Vihdoinkin edistystä

Aloitin Helsingissä Hyksin syömishäiriöyksikössä hoitoni marraskuun alussa vuonna 2010. Kertoilinkin jo hoitoni alkuvaiheissa postauksessa Vihdoinkin osaavissa käsissä?. Nyt jatkan siitä, mihin edellisessä postauksessa jäin :)

"Vihdoin ja viimein pääsin etenemään hoidossani siirtymällä kakkosvaiheeseen oltuani osastolla kuukauden ja reilun yhden viikon. Monesti kakkosvaiheeseen siirrytään jo nopeammin, mutta minulla etenemisen esteenä oli hitaat ruokailut. Muistan ajatelleeni olevani  huono ihminen ja anorektikko, mikäli söisin täysin ajassa. Muistan myös ahmimisen pelon tunteen vallanneeni minut aina, kun vaan ajattelinkin sitä, että joutuisin suoriutumaan ruokailuista ajassa. Mikä minut lopulta ajoi tsemppaamaan ruokailut ajassa, oli uhkaus joutua korvaamaan jäljellä oleva ruoka lisäravinteilla, mihin en ikinä olisi suostunut. Tämä tuntui vieläkin kauheammalta ajatukselta kuin ruoan syöminen.

Kakkosvaiheeseen eteneminen tuntui kuitenkin mahtavalta. Muistan kuinka iloisena siitä toisille tytöille kerroin ja sain halaukset ja onnittelut edistymisestäni. Ajatus oli tulevissa vapauksissa ja lomissa, joita alkaisin pikku hiljaa saada edistymisen myötä. Sain myös perjantairetkiluvan, mistä olin suunnattoman iloinen. Se toisi paljon mukavuutta osastolla oloon, silä lomilla en ollut vielä lainkaan päässyt käymään. Retkien myötä pääsisin pois osastolta, hetkeksi oikeaan elämään. Teimmekin retkiä museoihin, kävimme keilaamassa ja joskus jopa shoppailemassa:)

Suurin muutos, mitä kakkosvaiheeseen pääseminen toi tullessaan, oli aterioiden annostelu itse. Muistan kuinka jännittävältä tämä minusta tuntui. Samalla päässäni pyöri ajatus siitä, kuinka nyt pystyisin suorittamaan ruokailut puolessa tunnissa, koska aikaa menisi vielä aterian annosteluunkin. Muistan sen hetken aina kun ensimmäisen kerran itse kauhan varteen tartuin. Tuntui kuin en olisi ikinä ottannut itse lautaselleni ruokaa. Mutta samalla tämä toi tavallaan myös luottoa ruokailuihin. Näin sain varmistuksen siitä, että annokseni olisivat oikeasti täsmälleen oikein mitattuja. Tämä oli anorektisen puoleni kannalta hyvin tärkeä asia, kontrolloinnin tarvetta. Ykkösvaiheessa hoitajien annostelu toi tavallaan turvaa, mutta herätteli myös eloon ajatusta, josko he kuitenkin ovat laittaneet liikaa ruokaa lautaselle. Pikku hiljaa annostelusta alkoi tulla rutiinia, ja olin todella tyytyväinen siihen, että edistystä tapahtui ja sain itse lisää vastuuta.

Ulkoiluita lisättiin ja muutettiin kehityksen myötä. Aluksi minulla oli vartin ulkoilu kerran päivässä hoitajan kanssa, jonka jälkeen lisättiin toinen vartin ulkoilu hoitajan seurassa. Vihdoin sain molemmat ulkoilut itsenäiseksi, josta olin niin onnellinen. Minua oli ahdistanut jatkuvasti ajatus hoitajan seurassa kävelemisestä, sillä tällöin kävely oli todella rauhallista. Sairaus nosti aina tällöin päätään ja kovaa. Kun sain itsenäiset ulkoilut, pakkoliikunta-ajatus vaan voimistui. Painonnousun aiheuttama ahdistus oli niin valtavaa, että purin sitä epätoivoisesti juoksemalla ulkona. Pian tästä jäinkin kiinni ja asiaan puututtiin tiukasti. Aina ulkolujen jälkeen minulta mitattiin verenpaine ja pulssi, jotta nähtäisiin kuinka vauhdilla olen ulkona mennyt. Myös pakkomielle käyttää portaita oli vallallaan, vaikka se olikin meiltä tiukasti kielletty. Sairas ääni sai minut tekemään mitä vaan, jotta oloni helpottuisi. Pikku hiljaa sain itseäni rauhoiteltua ja sain rauhoitettua ulkoilut kävelyksi. Kovaa tahtia ulkoilut kuitenkin tuli suorittaa, jottei minuuttiakaan menisi ulkoiluista hukkaan. Olin tämän suhteen vielä täysin sairuden vietävissä.

Oloni ja psyykkinen vointini oli hyvin ailahtelevaista. Tunteeni menivät kuin vuoristorataa. Välillä sain valtavia ahdistuskohtauksia, jolloin syöminen ja oleminen osastolla tuntui aivan mahdottomalta. Hyvänä esimerkkinä tästä talven kovat pakkaset. Meille oli asetettu pakkasraja, jonka mukaan katsottiin saammeko ulkoilla. Tämä oli minulle todella kova paikka ja minusta tuntui aivan sietämättömältä ajatus siitä, etten pääsisi ulkoilemaan. Vaikka ruokailuissa ahdistuksen puskiessa pintaan, pystyin olemaan näyttämättä tunteitani ulospäin, enintään ehkäpä hiljaisilla kyynelillä, sai ulkoilulupien poisto minut aivan suunniltaan. Sain useampaankin otteeseen täysin minun luonteeni vastaisia raivokohtauksia, jolloin tuntui, että räjähdän täysin. Ainoa keino, ulkoilut, joilla olin ruokailujen aiheuttamaa ahdistusta pystynyt lieventämään, vietiin minulta pois. Tällaisissa tilanteissa tuli vielä hyvin esille, se kuinka seisoin vielä kuilun reunalla psyykkeeni suhteen.

Ahdistus oli yhä päivittäin läsnä, mitä ruokailuihin, punnituksiin ja painonnousuun tuli. Painonnousuvauhti oli niin hurjaa, että pää ei tuntunut pysyvän perässä ollenkaan. Kehossa tapahtuvat muutokset tuntuivat vaikeilta, väliltä aivan sietämättömiltä. Tästä huolimatta mielialani kuitenkin koheni päivä päivältä ja valoa tunnelin päässä alkoi jälleen näkyä. Juuri ennen joulua saavutin sen maagisen 16,5 painoindeksin, mikä tarkoitti lupaa lihaskunto-ryhmään osasllistumiseen. Vaikka painonnousu ahdistikin, olin samaan aikaan riemuissani! Vihdoinkin minun olisi mahdollista käydä muokkaamaan kehoani terveellä tavalla. Muistan kuinka raskaalta kaikki tuntui ensimmäisellä lihaskuntotunnilla, vaikka oikeasti kyse oli varsin kevyistä jumppapallolla ja taspainolaudalla suoritetuista lihaskuntoliikkeistä. Olin monta päivää kipeä ensimmäisen tunnin jälkeen. Olo oli jopa hieman toivoton: näinkö surkeassa kunnossa oikeasti olen? Mutta vähitellen liikkeet muuttuivat aina vain kevyemmiksi ja oli mahtavaa huomata, kuinka edistystä todella tapahtui.

Yksi syy mielialani kohentumiselle oli poikaystäväni, jonka ansiosta motivaationi parantua voimistui päivä päivältä. Olin juuri alkanut tapailemaan nykyistä poikaystävääni ennen osastolle joutumistani. Ei mikään paras mahdollinen aloitus suhteelle, mutta sain hänestä aivan valtavasti lisävoimia. Mielialani parani sitä myöden, mitä tärkeämmäksi tämä henkilö minulle tuli. Päivät kuluivat odottaessa, että hän tulisi jälleen tapaamaan minua. Vihdoin sain myös ensimmäisen välipalalomani, mikä tarkoitti, että pääsisimme yhdessä viettämään aikaa myös osaston ulkopuollelle. Lähdimmekin yhdessä tekemään jouluostoksia, sillä joulu lähestyi hyvää vauhtia. Olin niin onnellinen jokaisesta sekunnista, jonka hänen kanssaan sain viettää! Tämän jälkeen pääsinkin aina tietyin väliajoin välipalalalomille, jotka ajoitin aina poikaystäväni työvuorojen mukaan. Näin ollen pääsimme viettämään mahdollisimman paljon aikaa kahdestaan.

Vihdoin koitti myös se päivä, kun pääsin ensimmäiselle kotilomalle. Sitä oli odotettu niin, että viimeiset päivät ennen loman alkua tuntuivat ihan kidutukselta. Koska ensimmäiset lomapäiväni osuivat juuri joulun kohdalle, sain heti kahden yön loman yhden yön loman sijaan. Halu päästä kotiin voitti sen valtaisan jännityksen, mitä jouluruokailujen suorittamiseen tuli. Vietinkin mitä ihanimman loman läheisteni seurassa. Onnistuin nauttimaan myös jouluruokailuista, mutta voiton vei viettämäni aika poikaystäväni kanssa. Voin fyysisesti jo hyvin ja  minulla oli hyvä olla. Kävimme jopa yhdessä luistelemassa, mikä tuntui aivan mahtavalta! Muistin taas sen, mitä liikunnan riemu voi parhaimmillaan olla. Myös uutena vuotena pääsin kotiin ja pääsin pitkästä aikaa nauttimaan vuoden vaihtumisesta oikeasti! Pääsin taas kiinni siihen tunteeseen, mitä normaali ja terve elämä voi parhaimmillaan olla:)

Hoitoni eteni hienosti osastolla ollessani niin painon kuin psyykkeenkin kannalta, vaikka myrskyisiäkin päiviä mukaan mahtui. Suurin kompastuskiveni kuitenkin oli, että painoni meinasi aina lähteä lomien aikana laskusuuntaan. Vaikka mielestäni pystyin syömään lomilla hyvin ja liikunta pysyi kohtuudessa, vaati kroppani vieläkin niin paljon energiaa, ettei paino meinannut millään pysyä lomien aikana. Muutoinkin painonnousuni pysähteli vähän väliä, jolloin tapasin ravitsemusterapeuttia saman tein. Osastolla puututtiin vähäiseenkin painon laskuun tai siihen, ettei paino noussut sovittuun tahtiin, välittömästi. 

Vuodenvaihteen jälkeen alkoi hoitoni edetä muutenkin kuin painonnousun osalta. Toki syömiskäyttäytymistä oltiin pyritty viemään normaalimpaan suuntaan ohjailemalla ja neuvomalla koko hoitojakson ajan, mutta tämän lisäksi sain mukaan hoitoryhmääni toimintaterapeutin, jonka kanssa pääsin harjoittelemaan kahdestaan ruoanlaittoa. Tarkoituksena oli suunnitella täysipainoinen ateria, joka sisältäisi kaikkia tärkeitä ravintoaineita. Tätä kautta pyrittiin myös pois peloista, mitä tiettyihin ruoka-aineisiin tuli. Sain itse käydä tekemässä kaupassa osatokset, jonka jälkeen valmistin ruoan toimintaterapeutin seuratessa sivusta. Lopuksi kävimme yhdessä läpi, mitä vaikeita tunteita ruoan valmistaminen ja vaikeiden ruoka-aineiden käyttö herätti minussa. 

Suuri piriste hoitooni oli myös vapaa-ajan ryhmään mukaan pääseminen. Ryhmän tarkoituksena oli auttaa löytämään terveitä vapaa-ajanviettotapoja, sillä usein anoreksiaa sairastavilla elämään ei ole juuri muuta sisältöä mahtunut kuin sairaus. Ryhmä oli todella mieluisa ja toi mukavaa piristystä osastoarkeen. Kävimme elokuvissa, museoissa, askartelimme koruja ja vietimme pelihetken. Kävimme myös yhdessä kahviloissa harjoittelemassa vaikeiden välipalojen syöntiä. Monelle anoreksiaa sairastavalle julkisissa paikoissa syöminen saattaa myös tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta, johon vapaa-ajan ryhmän oli tarkoitus antaa harjoituista ja tukea."

Hoitoni Helsingissä jatkui vielä, mutta oli jo tässä vaiheessa todella hyvällä mallilla. Painnonnousun suhteen oltiin lähestymässä tavoitetta ja psyykkinen vointinikin alkoi olla huomattavasti parempi. Seuraavaksi jatkan tarkemmin siitä, mitä hoitoni tarkemmin piti loppuvaiheessa sisällään, ja kuinka minua vähitellen "valmennettiin" normaaliin elämään paluuta varten.

Laura

P.s. Olen kertoillut siis sairastumisestani ja sairauteni sekä hoitoni etenemisestä pikkuhiljaa. Linkki aiempaan postaukseen löytyy aina joko postauksen alusta tai lopusta, mikäli on kiinnostunut lukemaan sairaustaipaleestani alusta asti :)

Hoito syömishäiriöyksikössä

Ajattelin hieman pohjustaa omia kokemuksiani Hyksin syömishäiriöyksiköstä kertomalla ensin pääpiirteitä osastosta ja siellä toteutettavasta hoidosta. Kirjoitan kaiken imperfektissä, sillä voi olla, että moni asia osastolla on jo muuttunut, sillä itse kotiuduin sieltä melkein vuosi sitten. Voi olla, että muistan jotain väärin elikkä mikään kirjoittamani ei ole kiveen hakattua :)

Osasto oli tuolloin muistaakseni 16 paikkainen vuodeosasto, jossa hoidettiin niin anoreksiaa kuin bulimiaa sairastavia. Pitkäaikaishoidossa olevien anorektikkojen hoito koostui kolmesta eri vaiheesta, ykkös-, kakkos- ja kolmosvaiheesta. Bulimian katkaisuhoito osastolla kesti neljä viikkoa. Jokainen anoreksian hoidossa ollut aloitti hoitonsa ykkösvaiheesta, josta sitten edettiin oman edistymisen ja valmiuden mukaan. Hoidon pääperiaatteena oli nostaa paino melko kovankin tuntuisella, vähintään yhden kilon viikkotahdilla ylöspäin. Jokainen osastolle tullut potilas aloitti start-nimisellä ateriasuunnitelmalla. Jos fyysinen tila osastolle tullessa oli todella heikko, saatettiin aloittaa vielä hieman pienemmästä annoskoosta. Start-kokoisessa ateriasuunnitelmassa pitäydyttiin korkeintaan kaksi viikkoa, jonka jälkeen siirryttiin astetta suurempaan advance-kokoiseen ateriasuunnitelmaan. Isompaan ateriasuunnitelmaan siirtyminen saattoi tapahtua jo aikaisemmin, mikäli paino ei lähtenyt toivotusti nousuun. Neljännen päivän kohdalla jokaisen ateriasuunnitelmaan lisättiin myös lisäravinnejuoma. Osastolla oli kaksi ravitsemusterapeuttia, jotka olivat hoidossa aktiivisesti mukana, ja joiden vastaanotolle pääsi aina tarpeen mukaan. Mikäli paino ei noussut kilon viikkotahdilla, muokattiin ateriasuunnitelmaa välittömästi. Potilaalla itsellään oli myös mahdollista vaikuttaa hieman ateriasuunnitelmaan esimerkiksi vaihtamalla viljatuotteita aamu tai iltapalla keskenään. Myös erikoisruokavaliot, kuten kasvisruokavalio, otettiin huomioon.

Aterioita päivässä oli viisi: aamupala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Ruokailutilassa jokaiselle oli oma istumapaikka ja kummassakin pöydässä oli hoitaja sekä valvomassa ruokailua että antamassa mallia normaalista syömisestä. Viimeisimpänä osastolle tulleet ja ykkösvaiheessa olevat istuivat lähimpänä hoitajaa, kun taas kakkos- ja kolmosvaihelaisten paikat olivat pöydässä kauempana hoitajaan nähden. Ruokailut alkoivat aina sillä, että hoitajat valmistelivat ruokailut suljettujen ovien takana. Ykkösvaihelaisille laitettiin annokset valmiiksi, voideltiin leivät sekä kaadettiin juomat. Potilaiden päästessä ruokailutilaan kakkos- ja kolmosvaihelaiset annostelivat omat annoksensa hoitajan valvovan silmän alla. Kun minä menin osastolle annokset vielä mitattiin desin ja puolen desin kauhoilla. Ateriasuunnitelmissa oli tarkat ohjeet eri ruokien annostelusta. Hoitajat olivat todella tarkkoja esimerkiksi siinä, että voi rasiasta oli otettu aivan tasantarkkaan ja että kaikki salaatinkastike oli annospussista varmasti otettu. Kun potilaat olivat koonneet ateriansa, tarkasti hoitaja jokaisen omasta listasta, että kaikki oli varmasti oikein, jonka jälkeen potilas sai luvan aloittaa ruokailun. Ykkösvaihelaiset, joilla annokset oli laitettu jo valmiiksi, saivat aloittaa ruokailun heti. Aikaa ruokailuun oli pääaterioilla puoli tuntia ja välipalalla vartti. Ruokailu tuli suorittaa puolessa tunnissa ja kaikki tuli todella syödä, viimeistä pisaraa myöden. Yksi kakkosvaiheeseen siirtymisen ehto olikin, että ruokailusta suoriutui puolessa tunnissa. Lounaan jälkeen oli aina yhteinen puoli tuntia kestävä lepohetki, jonka aikana kaikkien tuli olla oleskelutilassa. Suurin osa tytöistä maikoili sohvalla ja ihan nukkuikin. Muiden ruokailujen päätteksi oli myös puolen tunnin lepohetki, mutta tämän ajan sai viettää myös omassa huoneessa. Ulos ei kuitenkaan saanut lähteä.

Aivan hoitoni loppuvaiheessa tuli ruokailuihin hieman muutoksia. Sen sijaan, että annokset olisi mitattu, oli meille tehty valmiiksi mittaamalla malliannos, jonka mukaan tuli kakkos- ja kolmosvaihelaisten oma annoksensa koota. Ykkösvaihelaisten annokset koottiin yhä mittaamalla. Enää ei siis annoksia mitattu desin mitoilla, vaan ruoka piti annostella silmämääräisesti. Hoitaja luonnollisesti valvoi annostelua ja käski esimerkiksi lisätä tarvittaessa. Muutoksena ruokailuihin tuli myös kello kymmenen "shotti". Kaikille, jotka eivät olleet vielä tavoitepainossaan lisättiin ateriasuunnitelmaan lisäravinne aamupäiväksi. Tästä tehtiin myös henkilökunnan ja potilaiden välinen yhteinen kahvitteluhetki, jolloin tarjolla oli kaikille kahvia sekä keksejä. Tavoitepainossaan olleiden ei shottia siis tarvinnut juoda. Tätä lisäystä perusteltiin sillä, että tutkimusten mukaan aamupäivään tarvittiin pientä lisäenergiaa.

Osasto oli tiloiltaan tehty mahdollisen viihtyisän oloiseksi. Huoneet olivat kahdenhengen huoneita, joissa jokaisessa oli oma wc. Yleisissä tiloissa oli oleskelutila, kaksi wc:tä, pieni tila keskusteluhetkille sekä ruokailuhuone. Yleisenä periaatteena oli, että omien huoneiden wc:t oli pääosin lukittuna. Aamuisin sekä iltaisin ne olivat suihkussakäyntiä varten avoinna. Yleisten tilojen wc:t sen sijaan olivat auki lukuunottamatta jokaisen ruokailun jälkeisiä puolituntisia.

Jokaisella potilaalla oli kaksi omahoitajaa, mutta sen lisäksi jokaiselle oli nimetty aina päivittäin korvaavat hoitajat, mikäli kumpikaan omahoitajista ei ollut paikalla. Myös lääkäriä potilaat luonnollisesti tapasivat tietyin väliajoin. Lomia, kävelylupia sekä muita vapauksia sai oman vaiheensa mukaan sekä painonkehityksestä riippuen. Minun aikanani käsite vapaakävelyt, jotka yleensä kuuluivat kolmosvaiheeseen, poistui. Tällöin ulkoilut olivat maksimissaan kahdesti puoli tuntia päivässä, jonka lisäksi oli mahdollista saada asiointilomia. Minun mennessä osastolle silloin kolmosvaiheessa olleilla tosin oli vielä vapaakävelyt eli he saivat käydä vapaasti ulkoilemassa ja kaupungilla. Perjantaisin oli aina viikkoretki, joka oli joka toinen viikko maksullinen ja joka toinen viikko maksuton. Tällöin saatettiin käydä esimerkiksi museoissa, elokuvissa tai vaikka keilaamassa. Jokaisena perjantaina oli myös yhteinen osastokokous, jossa muun muassa valittiin viikon retkivastaava ja viikon emäntä ja isäntä. Emäntien ja isäntien tarkoituksena oli esimerkiksi esitellä osasto aina uusille potilaille.

Hoitoa tukemaan oli perustettu erilaisia ryhmiä, jotka oli täysin muokattu syömishäiriöpotilaille sopiviksi. Pari kertaa viikossa oli fysioterapeutin vetämä rentoutusryhmä, venyttely-rentoutus -ryhmä sekä kevyttä lihaskuntoa sisältävä liikuntaryhmä. Viimeiseen ryhmään pääsi osallistumaan, kun paino oli ylittänyt 16,5 painoindeksin. Kun normaalipaino oli saavutettu, oli mahdollista saada oma kuntosaliohjelma. Kuntosalilla sai käydä pari kertaa viikossa tekemässä ohjelmansa liikunnanohjaajan valvomana. Lisäksi osastolla oli erilaisia keskusteluryhmiä, joista osa oli suunnattu ykkösvaihelaisille ja osa jo pidemmällä hoidossaan oleville.

Moniammatilliseen hoitoryhmään kuului lääkärien, hoitajien, fysioterapeutin sekä ravitsemusterapeuttien lisäksi toimintaterpeutti. Toimintaterapeutti veti osastolla muun muassa ruoanlaittoryhmää, vapaa-ajan ryhmää sekä naiseksi-ryhmää. Ruoanlaittoryhmän tarkoituksen oli opetella normaalia ruoanlaittoa sekä aterioiden suunnittelua. Naiseksi-ryhmässä keskusteltiin muun muassa naiseudesta, muuttuvan kehon hyväksymisestä sekä seksuaalisuudesta. Vapaa-ajan ryhmän tarkoituksena oli tuoda esiin erilaisia vapaa-ajan harrastuksia, sillä monen syömishäiriöisen elämän on täyttänyt sairaus kokonaan. Ryhmässä saatettiin käydä elokuvissa, askarrella sekä viettää pelihetkiä. Lisäksi ryhmän kanssa käytiin kahviloissa harjoittelemassa välipalan syöntiä. Toimintaterpaeutin kanssa oli mahdollista harjoitella ruoan valmistamista myös kahdestaan sekä käydä harjoittelemassa ruokailua julkisilla paikoilla.

Loppuun vielä kuvaus Hus:sin sivuilta osaston toiminnasta:

"Osasto on 16-paikkainen yliopistosairaalan avo-osasto, jossa erityisosaamisena on syömishäiriöipotilaiden hoito.Osasto palvelee HUS-alueen väestöä ja tarvittaessa maksusitoumuksella myös ulkokuntia. Syömishäiriön hoito-ohjelma on kehitetty osastolla ja sen ajantasalla pitäminen uuden kansainvälisen tiedon valossa on henkilökunnan osaamisen painopistealue. Hoito-ohjelmalla tähdätään aluksi aliravitsemustilan korjaantumiseen ja syömiskäyttäytymisen normalisoitumiseen.  Jatkohoidon suunnittelu ja terapiatarpeen arviointi tapahtuu hoidon ohella."

Siinä osastosta siis hieman pintapuolisesti. Eli kaikin puolin osaavasta ja asiantuntevasta osastosta oli kyse! Kerron lisää omista kokemuksistani ja hoitoni etenemisestä seuraavissa postauksissa :)

Laura

Hoitopolkuni yleispsykiatriassa

Ennen kuin siirryn kertomuksessani siihen, millaista hoitoa sain Helsingin syömishäiriöyksikössä, ajattelin hieman yleisesti käydä läpi sitä, millaista hoitoa olen saanut yleispsykiatrian puolelta. Itse kuulun siis Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin pariin. Keskussairaala sijaitsee Hämeenlinnassa, mutta myös Riihimäellä jossa asun, on sairaalan yksikkö.

Sairastuessani asuin kuitenkin Lahdessa, jossa opiskelin. Olin kuitenkin kirjoilla tällöin Riihimäellä, jonka vuoksi en ollut varsinaisesti hoidossa Lahdessa missään vaiheessa. Tämä oli silloin suuren suuri helpotus, sillä en olisi ikinä suostunut sairaalahoitoon, mikäli vaarana olisi ollut se, että olisin joutunut osastolle, jossa olisi ollut opiskelukavereitani joko harjoittelujaksolla tai töissä. Tämä olisi ollut suurena esteenä hoidolleni. Lahdessa sain kuitenkin apua ensin ihan kouluterveyshuollosta, jossa tapasin sekä terveydenhoitajaa että lääkäriä. Myös koulupsykologin tapaaminen olisi järjestynyt, mikäli itse olisin halunnut. Ravitsemusterapeutin tapaamisen järjesti kouluterveydenhoitaja tekemällä lähetteen Lahden kaupungin julkisen terveydenhuollon ravitsemusterapeutille.

Varsinainen hoitoni alkoi kuitenkin keskussairaalassa. Kun jouduin ensimmäisen kerran hoitoon, vei isä minut keskussairaalan päivystykseen. Minulla oli valmiiksi tehty lähete hoitoon sisätautipuolelle, mutta olisin päässyt ilman muuta hoitoon ilman lähetettäkin. Päivystävänä lääkärinä sattui tällöin olemaan kokenut sisätautilääkäri, jolla oli vankka kokemus myös syömishäiriöiden hoidosta. Tämän vuoksi pääsin heti asiantunteviin käsiin. Kyseisellä lääkärillä oli heti langat käsissään ja alkututkimusten ja terveydentilani kartoittamisen jälkeen minut siirrettiin sisätautiosastolle hoitoon. Sisätautiosastolla ravitsemustilani korjaus aloitettiin heti sekä suonensisäisellä nesteytyksellä että pienimmällä annoskoolla normaalia ruokaa. Ruoka-annokset aloitettiin pieninä, jotta kroppa tottuisi taas ravintoon. Minulle järjestettiin heti tapaaminen ravitsemusterapeutin kanssa, joka kävi läpi kanssani ateriasuunnitelmaani ja sitä, kuinka sitä tultaisiin jatkossa muokkaamaan aina tilanteen mukaan. Ainoa miinuspuoli sisätautiosastolla ollessa oli, että en saanut minkäänlaista psyykkistä tukea ruokailuihini, eivätkä ne siksi onnistuneetkaan. Hoitajat eivät osanneet tukea minua millään tavalla eivätkä selvästikään ymmärtäneet taudinkuvaa. Kerran sain jutella psykiatrian puolen lääkärin kanssa koko siasätautiosastolla oloni aikana, muuten jouduin selviämään yksin. Siksi odotinkin kuin hengenhädässä pääsyä psykiatrian osastolle.

                                      

Kun oltiin varmistuttu siitä, ettei akuuttia hengenhätää enää ole, siirrettiin minut psykiatrian osastolle. Osastosta kerrottiin minulle, että se on tietynlainen elämänkriisiosasto, jossa hoidetaan lähinnä masennuksesta kärsiviä potilaita. Tällä kyseisellä osastolla olenkin ollut sitten hoidossa useampaan otteeseen. Yleisesti ottaen hoito syömishäiriöisen näkökulmasta on ollut hyvää, vaikka kyseessä onkin yleispsykiatrinen osasto. Hoitolinjat ovat hieman vaihdelleet lääkäristä riippuen, mutta päätavoite on ollut kaikilla sama: painnon normalisoiminen. Painoa onkin joka kerta alettu aktiivisesti nostamaan, ja annoskokoja ja välipaloja on kasvatettu aina, kun painonkehitys on keskeytynyt. Ulkoiluille, lomille sekä kotiutukselle on asetettu aina selkeät painorajat. Rajat ovat paljon riippuneet hoitavasta lääkäristä, sillä osa on tuijottanut painolukemia hyvinkin tiukasti, kun osa taas on antanut enemmän painoarvoa psyykkeen kehitykselle. Ensimmäisellä kerralla hoitoni aloitettiin täysin sisähoitona, mutta tämän jälkeen olen saanut edes lyhyen ulkoiluluvan heti hoidon alettua. Vastuuta esimerkiksi ruokailujen suhteen on aina annettu tilanteen mukaan. Aluksi hoitajat ovat saattaneet koota sekä aamu- ja iltapalat sekä voidella leivät aterioille, mutta kun olen ollut siihen valmis, olen saanut itse enemmän vastuuta. Ruokailuja on valvottu aina tiukasti, ja pääperiaatteena on ollut, että kaikki tulee syödä. Minulla on jokaisella osastojaksollani ollut kaksi omahoitajaa, joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan aina tarpeen tullen.

Tottakai hoitoon vaikuttaa paljon se, että kyseessä on yleispsykiatrian osasto eikä syömishäiriöiden hoitoon erikoistunut yksikkö. Esimerkiksi ravitsemusterapeuttia olen tavannut todella harvoin, sillä koko keskussairaalassa on ainoastaan yksi ravitsemusterapeutti. En myöskään tällä osastolla ole koskaan päässyt harjoittelemaan annostelua, sillä ruoat ovat aina tulleet keittiöltä suoraan tarjottimilla. Tuen saaminen hoitajilta on riippunut täysin hoitajasta. Osa ymmärtää sairautta melko hyvin, mutta myös sellaisia hoitajia löytyy, joilta esimerkiksi tukea syömiseen ei juuri saa. Oikeastaan aina osastolla ollessani olen kuitenkin huomannut sen, kuinka me syömishäiriötä sairastavat olemme saaneet suurimman huomion hoitajilta. Joku muu on varmasti kokenut myös sen niin, että olemme vieneet kaiken hoitajien huomion. Ruokailujen ja ruokailujen jälkeisen ajan valvonnat sitovat aina hoitajia niin, että se on monesti muilta pois. Joskus osastolla on ollut ihan vierihoitoa tarvitsevia syömishäiriöpotilaita, mikä sitoo aina yhden hoitajan täysin.

Kotona ollessa minulla on ollut jatkuva hoitokontakti avopuolelle. Kotiutuessani ensimmäisen kerran osastolta, järjestettiin minulle heti hoitokontakti psykiatriselle sairaanhoitajalle. Ensimmäisestä kotiutuksesta lähtien olen käynyt aina kotona ollessani psykiatrian poliklinikalla tapaamisissa, tilanteesta riippuen joko kerran tai pari viikossa. Tämän lisäksi minulla on ollut jatkuva kontakti sisätautipuolelle. Hoitohenkilökunta halusi varmistua, että punnitukset tapahtuisivat aina sisätautipuolella, jotta he ovat koko ajan ajantasalla fyysisestä voinnistani. Silloin liian suuri vastuu ei jäisi pelkästään psykiatrian puolen hoitajani harteille. Kävinkin ensimmäisten osastojaksojeni jälkeen aina kerran viikossa punnituksessa diabeteshoitajalla sekä säännöllisesti myös sisätautilääkärillä. Sisätautilääkäri oli niin huolehtivainen ja huolissaan aina tilanteeni pahetessa, että hän nappasi minut vastaanotolle usein, vaikka minulla ei olisi hänelle aikaa ollutkaan. Näin ollen sain aina kunnon muistutuspuheen siitä, kuinka vaarallista painoni putoaminen on terveydelleni. Sisätautipuolen kontaktin kautta pääsin käymään aina säännöllisin väliajoin myös kontrollilabroissa sekä EKG:ssa. Nyt myöhemmin kontakti sisätautipuolelle on kuitenkin jäänyt, sillä kotiuduin Helsingistä sen verran hyvässä fyysisessä kunnossa, että kontrolleille ei katsottu olevan tarvetta. Sen jälkeen en olekaan ollut erikseen sisätautipuolella avohoidossa.

Mutta ensisijaisen arvokkaita minulle ovat olleet käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla. Minulla kävi tuuri ja sain aivan ihanan hoitajan itselleni. Hän on ymmärtänyt minua alusta asti todella hyvin ja hän on monesti kannatellut minua pinnalla vaikeimpina hetkinäni. Hänelle olen saattanut purkaa tuntojani avoimesti ja rehellisesti. Näin ollen läheiseni eivät ole saaneet kaikkia huoliani niskaansa ja joutuneet kantamaan niitä yksin harteillaan. Hoitajani on ollut aina ymmärtäväinen, mutta pysynyt tarpeen tullen tiukkanakin. Hän on ollut aina aidosti huolissaan voinnistani ja saanut minut suostuteltua sairaalahoitoon kerta toisensa jälkeen. Ja joka kerta, kun hän on saanut minut ymmäärtämään etten selviä kotona, olen saanut lopulta huokaista helpotuksesta. Hän on aina ollut siinä oikeassa, että olen ihan murtumispisteessä. Hän näki myös suuren vaivan ottaessaan selvää syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneista paikoista ja järjestäessään lääkäriltä lähetteen ja sitä kautta maksusitoomuksen minulle Helsinkiin syömishäiriöyksikköön. Hän koki, että yleispsykiatria on tehnyt nyt voitavansa ja halusi meidän kokeilevan nyt jotain muuta. Hän sai jälleen kerran minut näkemään, mikä on oikea ratkaisu tilanteeseen. Hoitajani on myös käynyt hoitoneuvotteluissani niin Helsingissä asti kuin Hämeenlinnassakin.

Psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisten ja sisätautipuolen hoitokontaktin lisäksi olen käynyt ensimmäisen kotiutukseni jälkeen säännöllisesti myös fysioterapeutilla. Fysioterapeutin tarkoituksena on ollut auttaa minua kehonkuvan hahmotuksessa sekä erilaisten rentoutumismenetelmien opettelussa. Aluksi kävin Riihimäellä sairaalassa kerran viikossa psykiatriaan erikoistuneella fysioterapeutilla, jonka kanssa teimme lähinnä erilaisia rentoutusharjoituksia. Niiden tarkoituksena oli, että oppisin rentoutumaan ja pääsemään jännittämisestä sekä suorituskeskeisyydestä pois. Myös univaikeuksiin fysioterapeutti uskoi niistä olevan apua. Kyseisen fysioterapeutin jäätyä eläkkeelle olen osastojaksoillani tavannut kerran viikossa fysioterapeuttia täällä Hämeenlinnassa. Viime aikoina hän on myös käynyt kerran viikossa Riihimäellä, joten käynnit ovat saattaneet jatkua myös osastojaksojen ulkopuolella. Hänen kanssaan olemme keskittyneet lähinnä liikunnasta ja kehonkuvasta keskustelemiseen sekä tehneet joitakin rentoutusharjoituksia. Hän on myös auttanut minua hieromalla niska-hartia -seudun kipujen ollessa pahimmillaan. Myös tämä fysioterapeutti on erikoistunut psykiatrian puolelle ja nimenomaan syömishäiriöpotilaiden hoitoon.

Yleisesti ottaen olen saanut mielestäni todella hyvää hoitoa ihan yleispsykiatrian puolella ja minusta on pidetty oikeasti hyvää huolta. Aluksi muistan pelänneeni, että saankohan edes apua, olenko tarpeeksi sairas ja jääkö hoito lyhyeksi resurssipulan vuoksi. Kuvittelin saavani maksimissaan parin viikon ajan hoitoa osastolla, jonka jälkeen minut lähetettäisiin kotiin. Sen sijaan alusta asti oli selvää, että hoitoni kyllä suoritettaisiin loppuun asti, eikä minua kotiuteta ennen kuin olen itse siihen valmis. Joka kerta onkin lopulta käynyt niin, että olen itse halunnut kotiin, ennen kuin lääkäri olisi edes ollut minua vielä valmis kotiuttamaan. Kotiutusten yhteydessä onkin aina sitten huolehdittu, että avohoito on riittävää, ja että kaikki mahdolliset tukitoimet ovat käytössä.

Syy miksi tästä kaikesta aloin kirjoittaa on oikeastaan se, että haluaisin rohkaista kaikkia syömishäiriöön sairastuneita hakeutumaan avun piiriin. Apua on oikeasti saatavilla. Luonnollisesti hoito riippuu paljon asuinpaikkakunnasta, mutta luulisin, että kaikkialla hoito etenee aika samoja polkuja. Mikäli kokee tarvitsevansa apua, mutta oikea paikka ei ole vielä suoraan päivystykseen meno, kannattaa hakeutua ihan julkisen puolen terveydenhuoltoon. Sieltä käsin on mahdollista saada lähete erikoissairaanhoidon puolelle. Myös koulu- tai opiskelijaterveydenhuolto on hyvä vaihtoehto. Useilla isommilla paikkakunnilla on myös niin sanottuja matalan kynnyksen paikkoja, johon nuoret voivat mennä oli avuntarve millainen tahansa. Eli apua on saatavilla, kun vaan on itse valmis ottamaan sen isoimman askeleen ja uskaltautuu hakeutumaan hoitoon.

Laura

Sairaus muuttaa muotoaan

Olen käynyt teksteissäni hetki hetkeltä läpi sitä, mistä sairauteni alkoi ja miten sairauteni on osaltani edennyt. Jatkan nyt siitä, mihin tekstissäni Pakonomaisuutta havaittavissa jäin.

"Elettiin siis maaliskuun 2010 loppupuolta, kun pääsin vihdoin aloittamaan työharjoitteluni Päijät-Hämeen keskussairaalan kirurgian poliklinikalla. Tulossa oli pitkä jakso, 11 viikkoa, sillä Ruotsissa suorittamani harjoittelu jäi niin kesken. Sillä edellinen osastohoito ei painoni kannalta ollut tuottanut toivottua tulosta, oli onni, että työ harjoittelupaikassa ei ollut fyysistä. Harjoittelu oli mielenkiintoinen, monipuolinen ja nautin siitä oikeasti. Minulla oli mahtava ohjaaja, jolle kerroin sairaudestani, sillä minun piti päästä viikolla käymään sairaalakäynneillä itse Riihimäellä. Hän oli todella ymmärtäväinen ja valtava taakka putosi harteiltani.

Suoritin harjoittelua tunnollisesta ja olin iloinen - etenin vihdoinkin opinnoissani. Anoreksian kuristava ote ei kuitenkaan hellittänyt minusta lainkaan. Vaikka kuinka luottavaisin mielin osastolta joka kerta olen lähtenyt, lähtee sairauden pyörät aina vähitellen pyörimään uudelleen. Sairaalassa opittu sallivuus häipyy pikkuhiljaa ja ruoka ruoalta kiellettyjen lista kasvaa. Näin kävi nytkin. Valitettavasti mukaan tuli myös yksi uusi vakava oire, oksentelu. Se ei alkanut ahmimisesta, sellaista minulla ei koskaan ollut, mutta yhtenä päivänä vain päätin kokeilla helpottaa syömisen jälkeistä ahdistusta oksentamalla. Oksentaminen oli fyysisesti aivan kamalan tuntuista, eikä se helppoakaan ollut. Paha olo kasvoi myös psyykkisesti oksentelun alettua, sillä tällöin tämä oli mielessä jokaisen ruokailun aikana. Oikein kauhulla odotin sitä hetkeä, että ruokailu loppuu ja minun pitää mennä oksentamaan. Ahmimista minulla tähän ei liittynyt, vaan syyksi riitti vaikka vain yhden omenan syöminen, jota pidin ylimääräisenä.

Pahentuneesta oireilusta huolimatta pystyin suorittamaan harjoitteluni loppuun ja ehdin jopa aloittaa kesätyöt Lahden kaupungisairaalassa. Hoidin työni mielestäni hyvin, mutta stressi työstä nousi aivan valtavaksi ja sai oireiluni pahenemaan. Elämäni oli pelkkää työtä ja anoreksiaa. Työ oli ensimmäinen työni sairaanhoitajan sijaisena, ja vastuun kasvaminen sai minut stressaamaan työtäni valtavasti. Tämä ajoi minut siihen, että heti töistä päästyäni, otin koulukirjat esiin ja kertasin jo oppimaani. Opiskelin lääkkeiden nimiä, niiden rinnakkaisvalmisteita, ihmisen fysiologiaa ja anatomiaa sekä sisätauteja. Asuntoni seinät täyttyivät muistilapuista ja tiivistelmistä, joita oppimastani tein. Tasapainottelin työn ja ruokailun aiheuttaman ahdistuksen välissä. Ahdistus purkautui pahenevalla syömisoireilulla ja sairaalloisella työhön panostamisella. Oksentelun vuoksi kehoni oli todella heikossa kunnossa ja sinnittelin työpäivät jälleen läpi pelkällä tahdon voimalla. Ensimmäinen merkki romahtamisesta tuli, kun äidilleni selvisi, että olin alkanut oksentelemaan. Äitini järkytys oli valtaisa. Itkimme ja huusimme paniikissa molemmet. Itkin etten jaksa enää, vaan tarvitsisin apua. Samalla kuitenkin sanoin, etten ikinä voisi lopettaa töitäni. 

Painoni oli laskenut jälleen pohjalukemiin, eikä hoitava taho voinut tätä punnitusten vuoksi olla huomaamatta. Itse vakuuttelin voivani ja jaksavani hyvin, edellisviikkoisesta henkisestä romahtamisesta huolimatta. En tiedä yritinkö vakuuttaa enemmän itseäni vaiko hoitajaani. Hoitajani oli kuitenkin tiukkana ja vaati minua jäämään sairauslomalle. Hän on joka kerta saanut minut näkemään realistisesti oman tilanteeni ja niin kävi nytkin. Soitin siinä samassa työpaikkani osastonhoitajalle ja kerroin rehellisesti tilanteestani. Hän oli ihanan ymmärtäväinen.  Olin järkyttynyt ja pettynyt, mutta samalla oloni oli helpottunut ja ymmärsin, että kroppani olisi voinut pettää hetkenä minä hyvänsä. Samalla käynnillä hoitajani sopi jälleen Hämeenlinnan osaston kanssa, että minulla olisi osastolla paikka. Edessäni oli siis kolmas osastojakso samaisella osastolla. Jälleen pettymyksiä pettymysten perään; koin itseni epäonnistuneeksi.

Sairaalaan joutuessani oksentelun ehkäisemiseen tartuttiin tiukasti. Oksentelu oli aiheuttanut jo tuhojaan kehossani aiheuttamalla sydämen rytmihäiriöitä. Myönsin hoitajille heti osastolle tullessani oksentelun olevan ongelma minulle, ja siten uusi piirre sairaudessani. Tämän vuoksi päätettiin yhdessä, minä siihen ahdistuksen kera suostuen, että olisin jokaisen ruokailun jälkeen yleisissä tiloissa puoli tuntia, jotten pääsisi vaan oksentamaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua yrittämästä oksentaa puolituntisen jälkeen. Muistan sen epätoivon, ahdistuksen ja pahanolon tunteen. Halusin huutaa, että estäkää minua, en jaksa tätä enää. Painoni jatkoikin aluksi putoamista osastolla ja lopulta hoitohenkilökunta päätyi siihen ratkaisuun, että minun pitäisi viettää jokaisen ruokailun jälkeen tunti kameralla varustetussa eristyshuoneessa. Makasin siellä siis joka päivä yhteensä viisi tuntia kivikovalla patjalla. Edes kirjaa en sinne saanut ottaa. Paniikissa yritin jumpata huoneessa aluksi, kun en tiennyt kameran olemassaolosta. Tämä tietenkin havaittiin heti ja siihen puututtiin. Ruokailujen jälkeinen valvonta jatkui pitkään, mutta lopulta se tuotti myös tuolosta. Vähitellen huomasin, että tunne oksentamisen tarpeesta on vähäisempi. Myös lomista aloin selvitä ilman oksentelua. Se oli psyykkisesti aivan valtava helpotus, sillä oksentelun aiheuttava stressi oli aivan mieletön.

Kun koin päässeeni oksentelusta eroon olin jälleen valmis kotiutumaan. Painoani oli saatu hieman korjattua ja halu palata tavalliseen elämään oli kova. Tuolloin elettiin myös aikaa, jolloin olin ottamassa itselleni pientä omaa psykiatriani, perhoskoiran pentua Juliusta. Halusin kotiutumisen tapahtuvan samana päivänä, kun hakisimme Juliuksen kotiin. Olin ollut tuolloin osastolla noin kaksi kuukautta. Minua kun ei enää voitu määrätä pakkohoitoon, olin vapaa lähtemään, vaikka lääkäri ei lainkaan puoltanut asiaa. Olin jälleen liian ahdistunut osastolla olemiseen, koti-ikävä oli kova ja tieto Juliuksen saamisesta puhuivat kotiin lähdön puolesta. Halusin myös vihdoin saada opinnot viimeisteltyä, sillä valmistumiseni oli enää kolmen viikon harjoittelun päässä. Kotiuduin ja olin kolme viikkoa sairauslomalla, kunnes lähdin takaisin Lahteen suorittamaan viimeisen harjoitteluni. 

                                         

Harjoittelun sinnittelin ja lopulta valmistuin, mutta töihin lääkäri ei minua valmistumiseni jälkeen päästänyt enää. Eräällä polikäynnilläni sain suoran käskytyksen mennä heti osastolle, tällä kertaa Riihimäelle. Hoitajani päätti, että nyt on todella tehtävä asialle jotain, sillä sairaala-koti -kierre oli jatkunut aivan liian pitkään. Hän päätti, että tarvitsen erikoistuneempaa hoitoa, ja että Hyksin syömishäiriöyksikkö olisi tähän oikea paikka. Asiat tapahtuivatkin hyvin nopeasti. Heti seuraavana päivänä menin Riihimäen osastolle odottelemaan paikkaa Helsinkiin. Maksusitoomuksen sain helposti ja ei mennyt kuin reilu viikko, kun Helsingistä soitettiin, että paikka olisi vapautunut. Olin niin helpottunut! Riihimäen osastolla olo kun oli ollut kaikkea muuta kuin anorektikolle sopivaa. Syömisiäni ei juurikaan vahdittu ja sain puhuttua itseni helposti ruokailutilanteista pois. Kaipasin niin apua, joten laskin jo lopussa melkeimpä minuutteja Helsinkiin pääsyyn. Josko vihdoinkin olisi minun aikani päästä irti tästä helvetillisestä sairaudesta?"

Laura

P.s. Tässä siis linkit postauksiin, joissa olen edennyt sairaushistoriaani askel askeleelta. Niin pienestä se alkoi, niin isoksi se kasvoi ; Se oli menoa sitten - anoreksia tuli ja vei ; Apua etsimässä ; Takaisin ahdinkoni lähteille ; Alku pitkälle sairaalakierteelle ; Voi sitä onnen päivää ; Epätoivoinen yritys ; Pakonomaisuutta havaittavissa

Ja tienihän vei taas...

Muistini reistailee, enkä muista mitä olenkaan ihan tämän hetkisestä tilanteestani kertonut, joten pieni muistutus siitä ja sitten itse asian pariin :) Täällä sitä siis ollaan, Kanta-Hämeen keskussairaalan opsastolla P4.

Kotona oleminen oli ihanaa, mutta samalla aivan valtavan raskasta. Olin pärjännyt joulukuisen kotiutukseni jälkeen paremmin kuin koskaan aiemmin sairaalasta kotiuduttuani. Ensimmäistä kertaa painoni ei lähtenyt heti kotiutuksen jälkeen syöksylaskuun, vaan sain jopa painoa hieman nostettua. Söin kunnolla, tosin poikaystäväni tarkasti vieressä vahtien, en päästänyt pakkoliikunta-ajatusta valloilleen ja muutenkin mieleni oli hyvä ja luottavainen. Mutta pari viikkoa sitten jokin muuttui. Tajusin, etten ollut toteuttanut syömättömyyttä enää mieleni mukaan ja tämähän sai sairaan puoleni nousemaan vihaisena pintaan. En saanut enää siitä mielihyvää. En halunnut missään mielessä palata takaisin samoille vanhoille teille, mutten tiennyt miten selvitä ilmankaan. Olin kuin umpikujassa. Ajatuksissani oli vain ruoka, mieliteot ja ahmimisen pelko. Olin varma, että se olisi menoa nyt. Kun kerran luovun kontrollista, menetän sen kokonaan. Myös huono-omatunto liikkumattomuudesta kalvoi mieltäni. Ahditus kasvoi valtavasti ja kotona yksin asioiden pyörittely ei auttanut asiaa lainkaan. Oikeasti en edes ollut paljoa yksin, vaan poikaystäväni töitä lukuunottamatta olimme koko ajan yhdessä. Hain poikaystävältäni lupaa ja vakuuttelua, että saisin syödä. Minun teki mieli jatkuvasti jotakin. Itkin ja olin sekaisin. Mukava viikonloppu-iltakin päättyi osaltani itkuun ja ahdistukseen, mikään ei enää tuntunut miltään. Vain ruoka ja mieliteot.

Lopulta päätin antaa periksi ja tulla osastolle. Tulin tänne viikko sitten maanantaina ajatuksella hieman keräillä voimia ja saada taas vauhtia painon nostatukseen. Mielialani oli kotona niin maassa, että minua jopa pelotti ihan olla yksin. Minun oli pakko alentua ja myöntää tarvitsevani jälleen apua. Myös ruokailujen jatkuva miettiminen helpottui osastolle tullessa. Ruokailusuunnitelma olisi valmis ja minun tulisi vain syödä. Tosin sana "vain" on ehkä liian laimea, sillä anorektikolle syöminen ei ole koskaan "vain"..

Ajatuksenani oli olla täällä viikko tai pari, mutta eihän mikään mene koskaan suunnitelmien mukaan. Eilen lääkärini totesi, että "nyt hoidetaan Laura tämä homma loppuun asti!" Onhan se totta, että olen aina lähtenyt hoidosta liian aikaisin pois, milloin koulun, milloin koti-ikävän takia. Ajatus osastolle jäämisestä herättää sekavia tunteita. Halu parantua, toipua ja saada apua, liputtaa suuresti osastolle jäämisen puolesta. Koti-ikävä ja ikävä poikaystävän ja Juliuksen luo, taas huutaa kotiin lähdön puolesta. Mutta onko parempi uhrata nyt taas hetki elämästä osastolle, jos se kuitenkin olisi nyt se viimeinen kerta? Jos nyt todella paranisin ja sitten minulla olisi aikaa olla kotona koko loppu elämäni ajan? Näitä ajatuksia pyörittelen mielessäni hetki toisensa jälkeen: mitä pitäisi tehdä?!


Eilen teimme kuitenkin hoitosopimuksen osastolle jäämisestä. Siinä määriteltiin sääntöjä ruokailuista ulkoilu- ja lomalupiini. Ulkoilla saan kahdesti päivässä puoli tuntia kerrallaan, ja lomalle pääsy on painosta riippuvainen. Saunaan saan mennä vasta BMI:n ollessa 17. Terapiaryhmistä saan osallistua toimintaterapiaan, musiikkiterpiaan sekä rentoutusryhmään. Liikuntaryhmät ovat ehdottomasti kiellettyjä. Lisäksi tapaan kerran viikossa fysioterapeutin, jonka kanssa keskitymme vääristyneen kehonkuvan muokkaukseen sekä rentoustusharjoituksiin. Tänään taas sain ihanan selkähieronnan :)

Tärkeimpänä kohtana hoitosopimuksessa ovat kuitenkin nuo ruokailut. Minulla on ruokailuita SEITSEMÄN kertaa päivässä, uskokaa tai älkää! Ja vain se auttaa pitämään nälkäni aisoissa! On aamupala, välipala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala numero 1 ja iltapala numero 2. Mahani taitaa olla pohjaton :D Tänään tapaan ravitsemusterapeutin, ja yhdessä muokkaamme listaani vielä minulle mieluisemmaksi. Kun kerran on syötävä, niin sitten haluan syödä itselleni mieluisia aioita. Eihän se ole liikaa vaadittu, eihän? Herkkuja tietenkään unohtamatta ;) Vaikka ruokailut yhä ahdistavat valtavasti ja tarvitsen jopa lääkkeistä helpotusta ahdistukseeni, pystyn jo suhtautumaan asiaan jotenkin huumorillakin. Huumori monesti auttaa :) Voin myös ylpeänä (sairas ääni tosin yrittää syyllistää samaan aikaan sisälläni..) todeta, että enää en toteuta sairaan äänen kuiskauksia jatkuvasti. En enää valitse aina sitä pienintä leipää tai jätä lautaselle edes himpun verran kastiketta, jotta sairas minäni saisi tyydytystä. Olen saanut terveen ääneni jo sen verran valloilleen, että pystyn järkeilemään asioita itselleni. Miten yhden lusikallisen jättäminen lautaselle muka vaikuttaisi painooni? Ei sitten mitenkään! (Huomatkaa kova itsensä psyykkaus :D)

Hoitosuunnitelmassa määriteltiin myös painonseuranta. Minut punnitaan kahdesti viikossa aamu kuuden aikaan. Punnituspäiviä minulle ei kerrota, jotta en pääsisi huijaamaan esimerkiksi tankkaamalla vettä ennen punnitusta. Punnitus tapahtuu alusvaatteisillaan WC-käynnin jälkeen, jotta tulos olisi mahdollsimman vertailukelpoinen. Punnitusta ei ole useammin, jottei olemiseni keskittyisi pelkkään painon ajatteluun. Ja vaihteleehan ihmisen paino päivittäin ilman, että kyse olisi lainkaan lihoamisesta tai laihtumisesta. Varsinkin meille naisille se on hyvin tyypillistä. Punnitukset ahdistavat ja pelottavat, ja jokainen sadankin gramman nousu tuntuu pahalta. Mutta mieli sopeutuu, johan sen olen todennut jo aiemminkin. Ja painonnousu kun on ainoa tie kohti tervettä ja normaalia elämää.

Osastolle mukanani tullut masentunut mieliala on jo hieman kohentunut, onneksi. Tilalle olen saanut valtavan tsemppipuuskan. Nyt mieliala ja paino ylös ja sassiin! Haluan kohdata ahdistukseni, voittaa pelkoni ja saada painoni normaalilukemiin. Haluan muuttaa vääristyneitä ajatusmallejani ruoasta ja elämän suorittamisesta. Helppoa se ei ole, sillä näinhän koko toissa yönkin painajaisia tulevasta punnituksesta. Hoitosopimukseen kirjasimme tavoitteeksi, että painon tulee nousta vähintään puoli kiloa per viikko, muutoin ruokailusuunnitelmaan tehdään lisäyksiä. Siihen en kuitenkaan usko olevan tarvetta, sillä oloni on, kuin kasvaisin silmissä...

Olenkin pyrkinyt helpottamaan oloani kirjoittamisella, lukemisella ja muulla mieluisalla tekemisellä. Varsinkin tästä kirjoittamisesta on tullut minulle kultaakin kalliimpi tapa purkaa ajatuksia ja saada niitä selkiytymään. Minulle merkitsee paljon, että tiedän teidän lukevan kirjoitelmiani, sillä tällöin saan edes jotain merkitystä päivilleni. Koen itseni edes jollakin tapaa tärkeäksi. Ja jokainen kommentti, jonka saan, saa hymyn huulilleni :)

Uskoa itseensä valaen,
Laura

Voi sitä onnen päivää

"Voi sitä onnen päivää, kun sain ensimmäisen ulkoilulupani. Sain luvan käydä kerran päivässä viidentoista minuutin lyhyellä kävelyllä hoitajani kanssa - mahtavaa! Oli kevät, luonto heräämässä kukkaan ja minä ulkona todistamassa sitä, olin niin onnellinen. Mihinkään ryhmiin en vieläkään saanut osallistua, mutta jo tuo pieni ulkoiluhetki sai minut niin iloiseksi. Miten pienestä ihminen voikaan tulla onnelliseksi?  Muistan ensimmäiset kunnon askeleet yli kuukauden paikalla olon jälkeen. Tuntui, ettei jalat kanna, kun yritin kävellä mäkeä alas. Tuntui kuin olisi kävellyt kahden epävakaan kepin päällä.


Kun painon kehitys jatkui sain luvan itsenäiseen ulkoiluun, ensin vartin mittaiseen, sitten puolen tunnin. Vasta silloin tajusin oikein, millaista on osata arvostaa elämän pienen pieniä asioita, jotka ovat aiemmin olleet niin itsestään selviä. Fiilistelin niin valtavasti, kun sain ylittää ensimmäistä kertaa suojatien, kun sain mennä ruokakauppaan. Katselin ympärilleni ja ihmettelin. Kaupasta poistuin onnellisena naistenlehti kainalossa.

Olin ollut osastolla lähes kaksi kuukautta, kun tuli puhetta ensimmäisestä kotilomasta. Minulle oli määritelty parin tunnin päivälomapainoksi 41 kg eli 15 painoindeksin. Tällöin koin ensimmäistä kertaa sen, että jopa uskaltauduin pelon sekaisin tuntein toivoa painon nousua. Olihan pikkuveljeni ylioppilasjuhlat tulossa ja pakkohan niihin oli päästä. Helpoksi hoitajat eivät odotusta minulle tehneet, mutta kun juhlia edeltäneenä päivänä vaaka näytti 41 kiloa, olin suunniltani onnestani. Juhla-aamuna heräsin aikaisin valmistautumaan, olihan siitä kuukausia, kun olin viimeksi laittautunut jotakin juhlaa varten. Luonnollisesti juhliin meno pelotti. En ollut käynyt kotona kolmeen kuukauteen, eikä kukaan vieraista ollut nähnyt minua niin laihassa kunnossa. Olihan se vaivaannuttavaa vastailla kyselyihin"mitä kuuluu?" ja "miten koulussa sujuu", kun tilanne oli mikä oli. Eikä syömäni hilloviili ainakaan vähentänyt kummastuneita katseita, kun muut herkuttelivat juhlapöydän antimilla. Päätin kuitenkin olla rehellinen ja kertoa tilanteestani avoimesti. Ihmiset olivat hyvinkin ymmärtäväisi ja toivottivat paljon jaksamista. Se lämmitti todella mieltä. 

Elo osastolla jatkui entiseen tapaansa. Päiväni koostuivat ruokailuista, ulkoiluista sekä satunnaisista läheisteni vierailuista. Luin yhä pakonomaisesti, mutta vähitellen saatoin alkaa keskittymään myös tv:n katseluun ja lehtien lukemiseen. Painon noustua sain lisää vapauksia ulkoiluun, enkä kokenut olevani enää niin vankilassa. Päivittäinen taistelu syömisen ja painonnousun pelon kanssa alkoivat olla jo arkipäivää. Vähitellen lomalupani laajenivat ja pääsin jopa yölomalle. Ruokailusuunnitelma mukana lähdin iloisin ja odottavaisin mielin kotiin: ensimmäinen yö omassa sängyssä neljään kuukauteen! Äidin ja muiden läheisteni tukemana onnistuin noudattamaan ruokailusuunnitelmaa. Muistan kuitenkin mieleni yhä karkailleen koko ajan siihen suuntaan, josko voisin jättää sitä ja tuota pois, eihän se nyt merkitsisi mitään. Äiti oli kuitenkin tiukkana, eikä lipsuminen onnistunut. 

Vaikka ruokailu osastolla olikin helpottunut huomattavasti ja muuttunut rutiininomaisemmaksi, oli se silti yhtä taistelua koko ajan. Sain vähitellen itse luvan koota tarjottimeni, mikä tarkoitti sitä, että valitsin yhä tietoisesti pienimmät leivät, yritin kaataa sentin vähemmän maitoa lasiini sekä jättää lautaselle pienen määrän kastiketta. Vaikka järki kuinka sanoisi, että tuollaiset valinnat eivät vaikuta lainkaan painoon, sai sairas mieleni jokaisesta "pikku-vilpistä" helpotusta ja tyydytystä.

Pitkään tiedostin osastohoidon tarpeeni, enkä todellakaan ollut valmis palaamaan kotiin. Tiesin palaavani samaan vanhaan syömättömyyteen heti, mikäli kotiin pääsisin. Tällainen tunne vallitsi pitkään, ainakin yli kolme kuukautta. Kun vihdoin pääsin kotilomien makuun, ja niiden onnistuminen valoi minuun uskoa pärjäämisestäni, alkoi koti-ikävä painaa oikein urakalla. Olimme sopineet kotiutuspainoksi 47 kiloa, jota ahdistuksesta huolimatta odotin kuin kuuta nousevaa. Vanhempani olivat huolissaan kotiutuspainon alhaisuudesta, mutta minä olin innoissani. Pääsisin kotiin ja jatkamaan taas koulua, mahtavaa! Ollessani osastolla, minulla oli lukemisen ohella toinen pakkomielle: opinnäytetyön tekeminen. Itselleni kehittämäni perfektionismin seurauksena minulle oli todella tärkeää, että opinnäytetyöstäni tulisi loistava ja arvosanan tulisi olla paras mahdollinen. Muuta en suostunut ajattelemaan. Jo sairaalaan joutumispäivänä olin kaivamassa koulukirjoja esiin, mutta muut toppuuttelivat: nyt on sinun aikasi levätä. Vointini kohennuttua en kuitenkaan voinut pitää itseäni erossa opinnäytetyöstä. Äiti kantoi minulle kirjoja kirjastosta ja sähköpostit lentelivät koulukaverini ja opettajani välillä. Vasta tuolloin todella tajausin, miten sairaus ja sairaalloinen alipaino olivat vaikuttaneet kykyyni ajatella. Suorastaan ihmettelin, mitä päässäni oli talvella työtä tehdessäni liikkunut. Tekstin laadusta päätellen ei juuri mitään. Suurin osa tekstistä meni poistoon ja tuntui, että olisin urakkamme alkutaipaleella jälleen. Uurastin osastolla kuitenkin päivät pitkät ja tulosta syntyi: olin niin onnellinen.


Perfektionistisen luonteenpiirteeni vuoksi, en aiemmin ollut edes suostunut ottamaan kuuleviin korviini sitä, että koulusta valmistumiseni siirtyisi. Minulle oli niin tärkeää, että valmistuisin ajallaan jouluna 2009. Harjoittelun keskenjääminen Ruotsissa tarkoitti kuitenkin sitä, että vamistuminen ajoissa ei olisi mahdollista. Olin aivan musertunut pitkään tästä, mutta pikku hiljaa pääsin sinuiksi asian kanssa. Laadin heti uuden suunnitelman: opinnäytetyö valmistuisi syksyn aikana ja kesken jääneen harjoittelun tekisin heti, sairaalasta päästyäni. Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin halusin - jouduin sen taas katkerana toteamaan. Kotiuduin osastolta lopulta elokuun puolessa välissä. Olin innoissani ja uskoin pärjäämiseeni. Hoitajat eivät olleet aivan yhtä optimistisia, mutta en halunnut kuunnella heitä; menisin kotiin ja palaisin kouluun Lahteen."

Tämä oli siis jatkoa postaukselle Alku pitkälle sairaalakierteelle. Valitettavan usein olen sairauteni vuoksi joutunut nielemään pettymykseni ja sinnittelemään pettymyksistäni huolimatta eteenpäin. Seuraavaksi kerronkin mitä syksy 2009 toi tullessaan, ja miten sairaus muutti taas suunnitelmiani.

Laura

Takaisin ahdinkoni lähteille

Aloitin blogini kertomalla, kuinka syömishäiriökäyttäytymiseni alkoi ja pikkuhiljaa eteni anoreksiaksi (Se oli menoa sitten - anoreksia tuli ja vei sekä Apua etsimässä). Nyt jatkankin siitä, mihin viimeksi jäin.

"Minulla oli suunnitelmissa lähteä Ruotsiin työharjoitteluun Varbergin sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Takaraivossani takoi ajatus siitä, että minun tulisi saada asiat kuntoon ennen lähtöäni, jonka vuoksi olin valmis ottamaan kaiken tarjotun avun vastaan. Aloitin käynnit Lindamariassa (http://www.lindamaria.fi/) Linda Taakalan luona. Lindan vastaanotto sijaitsi Hotelli Tallukassa Asikkalassa, joka oli kaikeksi onnekseni opiskelupaikkani Lahden naapurikunta. Yksi käyntikerta oli kestoltaan puolitoista tuntia ja maksoi lähemmäs sata euroa. Vanhempani olivat kuitenkin valmiita maksamaan käynnit, sillä hekin alkoivat olla tosissaan huolissaan minusta ja näkivät ahdinkoni. Kävin Lindan luona yhteensä neljä kertaa. Sain kertoa hänelle avoimesti ja rehellisesti ajatuksistani. Minua helpotti tieto siitä, että hän todella tiesi, mitä kävin läpi, sillä hän itse oli aikoinaan kokenut aivan saman. Koin myös, että saatoin olla hänelle täysin rehellinen, sillä minun ei tarvinnut pelätä loukkaavani häntä. Vaikka kerroinkin asioistani avoimesti myös läheisilleni, pelkäsin koko ajan lisääväni heidän huoltaan, jonka vuoksi en voinut olla täysin rehellinen.

Lindalta sain tietoa fyysistä vaivoistani enemmän, ja sain purkaa avoimesti ahdistustani hänelle. Kävimme läpi sairauden syntyä ja etenemistä, sekä teimme ruokasuunnitelmia, joita tulevaisuudessa pyrkisin noudattamaan. Painoni laski koko ajan ja Linda oli sitä mieltä, että en voisi lähteä Ruotsiin tässä tilassa, vaan oikea paikka minulle olisi sairaalahoito voimakkaiden ruokaan liittyvien pakko-oireiden vuoksi. Hän sanoi, että jos olisin alaikäinen näin tapahtuisikin, mutta koska olen täysi-ikäinen, päätösvalta olisi minulla itselläni. Hän korosti myös sitä, että tilanteessani puhuttiin jo selkeästi anoreksiasta, eikä suinkaan edes ortorektisestä ajattelusta. Tämä tuli minulle hieman yllätyksenä, mutta jollain sairaalla tavalla olin iloinen kuulemastani. Ruotsiin lähdön peruuttaminen ei mielestäni tullut kuitenkaan kuuloonkaan. Ajattelin, että jos se vietäisiin minulta pois, motivaationi parantua vähenisi olemattomiin. Päätimme yhdessä Lindan kanssa, että saisin lähteä Ruotsiin, mutta pitäisimme yhteyttä sähköpostitse joka viikko. Tämä sopi minulle hyvin, sillä olin sisimmässäni hyvinkin epävarma pärjäämisestäni.


Tähän mennessä ruokailuni olivat kotona kaventuneet niin, etten enää halunnut syödä muiden seurassa. Valehtelin muille syöneeni. Aikani kului ruokien punnitsemiseen ja kaloreiden laskemiseen. Kotoa en poistunut kuin pakosta. Linnoittauduin huoneeseeni kuuma teemuki kädessäni, jotta jääkylmät sormeni saisivat edes hieman lämmikettä. Eristäydyin. En nauttinut enää mistään. Tunsin sisäistä kylmyyttä, jota edes lukuisat vaatekerrokset eivät poistaneet.

Halusin uskoa, että Ruotsiin lähtö olisi minulle hyväksi, sillä tällöin voisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuvittelin voivani syödä taas normaalisti, kun kukaan luokkakaveriani lukuunottamatta ei tietäisi ongelmistani. Vallitsevana ajatuksenani kun oli, että miten voisin muka yhtäkkiä ruveta syömään Suomessa taas normaalisti, mitä muut siitä ajattelisivat? Olin jo niin kiinni anorektikon roolissani, etten ajatuksissani voinut siitä luopua. Ajattelin myös muiden kuvittelevan tällöin ainoastaan liioitelleen ongelmiani.

Ruotsissa asiat eivät suinkaan helpottuneet, vaan pahenivat päivä päivältä. Enää en voinut syödä lähinnä kuin kasviksia ja aamuisin hieman puuroa. Kaikki annokset mittasin tarkoin, ja yksi viipale kurkkuakin saattoi tuntua ylimääräiseltä. Kaventuneesta ajatusmaailmastani kertoi hyvin se, että pohdin joka aamu laittaako pienen pienen puuroannokseni päälle yhden vadelman, vai jättäisinkö senkin pois. Heti Ruotsiin päästyäni hankin vaa´an, ja olin kauhuissani siitä kun paino ei laskenut. Hätäännyin, mikä johti entistä niukempaan syömiseen. Kirjoitin Lindalle sähköpostitse viikoittain, ja odotin häneltä vastauksia kuin hengen hädässä. Olin tuolloin jo niin ahdistunut, että oloni alkoi olla toivoton. Myös fyysiset oireeni pahenivat jatkuvasti. Kärsin pahasta proteiinin puutoksesta, joka johti valtaviin turvotuksiin. Lisäksi palelu yltyi niin pahaksi, etten mielelläni poistunut asunnostamme teekupin ääreltä mihinkään, sormenikin sinersivät jo. Turvotusten myötä jalkani näyttivät sydämen vajaatoiminnasta kärsivän vanhuksen jaloilta. Enää en jaksanut edes seistä. Työharjoittelussa sinnittelin, mutta selvisin vain vaivoin päivistä. Lopullinen romahdus tuli, kun huolestuin toden teolla itsekin fyysisestä tilastani. Pulssini mateli kolmenkymmenen tienoilla ja turvotukset ylsivät jo kasvoihinikin. Kyselin hätääntyneenä setäni lääkäri-vaimolta onko tilani vaarallinen. Pelkäsin sydämeni puolesta. He käskivät minun tulla heti kotiin.

Tässä vaiheessa olin jo niin loppu, että päätin luovuttaa. Samana päivänä isäni varasi lentoliput Göteborgiin, jonne hän lensi jo seuraavana päivänä. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Pian istuin jo isän kyydissä matkalla kohti lentokenttää. Itkin ja laskin minuutteja koska pääsisin sairaalaan. Samaan aikaan pelkäsin - mitä jos en olisikaan tarpeeksi laiha ja sairas? Mitä jos he eivät ottaisikaan minua hoitoon?"

Tässä tiivistettynä kaoottinen aikani Ruotsissa, joka kaventui suunnitellusta kolmesta kuukaudesta yhteen kuukauteen. Pettymys oli valtava, kun jouduin lähtemään kotiin aikaisemmin. Näin myöhemmin pystyn kuitenkin jo ajattelemaan selkeämmin; tuo päätös sinä huhtikuisena päivänä pelasti luultavasti henkeni. Seuraavaksi jatkankin siitä, miten pitkä ja kivinen tieni sairaalahoidossa alkoi, ja mitä kaikkea se toi tullessaan.

Laura

Apua etsimässä

"Vuodenvaihteen jälkeen alkoi oireiluni pahentua jatkuvasti ja ahdistus alkoi ottaa valtaa minusta. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä omassa maailmassani, että se vei kaiken aikani ja täytti täysin ajatukseni. Mitä vähemmällä ruoalla pärjäsin ja mitä enemmän laihduin, sitä paremmalta minusta psyykkisesti tuntui. Laskin kaikki syömäni kalorit, jopa purukumin kalorit, venytin ruokailuvälejä, liikuin mahdollisimman paljon ja lisäsin jatkuvasti ruokia kiellettyjen listalleni. Tavoittelin mitä alhaisimpia kalorimääriä. En suonut itselleni edes kokonaista hedelmää kerrallaan, puolikas sai riittää. Aloin noudattaa tarkkoja ruoka-aikoja. Ruokailujen välisen ajan tuli olla vähintään neljä tuntia. Neuvoihan ravitsemusterapeutti Hanna Partanen syömään 3-4 tunnin välein ja välttämään napostelua. Laskin tarkkaan milloin saisin syödä ja mitä. Pääni oli täynnä kaloreita, joita pyörittelin mielessäni taukoomatta. Söin sääntöjeni mukaan, en nälkäviestieni.

Vaikka psyykkisesti koin euforian tunteita, fyysisesti voin kuitenkin todella kurjasti. Laihtuminen jatkui edelleen. Jo syksyllä alkanut palelu paheni koko ajan, enkä pärjännyt enää missään ilman lisävillapaitoja. Kotona kuljin vähintään kahdet pitkät housut jalassa, pari hupparia päällä, huppu päässä ja huivi kaulassa. Myös yöt kuluivat palellessa, joskus jopa hanskat kädessä nukkuessa. Palelun lisäksi aloin kärsiä myös muista fyysisistä vaivoista. Hormonitoimintani alkoi selvästi mennä sekaisin, olin kuin pikku tyttö jälleen. Esimerkiksi hiukseni eivät enää rasvoittuneet entiseen tapaan. Luultavasti myös kuukautiseni olisivat loppineet, mutta e-pillerit pitivät niitä valheellisesti käynnissä. Ihoni oli niin kuiva, että sormeni olivat täynnä kivuliaita haavaumia. Minusta tuli myös entistä itkuherkempi ja ärtyneempi. Olin kuin jälleen murrosiässä. Mielialani äkilliset muutokset pelästyttivät minut ja vaivasivat minua, sillä olen aina ollut melko tasainen luonne. En edes murrosiässä muista olleeni yhtä ärtyisä. Myös ajatukseni ei enää kulkenut, enkä voinut keskittyä enää mihinkään entiseen tapaani. Koulutehtävien teko vaikeutui, kut ajatus ei kulkenut.

Palelu alkoi haitata niin, että päätin ottaa yhteyttä koulumme terveydenhoitajaan. Tässä vaiheessa en vielä täysin yhdistänyt palelua ruokailuuni, sillä mietin myös mahdollisia kilpirauhashäiriöitä. Terveydenhoitaja oli aivan ihana, ja lopulta päädyinkin kertomaan hänelle ruokailujen ja liikunnan aiheuttamasta ahditusksesta. Oli helpottavaa, että sain purkaa tuntojani ja ahdistustani rehellisesti jollekulle ulkopuoliselle. Viivyin hänen luonaan ainakin tunnin ja itkin ahdistustani hänelle. Kerroin hänelle pakkomielteisestä suhtautumisestani ruokaan, liikuntaan ja punnitsemiseen. Hän määräsi erilaisia verikokeita otettavaksi ja teki lähetteen ravitsemusterapeutille. Hän ehdotti myös koulupsykologin juttusille menoa, mutta hänen luokseen en ollut vielä halukas menemään. Halusin päästä ravitsemusterapeutille sillä ajatuksella, että syömistäni helpottaisi se, jos ammatti-ihminen kertoisi minulle, paljonko minun tulee syödä - tai oikeastaan saisin. Verikokeissa selvisi, että kärsin anemiasta, ja että myös kreatiniini ja kolesteroli olivat pielessä. Edes tämä ei säikäyttänyt minua niin, että olisin muuttanut syömistäni. Tavallaan tunsin sairasta mielihyvää. Toiminnastani oli tullut jo niin pakonomaista, että en enää kyennyt muutoksiin yksin.

Yhteydenotot terveydenhoitajaan ja ravitsemusterapeuttiin olivat enemmän tai vähemmän tiedostettuja avunhuutoja. Lisäksi käännyin kuntosalini personal trainerin puoleen, jotta kuulisin ammattilaisen sanovan minulle, ettei minun tarvitse, enkä saa rääkätä itseäni tällä tavalla. Ja niinhän siinä kävi: sain liikuntakiellon alhaisen painoni, rasvamassan sekä jaloissa esiintyvien turvotusten vuoksi. Viimeinen sysäys oikeanlaisen avun piiriin oli Fit-lehdestäni lukemani jutun näyttäminen vanhemmilleni. Lehdessä oli artikkeli naisesta, Linda Taakalasta, (http://www.lindamaria.fi/) joka selviydyttyään itse syömishäiriöstä, perusti yksityisen syömishäiriöpotilaille tarkoitetun vastaanoton. Vanhempani ymmärsivät heti, mistä oli kyse, ja ehdottivat minulle varovasti yhteydenottoa kyseiseen naiseen. Suostuin tähän empimättä - hätäni alkoi olla niin suuri."

Tässä hieman jatkoa sille, kuinka oireiluni eteni ja kuinka hakeuduin avun piiriin. Seuraavaksi jatkan siitä, millaista apua Lindalta sain, ja kuinka avusta huolimatta sairauden oravanpyörä ei suostunut pysähtymään.

Laura

Se oli menoa sitten - anoreksia tuli ja vei

"Mistä kaikki sitten alkoi? Näennäisesti kaikki alkoi syksyllä 2008 ajatuksesta ruveta elämään terveellisemmin. Tai oikeastaan syömään terveellisemmin, koska alkoholia en ollut juuri juonut enää ja tupakkaa en ollut koskaan polttanutkaan. Olin kova herkuttelemaan, eivätkä syömiseni olleet aiheuttaneet minulle sen kummempaa murhetta. Tähän aikaan aloin kuitenkin ahdistua herkuttelustani vuoroin hapaitteni, vuoroin painoni vuoksi. Painoa minulla oli tällöin noin 51 kiloa, kiitos yhden ylimääräisen kesäkilon, joka niukasti tuntui jopa kiristävinä housuina. Painoni oli siis normaalin alarajoilla, eikä laihduttamiseen todellakaan tarvetta ollut.

Ajattelin, että asialle tulisi kuitenkin tehdä jotain ja päätin, että saisin syödä karkkia kahdesti viikossa - sen jokapäiväisen sijaan. Kun tämä kävikin yllättävän helposti, päätin yrittää vähentää kertaan viikossa. Aluksi kuitenkaan edes täysmaitoon tehty, kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla höystetty kaakao ei tuntunut herkuttelulta, ainoastaan karkkien napostelu. 

Yllättäen löytyneestä itsekurista tulikin yllättävän hyvä mieli, jonka vuoksi aloin vähitellen kiinnittää huomiota myös muuhun syömiseeni. Aloin kirjata ruokia ylös kalenteriini, mikä yllytti syömään yhä terveellisemmin. Vähitellen aloin kiinnittää huomiota myös suolaisiin ja rasvaisiin herkkuihin. Ruokapäiväkirjan pitäminen sai aikaan sen, että söin yhä terveellisemmin ja vältin napostelua. 

Vähitellen pyrin jättämään herkuttelun erityistilaisuuksiin. Säästelin syömisiä tällaisia erityistilanteita varten ajatuksella, että tällöin voisin syödä enenmmän. En jostain syystä halunnut muiden huomaavan tätä, vaan yhtäkkiä huomasin valehtelevani muille yhä useammin ja useammin jo syöneeni. Näin vältin muiden ihmettelyt siitä, miksi en syönyt yhteisten ruokailujen aikana. Aloin vähitellen myös luoda itselleni enemmän ja enemmän sääntöjä, jotka liittyivät ruokaan ja syömiseen. Karsin eri ruokia jatkuvasti sallittujen ruokien listalta ja kiellettyjen ruokien lista senkun kasvoi.

 Joulukuun aikoihin aloin säännöllisesti punnitsemaan itseäni. Joulukuussa huomasin ensimmäisen kerran, että ruoka alkoi aiheuttaa minulle ongelmia ja rajoituksia, esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa. Tällöin myös huomasin ensimmäisen kerran laihtuneeni. Vähän aikaa sitten ostamani hyvin istuvat housut olivat muuttuneet väljiksi. Tunsin tästä suurta mielihyvää. Ajatuksissani oli koko joulukuun, että söisin vähemmän, jotta voisin sitten jouluna syödä rauhallisin mielin. Muistan ajatelleeni, että olisi loistavaa, jos painaisin jouluna 47 kiloa, jotta voisin rauhassa syödä ja lihota. Jouluna pystyinkin herkuttelmaan ihan kunnolla, tosin huonon omantunnon kera. Kiinnitin paljon myös huomiota muiden syömiseen, ja stressasin niistä kovasti. Minua ahdisti kovin, jos huomasin syöväni enemmän kuin muut. Joulupyhien jälkeen päätin taas syödä terveellisemmin, jotta voisin uutena vuoten nautiskella hyvän omantunnon kera. Tällä kertaa minusta tuntui kuitenkin, että syömiseni meni melkein ahmimisen puolelle. Sillä sekunnilla päätin ryhtyä karkkilakkoon.

                                           
                                               Kuva: weheartit.com

Ruoka oli vallanut jo täysin ajatukseni. Imin jatkuvasti vaikutteita ja lisää sääntöjä itselleni ruokaa käsittelevistä kirjoista, terveys- ja urheilulehdistä sekä internetistä. Kiinnostuin enemmän myös ruoanlaitosta ja aloin valmistaa yhä useammin ruokaa itselleni. Näin saatoin varmistaa, että ruoka oli varmasti kevyttä. Kalorilaskenta alkoi muuttua pakonomaiseksi, jonka vuoksi pyrin syömään ainoastaan itse valmistamaani ruokaa, jotta kalorien laskenta kävisi helposti. Myös liikunta muuttui vähitellen hyvin pakonomaiseksi. Kuljin kaikki koulumatkat joko pyörällä tai kävellen - satoi tai paistoi. Viikonloppuisin poljin vanhempieni luona kuntopyörää ja hiihdin, ja aloin kulkea kaikki matkat kävellen kovista pakkasista huolimatta. 

Lepopäiviä sallin harvoin. Pakotin itseni liikkeelle joka päivä. Kuntosalilla siirryin lähes kokonaan aerobiseen harjoitteluun, koska koin sen rasvanpolton kannalta kaikkein hyödyllisimmäksi. Tällöin oli myös helpoin ottaa aikaa aktiivisesta harjoitteluajasta ja merkata aika kalenteriin. Jos liikunta jäi jonain päivänä vähemmälle, ahdistuin. Vertailin liikuntamääriä ystävieni liikkumiseen –jos ystävänikin jaksoi, tuli minunkin jaksaa. Liikunta alkoi selvästi olla rasite ja pakkomielle, ei nautinto ja hyvänolon lähde. Joskus saatoin herätä jo viiden jälkeen salille, jotta ehtisin saada sen rasitteen hoidettua ennen kouluun lähtöä. Luin yhä enemmän urheilulehtiä ja tulin vakuuttuneeksi siitä, että jokainen hyvä ihminen harrastaa liikuntaa seitsemän kertaa viikossa, ja että kaikki syövät terveellisesti, ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaan. Vähitellen touhuni alkoi viedä kaiken aikani, eikä aikaa jäänyt esimerkiksi poikaystävän näkemiselle. En voinut tavata häntä, mikäli en ollut liikkunut päivittäistä pakollista liikuntamäärääni. Kuntosali ja ruokailujen pohtiminen kiilasivat siten tärkeysjärjestyksessä poikaystäväni edelle."

Tässä hieman esimakua siitä, kuinka kaikki alkoi. Olin astunut heikoille jäille, eikä paluuta sieltä enää ollut. Kietouduin ruokaa ja liikuntaa koskevien sääntöjeni  vyyhtiin yhä tiukemmin ja tiukemmin.Oireiluani oli kertomaani mennenssä kestänyt aioastaan muutamia kuukausia, enkä tuolloin osannut vielä arvata, kuinka pitkä ja kivinen tiestäni tulisi. En osannut aavistakaan, kuinka olin vaihtanut juuri tavallisen nuoren naisen elämäni helvetillisiin tuleviin vuosiin.

Laura