Ylpeyden aiheko?

Kun keskiviikkona kävin tutustumassa uuteen työpäikkaani oli minulla päällimmäisenä tunteena helpotus. Helpotus siitä, että otsassani ei ole enää sitä anorektikon leimaa ja ulkonäöstäni paistaisi kauas, että minulla ei ole kaikki hyvin. Olin onnellinen siitä, että kukaan ei tiedä sairaudestani ja saatoin olla vaan yksi muiden joukossa. Muistan saman tunteen vallanneen minut, kun viime vuonna menin toukokuussa töihin kotiuduttuani Helsingistä täysin normaalipainoisena. Minun oli helppo olla, kun kukaan ei tiennyt sairaudestani, minun ei tarvinnut selitellä mitään eikä se juurikaan näkynyt aluksi vielä syömiskäyttäytymisessänikään. Kun kuljen nykyään äitini kanssa kaupungilla, toteaa hän usein, että on ihanaa liikkua minun kanssani, kun sairaus ei enää näy minusta ulospäin. Ja tästä en voi olla kuin samaa mieltä hänen kanssaan: onnellinen ja tyytyväinen.

Ylpeys - se mikä niin monesti liitetään anoreksiaan ja anorektikoihin. Jokainen anoreksiaan sairastunut varmasti elää jossain vaiheessa jakson, jonka aikana hän on ylpeä sairaudestaan, laihuudestaan ja sairaista saavutuksista sairauden saralla. Ne kuuluvat osana taudinkuvaan, että on sairaalla tavalla ylpeä itsekuristaan, vaikka sisällä ahdistus olisi kuinka valtavaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi joskus elänyt itsekin tätä vaihetta, mutta en elä enää - en todellakaan. Avoimuuteni kampaajakäynnillä liittyen sairauteeni herätteli keskustelua, että ylpeilisin sairaudellani jollain tapaa. Että kokisin tarvetta kertoa sairaudestani, sillä se ei enää minusta ulospäin näy. Että haluaisin silti muiden tietävän, että olen joskus ollut laiha ja sairastan anoreksiaa. Mutta mikään näistä asioista ei ole totta. Vaikka joskus olenkin valinnut avoimuuden, ei se tarkoita sitä, että olisin sairaudestani ylpeä. Tällä hetkellä olen korkeintaan siitä ylpeä, että sairaus ei enää minusta ulospäin näy, sairauden ääni on vähitellen hiljenemässä sisälläni, ja että ole vihdoin parantumassa. Se ylpeys jota sairautta kohtaan olen ehkä joskus kokenut, vertailu toisiin anorektikoihin ja kaipuu takaisin sairauden maailmaan, on kaikki mennyttä. Jos voisin valita, pyyhkisin sairauden kokonaan pois menneisyyydestäni ja eläisin nyt aivan normaalia arkea kotona. Antaisin mitä vaan, että en olisi anoreksiaan koskaan sairastunutkaan. Se on tehnyt viime vuosistani niin rankkoja, että vain toinen saman kokenut voi sen ymmärtää. Kun olen jo näin pitkällä parantumisessani, miksi haluasin sairaudellani ylpeillä?

Se, että olen valinnut avoimuuden häpeilyn sijaan, ei tarkoita minusta sairaudella ylpeilemistä. Se on ollut totuuden kertomista, mikäli itse olen asian siinä hetkessä katsonut tarpeelliseksi. Olen toiminut sen mukaan, mikä siinä hetkessä on tuntunut minusta parhaimmalta tavalta toimia. Joskus vaikeneminen on ollut helpompi tie, joskus taas avoimuus. Sairauteni aikana on tullut eteen lukuisia tilanteita, jossa ihmiset ovat ihmetelleet sairauslomieni pituutta tai työelämästä poissaoloa. Tällöin on ollut helpompi selittää, kuin kierrellä ja keksiä selityksiä, jotka eivät ole totta. Se, että kirjoitan avoimesti sairaudestani, ei tarkoita sitä, että olisin ylpeä sairaudestani, vaan haluan ainoastaan käyttää sitä keinona taistella itse itseni ulos tästä sairaudesta. Ja olen kaikin keinoin yrittänyt välttää sairauden ihannointia, joten on surullista, jos se teksteistäni jonkun mielestä välittyy - asia kun on täysin päinvastoin. Haluan sen sijaan tuoda kirjoituksissani esille sen, kuinka paljon hyvää voi saada, jos sairaudesta uskaltaa päästää irti. Se, että anoreksia on osa elämääni, menneisyyttäni, nykyhetkeäni sekä jollain lailla ehkä vielä tulevaisuuttanikin on tosiasia, mikä pitää hyväksyä. Sitä ei voi kieltää, sillä sen on ollut osa elämääni ja on yhä, halusin tai en. Mutta sen sijaan, että se olisi ylpeyden aihe, koen sen faktana, jota en voi elämästäni sormia näpäyttämällä poistaa, vaikka kuinka haluaisin.

Ylepyden sijaan en olen viime vuosien aikana tuntenut muuta kuin häpeää ja katkeruutta sairauttani kohtaan normaalissa arjessani. Keskeytykset koulussa, töiden kesken jättäminen ja huonommuuden tunne, jota pitkästä sairauslomastani olen kokenut, on ollut kaikkea muuta kuin sairauden ihannointia. Ennemminkin tunnen, että sairaus on riistänyt nämä kaikki asiat minulta, mikä karkottaa ylpeyden tunteet ja kauas. Päivä päivältä huomaan enemmän ja enemmän, kuinka paljon elämältä saa, kun sairaudesta uskaltaa luopua - suorastaan valtavasti. Se viimeistään peittoaa alleen ne positiiviset tunteet, joita olen sairaimmillani joskus sairauttani kohtaan tuntenut. Viimeisimpien vuosien aikana en suinkaan ole ollut ylpeä sairaalloisen laihasta kehostani, vaan ennemminkin häpeillyt sitä. Kun olen ollut ystävieni kanssa ulkona, olen kokenut itseni erilaiseksi, pikkutytöksi naisten joukossa. Sairauden vuoksi olen joutunut lukuisia kertoja selittelemään työpaikalla tarjotuista herkuista kieltäytymistä, ottamaan vaivaantuneesti vastaan huomauttelut laihuudestani sekä epäilyt siitä, miten jaksan edes töitä tehdä. Tällöin kaukana on ollut ylpeys sairaudesta, vaan läsnä on ollut joukko sekailaisia vaivaantuneisuuden ja häpeilyn tunteita.

Valitsi sairastunut sitten avoimuuden sairauden suhteen tai ei, on se minusta molemmilla tavoilla ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Minusta anoreksia on sairaus muiden joukossa, mikä ei ole koskaan hyvä asia. Se, että kertooko sairastunut itse asiasta muille, on hänen oma valintansa, mutta se ei tarkoita sairauden ihannointia, sillä ylpeilemistä tai sen häpeämistä. Sairautta ei tarvitse hävetä, mutta siitä kertominenkaan ja avoimuus ei tarkoita automaattisesti sairaudella ylpeilemistä. Kuka haluaisi todella olla ylpeä jostain, mikä on lähes tuhonnut oman elämän ja on aiheuttanut ainoastaan surua ja ahdistusta? Miksi minä haluaisin ylpeillä asialla, joka on riistänyt minut pois läheisteni luota kuukausiksi, aiheuttaa sitä kautta minulle valtavasti surua ja saa minut jatkuvasti tuntemaan huonommuuden ja epävarmuuden tunteita, kun en kykene elämään normaalia arkea? En ainakaan minä siihen syytä keksi.

Olisi mukavaa kuulla teidän mielipiteitänne asiaan. Minkälaisia tilanteita te olette arjessanne joutuneet sairautenne vuoksi kohtaamaan ja oletteko tällöin löytäneet paremman tien avoimuudesta vai vaikenemisesta? Kumpi on ollut teille helpompi ratkaisu?

<3:Laura