Työruokailuni - ongelmakohtia ja löydetyt ratkaisut

Kirjoitin teille aiemmin työpäivieni ruokailuista sekä julkaisin myös yhden ruokapäiväkirjan päivältä, jolloin olin aamuvuorossa. Nyt käynkin sitten entisten ongelmakohtieni kimppuun mitä työaikaruokailuihini tulee - ja niitähän löytyi ja paljon! Työpäivien erilainen rytmi ja mahdottomuus toteuttaa ruokailuita oman sairaan mielen mukaan toivat minulle ennen ylitsepääsemättömiä haasteita työpäiviini. Nyt olen nuo kaikki oneglmakohdat onnistunut ratkaisemaan, eikä työaikana syöminen tuota minulle enää lainkaan ongelmia. Tervehtynyt mieli ja luonteva syöminen ratkaisivat nuo lukuisat ongelmat kuin itsestään, joten ero entiseen on melkoinen! Tässä siis pohdintaa entisistä ongelmakohdista sekä nykyisistä toimintatavoistani :)

I dilemma: Voinko syödä kunnon aamupalaa kotona ennen töitä, mikäli haluan ottaa jotain töissä aamukahvilla? 

Tämä ongelma perustui täysin suurimpaan haasteeseeni eli aamupalan syöntiin. Aikainen päivänaloitus ja pitkä työpäivä toivat mukanaan sen haasteen, että ei suinkaan riittänyt, että olisin kohdannut aamupala-ahdistukseni kotona ennen töihinlähtöäni, vaan ongelma tuplaantui töissä pidettävän aamupaussin myötä. Koko sairausaikanani minun on ollut vaikea sallia itselleni aamupalaa ajatellen, että sen syöminen pilaisi jo itsessään koko päivän. Myöhemmin mukaan tuli ajatus siitä, että todella haluan syödä aamupalan ja jaksaa, mutta toteutus ei ollut vielä samalla asteella hyvien ajatusteni kanssa. Tässä on siis riittänyt haastetta viime vuosien aikana enemmän kuin tarpeeksi myös töissäkäyntiin liittyen!

Töihin herätessäni olin aina kovin nälkäinen, mutten uskaltanut syödä kunnolla. Vaikka alku olisikin ollut tsemppipuuskan kourissa parempi, niukentui aamupala usein lopuksi omenaan ja ajatukseen paremmista syömisistä sitten aamukahvilla. Kuten aina ruokailuja "säästellessä", ei ruokailuni kuitenkaan onnistunut koskaan sitten aamukahvillakaan ajattelmaani tapaan. Pieni annos puuroa, puoli mukillista sokeroimatonta mehukeittoa ja musta kahvi eivät luonnollisestikaan olleet myöskään se hyvä, energiaani lisäävä aamupala, mikä minulla ajatuksissani oli kotona aamupalan väliin jättäessäni. Tästä seurasi luonnollisesikin ainostaan heikko olo ja kehää kiertävä ajatuskulku. Töiden sijaan ajatukseni jumitti huonossa olossa ja nälässä - tulevassa ruokatauossa, jolloin "söisin sitten paremmin". 

Se päivän tärkein ateria eli aamupala, jonka tarkoituksena olisi luoda onnistunut alku energiselle päivälle jäi saamatta ja lopputulos oli aina sen mukainenkin. Kun toteutin sairaita ajatuksiani ja käynnistin myös päiväni niiden mukaisesti, saneli se jo aamulla päiväni kulun. Sen sijaan, että syöminen olisi pilannut päiväni, teki sen todellisuudessa vain ja ainoastaan syömättömyys. Tuon päätöksen seuraukset eivät siis vaikuttaneet vain tuohon hetkeen, vaan kantoivat pitkälle aina iltaan asti - ja tietenkin myös tuleviin päiviin ainoastaan kasaten ahdistustaakkaa harteilleni. Joudun siis kohtaamaan aamun aikana kahdesti suurimman ahdistuksen aiheuttajani häviten aina tuon taistelun. 

Tuosta hetkestä ja noista ajatuksista on kuljettu valtaisan pitkä matka tähän päivään asti. Siihen väliin mahtuu täysin mitättömiä aamupaloja, paljon ahdistusta ja satunnaisia tsemppihetkiä. Nyt terveiden ajatusten kera pystyn käynnistämään päiväni juurikin niin hyvällä aamiaisella, kuin minun kroppani osakseen tarvitsee. Kesti kauan, ennen kuin löysin rohkeuden syödä oikeasti riittävästi. Oikeastaan rohkeus syödä riittävästi aamulla on pedannut jo siinä hetkessä mahdollisuuden onnistuneelle päivälle, onnistuneille syömisille. Kun jo aamulla olen uskaltanut syödä riittävästi, pysyy ajatus oikeilla urilla ja sen myötä ruokailut onnistuvat. Nyt en tarvitse itseni motivoimista tai tsemppausta aamiaisella. Aamupalasta on muodostunut rutiini, mikä perustuu fyýsisiin tuntemuksiin, nälkätuntemuksiin sekä tietoisuuteen oman kropan käyttäytymisestä. Niiden avulla onnistun syömään hyvän ja riittävän aamupala, millä jaksan loistavasti aamukahville asti! 

Mutta hyvä aamupala ei tarkoita minulle sitä, että pärjäisin sillä lounaaseen asti. Hyvä aamupala tarkoittaa sitä, että suoriudun aamuaskareistani loistavasti, minkä jälkeen on aika hengähtää ja samalla tankata hieman energiaa aamupäivän työtehtäviä silmällä pitäen. On täysin absurdia edes kuvitella, että pärjäisin kotona syödyllä aamupalalla yli kuusi tuntia aina lounaaseen saakka. Joten aamukahvilla syötävällä kakkosaamupalalla on myös oma, todella tärkeä roolinsa jaksamiseni kannalta. Työpaikkamme tarjoaa herkullisen aamupuuron, joten olosuhteetkin hyvälle aamupalalle ovat loistavat. En laske aamupaloja, aamupalan kaloreita tai ajattele kahden aamupalan olevan mahdoton yhtälö. Ei, kuuntelen omaa olotilaani ja annan sen määritellä toimintani.

II dilemma: Kun Jarno ei ole näkemässä, miksi söisin kunnon lämpimän ruoan töissä? Muutenkin söisin mieluiten oman kodin rauhassa, joten pitäisikö lounas jättää niukemmaksi?

Tilaisuus tekee varkaan. Tämä sama sanonta pätee varmasti lähes jokaiseen anoreksiaa sairastavaan. Ajatus siitä, että kukaan läheisistäni ei ole seuraamassa ruokailuitani toi mukanaan houkutuksen syödä niukasti ja mahdollisimman kevyesti. Vaikka kotona toisen seurassa ja tukemana ruokailu olisikin sujunut jo hyvin, niin ajatus omasta vastuusta tuntui aivan liian suurelta. Ajatukseen sekoittui ahdistus vastuun ottamisesta ja ruokailuluvan antamisesta itse itselleen, mutta myös houkutteleva ajatus syödä tilaisuuden tuleen mahdollisimman kevyesti. Usein lämmin lounasruokani vaihtui vaivihkaan rasvattomaan jogurttiin ja sairas mieli sai tyydytyksensä. 

Nyt olen onneksi päässyt täysin eroon näistä, suorastaan järjettömistä sairaista ajatuksistani. Ajatus siitä, kuinka tarvitsisin ulkopuolisen luvan ruokailuilleni on tyystin kadonnut, mutta myös ymmärrys oman vastuun ottamisesta sekä syömisen perimmäisestä tarkoituksesta on onneksi palautunut. Syön itseäni, hyvinvointiani ja jaksamistani varten. Söin yksin tai seurassa, syön vain ja ainoastaan itseäni varten, eikä muilla ihmisillä tulisi olla minkäänlaista merkitystä. Ennen sairaus nousi läheisteni ja heidän arvostuksensa yli, mutta onneksi nykyään minun ei edes tarvitse puntaroida tuollaisia asioita. Olen rehellinen ja syön myös kertomani mukaan. Nykyään Jarno luottaa minuun njiin täysin, etteivät keskustelut eväistäni ole juuri minkäänlaisia enää nykyään. Korkeintaan mietimme viikolle sopivia ruokia, joista riittää hyvin myös tuleville päiville - käytännöllistä arjen ajattelua siis. Mutta tiesi hän ruokailuistani tai ei, ei minulla tulisi mieleenkään antaa sen vaikuttaa työruokailuihini!

Työruokailuun on tuonut vuosien aikana oman valtaisan haasteensa myös piinaava ajatus ruokailuhetken täydellisyydestä. Tuo ajatus piinasi minua aina ennen työpäivien aikana siten, että ajatus kunnollisesta ja riittävästä ruokauluista työpaikalla oli täysi mahdottomuus. Kun yhtäkkiä en voinutkaan tehdä ruokailuhetkestä täydellistä olosuhteiltaan, asetti se psyykkeelleni melkoisia haasteita. Kotona saatoin muokata itselleni täydellistä ruokailuhetkeä tuntikausia vaihtamalla lämmintä päälle, käymällä vessassa, rasvailemalla käsiä ja asettautumalla rauhallisesti syömään kera hyvän lukemisen. Töissä vaatimukset hypähtivätkin siihen todellisuuteen, että ruokailusta piti selvitä vartissa - nopeasti ja juuri silloin kun työt vapauttavat sille sopivan ajan. Ruokailuaikani, sen kesto ja ruokailupaikka ei enää ollutkaan minun päätettävissäni, vaan pyhä hetki muuttuikin yhtäkkiä pikatankkaukseksi, jolloin aterioinnin tarkoitus todella oli se ruoan perimmäinen merkitys: energian saaminen.

On ollut aikoja, jolloin työruokani on ollut pari salaatinlehteä, ahdistuksen kera syöty kunnollinen lämmin ateria tai rasvaton jogurtti kera leivän ilman päällysteitä. Joskus on ollut parempia aikoja, joskus taas pahempia, mutta koskaan se ei ole ollut terveillä kantimilla, jolloin olisin tankannut hyvin työpäiväni aikana jaksaakseni hoitaa täydellä teholla työni. Nyt onneksi kaikki on muuttunut. Enää ruokatauko ei ole ahdistava kokemus. Enää sen ei tarvitse olla täydellinen. Enää se ei tarkoita minimaalista syömistä, jotta voisin sitten kotona syödä paremmilla mielin ja sairauden vaatimusten mukaan. Nyt olen todennut, että tuo lounas on aamupalan ohella yksi tärkeimmistä aterioista päiväni aikana oman jaksamiseni kannalta. Tuon hyvin syödyn lounaan ansiosta jaksan myös loppupäivänä hoitaa työni hyvin. Ja tuon lounaan tulee olla ennen kaikkea kunnollinen ruoka, ei mikään pieni välipala! Mutta tässäkin asiassa omaa kroppaani kuuntelemalla olen löytänyt sen itselleni parhaimman ja riittävimmän tavan syödä. Töissä syödään lounasaikaan kunnon ruoka, välipalat odottavat minua kyllä kotonakin!

III dilemma: Työpaikan ruokatauot eivät ajoitu omien ruoka-aikojeni mukaisesti. Iltavuoroon mennessäni on aivan liian aikaista syödä lounasta kotona, mutten pärjää myöskään ruokataukoonkaan asti. Kohtaanko ahdistukseni syöden jo ennakkoon vai sinnittelenkö nälissäni? 

Yksi suurimmista haasteistani työruokailuihin liittyen on ollut minulla sairausvuosieni aikana ehdottomasti oman ruokailurytmini - ehdottoman ja joustamattoman - sovittaminen työpäivien ruokailurytmiin. Anoreksia muuttaa luonnollisen ja joustavan syömisen ehdottomaksi ja kellonaikoihin orjallisesti tukeutuvaksi ruokailuksi, mikä ei sanaa joustavuus tunne. Tämä toikin melkoisia haasteita, kun vastakkain asettuivat työruokailu omine kellonaikoineen tuoden mukanaan jaksamisen sekä omat ruoka-aikataluni tuoden mukanaan haasteita ja ahdistusta. Jouduin punnitsemaan ahdistuksen kera, haluanko oikeasti jaksaa töissä ja samalla joustaa sairaista ajatuksistani, vai haluanko ehdoin tahdoin pitää kiinni sairaista ruoka-ajoistani ollen samalla todella huonovointinen töissä.

On ollut aikoja, jolloin syöminen ei ole onnistunut töissä, vaikka kuinka kellonajat olisivat olleet puolellani. Mutta jos ajattelen vaikkapa aikoja, jolloin olen tosissani yrittänyt hoitaa ruokailuni kunnialla ja tuettuna siinä onnistunutkin, on töissä syöminen ollut siltikin todella haastavaa. Olenkin joutunut punnitsemaan omia ajatuksiani kerran jos toisenkin ja haastamaan itseäni syömään työpaikan ruokataukojen mukaisesti. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii nykyisen työpaikkani iltavuorot ja niiden mukanaan tuomat haasteet aikoina, jolloin olin vielä sairaiden ajatusteni uhri. Suurin ongelmani oli tällöin ehdottomasti oman lounasaikani sijoittuminen juuri siihen kohtaan, kun minun tulisi jo istua työpaikalla kuunnellen raporttia. Syönkö lounaani ennakoiden ennen töihinlähtöä vai kituutanko neljään asti, jolloin pääsisin vihdoin syömään töissä kunnon ruoan?

Nyt ajatukseni ovat tuosta täysin muuttuneet. Kun on aikaa syödä, silloin syödään kunnolla ja vaikka varastoon. Ruokaa saa ja sitä kuuluukin syödä myös tankatakseni tulevan varalle. Ei ole väärin syödä, vaikka nälkä ei olisikaan vielä päällä, vaan oikeasti on vain ja ainoastaan järkevää ennakoida myös tulevaa. Nykyään syön aina iltavuoroon lähtiessäni kunnon lämpimän ruoan oli minulla nälkä tai ei. Tämän avulla jaksan hyvin ruokataukoon asti, jolloin tankkaankin sitten kunnolla illan rypistystä varten. Mutta tämän lisäksi terve kroppani ja mieleni takaavat myös sen, että jos joskus en pääsekään syömään töissä ajallaan tai ruokatauko siirtyy yllättävien tilanteiden myötä, selviä niistäkin. Jaksamiseni ei ole kuin kuilun reunalla kävelyä, vaan kestän niin mieleni kuin kroppani kannalta venymistä. Voin tulla vastaan ennakoiduilla ruokailuhetkillä, mutta selviän myös venähtäneeseen ruokataukooan asti - se on minulle itselleni hyvä merkki terveydestäni.

On aivan turhaa miettiä, onko kello liian vähän päivällisen syöntiin - miksi päivälliselle tai muillekaan ruoille pitäisi olla jokin tietty kellonaika? Päivät muuttuvat, tilanteet muuttuvat, jaksaminen muuttuu, energiantarpeet muuttuvat. On siis aivan yhtä mahdotonta noudattaa orjallisia kellonaikoja kuin orjallisen samanlaisia annoskokoja. Kukaan ei voi ennustaa aamulla päivänsä kulkua määräten jo silloin tulevan päivän ruokailuitaan. Tämä tarkoittaa joustavuutta, josutavuutta ja joustavuutta - se on normaalia ja tervettä. Tähän väliin tulee kuitenkin iso MUTTA. Tavallaanhan työaikoihin mukautuminen onkin juuri ennaltamääriteltyä ja suunniteltua ruokailua, mutta kun sen toteuttaa terveyttä seuraten ja terveellä tavalla sopeutuen toisten määrittelemiin ruokailuehtoihin, on se myös sitä tervettä joustavuutta. Terveyttä on mukautua erilaisiin tilanteisiin, mukautua yllätyksellisiin hetkiin mutta myös soputua luontevasti ulkopuolisen tahon määräämiin ruokailuaikoihin. Terve mieli ja kroppa selviytyy kyllä - sen ihanan tilanteen olen nyt itse saavuttanut :)

IV dilemma: Iltavuoron aikana välipalan syömiselle ei ole rauhallista taukoa, syönkö siis ollenkaan?

Kiire - eihän silloin voin syödä! Miten voin silloin nauttia syömisestä? Kun kerran annan itselleni luvan syödä, enhän nyt sitä voi hukata kiireessä syömiseen? Kyllähän minä nyt syömättäkin jaksan - vai jaksanko? Päässäni vuosien aikana ristelleitä ajatuksia, jotka ovat ajaneet aina ennen toimintani yhteen ja samaan malliin: syön vasta kotona rauhassa ja ajan kanssa. Tässäkin asiassa ruokahetkien täydelliseksi muokkaus on tehnyt täysin mahdottomaksi täysipainoisen ja riittävän ruokailun työaikana. En yksinkertaisesti ole kyennyt ratkaisemaan päässäni risteileviä lukuisia ja lukuisia sairaita ajatuksia tuossa haastavassa ympäristössä sairauden kannalta - ympäristössä, jossa sairaus ei saa tahtomaansa rauhaa. Käytännössä tuo kaikki on tarkoittanut sitä, että ateriaväli on venynyt yli tuplasti sallittua pidemmäksi, mikä on tehnyt valtavaa vahinkoa niin pssyykkeeleni kui fyysiselle jaksamiselleni. Vaikka kunnon ruokataukoihinkin sopeutuminen on ollut työaikana minulle haastavaa - kuten aiemmin jo kuvailinkin - ei se kuitenkaan ole ollut mitään siihen tilanteeseen verrattuna, kun edes tuollaista järjestettyä taukoa ei oli syömiselle ollut, vaan välipaloista on täytynyt huolehtia lähes töiden lomassa!

Jo raskausaikana alkuraskaudesta jouduin kohtaamaan rytinällä nuo haasteet mitä vauhdissa syömiseen tulee. Tuolloin ainoa keino pitää pahoinvointi poissa, oli pitää myös nälkä loitolla. Tämä kaikki toi mukanaan vessassa syötyjä suklaapatukoita ja ainaisia välipalapatukoita työtakin taskussa. Koin ikävän notkahduksen ajatuksissani myös raskausaikanani ja välillä tuo kaikki saavutettu hyvä tuntui jo kadonneen. Mutta nyt olen saanut lopullisesti kiinni siitä ajatuksesta, millainen merkitys hyvillä välipaloilla on oman jaksamisen kannalta - niin kiireessä töissä, kuin kotona vauhdilla Justusksen kanssa puuhaillessanikin. Ei ole väliä syökö välipalan missä ja miten - pääasia on, että se tulee varmasti syötyä! 

Aamuvuorossa ruokailu on hyvin rytmitetty jo ihan taukojenkin mukaan, mutta iltavuoron aikana ovat tauot usein kortilla ja kello neljältä syödyn päivällisen jälkeen ei enää vierallista taukoa meillä ole. Tällöin energiaa tulee tankattua tarpeen mukaan - joskus ajan kanssa, joskus pikaisesti toimistolla pyörähtämisen yhteydessä. Pääasia on, että oikeasti kuuntelee omia tarpeitaan ja viis veisaa muista ajatuksista kuin tarpeesta saada energiaa. Tuo juoksujalkaa syöty välipala on vain yksi ruokailu lukuisten muiden ruokailujen joukossa - kyllä sitä ehtii nautiskelemaan myöhemminkin. Tärkeintä on, että on pakannut työpäivää varten varsinaisen ruoan lisäksi sopivia välipaloja, joiden avulla tietää pärjäävänsä työpäivän loppuun asti, kotimatkan ajan ja aina siihen hetkeen asti, kun vihdoinkin pääsee kotona syömään kunnolla. Jos iltavuoro on ollut kiireinen, ei ole sekään ollut tavatonta, että syön polkiessani kotiin: jos tarve vaatii, syön.

Myös välipalan laadulla on väliä. Toki jossain vaiheessa mikä tahansa pieni välipala on positiivinen asia, mutta kyllähän tuo välipalahetki kantaa huomattavasti pidemmälle, kun välipala on vaikka kunnollinen välipalapatukka sisältäen esimerkiksi pähkinää, kuin pelkkä rasiaan pilkottu omena. On ihan omista valinnoista kiinni, jaksaako pitkän työpäivän vai ei. Tei viime viikolla yli neljätoistatuntisen työpäivän ja kyllä, minä jaksoin sen ihan hyvin. Väsymykseltä vähäisten yöunien vuoksi ei aina voi välttyä, mutta kyllä näen jaksamiseni pohjautuneen kunnon ruokailuihin. Kunnollinen aamupala kotona, aamupuuro töissä ja kaksi kunnon ateriaa välipalojen kera - siinä jaksamisen perus edellytys. Energiapatukoita, myslipatukoita, rasiaan pakattuja pähkinöitä, Pro feel -juomia, kuivattuja hedelmiä, toimiston pöydällä olevia herkkuja - hyviä ja pikaisia välipaloja!

Dilemma V: Miten voin syödä töissä, jos muutkaan eivät syö? Entäpä ne ainaiset laihdutuspuheet? Jos muutkin laihduttavat, niin tarvitseeko minunkin siis syödä sen mukaisesti?

Vertailu, vertailu, vertailu - tuo kirottu vertailu! Ennen vertailin itseäni jokaiseen läsnäolijaan täysin mustavalkoisesti. Näin oman sairaan ajatusmaailmani läpi vain ja ainoastaan sen, mitä siinä hetkessä omin silmin näin. Jos työkaverini eivät syöneet lämmintä ruokaa, uskoin sokeasti heidän syövän aina yhtä vähän ja kevyesti. Jos työkaverini eivät ottaneet tarjolla olleita herkkuja, ajattelin sokeasti heidän omaavan yhtä "loistavan" itsekurin aina, enkä kyennyt ajattelemaankaan heidän syövän herkkuja siis muulloinkaan. Kun joku toinen pärjäsi pelkällä kahvilla läpi työpäivän, ruoskin itseäni omasta nälästä, jaksamattomuudestani sekä mieliteoistani. Tuo ainainen muihin vertaaminen haihdutti usein tuon vähäisenkin tsempin ja oman motivaation syödä kunnolla. Ja kun näitä tunteita yllyttivät lisäksi vielä ainaiset pöytäpuheet laihduttamisesta, dieeteistä, ruokien epäterveellisyydestä ja kaloreista, tuntui ahdistus nousevan taivaisiin tehden samalla syömisestäni mahdotonta. 

Naisvaltaisella alalla työskennellessään, ei voi välttyä ainaisilta laihdutuspuheilta. Joukossa on vähintäänkin pari, jotka laihduttavat ja loput yleensä osallistuvat mielellään laihdutuspuheisiin. Tämä on suoranainen helvetti syömishäiriötä sairastavalle, joka yrittää päästä samaan aikaan eroon juurikin näistä samaisista asioista ja syödä riittävästi. Kun samaan aikaan ympäriltä tulvii ajatuksiin puheet kaloreista ja ruoan rasvaisuudesta, ei yhtälö ole helppo. Ei, tuo yhtälö on suorastaan pahin mahdollinen anoreksiaa tai muuta syömishäiriötä vastaan kamppailevalle!

Nyt en välitä muiden syömisestä laisinkaan. Kuuntelen vain omaa nälkääni ja mielitekojani ja toimin niiden mukaisesti. Olemme jokainen erilaisia ja elämme omaa elämäämme - ei meitä voi keskenämme vertailla mustavalkoisesti. Ja miksi tarvitsisikaan vertailla? Jokaisella on omat tarpeensa ja ruokailurytminsä. Toiselle ei ruoka aamulla maistu, mutta illalla tulee syötyä sitäkin enemmän. Toiselle ylipaino on oikeasti ongelma ja hän myös huomioi sen ruokailuissaan. Joskus ei vaan tee mieli, joskus ei vain ole nälkä. Kun kyse on normaalipainoisista ihmisistä, huolehtivat he varmasti tavalla tai toisella riittävästi energiansaannistaan tavalla tai toisella - kaikki ei ole sitä, miltä se juuri sinä kyseisenä hetkenä näyttää. On aivan turhaa antaa muiden ruokailuiden vaikuttaa omaan syömiseen. Nykyään nautin siitä, kun voin ja saan vihdoinkin syödä kunnolla ja rennosti. En vertaile, en välitä muista. Minä syön ja nautin - pidän huolta itsestäni.

Ja nuo laihdutuspuheet. Miksi minun pitäisi niistä välittää, kun ne eivät minua koske? Jos ennen uskoin sairaasti noiden samojen puheiden olleen suunnattuja suoraan minulle sairaalloisesta alipainosta huolimatta, niin nykyään ymmärrän täysin olevani noiden asioiden ulkopuolella. Saatan ottaa osaa keskusteluun objektiivisesti tai sitten mietin onnellisena mielessäni, että onneksi olen päässyt tuosta piianaavasta maailmasta eroon. Ymmärrän myös sen todellisuuden, kuinka usein puheet ovat toteutusta suurempia. Useilla on tapana vain puhua laihduttamisesta, mutta syödä samaan aikaan tarjolla olevia suklaita. Ennen olisin kuullut vain puheet, nyt näen todellisuuden ja kokonaisuuden. Ja sitä paitsi, miksen antaisi muiden toimia juuri niin kuin he itse haluavat? Minulla on oma tilanteeni ja elämäni, mikä on minun itseni kannalta se tärkein asia - eivät muiden puheet ja teot. Kunhan tiedän mikä minulle on hyväksi ja toimin todella sen mukaisesti, on kaikki vallan mainiosti :)

Kaiken kaikkiaan olen saanut voimia tsempata ja parantaa syömisiäni työaikana siitä ajatuksesta, että haluan hoitaa työni mahdollisimman hyvin. Nyt nautinkin ihan valtavasti siitä, kuinka koen oikeasti olevani täysin läsnä työnteossa, eikä ajatukseni harhaile sairaissa ajatuksissa tai huonossa olossani. Nautin siitä, kun ajatukseni on työpäivän aikana omistettu juurikin työnteolle ja pystyn oikeasti panostamaan täysillä työntekoon. Eikä kyse ole vain ajatustyöstä ja keskittymiskyvystä, vaan myös fyysisistä ominaisuuksista. Verrattuna viime vuosiin nautin ihan valtavasti siitä, kuinka koen olevani tasavertinen muiden hoitajien kanssa: hoidan hommani siinä missä muutkin. Pystyn osallistumaan fyysisimpiin töihin siinä missä muutkin ja oikeasti luotan jaksamiseeni. Näitä tunteita voittaneita ei töihin liittyen tällä hetkellä ole! Kun vertailukohtana on kurjan olon saatteleman suoritettu työ ja vajavainen työpanos, ovat nämä täysissä voimissa tehdyt työpäivät minulle ihan mahtava juttu!

Joten oman jaksamisen paraneminen ja oman suorituskyvyn parantuminen onnistuneiden, riittävien ja täysipainoisten työruokailujen ansiosta, on jo ihan ihmeellinen motivaatio työsyömisistä huolehtimisen suhteen. Eikä kyse ole vain jaksamisesta työaikana. Kun pääsen töistä, en voi suunnata ajatuksiani vain ja ainoastaan itseeni. En voi tsempata työpäiviä ja ottaa rennosti loppupäivää. Ei, töiden jälkeen minua odottavat kotona kotityöt, harrastukset ja ennen kaikkea pikkumieheni Justus. Työpäivän jälkeen siirränkin siis ajatukseni Justukseen ja kotihommiin ja imen näistä asioista lisämotivaatiota itseeni! Haluan jaksaa, haluan voida hyvin. En halua vain vaivoin suoriutua työpäivästä, vaan haluan jaksaa myös niiden jälkeen. Ja jotta jaksan myös loppupäivän, tarkoittaa se itsestään huolehtimista aamusta iltaan saakka hyvien syömisten kera! Mutta toisaalta, eipä näitä ajatuksia motivaatiotekijöistä enää tarvitse edes mietiskellä - se kaikki tulee jo niin ihanan luonnollisesti ja itsestään selvänä ajattelutapana ja tapana toimia :)

<3: Laura

Miten minä syön työpäivinä?

Olen saanut pyyntöjä kirjoittaa nykyisistä syömisistäni sekä työaikaruokailuistani. Vaikka olenkin reissuruokapäiväkirjoja julkjaissut, voisivat ne aivan hyvin kuvata arkisyömisiänikin: määrällisesti ja laadullisesti syön arkenakin aivan samalla tapaa. Olenkin halunnut myös nämä ruokapäiväkirjat julkaista, vaikka reissusta onkin jo aikaa - osittain kuvaamaan vapaata syömistäni, mutta osittain myös muistona minulle itselleni. Nyt ne on kuitenkin koluttu läpi, joten pääsen taas tähän hetkeen ja arkiruokailuihini teidän toiveidenne mukaisesti :)

Työaikaruokailu on aiheena sisnänsä ihan mielenkiintoinen, sillä minulla on samaisesta työpaikasta ja siellä tapahtuneista ruokailuista myös haastavia ja jopa todella vaikeita muistoja, joten sen kaiken vertaaminen nykyhetkeen on kertonut erittäin paljon ennen kaikkea minulle itselleni voinnistani ja syömisteni tilasta. Olenkin usein mielessäni miettinyt tilanteita työpäivien aikana, jotka minulle ennen olivat hyvinkin vaikeita, mutta jotka nyt sujuvat hyvinkin luonnollisella tavalla. Pystyn näkemään ruokailuissani ja sitä kautta jaksamisessa hetki hetkeltä ero entiseen verrattuna, sillä niin vahvasti nuo tuntemukset - niin fyysiset kuin psyykkisetkin - ovat sisälleni taltioituneet. Ajattelinkin kirjoittaa työaikaruokailuistani parissa eri osassa siten, että nyt aluksi kertoisin pääpiirteittäin siitä, kuinka ruokailuni nykyään työaikoina rytmittyvät. Toisella kertaa ajattelin sen sijaan keskittyä erinäisiin dilemmoihin, jotka ovat minua aiemmin vaivanneet, ja jotka ovat nyt ratkenneet luonnollisella tapaa parhain päin. Toivottavasti tämä kaikki antaisi teille selkeän kuvan ruokailuistani sekä ihan tsemppimielessä hieman vertailukohtaa omiinne!

Oma työpäiväni rytmittyy ruokailuiden osalta siten, että aamuvuoroon mentäessä herään puoli kuuden aikoihin, jolloin syön heti aamupalan, kunhan olen laittanut muuten itseni valmiiksi. Herään tarkoituksella aikaisin, jotta ehdin nauttia aamusta ja syödä aamupalan kirjaa lukien ja radiota kuunnellen - aivan rauhassa ja ilman kiirettä. Tällainen rauhasta nauttiminen ei sinänsä liity itse aamupalaan - kuten se ennen olisi varmasti liittynyt - vaan siihen omaan aikaan, mitä nykyään luonnollisesti ei kovin paljona kotosalla minulla ole. Syön yleensä aina aamulla vakiosuosikkini eli Valion täyteläisen maitorahkan mehukeitolla sekä marjoilla ja banaanilla. Lisäksi syön aina leivän päällisineen sekä juon teetä. Oikeastaan enempää en tuossa vaiheessa pysty syömään senkään puolesta, että poljen töihin pyörällä, eikä täydemmällä vatsalla polkeminen tuntuisi enää hyvältä, mutta samalla tuo määrä tuohon aikaan aamusta riittää minulle vallan hyvin.

Työpäiväni alkaa siis seitsemältä, ja kun parisen tuntia on töitä takana, on aamupuuron ja -kahvin aika. Saamme kahvit ja puuron töiden puolesta, mikä on ihan todella mieluisa asia minulle. Puurot vaihtelevat joka aamu - milloin on ruispuuroa tai kaurapuuroa, milloin taasen aivan todella hyvää mannapuuroa tai riisipuuroa. Tässä vaiheessa nälkä onkin alkanut jälleen tuntua mahanpohjassa, joten puuro mehukeitolla ja kupillinen maitokahvia tulevat enemmän kuin parempaan saumaan. Minulla on aamukahville kuitenkin varattuna myös aina jokin pieni oma eväs sen varalta, etten pääsekään ajallaan aamukahville ja puuro olisikin päässyt jo loppumaan. Tämä on tärkeä asia, sillä kaipaan ehdottomasti tuossa vaiheessa jotain syömistä, enkä missään nimessä jaksaisi aikaisen aamun syömisilläni lounaaseen asti.

Kun kello lähestyy puolta päivää, alkaa minulla olla jo taas ihan kunnolla nälkä. Puoli yhteen mennessä pääsenkin aina syömään ja aika on minulle todella sopiva kaikin puolin - tässä vaiheessa on muutenkin pienen tauon tarpeessa mutta myös nälkä alkaa olla jo melkoinen.Kaipaan tässä vaiheessa jo ihan kunnon ruoan, ja minulla onkin usein mukanani edellispäivänä tehtyä kotiruokaa - milloin makaronilaatikkoa, milloin jotain lihakastiketta lisukkeineen. Muutaman kerran olen tehnyt myös ruokaisan salaatin itselleni töihin, mutta pääasiassa syön lämpimän ruoan. Moni kokee lämpimän ruoan olevan liikaa tuossa vaiheessa raskaan ruoan lisäten ainoastaan väsymystä, mutta minun kohdallani pienoinen väsymys ei ole laisinkaan niin suuri paha kuin nälän tuoma energian vähyys. Mieluummin syön itseni ihan kunnolla täyteen ja pärjään aterialla kotiin asti, kuin söisin kevyesti ja antaisin nälän jäädä vaivaamaan. Eli paras ruoka minulle on väistämättä ihan kunnollinen lämmin ateria tai todella ruokaisa salaatti leipineen! Tällaisen lounaan turvin pärjään hyvin työpäivän loppuun saakka eli kello kolmeen asti. Kotiin päästessäni keitänkin sitten jo kahvit ja haukkaan jotain kunnollista välipalaa. Ilta menee omalla rytmillään entiseen tapaan päivällisineen, herkkuhetkineen sekä iltapaloineen. Illan syömisistä oikeastaan tiedänkin, että olen syönyt hyvin ja riittävästi töiden aikana: kun illalla nälkä ei tunnu loputtomalta, vaan on ihan normaaleissa uomissaan, tiedän päivän aikaisemman energiansaannin olleen riittävää.

Ruokailuni aamuvuorossa  - niin kuin muuhunkin aikaan - on siis todella säännöllistä, mikä on enemmän kuin tärkeä asia minulle. Tarvitsen todella säännöllistä ruokailua, jotta jaksan. Tämä asia pätee muutenkin arjessani, mutta nyt töiden alettua se on entisestään korostunut. Haluankin aina huolehtia ruokailujen säännöllisyydestä, vaikka nykyään minulla ei ole enää sairauden asettamia vaatimuksia tälle, kuten ennen oli pakonomaisen tarkkoinen ruoka-aikoineen tai suunnattoman heikon olon vuoksi. Nyt haluan vain pitää huolta säännöllisen syömisen kautta fyysisestä jaksamisestani - siitä, ettei energia pääse loppumaan päivän aikana ainakaan puutteelliseten ruokailuijen takia. Myös ihan kroppani muunlaisen hyvinvoinnin vuoksi tarvitsen säännöllistä ruokaa - esimerkiksi melkoinen närästys on taattu, jos ruokavälit venyvät liian pitkiksi. Näin ollen tarpeeksi ruokaa, tarpeeksi usein - silloin on jaksaminen ja hyvä olo taattu :)

Mutta entäpä iltavuoron ruokailut sitten? Justus pitää iltavuoroinakin huolen siitä, että nousen ylös yleensä siinä kahdeksan aikaan viimeistään. Näin ollen aamu alkaa reippaasti ja aamupalankin syön tavalliseen tapaani siinä yhdeksän aikoihin. Iltavuoroni alkaa yhdeltä, joten syön juuri ennen lähtöäni kunnon lämpimän ruoan kotona. Yleensä tässä vaiheessa nälkäni ei ole vielä kovin kummoinen, mutta tiedän tarvitsevani kunnon tankkauksen, jotta jaksan ruokataukoon saakka. Työt alkavat heti tohinalla ja ensimmäinen ja ainoa varsinainen ruokatauko meillä on neljän aikoihin. Tällöin syön toisen ruokani eli päivällisen. Ruoan laatu menee samoja linjoja kuin muillakin aterioilla ja aamuvuorossa. Tämä tankkaushetki onkin enemmän kuin tärkeä, sillä siitä alkaa illan kiireet, eikä varsinaisia taukoja enää tämän jälkeen ole! Näin ollen otankin aina jotain helppoa välipalaa mukaani, jotta voin aina välillä haukata jotain tarpeen tullen, kuten vaikkapa energiapatukan. Minulla saattaa olla mukana energiapatukoiden lisäksi valmiiksi pilkottuja hedelmiä, kuivattuja hedelmiä, hedelmäsoseita, tai vaikkapa Pro feel -juoma. Nopea ja helppo välipala tulee joskus napattua suuhun vessatauon yhteydessä tai sopivan pienen tauon tullen. Ajan puute ei saa olla syynä syömättömyyteen - se olisi tässä tapauksessa ainoastaan tekosyy.

Mutta huomaan kyllä iltaisin kotona jokaisen iltavuoron jälkeen, että iltavuorossa energiansaanti ei ole täysin vastannut kulutusta - tai ainakaan energiansaantiani koti-iltojen aikana. Vaikka huolehdinkin vaikka sitten vauhdissa välipaloista, on fyysinen vointini nyt niin hyvä, että työn touhussa nälkä saattaa kummasti unohtua, mitä ei ikinä olisi aiemmin pääsyt tapahtumaan! Nyt saatan havahtua hirveään nälkään vasta ennen kotiinlähtöä, kun rauhoitun paikoilleen tekemään viimeisiä kirjauksia. Näin ollen olen useimmiten todella nälkäinen, kun puoli kymmenen jälkeen töistä kotiin saavun. Tällöin maistuu ruoka paremmin kuin hyvin ja kunhan nälkääni kuuntelee ja todella syön niin riittävästi, että nälkä lähtee, tulee minun varmasti paikattua illan aikana mahdollisesti tullut energiavaje. Tosin joskus, kun illan aikana on saanut töissä painella tosissaan menemään, saattavat tämän seuraukset näkyä vielä seuraavana päivänäkin tavallista kovempana nälkänä. Mutta huomionarvoista tässä onkin se, että kaikki näkyy vain ja ainoastaan nälkänä - ei todellakaan muunlaisena fyysisenä tai psyykkisenä pahana olona!

Mutta entäpä sitten työpaikalla tarjolla olevat herkut? Kyllä, niitä on tarjolla todella usein - mitäpä muuta naisvaltaiselta alalata voisikaan odottaa? ;) Milloin on leivottu synttäreiden kunniaksi, milloin lomaltapaluun. Milloin joku on tuonut ulkomailta tuliaisia tai talo on tarjonnut kakkua työntekijöiden vakinaistamisen kunniaksi. Ja joulun lähestyminen - se ei ainakaan varmasti suklaatarjontaa vähennä ;) Eli perusruokailuiden lisäksi tulee usein otettua vielä tarjolla olevia herkkuja, mikä on nykyään ihan normaali osa ruokailuitani. Miksen ottaisi, jos joku kerran tarjoaa ja mieleni tekee? Joskus joku saattaa tuoda vaikkapa pussillisen karkkeja toimistotilaammekin ja kyllähän niitäkin tulee napsittua. Nämä syömiset työaikanani kulkevat siis tarjolla olevian herkkujen sekä omien mielitekojen mukaan - todella paljon vaihdellen. Mikäs sen kivempaa kuin lounaan päälle kahvin kanssa nautittu pala juustokakkua? :)

Hyvä fyysinen oloni, jaksamiseni sekä myös painon säilyminen ennallaan kertovat sitä parhainta kieltä syömisteni riittävyydestä. Töiden aloitus ei ole entiseen tapaan saanut aikaan mitään negatiivista syösten painoa laskuun tai horjuttaen jo saavuttamaani tasapainoa, vaan ajatukseni ja elämäni ovat jatkuneet ihanalla tavalla ennallaan. Korkeintaan tödein aloitus on positiivisella tavalla vahvistanut ajatuksiani terveyteni hyvästä tilasta ja siitä kuinka haluan oikeasti elämääni elää. Töiden aloitus on vahvistanut ajatuksiani siitä, kuinka minusta todella on tähän, eikä mikään mikä ennen sai ajatukseni suoraan sairaille poluille, ota minusta enää valtaa. Pystyn huolehtimaan itsestäni. Kiire ja lisääntynyt kulutus eivät ole tekosyitä lipsumiselle. Haluan jaksaa entistä paremmin. Haluan sitä kautta huolehtia syömisistäni entistä paremmin. Haluan vaalia tätä hyvää oloa ja tasapainoa. Haluan käydä töissä ja elää normaali perusarkea. Haluan olla terve ja ennen kaikkea jaksava äiti Justukselle. Näillä ajatuksilla on työurakkani alkanut ja näillä ajatuksilla jatkan - ne kantavat varmasti varsin pitkälle :)

Tässä siis hieman ruokailujeni rungosta työpäivieni aikana. Tämä toimii hyvänä pohjustuksena tekstilleni, jossa aion käydä entisten ongelmakohtieni kimppuun pala palalta! Kaikki aamupalakammosta oman ryokarytmin katoamiseen ja vaikka mitä siltä väliltä ovat saaneet mieleni ennen sekaisin, joten puitavaa riittää varmasti! Käynkin siis yksitellen jokaisen ongelmakohdan kimppuun pohtien samalla saavuttamaani ratkaisua kutakin ongelmaa koskien :) Miltä tällainen kuulostaisi teistä?

<3:Laura

P.s. Kuvituksena jälleen herkulliset kuvat weheartit.com -sivustolta. Tässä kaikessa kiireessä työeväiden kuvaus on jäänyt hyvin vähäiselle, joten niistä ei kuvitukseksi riittänyt, mutta ehkäpä kuvailen teille joskus ihan kunnolla eväsruokiakin vaikka ihan ruokapäiväkirjan muodossa :)

Lupa liikkua syömisten ehdoilla

Sain eräältä lukijalta pyynnön kirjoittaa liikunnasta ja siitä, kuinka paljon täytyy urheilla saadakseen syödä vaikkapa saman verran kuin minä tällä hetellä syön ilman, että täytyy pelätä suunnatonta lihoamista. En suinkaan tarttunut kommenttiin kirjoittaakseni aiheesta juuri tästä näkökulmasta, vaan jäin miettimään aihetta liittyen ajatukseen syömisluvan saamisesta liikunnan kautta. Anorektinen mieli kun keksii verukkeen jos toisenkin, jonka mukaan syömiselle tarvitsee saada lupa. Milloin luvan antaa hoitotaho, ravitsemusterapeutin laatima ateriasuunnitelma, aimmein todella niukaksi jääneet ruokailut, alentunut painolukema tai vaikkapa ennen ruokailua tehty kunnon hikilenkki. Itse olen vihdoinkin päässyt siihen tilanteeseen, jolloin en enää kaipaa lupaa syödä, vaan näen syömisen oikeutena, mahdollisuutena ja ennen kaikkea elinehtona. En tarvitse syödäkseni kenenkään lupaa, minun ei tarvitse huhkia salilla saadakseni syödä eikä minun tarvitse ruokaa ansaita, vaan syön, koska mieleni sitä haluaa ja koska kroppani sitä tarvitseee.

Kun kroppa ja mieli ovat tasapainoisessa tilassa, on sitä myös elämä itsessään. Tämä tarkoittaa sitä, ettei tavalliselta arkiaktiivisuudelta voi millään tapaa välttyä. Tavallinen arkiaktiivisuus koulu- tai työmatkoineen sekä kotitöineen tarkoittaa jo itsessään tilannetta, jolloin energiaa kuluu - ja kaiken lisäksi vielä usein ihan huomaamatta. Ihminenhän tarvitsee energiaa jo ihan perusaineenvaihdunnan vuoksi, vaikkei liikkuisi lainkaan päivän aikana. Kun töiden kautta olen tavannut suuren määrän ihmisiä, jotka ovat täysin vuoteen omia, ei mielessäni ole ikinä käynyt, että heillä ei olisi lupaa syödä. Jokaisen tulee syödä elääkseen! Siihen ei tarvita juoksulenkillä saavutettuja kilometrilukemia, vaan jokaisella meistä on oikeus ja velvollisuus syödä oli päivän aktiivisuus mikä tahansa.

Koska päivän aktiivisuus vaihtelee meillä jokaisella monistakin eri syistä - sekä tietenkin myös aineenvaihduntamme ovat erilaisia - ei tarkkoja ruokamääriä voi täysin verratakaan eri ihmisten kohdalla. Mutta tällöin astuukin kuvaan se luontainen taito syödä ja kuunnella omaa kroppaansa ja sen tarpeita. Tiedän oman kokemuksen kautta, että tuo taito on täysin hukassa syömishäiriötä sairastavalla, mutta tiedän myös sen, että se taito on mahdollista oppia myös uudelleen. Kun itseään kuuntelee rehellisesti, ei tule mietittyä päivän kulutusta ruokaa valikoidessa tai syödessä. Olen huomannut sen paremmin kuin hyvin, että kyllä vartalo kertoo, tarvitseeko ruokaa milloin minkäkin verran. Tällöin ruoan tarpeesta siis kertoo kropan tarve, ei ennalta tehdyt päätökset tai liikuntasuoritukset. Ja kun tämän tilanteen on saavuttanut, myös mielitekoihin vastaaminen tuntuu luontevalta ja sallivalta ilman, että herkkuja tarvitsee ansaita sen enempää liikuntasuorituksilla kuin muusta ruoasta niukistelemisellakaan.

Kun itse aloittelin painoprojektiani, käänsin ajatukseni suoraan sille taajuudella, että liikuntalupaa ei tule, ennen kuin tietty painolukema olisi saavutettu. Tämä voisi tarkoittaa myös sellaista ajatusta, jonka mukaan minun täytyisi päästä tiettyyn ja ennen kaikkea riittävään ruokamäärään, minkä jälkeen liikunta olisi minulle vasta sallittua. Eli sen sijaan, että olisi noudattanut yhä anorektista ajatusta siitä, kuinka syöminen tulee vasta liikunnan ja kulutuksen jälkeen, noudatin täysin sääntöä, jonka mukaan lupa liikkua seuraa riittävää syömistä ja painon normalisoimista. Tästä en lipsunut tuolloin, ja nyt olen vihdoin vapaa harrastamaan liikuntaa enemmän oman mieleni mukaisesti - terveen mieleni mukaisesti.

Itse en halua ikinä enää palata ajatuskaavaan, jonka mukaan minun pitäisi hankkia liikunnan kautta itselleni lupa syödä. Ajatukset siitä, kuinka saisin syödä vain kuluttamani energiamäärän verran, ovat onnellisesti mennyttä elämää. En myöskään ajattele, että minun tulisi liikkua päivässä tietyn verran, jotta uskaltaisin syödä normaalisti ja vallan vapaasti. Minun nykyisessä ajatusmaailmassani ruoka mahdollistaa urheilun ja muun normaalissa elämässä esiintyvän liikkumisen. Se, että syön hyvin ja riittävästi, tarkoittaa minun elämässäni sitä, että voin polkea töihin pyörällä, tehdä hyvillä voimin työtäni sekä harrastaa vapaa-ajallani myös muunlaista liikuntaa. Eli ruoka on ehto liikunnalle, ei liikunta ehto ruoalle! 

Mutta miten minä sitten liikun  nykyään, että voin syödä rauhallisin mielin ruokapäiväkirjojeni kaltaisia määriä? Painoprojektiini palaan vielä varmasti myöhemminkin, mutta sen verran voin lyhyesti kertoa, että painoni alkaa vakiintua minulle sopivaan lukemaan. Se, että se vielä nousisi ei suinkaan haittaisi minua sekään, mutta kroppani selvästi kertoo jo voivansa hyvin tässäkin painossa. Olen ollut nyt kolmisen viikkoa töissä, eikä painoni ole laisinkaan laskenut, aikalailla keikkuu luultavasti samoissa lukemissa tai himpun verran korkeammalla - luontaisten vaihteluiden kera. Näin ollen olen löytänyt melko hyvän tasapainon energiansaantini ja -kulutukseni välillä. Tämä on ollut minulle selkeä lupa liikkua rauhallisemmilla mielin, mikäli näin tahtoisin tehdä. Nyt tulee kuitenkin iso mutta: lupa liikkua ei suinkaan ole tarkoittanut minulle pakkoa liikkua. Totuttelu töissäkäyntiin ja täyspitkiin työpäiviin yhdistettynä kotiarjen pyörittämiseen ovat väistämättä vieneet minulta voimia. Outoahan se olisi, jos jaksamiseni olisi työpäivän jälkeen samaa luokkaa kuin kotona saman ajan vietettyäni! Näin ollen hyötyliikunnan ohella varsinainen liikunta on jäänyt hyvin vähille, mutta se ei minua haittaa - olen todella sinut tuon asian kanssa. 

Poljen jokaisena työpäivänä töihin ja takaisin. Työmatkani on keskimäärin kolmisen kilometria, joten pyöräilyaika jää päivässä selvästi alle puoleen tuntiin. Työni on osin fyysistä, mikä tarkoittaa sekä askelia että nostoja päivässä jonkin verran. Näin ollen liikun kyllä lähes päivittäin, mutta tällä erää liikuntani keskittyy aika tavalla työpäivieni ympärille. Olen ollut tähän todella tyytyväinen, enkä ole kaivannut työpäivien päälle juuri muuta liikuntaa - arkiaktiivisuus on riittänyt vallan mainiosti. Olen kuunnellut täysin omaa kehoani ja totutellut rauhassa tähän uuteen elämäntilanteeseen. Vapaapäivätkin on mennyt muutoin kiireisissä merkeissä ystäviä tavatessa tai muiden kotipuuhailujen parissa, eikä liikuntapuoleen ole jäänyt aikaa keskittyä. Toki olen halunnut pyhittää vapaapäiväni myös ihan lepäilylle - sekin on enemmän kuin tärkeä asia muistaa.

Ajatuksenani on kuitenkin oman jaksamiseni mukaan alkaa harrastaa liikuntaa myös vapaa-ajalla joskus tulevaisuudessa - sitten kun aikaa minulla siihen löytyy paremmin. Ei siksi, että kokisin siihen jotain pakkoa, vaan siksi että haluan. Pienimuotoista lihaskuntoharjoittelua olenkin tehnyt kotona jonkin verran vapailla painoilla sekä kuntopallolla, mutta ajatuksena olisi lihaskuntoharjoittelua lisätä hieman viikkoihini. Osasyy tähän löytyy jo ihan työpaikalta: tarvitsen hyvän lihaskunnon jaksaakseni töissä. Koen tällä hetkelläkin lihaskuntoni olevan yllättävän hyvä viime vuoteni huomioon ottaen - ja samalla luonnollisestikin parempi kuin vuosiin. Koen jaksavani töissä fyysisesti loistavasti, mutta kaipaisin vielä parempaa lihaskuntoa esimerkiksi tietynlaisia nostotilanteita ajatellen. Ja toki sitä samaa jaksamista tarvitsen oman kotipunttinikin kanssa täällä kotosalla :)

Myös muunlaista liikuntaa haluaisin ottaa mukaan arkielämääni hyvinkin mielelläni. Motiiveina tähän riittävät minulle minun omat lempilajini, joita haluaisin harrastaa lajien vuoksi, en kulutuksen. Rullaluistimet tekisi mieli kaivaa esiin verkkokomerosta ja suksien kunto tekisi mieli varmistaa tulevn talven varalle. Talvea odotellessani intoani kaiken muun kyseiseen vuodenaikaan liittyvän positiivisen ohessa lisää huimasti ajatus jäälle astumisesta luistimet jalassani. Ja kaikki tämä ensimmäistä kertaa vuosiin oikeilla perustein, oikean liikunnanilon ja todellisen innon kera! Taustalla eivät kummittele ajatukset pakkoliikunnasta tai mahdollisimman kuluttavasta liikunnasta, vaan pääasiassa on innostus kyseisiin lajeihin. Tällä hetkellä minut ajaa liikkumaan se tunne, kun koen jaksavani hyvin - ja se on oikesti ihan mahtava tunne! On hieman eri asia tehdä kävelylenkkejä viimeisillä voimillaan ja vähillä syömisillä, kuin energiavarstot täysinä ja kroppa hyvävointisena.

Kuvat: weheartit.com

Joten lupa syödä ei tule minulle suinkaan liikkumiseni mukaan. Syömiseni mukautuvat omien tuntemusteni ja mielihalujeni mukaisesti. Toivonkin näiden mietteiden herättävän ajatuksia sellaisilla, jotka vielä niin kovasti takertuvat sairauden eteenpäin ajamina ajatukseen, että vain harrastamalla liikuntaa saa syödä vapaasti. Parantuminen anoreksiasta on monimutkainen yhtälö ruoan ja liikunnan suhteen. Mielen tulee oppia sallimaan ruoka meistä jokaiselle, niin energian kuin nautinnonkin lähteenä. Kropan tulee oppia jälleen ihmiselle luontaiset tuntemukset kylläisyydestä ja nälästä. Psyykkeen tulee eheytyä taustalla, jotta kaikki sallivuus ja itselle armollisena oleminen olisi edes mahdollista. Mutta jos ajatellaan asiaa ainoastaan liikunnan ja ruoan suhteen, ajattelen suuresti niin, että ensin suhteen ruokaan tulisi normalisoitua, ennen kuin liikuntaa kannatta edes ajatella - usein jo ihan huonon fyysisen voinninkin vuoksi, mutta myös rikkonaisen psyykkeen vuoksi.

Minulle aikanaan hoitotaholta annettu liikuntakielto oli varmasti monella tapaa pelastukseni ja onneksi se seurasikin minua ajatuksissani pitkällä tähän hetkeen saakka. Vaikka liikuntakieltoa seurasikin toki melkoinen ahdistus, niin tämän liikuntakiellon avulla opin ymmärtämään myös sen, että minulle ei tapahdu mitään pahaa, jos syön, vaikken liikuntaa harrastakaan. Ymmärsin sen, että saan syödä, vaikka en liikkuisi lainkaan. Näin ollen olen saanut rauhassa normalisoida suhdettani ruokaan, ennen kuin olen alkanut normalisoida suhdettani liikuntaan. Helppoa se ei ole ollut ja ajatus pakkoliikunnasta on kulkenut mukanani tiiviisti viime vuosien ajan, mutta myös ajatus liikuntaluvan saamisesta vasta myöhemmin, voidessani niin fyysisesti kuin psyykkisestikin jo huomattavasti paremmin, on oikeasti kantanut hedelmää. Kuten eräs lukijani hyvin kerran kommentoikin, tulisi sairauden jäljiltä onnistua normalisoimaan myös suhde liikuntaan. Ei, se ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi harrastaa liikuntaa, vaan esimerkiksi sitä, että terve mieli sallii olla harrastamatta liikuntaa ilman huonoa omaatuntoa tai muita sairaita ajatuksia.

Jokainen on tietenkin oma yksilönsä, eikä kenenkään parantuminen etene täysin samoja polkuja pitkin. Minulla kuitenkin suhde liikuntaa alkoi vähitellen normalisoitua ajan kanssa, kun olin ensin saanut ruokailuni kuntoon ja kroppani energiavarastot täytettyä. Tällöin myös mieleni oli vihdoinkin valmis käsittelemään liikuntaan liittyviä asioita oikein, terveellä tavalla. Luonnollinen tapa syödä ja hyvä fyysinen vointi ovat taanneet minulla sen, että myös tarve liikkua on luonnollista ja tervettä. Joten kaikki aikanaan. Anoreksian pituisessa mittakaavassa liikunnan aloittamisella ei ole kiire - ruoka ensin, liikunta vasta paljon sen jälkeen.

<3: Laura