttä aikaa: miten olisin vastaavassa tilanteessa toiminut vielä terveenä ollessani?
Tällaisia vastauksia tällä kertaa - vielä toinenkin syömisaiheinen vastauspostaus tulossa myöhemmin:) Toivottavasti pohdintani vastasivat kysymyksiin toivotulla tavalla ja rohkaisivat taas jokaista tsemppiä kaipaavaa omalta osaltaan taistelemaan omien ruokapelkojensa kanssa!
<3: Laura
P.s. Kuvat weheartit.com :)
