tiistai 13. maaliskuuta 2012

Minä ja hän

Eräs lukija kysyi, voisinko kirjoittaa hieman minun ja poikaystäväni suhteesta ja siitä, kuinka minun sairauteni on vaikuttanut suhteeseemme. Tämä onkin monia mietityttänyt asia, joten ajattelimpa että miksei. Tämä on melko henkilökohtainen asia, mutta olen jakanut kanssanne jo niin paljon, joten miksen voisi kirjoittaa teille elämäni tärkeimmästä asiasta. Toinen lukija taas halusi kuulla asiasta rakkaustarinan näkökulmasta katsottuna, joten tässä teille jotain siltä väliltä :)

Tutustuin Lahdessa opiskellessani poikaystävääni sattumalta paikallisessa baarissa, kun olimme koulumme ulkomaalaisten vieraiden kanssa juhlistamassa heidän Suomen vierailunsa päättymistä. Tällöin elimme vuoden 2008 kevättä ja olin tällöin vielä täysin terve. Tiesin hänet entuudestaan, sillä olemme molemmat Riihimäeltä, mutta opiskeluiden kautta ajautuneet Lahden suunnalle. Tiesin Jarnon ulkonäöltä ja päädyinkin juttelemaan illan aikana hänen kanssaan liittyen yhteensattumaan, että tapaamme Lahdessa, vaikka olemme molemmat Riihimäeltä. Hän oli alusta asti kiinnostunut ja halukas tutustumaan paremminkin, mutta valitettavasti seurustelin tällöin toisen ihmisen kanssa. Vuosia kului ja tapasimme aina säännöllisesti Riihimäellä paikallisessa baarissa. Jarno jaksoi olla sinnikäs minun suhteeni, mutta minä roikuin ahdistavassa suhteessa kiinni, josta en päässyt millään irti.

FacebookEräs ilta syksyllä 2010 kuitenkin muutti kaiken. Minä olin tuolloin sairastunut jo anoreksiaan ja takanani oli jo kolme pitkää sairaalajaksoa täällä Hämeenlinnassa. Olin vihdoin päässyt eroon entisestä poikaystävästäni, enkä sen jälkeen ollut seurustellut kenenkään kanssa. Olimme ystävieni kanssa istumassa iltaa kaupungilla, kun Jarno kavereineen päätyi samaan paikkaan. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä Helsinkiin viettämään viikonloppua toisten kavereidensa kanssa, mutta suunnitelmiin tuli muutos ja hän päätyi jäämään Riihimäelle - onneksi. Tällöin olin vihdoin avoin hänen kiinnostustaan kohtaan, ja monen monituisen satunnaisen tapaamisen jälkeen numeroita vaihdettiin. Taipailimme muutaman kerran, mutta olin jälleen niin sairauden kynsissä, ettei ajatuksiini mahtunut juuri muuta kuin sairaus. Minä olin tahollani ajautunut taas siihen pisteeseen, että minut passitettiin osastohoitoon huonon fyysisen tilani vuoksi suoraan polikäynniltä. Tässä vaiheessa olin niin huonossa kunnossa, etten jaksanut olla kiinnostunut mistään, en edes yhteydenpidosta Jarnoon. Pian minut siirrettiinkin Helsinkiin syömishäiriöyksikköön hoitoon.

Vointini kohetessa päätin ottaa taas yhteyttä Jarnoon. Ja tuosta marraskuisesta illasta lähtien ei ole kulunut päivääkään, ettemme olisi olleet yhteydessä toisiimme. Jarnosta tuli minulle suuri tuki ja turva, vanhempien lisäksi tärkein kaikista. Hän kävi säännöllisesti katsomassa minua Helsingissä, ja jokaisen välipalaloman ja myöhemmin kotiloman vietin hänen kanssaan. Tuntien puhelut päivässä pitivät minut kiinni elämässä, toivat taas elämäniloni takaisin ja saivat minut tsemppaamaan ja jaksamaan. Jarno näki minut sairaimmillani, mutta silti hän näki minussa sen saman tytön, johon vuosia sitten Lahdessa tutustui. Moni olisi pelästynyt sellaista luukasaa jollainen olin, kun hän ensimmäisiä kertoja kävi Helsingissä minua katsomassa. Moni olisi pelästynyt, pitänyt sekopäänä ja kiertänyt minut kaukaa, mutta ei hän. Hän jaksoi sanoa, että vaikka vartaloni kuinka muuttuisi, säilyisivät kasvoni yhä yhtä kauniina. Hän jaksoi joka kerta muistuttaa siitä, kuinka painonnousu lisäsi tätä kauneutta ennestään. Nämä sanat auttoivat minua hyväksymään vartaloni muuttumista. Sen sijaan, että olisin häpeillyt itseäni, muuttuvaa kehoani, sai hän minut ymmärtämään, että olen aina täydellinen hänelle sellaisena kuin olen, mutta paras kun olen terve ja voin hyvin. Jokaisen päivän Helsingissä elin sillä voimalla  kun tiesin, että viikonloppuna Jarno odottaisi minua kotona.

Kun vihdoin kotiuduin Helsingistä, meistä tuli täysin erottamattomat. Ei ollut epäilystäkään siitä etteikö suhde jatkuisi. Kotiuduttuani jäin sairauslomalle, jonka vuoksi meidän oli mahdollista viettää kaikki aika yhdessä, jolloin Jarno ei ollut töissä. Kun olin ollut kotona kolme viikkoa, lähdimme yhdessä kahdeksi viikoksi Thaimaan Krabille reissuun. Jarno oli jo tähän mennessä osoittanut kuinka hyvin hän sairauttani ymmärsi ja oli oppinut tuntemaan kaikki vaikeudet, joita minulla ruokailuun liittyi. Saatoin lähteä reissuun hänen kanssaan, mitä sairauteeni tuli, luottavaisin mielin. Nuo kaksi viikkoa olivat aivan mahtavat ja tulen muistamaan ne aina. Matka syvensi suhdettamme todella eikä riitelystä ollut tietoakaan. Hänen seurassaan saatoin olla vapautuneempi ja hänen vuokseen halusin ottaa haasteita vastaan, mitä syömisiinkin tuli. Halusin näyttää hänelle, kuinka haluan yrittää minun ja hänen vuokseen.

Meillä molemmilla oli edessä uuden asunnon hankkiminen, joten puhuimme jo suhteemme alkuajoista lähtien yhteenmuuttamisesta. Aluksi kyse oli lähinnä vitsailusta, mutta matkalta tultuamme päätimme tosissamme ryhtyä etsimään meille yhteistä kotia. Ja kun kesäkuu koitti, muutimme saman katon alle. Teimme kodista meille mieluisan, meille täydellisen. Reissumme jälkeen aloitin myös minä vihdoin työt, joten arki yhdessä pääsi viimein alkamaan. Teimme molemmat kolmivuorotyötä, jonka vuoksi yhteinen aika oli kortilla. Sairauteni oli luonnollisesti arjessamme koko ajan läsnä ja Jarno oli hyvin tietoinen, miten hänen tulee minua ruokailuissa tukea. Teimme usein yhdessä ruokaa ja hän pyrki ajoittamaan omatkin ruokailunsa minun ruokailujeni mukaan.


Kova ja raskas fyysinen työ kuitenkin vaati veronsa ja painoni alkoi jälleen vähitellen putomaan. En raaskinut olla rehellinen Jarnolle painoni suhteen vaan usein polikäyntien jälkeen kaunistelin hänelle hieman totuutta. Mutta häntä en pystynyt huijaamaan. Hän tunsi oireiluni jo niin hyvin, että tiesi asioiden olevan huonosti, mikäli tulin kotiin polikäynneiltä iloisin mielin. Tämä tarkoitti sitä, että sairaus oli saanut minusta vähä vähältä taas tiukempaa otetta ja painoni oli joka kerta laskenut. Hän tunsi suurta avuttomuutta vieressäni, mutta yritti tukea minua kaikin keinoin ja yritti huolehtia ruokailuistani, minkä pystyi. Hän kysyi aina, mitä tulisin ottamaan töihin evääksi ja olinko varmasti syönyt. Minusta ei ollut kertomaan hänelle totuutta. Koska näimme joka päivä, hän jotenkin sokeutui, mitä painoni laskuun tuli. Hän ei enää nähnyt minua realistisesti, vaikka tavallaan tiesikin minun kuihtuvan jatkuvasti. Kun viimein fyysinen kuntoni romahti niin, että hän joutui kantamaan minut sairaalan ensiapuun, olimme jälleen siinä pisteessä, josta vuosi sitten olimme lähteneet: erossa toisistamme minun ollessani sairaalassa.

Koko sairaalassaoloaikani Jarno on jaksanut tukea ja yrittänyt ymmärtää. Hän on ollut pettynyt minuun ja pettynyt itseensä. Hän on pettynyt minuun, kun en lukuisista lupauksista huolimatta ole huolehtinut itsestäni, niin että olisin saanut elää normaalia arkea hänen rinnallaan kotona. Hän on ollut pettynyt itseensä, kun ei ole mielestään voinut minua pelastaa. Olemme käyneet lukuisia kertoja läpi, että kun sairaus on saanut minusta taas otteen, ei hän olisi voinut tehdä mitään. Hän on tehnyt kaiken mahdollisen ja paljon enemmänkin. Hän on ollut tukenani, huolehtinut ja jaksanut ymmärtää. Ja mikä tärkeintä, hän on jaksanut odottaa minua.

Luonnollisesti olen kokenut lukuisia epävarmuuden hetkiä, mitä suhteeseemme tulee. Ainainen pelko siitä, milloin hän kyllästyy odottamaan, elämään yksin kotonamme ja tukemaan minua, on alati läsnä. Olen usein tuonut epävarmuuteni esiin ja saanut hänet vakuuttelemaan minulle, että kyllä hän odottaa, eikä ole lähdössä minnekään. Meillä on unelmia, paljon yhteisiä unelmia, joiden vuoksi olen jaksanut nytkin taistella taas läpi tämänkin sairaalajakson. Jarno on syy, miksi jaksan jokaisen päivän täällä osastolla, enkä jätä mitään syömättä, vaikka kuinka tekisi pahaa ja ahdistaisi. Kun minulla on vaikeaa ja ahdistaa, ajattelen häntä ja yhteistä tulevaisuutta, jonka voimme saada, kunhan vaan pääsen kotiin ja pystyn huolehtimaan siitä, etten enää ikinä päästä itseäni huonoon kuntoon. Lupaan hänelle sen joka päivä ja tällä kertaa aion todella pitää lupaukseni. En halua, että hän joutuu enää ikinä olemaan huolissaan minusta tai pelkäämään puolestani. Hän on nähnyt minut kauheimmillani, mutta silti hän on jaksanut pysyä rinnallani.

Mutta tiedättekö mitä? Minusta on aivan ihana ajatella, että hän ihastui minuun  silloin kun olin terve, normaalipainoinen, oma itseni. Hän ei kiinnostunut minusta, kun olin pelkkää luuta ja nahkaa, vaan silloin kun olin täysin normaalipainoinen. Tämä ajatus helpottaa minua suunnattomasti, mitä oman kehon hyväksymiseen tulee. Tiedän, että mitä lähemmäksi painoni normaalia tulee, sitä enemmän hän ulkonäöstäni pitää. Hän tuo ihanasti sen esiin, kuinka onnellinen siitä muutoksesta on, mitä painonnousu minussa on tuonut mukanaan. Ja jotenkin minun on paljon helpompi olla sinut itseni ja muuttuvan kehoni kanssa kun tiedän, kuinka joku vilpittömästi on näkemäänsä tyytyväinen. Ja haluan, ettei hän joudu enää koskaan tekemisiin sen itkuherkän ja räjähdysalttiin Lauran kanssa, vaan saa takaisin sen hymyileväisen tytön, johon neljä vuotta sitten ensikerran tutustui. Kun tiedän, että hän rakastaa minua, on myös minun helpompi rakastaa itseäni. Olen usein kyseenalaistanut sen, miten hän pystyy rakastamaan minua, kun en itsekään siihen ole kyennyt, mutta aivan turhaan. Hän ei ole kyseenalaistanut sitä kertaakaan. Ja hyvin selväksi on tullut se, että sormusta ei alipainoisen tytön sormeen sujauteta, joten nyt vaan lopputsemppi päälle ;)

<3:Laura


P.s. Minkälaisia kokemuksia teillä on sairauden vaikutuksesta omiin seurustelusuhteisiinne? Olisi mukava kuulla myös teidän kokemuksistanne :)

21 kommenttia:

  1. Olette molemmat jumalaisen kauniita ulkoisesti ja tuntuu, että myös sisäisesti. Tulin todella hyvälle tuulelle tätä lukiessani. Olet mielettömän fiksu, upea ja rohkea -en voi kun ihailla sinua! Ihanaa kuulla, että arvostat ja rakastat poikaystävääsi noin paljon. Minua inhottaa suomalaisessa kulttuurissa pesivä oman puolison jatkuva julkinen nälviminen. Jos ollaan tiimi, silloin pidetään toisen puolia! Poikaystäväsi rakkaus sinua kohtaan on mielettömällä tasolla, sillä hän on kamppaillut kaikki nämä rankimmat ajat rinnallasi. Täysin vilpittömästi: toivon kaikkea hyvää teille kummallekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Et tiedäkään miten ihanilta sanasi minusta tuntuvat! :) Kiitos kauniista sanoistasi ja kiitos siitä, kuinka vilpittömästi toivot meille kaikkea hyvää :) Pelkäsin hieman etukäteen kirjoittaa aiheesta, mutta jo yksikin tällainen palaute kertoo, että se kannatti. Olen todellakin onnekas siitä, kuinka ihanan ihmisen olen rinnalleni löytänyt<3

      Ja tuo on niin totta, mitä sanoit oman puolison nälvimisestä, se tuntuu aina pahalta. Sillä varsinkin, kun toista monesti oppii arvostamaan vasta menetettyään hänet. Se on surullista.

      Poista
  2. Moikka!

    Aivan ihana kirjoitus, kuulostaa siltä, että olette todella onnellisia yhdessä. Toivonkin kaikkea hyvää suhteellenne! :)

    Kysyitkin, miten sairaus on vaikuttanut seurustelusuhteisiin. Itse en sairasta anoreksiaa, vaan muita psyykkisiä sairauksia, joita ei edellinen poikaystäväni kyennyt ymmärtämään. Hänen mielestään vain teeskentelin ja sairaudet olivat keksittyjä. Hän ei käynyt ikinä sairaalassa tapaamassa minua, koska tunnusti häpeävänsä minua niin paljon. Erosimme, vaikka se tuntui pahalta, mutta nyt olen tyytyväinen ratkaisuun, koska olen löytänyt elämääni uuden ihmisen, joka ymmärtää ja välittää. Olen tästä ihmisestä niin kiitollinen, enkä voi vieläkään käsittää, miten hän pysyy rinnallani, vaikka tietää kaikki elämäni synkimmät salaisuudetkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Ihanaa kuulla, että sinäkin olet löytänyt rinnallesi ihmisen, joka oikeasti ymmärtää sinua ja pysyy rinnallasi sairaudestasi huolimatta :) Itselläkin on vähän vastaavanlainen suhde takana, että entinen poikaystäväni ei jaksanut sairauttani, se oli mukamas hänelle liian raskasta ja hän kuvitteli, että elelen sairaalassa kuin jossain hotellissa. Mutta onneksi pääsin hänestä eroon ja sain tilalle jotain paljon parempaa<3

      Poista
  3. Pidä kiinni Jarnosta. :) Tuntuu nimittäin olevan ihana mies ihanalle naiselle. Oon lueskellut hiljaa tätä siun blogia nyt tovin ja ihastellu siun tapaa käsitellä asioita ja on ihana tietää että siulla on taustavoimana tuollainen mies!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla, että olet jaksanut blogiani lueskella :) Pidän hänestä todellakin kiinni ja osoitan hänelle, että olen luottamuksen arvoinen, enkä enää koskaan antaudu tälle sairaudelle!

      Poista
  4. Voi että, tulin ihan kylmänväreille lukemastani! Kuten edelliset kommentoijat ovat jo sanoneetkin, vaikutatte sekä ulkoa että sisältä todella kauniilta ihmisiltä. Toivon kaikkea hyvää teille jatkossakin!:)

    Itse en sairaimmillani ollessani seurustellut siitä syystä, minkä myös itse kerroit; energia oli niin vähissä, ettei jaksanut kiinnostua mistään eikä kenestäkään. Puolentoista vuoden osastokierteen päätyttyä ja jo pidemmän aikaa normaalipainoisena elettyäni seurustelin ensimmäistä kertaa kunnolla. Niihin aikoihin koin olevani jo suhteellisen terve, mutta ajoittaisilta ruokaan tai ulkonäköön liittyviltä itku- ja raivokohtauksilta ei vältytty silloinkaan.

    Sekä entiseltä että nykyiseltä poikaystävältäni koen saaneeni paljon tukea niissä tilanteissa, joissa koen olevani yksin ahdistukseni kanssa. Tarvitsen edelleen jatkuvaa vakuuttelua siitä, että poikaystäväni pitää minusta juuri sellaisena kuin olen. Syömisongelmaisen tytön kanssa ei varmastikkaan ole helppoa elää ja siksipä olen hyvin kiitollinen nykyisen poikaystäväni kärsivällisestä ja ymmärtäväisestä asennoitumisesta epäloogisiin ja typeriin ajatusmalleihini. Monelle miehelle on sula mahdottomuus sitoutua tyttöön, jonka mieliala vaihtelee kuin tuuliviiri ja jonka käytöstä on usein vaikea ymmärtää. Monellakaan tytöllä ei ole käynyt näin hyvä onni, joten eiköhän pidetä kynsin ja hampain kiinni siitä, mitä olemme rinnallemme löytäneet;)

    Haluan vielä sen sanoa, että vaikka itselläni ilmenee edelleen joitain ongelmia syömiseen liittyen, itsetunto on huono sekä oma kehonkuva tuntuu olevan edelleen hieman vinksallaan, koen oloni kuitenkin huomattavasti paremmaksi tällä hetkellä kuin 15 kiloa laihempana osastolla. Pystyn urheilemaan juuri sen verran, mikä tuntuu hyvältä, pystyn nauttimaan syömästäni ruuasta, pystyn pitämään vaivatta yllä sosiaalisia suhteita, minulla on myönteinen suhtautuminen tulevaisuuteeni, voin vaikuttaa omiin asioihini, en aiheuta liian suurta huolta lähimmäisilleni, uskallan ilmaista oman mielipiteeni ja pitää puoleni sekä osaan pyytää apua silloin, kun sitä tarvitsen. Näin ei ollut silloin, kun sairastin. Listaa voisi jatkaa vaikka loputtomiin, mutta siinä joitain esimerkkejä siitä, että terveys kannattaa!;)

    Aurinkoista kevään alkua!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa jotenkin, että tämä postaus sai näin hyvän vastaanoton, kun aluksi hieman pelkäsin sitä julkaista! Ja kiitos kauniista sanoistasi :)

      Aivan mahtavaa, että sinäkin olet löytänyt rinnallesi ihmisen, joka sinua ymmärtää ja jaksaa tukea. Tällaista sairautta sairastavan kanssa eläminen ei todellakaan ole helppoa, koska toisten mielestä tässä ei ole mitään järkeä! Ja terveen suusta meidän ajatuksemme kuulostavat ihan hulluilta, joten on ihmmeellistä, että olemme löytäneet rinnallemme ihmiset, jotka "kestävät" meitä ja yrittävät ymmärtää :) Joten todellakin pidämme molemmat heistä kynsin ja hampain kiinni;)

      Ja aivan ihana tuo sinun viimeiseksi kirjoittamasi kappale! Toi niin hyvän mielen minulle :) Itsekin pystyn nyt jo käsittämään kuinka paljon parempaa ja onnellisempaa elämä on nyt lähellä normaalipainoa ja kohta normaalipainoisena, kun tosiaan silloin lukuisia kiloja sitten! Pitääkin käydä aina heikon hetken tullen lukemassa kirjoittamasi läpi ja saada siitä lisätsemppiä! Sillä sairauden tuoma "onnellisuus" on niin valheellista, normaalipainon tuoma hyväolo ja onnellisuus todellista :)

      Ihanaa kevään alkua sinullekin! :)

      Poista
  5. Ihana postaus, pystyin samaistumaan hyvin paljon moneen kohtaan.

    Itsekin tapasin nykyisen poikaystäväni juuri kun olin päässyt hoidosta kesäksi ja paino oli normaali.
    Hän rakastui muhun siis sellaisena.
    Aloin kuitenkin taas kesän jälkeen laihtua ja sitten ajatukset menikin täysin liikkumisen ja ruoan ympärille taas.
    Ja sitten hänen lähtiessä armeijaan tuli ero, täysin mun takia koska olin niin kylmä, mua ei kiinnostanut muu kuin laihtuminen.

    Sitten myöhemmin muutin omaan asuntoon, tilani koheni ja tapasimme uudestaan ja se juttu lähti heti käyntiin, ja puhuttiin paljon enemmän ja nykyään hän ymmärtää paljon paremmin mua ja tätä sairautta. ja on todellakin tukena ja kannustamassa koko ajan.

    Mutta tästäkin huomaa että kyllä se anoreksia voi suhteenkin tuhota. Onneks just hän näkee sen "toisen minän" läpi sen oikean minän ja uskoo enemmän tähän jälkimmäiseen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anoreksia todella voi tuhota suhteen ja tuo sinun käyttämäsi sana "kylmä", on niin osuva sana kuvaamaan ihmistä, jonka anorektinen maailma on taas vallannut. Silloin ei oikeasti kiinnosta mikään muu kuin sairaus ja laihtuminen ja haluaa olla yksin, jotta voi toteuttaa sairauttaan.

      Mutta ihana kuulla, että tekin saitte suhteenne kuntoon, ja että poikaystäväsi pystyy sinua tukemaan nyt paremmin ja olet valmis ottamaan hänen tukensa vastaan :)Ja sinustakin on varmaan ihana ajatella, että hän rakastui sinuun normaalipainoisena, sellaisena kun oikeasti olet, myös siis luonteeltasi. Ei siihen anoreksian luomaan hahmoon. Ja se on kyllä onni, että toinen pystyy näkemään sieltä sairauden alta sen oikean "minän":)

      Poista
  6. Kaunis postaus, josta tuli tosi hyvälle mielelle! :) Löysin blogisi jo pari kuukautta sitten, lähes heti siis kun kirjoittamisen olit aloittanut, ja siitä asti olenkin tiiviisti lueskellut tekstejäsi. Kirjoitat todella hyvin ja avartavasti! Sinulla on hienoja ajatuksia :)

    Itse en syömishäiriötä sairasta, mutta painon ja ulkonäön tarkkailusta on silti tullut liiaksi osa omaakin elämääni. Yritän kuitenkin kovasti päästä liiasta tarkkailuista eroon ja hyväksyä itseni, sillä mikään ei oikeasti ole vialla. Blogisi on auttanut myös minua rakentamaan parempaa itsetuntoa ja ymmärtämään, kuinka arvokas jokainen on. Kiitos siitä :) Elämäänsä ei todellakaan kannata tuhlata turhaan murehtimiseen!

    Paljon voimia ja jaksamisia sinulle ja ihanaa alkanutta kevättä! :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa että löysit blogini ja mukavaa, että olet jaksanut "pysyä mukana":) Ja kiitos kauniista sanoistasi! :)

      Toivon todella, ettet anna liikaa valtaa elämässäsi painon ja ulkonäön miettimiseen, sillä silloin jää se oikea elämä elämättä. Ihanaa kuulla, että teksteistäni on ollut apua myös sinun kamppailussasi itsetuntosi kanssa. Muista todella se, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet<3

      Ihanaa kevättä myös sinulle! :)

      Poista
  7. Mulla tosiaan ensimmäinen sairauskerta tuhosi parisuhteen koska halusin enemmän pitää kiinni laihuudesta kun rakkaudesta jota en silloin muka enää nähnyt. Joten pidä siis kiinni hänestä ja anna hänen olla sinun kimmokkeesi parempaan tulevaisuuteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävää kuulla, että sinulla kävi niin huonosti :( Mutta juuri sitä tämä sairaus teettää: sulkee kaiken muun ja oikeasti tärkeän elämän ulkopuolelleen. Pidän todellakin Jarnosta kiinni ja aion voittaa meidän molempien vuoksi tämän sairauden! :)

      Poista
  8. Kiitos, kun jaksoit ja uskalsit kirjoittaa aiheesta!

    Jotain jo aiemmin mainitsinkin, mutta mä olen tavannut nykyisen mieheni silloin, kun olin kaikista sairaimmillani. Ensin oltiin kavereita, mutta sitten se lähti siitä. Ja siihen tarvitsin todella paljon kannustusta ja tukea hyvältä ystävältäni, koska en oikeasti voinut ymmärtää, että joku olisi kiinnostunut minusta, koska olin niin kamala.

    Muistan myös sen tunteen, kun toinen sanoo, että rakastaa ja pitää sinua kauniina ja hyvänä, vaikka itse olet ihan eri mieltä; se ristiriita on ihan hirvittävä. Olen kyllä ikionnellinen miehestäni, joka on jaksanut olla rinnallani; pahimmassa vaiheessa hän ei uskaltanut jättää minua hetkeksikään yksin, koska anoreksian lisäksi masennus ja itsetuhoisuus olivat niin suuressa roolissa. Koen, että hänellä on merkittävä rooli parantumisessa.

    Oikein paljon hyvää teille molemmille jatkossakin!! Toivottavasti saatte kaikki unelmanne toteutumaan, vaikka se vaatisi aikaa ja vielä vähän odottelua. Olet aivan varmasti kaiken sen ja enemmän arvoinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi postausideasta! Tämän kirjoittaminen todella herätteli itseänikin siihen kuinka onnekas olen, kun minulla on poikaystäväni kaltainen tuki rinnallani :)

      Ihanaa, kun miehesi on pysynyt rinnallasi kaikki vaikeat hetket ja tukenut sinua niin upeasti, kuten tuossa kuvailit. Luotat vaan hänen sanoihinsa, siihen että olet oikeasti upea ihminen, ja että hän sinua rakastaa:)

      Samoin teille kaikkea hyvää ja muista sinäkin, että olet oikeasti arvokas ja kaiken miehesi antaman rakkauden arvoinen! <3

      Poista
  9. Oi, Laura. Olet rohkea, kun kerroit teidän Jarnon kanssa suhteesta. Ihailen sinua ja pyydän anteeksi niin henkilökohtaisesta kysymyksestä, koska en halunut aiheuttaa pelkoa kysymykselläni. :( Luulin, että rakkudestanne kirjoittaminen tuo sinulle voimaa ja vahvuutta. Kirjoitit todella upean postauksen tunteesta, joka yhdistää teitä. Tunteesta, joka kantaa teitä vaikeiden asioiden yli. Sydämmessäni tunsin lämmintä oloa siitä, että on olet löytänyt näin upean ihmisen, jonka 100% ansaitset. Postauksesta näkyy, kuika tärkeitä olette toisellenne! Tiedän omalla kokemuksella, että usein vain vaikeuksien ja ongelmien kautta huomaa kuinka tärkeä ja rakas toinen ihminen on itselleen. Minä toivon teille ikuista rakkautta ja loppumatonta onnea. Pitäkää toisistanne kiinni ja suojelkaa rakkauttanne ulkopuolisilta. Voimia paranemiseen ja haleja! Olette hienosti pärjänneet yhdessä, jatkakaa samalla tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mitään anteeksipyytelyitä henkilökohtaisesta kysymyksestä: minä kysyin onko jotain kysyttävää ja sinä kysyit! :)Ja minusta oli ihan mukava postausta tehdä ja mietiskellä asiaa tarkemmin. Se toi vielä itselleni entistä vahevemmin esiin sen, kuinka ihanan ihmisen olen oikeasti löytänyt rinnalleni :)

      Kiitos ihanista sanoistasi ja toivon kaikkia noita ihania samoja asioita sinulle ja rakkaallesi<3

      Poista
  10. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  11. Jostain syystä luin tän postauksen vasta nyt, mutta ei voi muuta sanoa kuin ihanasti kirjoitettu. Mua rupes melkein itkettään teidän onnen puolesta! Olet todellakin ansainnut noin ihanan poikaystävän rinnallesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana<3 Olen kyllä kieltämättä todella onnekas tämän asian suhteen:)

      Poista

Otan ilolla vastaan teiltä kommentteja: niiden avulla voimme vaihtaa ajatuksia sekä antaa vertaistukea toisillemme :)