Ajatuksia muistoista, rakkaista ja kullanarvoisesta tuesta

Tänään tapasin ensimmäistä kertaa ihanan nuoren naisen, johon olen saanut tutustua tämän blogin ansiosta :) Yhteydenpito on alkanut jo kauan sitten, mutta vihdoin ja viimein onnistuimme kuin onnistuimmekin järjestämään itsemme saman kahvilapöydän ääreen! Kuten ääneenkin hänelle sanoin, on jo viestien perusteella tullut tapa kertoa toiselle asioista kovin luontevaksi, eikä ainoa yhteinen puheenaihe olekaan yhteydenpidon alku ja juuri eli anoreksia. Vaikka koenkin itseni toipuneeksi, on aina mielenkiintoista ja tavallaan myös terapeuttista jakaa kokemuksiaan toisen kanssa. Vaikka itse sairaus olisikin selätetty, on sairaudesta jäänyt itselle muistoja, jotka tavallaan vielä pitkään painavat jollain tapaa omassa mielessä - niistä on välillä tärkeää päästä puhumaan ääneen.

Voisinkin kirjoittaa mukavasta iltapäivästämme, mutta ehkäpä voisin kirjoittaa myös tämän kaiken ansiosta heränneistä ajatuksistani. Nuo puheissamme esille nousseet muistot saivat nimittäin yllättäen kovin konkreettisen esimerkin tapaamisemme aikana, kun istuimme lounaamme äärellä ja samaiseen kahvilaan astui sisään kaksi naista seurassaan nuori tyttö - tyttö johon ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Tilauksensa tehtyään seurue meni ulos istumaan, juuri meidän viereemme, mutta ikkunalasin toiselle puolelle. Vaivihkaa meidän molempien silmät hakeutuivat lankaakin laihempaan tyttöön ja naiseen, joka siirsi omasta lounassalaatistaan pienen määrän salaattia tytön pienelle lautaselle. Myöhemmin nainen haki pienen määrän maitoa tytölle juomiseksi. Olimme ensin kuin emme olisi huomanneetkaan ja jatkoimme juttelua keskenämme, mutta lopulta se oli pakko sanoa ääneen - tuntuupa kurjalta seurata sivusta tuota kaikkea. Ensimmäinen reaktio taisi meillä molemmilla on tarve ja suuren suuri halu mennä vakuuttamaan heille, että tästä kaikesta on mahdollista selvitä, kaiken on mahdollista muuttua vielä hyväksi. Mutta samaan aikaan meille molemmille tuli väistämättä mieleen omat muistot sairausajoiltamme, jolloin meille kaikista rakkaimmat ovat yrittäneet tukea meitä vaikeina hetkinä - hetkinä, jotka ovat olleet sydäntärkevää kaikille osapuolille. 

Vaikka oma sairaus alkaakin olla jo takanapäin, ei muistot ole kadonneet mihinkään. Useimmat muistot viime vuosilta, tapahtumat joiden pitäisi muistua mieleen hyvinä muistoina, tuovatkin pintaan muistot kurjasta olosta, hetkistä jolloin ahdistus on ollut korkeimmillaan. Mutta vaikka muistot omasta kurjasta olosta ovatkin kovin vaikeita, on vieläkin kurjempaa muistella asioita läheisten näkökulmasta. Monet tilanteet palauttavat mieleen jonkin hetken menneiltä vuosilta, joiden ahdistavuuden tajuan vasta nyt - ei minun itseni kannalta, vaan läheisteni. Tilanteet, jolloin vanhempani ovat saaneet pelätä minun puolestani - ovat saaneet pelätä henkeni puolesta. Tilanteet, jolloin he ovat yrittäneet päästä perille järjettömistä, käsittämättömän sairaista ajatuksistani. Tilanteet, jolloin he ovat yrittäneet ja yrittäneet, mutta eivät ole saaneet apuaan perille asti. Tilanteet, jolloin heille on valjennut, että jälleen alamäki on ollut suuri ja se pahin kuoppa jälleen saavutettu. Tilanteet, jolloin Jarno on ollut kaiken yrittämisen jälkeen aseeton sairauteni edessä. Tilanteet, jolloin hän on joutunut jälleen eroamaan minusta kuukausiksi sairaalahoidon vuoksi. Tilanteet, jolloin hän on tajunnut että sairaus menee hänenkin edelle. Tällaiset muistot ovat ehkäpä liian henkilökohtaisia tarkemmin täällä jaettaviksi, mutta itse en niitä unohda. Ja nyt tuo tilanne kahvilassa ainoastaan vahvisti sitä pahaa oloa, mikä näistä muistoista usein minulle yhäkin tulee.

Ehkäpä tällainenkin surutyö on itselle osa toipumisprosessia. Ehkäpä nämä tunteet on pakko käsitellä jossain vaiheessa, että sairauden voi kokonaan jättää taakseen. Nämä tunteet ovat olleet tavallaan jopa niin raskaita, ettei niitä halua ottaa enää edes esille vanhempieni kanssa. Vaikka sairastuminen ei olisikaan ollut oma vikani tai tahtoni, on vaikeaa antaa itselleen anteeksi sitä, mitä on sen myötä laittanut heidät läpi käymään. Nyt Justuksen myötä taidan tajuta tämän aina vaan vahvemmin ja vahvemmin. Mutta sen sijaan, että takertuisin näihin tunteisiini, on tärkeintä huolehtia siitä, etten enää koskaan saata heitä tällaisten tilanteiden eteen! On ollut ihanaa huomata läheisten luottamuksen palautuminen vähitellen viime kuukausien aikana. Olen onnellinen voidessani olla jälleen luottamuksen arvoinen ja näyttää kaikille, kuin minä voin hyvin. Kuinka olen onnellinen ja vihdoinkin turvassa - sen on ihan mahtavaa! :) 

Kuvat: weheartit.com

Olen ollut aikeissa kirjoittaa useinkin ajatuksistani liittyen sairausaikoihini ja läheisiini - siihen miten sairaus on vaikuttanut väleihimme ja miten läheisimpäni ovat olleet tukenani viime vuosien aikana. Nämä ajatukset kumpusivat kuitenkin päivän tapahtumista sen verran vauhdilla ja spontaanisti, että ehkäpä ne oli hyvä päästää ilmoille. Ehkäpä palaan aiheeseen vielä uudemmankin kerran ajatuksella, mikä rakkaideni antamassa tuessa oli minulle kaikkein arvokkainta sairaimpina aikoinani - vaikken ehkä sitä silloin kyennyt sairauden kynsissä heille osoittamaankaan.  Mutta ilman lapsuuden perhettäni, Jarnoa ja Justusta en olisi tässä, joten heidän merkitystään ei täysin edes voi sanoin kuvailla. Kiitos ♥

<3: Laura

P.s. Kiitos Emmille ihanasta päivästä :) Vaikka ajatukset ajautuivatkin näille raiteille, oli treffit oikein piristävät työpäivän päätteksi ja saivat hyvälle mielelle! :)

Median piinapenkissä

Kysellessäni teiltä lukijoilta postaustoiveita, sain toiveen kirjoittaa ajatuksiani liittyen median välittämiin laihdutusjuttuihin, joita kieltämättä on nykymaailma pullollaan. Laihdutus- ja fitnessartikkelit eivät enää rajoitu vain urheilulehtiin, vaan niitä ovat kaikki naistenlehdet täynnä. Blogeja, jotka sivuavat aihetta tavalla tai toisella perustetaan varmasti sankoin joukoin päivittäin. Avasit minkä tahansa nettisivuston, on yksi yleisimmistä mainoksista laihdutuslääkemainokset tai laihdutusta tukevien sivustojen esitteet. Laihdutus- ja urheiluaiheelta et vain yksinkertaisesti voi välttyä - halusit sitä tai et!

Oikeastaanhan koko sairauteni lähti liikenteeseen siitä, kun aloin lukea erilaisia urheilulehtiä ja laihdutusartikkeleita kuin nykypäivän raamattua. Imin itseeni jokaisen tiedon murusen liikunnasta, ruokavaliosta ja jopa laihduttamisesta, vaikkei minussa varmasti ollut tuolloin grammaakaan ylimääräistä. Elin ihmeellisessä pikku kuplassani, jossa kuvittelin jokaisen artikkelin olevan juuri minulle suunnattu, juuri minulle kirjoitettu kehoituksena alkaa noudattaa niitä sääntöjä pullollaan olevia artikkeleita aivan sanatarkasti. Kuulostaako kenties teille muillekin tutulta ajattelutavalta? Aivan varmasti kuulostaa.

Vuosia sairaudessa roikkuessani ahdistuin näistä artikkeleista aina vain enemmän ja enemmän. Hyppääminen pois omasta pienestä maailmasta, jossa energia ja voima elää on haettu noiden sääntöjen noudattamisesta, oli rankkaa. Yhtäkkiä jouduinkin toimimaan aivan vastoin lehtien neuvoja: syömään paljon, herkutellen säännöllisesti, ilman yhtään liikuntaa. Hyppy ääripäästä toiseen oli ahdistavaa muutenkin, mutta syyllistyminen median välittämien viestien vuoksi pahensi oloani entisestään. Siitä huolimatta kiusasin itseäni artikkeleilla vielä pitkään, kunnes ymmärsin rakentaa jonkinlaisen suojamuurin ympärilleni: nämä asiat eivät koske minua, minun ei siis ole tarvetta lukea niistä. Siitä huolimatta niiltä ei nykymaailmassa voi millään välttyä. Jos et lue aiheesta lehdistä, joudut aihepiiriin pyörteisiin viimeistään yleisessä ruokapöytäkeskustelussa.

Jotenkin ihmeellisesti selvisin kuitenkin tuosta ristiiriitaisesta viestimaailmasta hengissä. Ja en vain hengissä, vaan entistä vahvempana. Sillä nykyään suhtautumiseni median välittämiin viesteihin tietynlaisesta elämäntavasta on yksinkertaisesti järkevää ja fiksua. Ymmärrän oman tilanteeni niin hyvin, etten koe painetta ottaa lehdistä ja muusta mediasta enää "elämäntapaneuvoja" itselleni. Samalla tavalla, kun itseluottamukseni arkielämässä kasvaa päivä päivältä muutenkin, kasvaa se myös oman elämäntapani suhteen. Uskallan aina vaan paremmin seistä toimintatapojeni takana, mitä nyt syömisiin ja liikuntaan tulee. Tiedän tällä hetkellä niin vahvasti, mikä minulle on hyväksi, etten anna ulkopuolelta tulevien viestien hetkauttaa varmuuttani enää millään tavalla. Kirjoitin joskus pystyväni suhtautumaan vertaistukeen nykyään hyvin, sillä en enää ime muista anoreksiaa sairastavista vaikutteita itseeni. Pystyn objektiivisesti, mutta samalla toisen tunteisiin samaistuen, käsittelemään toisen tilannetta. Pystyn lukemaan tuttujen tyttöjen blogeja, vaikka heillä edistyminen sairauden suhteen ei olisi vielä kunnolla päässyt vauhtiin. Tämä siksi, että olen tavallaan astunut sairauden ulkopuolelle. Sama päätee mediaan. Olen jollain tapaa astunut kaiken tuon ulkopuolelle omaan tavalliseen elämääni siten, etten välitä imeä enää yhtään ahdistusta lisäävää asiaa itseeni.

Miten tämä näkyy sitten käytännössä? Minulle tulee tällä hetkellä MeNaiset Sport -lehti, jonka olen kuukausia ja kuukausia kiikuttanut lukemattomana lehtikasaan. Olen suojellut itseäni lehden sisällöltä, mikä on ollut hyvinkin järkevää. Nyt kuitenkin koen, ettei tuollaiselle suojelulle ole enää tarvetta. Alan pikku hiljaa lukea mielenkiinnolla myös liikunta-artikkeleita. Katselen sieltä minulle sopivia jumppaohjeita ja haen lisämotivaatiota painon normalisoimiseen. Ymmärrän paremmin kuin hyvin tilanteen, jolloin vasta tulevaisuudessa pääsen ohjeita noudattamaan, mutta myös sen perusteen, jolla ohjeita tulisin noudattamaan: en laihdutusmielessä, en kuluttaakseni energiaa, vaan hankkiakseni kohtuudella ja rennolla mielellä voimaa ja lihaskuntoa. Ennen nuo artikkelit suorastaan kirkuivat minulle: "kuluta, kuluta, kuluta!", mutta eivät enää. Nyt ne näyttäytyvät minulle niin, kuin niiden kuuluukin näyttäytyä: apuna kotijumppaan sellaisille, jotka vinkkejä kaipaavat. Julkkisten ruokapäiväkirjoja luen mielelläni, ihmetellen ja joskus ääneen kummastelle - mutta vain terveellä tavalla. Sairastuessani hain vertailukohtaa laihduttajille tarkoitetuista ruokasuunnitelmista ajatellen, että minun täytyy pyrkiä vähempään. Nyt kummastelen usein niukkaa syömistä ja vilpittömästi ihmettelen, että miten he pärjäävät tuollaisilla syömisillä. Seuraava ajatus kuitenkin on, että ehkä se toimii heille, muttei minulle. Ääripään ideologioita, fitness-kulttuuria sekä muita tiukkoja ajatusmaailmoita - koskivat ne sitten ruokaa tai liikuntaa - käsittelevät artikkelit hyppään suosiolla yli, sillä tällä hetkellä ne eivät anna minulle mitään.

Vaikken imekään itseeni negatiivisia vaikutteita lehtiartikkeleista, en silti suodata kaikkea lukemaani hyvillä mielin. Lehdet saattavat olla nykyään täynnä tarkkoja kaloritietoja kesäherkuista kesäjuomiin. Samalla saatetaan korostaa sitä, kuinka kauan tulee liikuntaa harrastaa tietyn herkun "mitätöidäkseen". Miksi ihmeessä pitää ajatella tuolla tavalla, kun kyse on kokonaisuudesta? Ei ihminen voi elää niin, että syö jotain, ja saman tien lähtee liikkumaan syömäänsä "pois"! Tällaiset artikkelit saavat minut väistämättä kummaksumaan kyseisten tietojen tarpeellisuutta ääneen, mikä saa myös Jarnon näkemään punaista. Kyseenalaistan suuresti noiden artikkeliden tarpeellisuuden varsinkin, kun elämästä ja kesästä tulisi nauttia, ei viettää sitä kaloritietoja tutkien! Tällaiset artikkelit siis lähinnä ärsyttävät ja ihmetyttävät, mutten anna niiden vaikuttaa itseeni. Samalla kun kyseenalaistan niiden tarpeellisuuden ja merkityksen, kyseenalaistan vaikkapa useiden mainostenkin viestin katsojille. Kuten uusi ruissipsimainos, jossa korostetaan sitä, kuinka kyseistä tuotetta on lupa herkutella hyvällä omalla tunnolla. Miksi? Miksi tuollainen lause on täytynyt tunkea mukaan mainokseen? Mitä hyötyä syyllistämisajattelutavan lietsomisesta on? Miksi pitäisi tuntea huonoa omaa tuntoa? Mitä se edesauttaa? Miksi elämästä ei vaan saa nauttia rauhassa?

Jos nyt lukisin jonkun saman lehden kuin sairausaikanani luin, lukisin sen ihan erilaisten linssien läpi. Ennen napsin tekstistä kaikki sanat, joilla halusin itseäni ruoskia. Artikkelissa kerrotut huimat liikuntamäärät olivat viesti minulle liikkua samalla tapaa: jos en liiku, olen laiska, huono. Jos artikkelissa puhuttiin liiasta herkuttelusta, oli viesti minulle: syöt liikaa, olet ahne, pilaat itsesi. Nyt luen nuo samaiset sanat, mutta yleisellä uteliaisuudella, vaikkapa toisen elämästä kiinnostuneena. Se ei ole minun elämääni, minulla on omani. Kun omahoitajani aikanaan sanoi minulle "tällä hetkellä mitkään yleiset terveyssuositukset mitä liikuntaan ja ruokaan tulee, eivät sinua Laura koske", en tietenkään uskonut häntä. Nyt taas ymmärrän tuon lauseen paremmin kuin hyvin: minun elämäntilanteeni sairaustaustani ja uusi elämäni lapsen kanssa huomioiden, on niin erilainen ja omanlaisensa, etten voi alkaa verrata sitä muiden lehtien palstoilla olevien elämään. Oikeastaan siedätyin tälle ajatukselle jo raskausaikana etsiessäni epätoivoisesti tietoa raskausajasta ja vähäisestä painonnoususta: kaikki oppaat käsittelivät vain ja ainoastaan ruokavalion muuttamista entistä terveellisemmäksi ja raskausajan diabeteksen ennaltaehkäisyä. Tuolloin jouduin enemmän kuin paljon takomaan päähäni, että nämä asiat eivät päde minuun juuri nyt! Kuten yksikin lääkäri äitiyspolilla minulle sanoi: "vaikka söisit kilon karkkia päivässä, olisi se nyt hyväksi sinulle. Tai jos söisit joulukinkun yksin, olisi se vain ja ainoastaan hyvä homma!". Kuinkakohan monelle odottavalle äidille näin sanotaan? Eli jokaisella on oma tilanteensa, eikä niitä kannata ryhtyä vertalemaan.

Kuvat: weheartit.com

Olen kääntänyt laihdutusartikkeleiden  sekä laihdutusohjelmien huimat muutostarinat omaksi edukseni. Pitkään Jarno suojeli minua omalla tavallaan telkkarin lukuisilta laihdutusohjelmilta kääntämällä vihaisena kanavan pois. Kunnes eräänä päivänä huomasin, ettei hän enää niin tehnytkään. Neloselta tulleessa Hurja painonpudotus -ohjelmassa nuori, sairaalloisen ylipainoinen nainen hoki juontajalle epäonnistumistaan selitellen: "minä yritän, minä yritän". Silloin Jarno kysyi minulta: "huomaatko, kuinka tuo nainen tekee ihan samaa kuin sinäkin: hoet tiettyä lausetta ilman, että mitään muutosta oikeasti tapahtuu? Niin kauan kuin tulosta ei ala syntyä ja painosi ei nouse, niin kauan et ole yrittänyt tarpeeksi". Ehkä karun kuuloista, mutta totta.

Tuo pysäytti - se oikeasti psyäytti minut ajattelemaan asiaa uudelta kannalta. Siitä lähtien olen oikeasti katsonut tiettyjä laihdutusohjelmiakin uusin silmin ajatuksella, että jos nuo ihmiset pystyvät noin huikeisiin elämänmuutoksiin, miksen pystyisi minäkin? Heillä on kunnon tsemppiasenne ja taistelutahtoa. Mikään ei käy heille ilmaiseksi, eikä käy minullekaan. Eli vaikohokemani "kyllä minä yritän, ihan oikeasti yritän", muuttui ihan merkityksettömäksi samoin tein, sillä sitä se käytännössä oli ollutkin. Nyt huomasin jopa uusimmassa MeNaiset Sport lehdessä ollutta Lotta Backlundin laihdutusajalta peräisin olevaa ruokapäiväkirjaa lukiessani, kuinka paljon yhtäläistä laihduttamisessa ja painon normalisoimisessa oikeasti on: tietoista ja tarkkaa syömistä, motiivina huolehtia omasta hyvinvoinnista. Ja tässä kyseisessä ruokapäiväkirjassa ja laihdutusasenteessa oli myöskin se ajatus aivan mahtava, että se ei saa olla liian tiukkapipoista: rennolla mielellä, elämästä nauttien. Eli artikkelia lukiessani en suinkaan alkanut vertailla omaa syömistäni hänen ruokailuihinsa. En kokenut artikkelia viestinä minulle, että syön liikaa. Sen sijaan samaistuin jollain tapaa hänen tilanteeseensa: lapsen myötä tullut lopullinen havahtuminen siihen, että muutosta täytyy tapahtua ja pian! Luin hänen saavutuksestaan ja ajattelin, että kyllähän minäkin pystyn pitämään huolta syömisistäni ja hyvinvoinnistani siinä missä muutkin. Mutta tärkeimmän kuitenkin muistaen: kukin omalla tavallaan, oman elämäntilanteensa mukaisesti!

Millaisia ajatuksia tämä aihe teissä herättää? Otatteko huonoja vaikutteita median välittämistä viesteistä itseenne? Vai oletteko minun tavoin löytäneet oman tapanne kääntää nuo asiat omaksi hyödyksenne?

<3: Laura
 

Ihana, tärkeä uni

Usein puhutaan siitä, kuinka naiset saavat heittää hyvästit hyville yöunille äideiksi tultuaan. Minä sen sijaan sain toivottaa ihanat ja makoisat unet tervetulleksi takaisin Justuksen synnyttyä. En tiedä ihanampaa tunnetta, kuin se katkeran suloinen väsymys, mitä tunnen noustessani ylös. Se kun tunnet painautuvasi sängystä läpi, niin raskas ja väsynyt olosi on. Se kun kömmit väkisin sängystä ylös unen pöpperöisenä. Se kun voisit vaan nukkua, nukkua, nukkua... Ja kyllä - nämä kaikki tuntemukset ovat vain ja ainoastaan positiivisia asioita minulle! Kaiken tämän voisi laskea kuuluvaksi niihin pieniin suurin asioihin, jotka kertovat omaa kieltään parantumisestani ja hyvästä olosta, josta saan tällä hetkellä nauttia:)

Kun aloin oireilla syömiseni suhteen vuoden 2008 puolella, astui välittömästi mukaan mörkö nimeltä unetomuus. En sitäkään aiemmin ollut koskaan ollut nukun paikassa kuin paikassa - nukkuja, mutta kyllä uni maistui minulle ja todella nautin nukkumisesta - vapaat aamut olivat parasta juurikin nukkumisen kannalta. Sairastuttuani alkoi ahdistus hiipiä mieleeni kuitenkin niin vahvana, että se vei mennessään uneni. Myös nälkä vieraili kylässä yhä useammin ja useammin, jolloin nukkuminen vaikeutui entisestään. Tästä kaikesta alkoi vuosien unitaistelu, minkä koen voittaneeni vasta nyt, yli neljän ja puolen vuoden päästä tuosta pisteesta. Tuohon aikaan mahtuu paljon väsymystä, uupumusta, epätoivoa, kyyneliä - ja kaikki tämä unettomuuden vuoksi.

Kun ensimmäisen kerran jouduin sairaalaan, paheni unettomuus minulla entisestään. Siihen asti oli sinnitellyt joten kuten, mutta vieras ympäristö oli kuin viimeinen niitti unikärsimyksilleni. Pitkällisen suostuttelun jälkeen myönnyin kokeilemaan Melatoniinia, luonnollista unirytmiäni tukemaan. Muistan kuinka päätöksen tehtyäni huokaisin helpotuksesta: vihdoinkin saisin nukuttua. Se toive jäi kuitenkin pelkäksi haaveeksi, eivätkä melatoniinikokeilun lisäksi tehdyt lukuisat uni- ja nukahtamislääketestit meinanneet tuoda tarvittavaa apua mukanaan. Kokeilin rentoutusharjoituksia mielikuvaharjoituksista rentoutumisäänitteisiin. Kokeilin niin lämpöpeittoa kuin lämmitettävää kaurapussiakin unta tuomaan sekä huolten ylöskirjoittamista mieltä tyhjentääkseni. Kokeilin ja kokeilin, mutta mikään ei auttanut. Unimörkö kasvoi kasvamistaan ja pelko iltoja ja nukkumaanmenoa kohtaan kasvoi valtavan suureksi. Yöt saattoivat kulua ilman, että sain silmäystäkään unta.

Ylösnousu oli joka ikinen kerta helpotus. Odotin aamua enemmän kuin mitään muuta. Silloin minun ei tarvitsisi enää yrittää nukahtaa ja jaksaa sietää yöaikaan sata kertaa ahdistavammaksi muuttuvia ajatuksiani. Loppuvaiheessa unettomuudelleni ei löytynyt enää edes varsinaista syytä. Kaikki lähti sairauden aiheuttamasta ahdistuksesta, mutta loppuvaiheessa ei edes ahdistusta voinut enää laittaa syyksi unettomuudelleni. Kaikki oli hyvin, mikään ei vaivannut minua ja olin onnellinen - uni ei vain tullut. Olin löytänyt lukuisten kokeilujen jälkeen vihdoin yhden lääkkeen, mikä auttoi minua hieman nukkumaan, mutta jos lääkkeen jätin ottamatta, niin en nukkunut minuuttiakaan - en edes käynyt unihorroksessa. Psyykkinen solmu sisälläni nukkumisen suhteen kasvoi kasvamistaan. Siitähän sen unettomuuden nimittäin täytyi täysin johtua: suuresta psyykkisestä lukosta sisälläni, alati kasvaneesta pelosta nukkumista kohtaan.

Kun tulin raskaaksi, niin unettomuus hellitti hieman otettaan minusta. Lopetin välittömästi nukkumistani helpottavan lääkkeen käytön, mikä kieltämättä hieman jännitti minua. Raskauden mukanaan tuoma väsymys ilmeisesti sai kuitenkin sen aikaan, että nukkuminen helpottui edes hieman. Raskausajan sinnittelin: välillä tuskaillen yhä unettomuuttani, välillä saaden jopa hieman nukutuksi. Justuksen syntymä kuitenkin muutti kaiken lopullisesti. Aiemmin vuorokausienkaan valvominen ja vuosia kertynyt univelkataakka ei tuntunut antavan minulle unta, mutta tällä kertaa väsymys tuli niin valtaisana, etten minäkään voinut vastustaa unen voimaa. Samalla kun Justus valvotti minua ties kuinka monetta yötä putkeen ja kävelin ihan ristiin pelkästä väsymysksestä, osasin todella iloita siitä, että jos vaan voisin, minä oikeasti nukahtaisin! Jo ajatus piristi mieltäni valtavasti - niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin :)

Eli vaikka väsymys saapui ryminällä vieden voimat mennessään, saapui se samalla myös niin vallan ihanalla tavalla kuin vain saapua saattaa. Koska nukahtamisen tunnetta en ollut oikeasti kokenut vuosiin aitona, oli kyseinen tunne minulle todella uskomaton. Vihdoinkin myös minä sain nauttia siitä suloisesta tunteesta, mikä valtaa ihmisen, kun todella väsyneenä painaa päänsä tyynyyn ja nukahtaa :)

Kuvat: weheartit.com

Justuksen lisäksi saan toki kiittää makoisista yöunista fyysisen ja psyykkisen tilani kohentumista - tällä on varmasti enemmän kuin suuri rooli yöunieni parantumisessa! Kuten alussa jo totesin, kertoo yöunien parantuminen omaa kieltään minun voinnistani - siitä kuinka hyvin voin kokonaisvaltaisesti tällä hetkellä :) En edes halua ajatella, miten huonosti jakselisin nyt, mikäli en saisi unta edes silloin, kun Justus antaisi minun nukkua. Ei kukaan selviä ilman unta, ei kukaan. Eli äitiys ei siis vienyt minulta unta mennessään, vaan sain nukkumisen ihanan taidon vihdoinkin takaisin - vuosien ja vuosien taistelun jälkeen :) Vaikka kuinka vaikealta tuntuukaan nousta yöllä Justuksen luo tai aamulla ylös aamun toimiin, osaan todella iloita siitä tunteesta. Sillä ylösnousuvaikeudet kertovat mielestäni hyvin nukutusta yöstä - ei se, että "pirteänä" odottaa neljän aikaan aamuyöstä, että milloin olisi sopivaa nousta ylös. Toki vieläkin olen todella herkkäuninen ja herään pienimpäänkin rasahdukseen, mutta se ei kaikkien unikoettelemusten jälkeen tunnu enää missään!

Unettomuus heikentää elämänlaatua niin valtavasti, ettei hyväuninen voi edes kuvitella millaisesta piinasta unettomuudessa on kyse. Ja jos eivät jo muutkin asiat ole elämänlaatuani viime vuosina huomattavasti heikentäneet, niin unettomuus on kyllä tehnyt kunnolla oman osuutensa. Tällä hetkellä voin kuitenkin iloita elämänlaatuni parantumisesta kaikin mahdollisin tavoin, josta suurkiitos kuuluu myös parantuneille, makoisille yöunille. Nukkuminen on jälleen ihanaa! :)

Millaisia kokemuksia teillä on aiheeseen liittyen? Onko teiltä vienyt sairaus tai muu murhe elämässänne unen mennessään? Entäpä äidit, menikö unet lapsen synnyttyä vai paraniko jopa unenlaatu kuten minulla?

<3: Laura

Vastauksia osa V - ajatuksia ahdistuksen hallinnasta

Mitä keinoja käytit ahdistuksen hallintaan ja mielenrauhan saavuttamiseen? 
Ahdistus on tosiaan ollut valitettavasti läsnä elämässäni lähes päivittäin sairausaikanani. Ajoittain ahdistus on ollut niin kamalaa, etten ole uskonut siitä selviäväni. Usko tulevaan on meinannut loppua musertavan ahdistuksen tunteen alla, eikä läheskään aina keinoja hallita ahdistusta yksinkertaisesti vain ole ollut. Niitä kuitenkin on mielestäni olemassa lukuisia, ja ne todella auttavat, vaikkei sitä apua sinä kyseisenä hetkenä niin konkreettisesti pystykään itse huomaamaan.  Vasta nyt jälkeenpäin pystyn itsekin helposti löytämään ja näkemään ne minulle parhaimmat tavat hallita ahdistusta, ja löytämään juurikin ne keinot, jotka minua ovat oikeasti auttaneet.

Mielestäni tärkeintä on osata erotella terveet ahdistuksen hallintakeinot sekä sairaat ahdistuksen hallintakeinot toisistaan. Itse voin melkeimpä jaotella omalla kohdallani ne keinoihin, joihin turvauduin kotona, ja joihin turvauduin osastolla ollessani. Sairaat hallintakeinot ovat niitä, mitkä pitävät meidät jokaisen kiinni sairaudessa. Niin kauan, kun turvautuu ahdistuksen tullessa sairaisiin hallintakeinoihin, ei tästä sairaudesta mielestäni ole mahdollista parantua. Kun ahdistus iskee, niin syömishäiriötä sairastavan yleisimmät keinot hallita ahdistusta ovat tietenkin syömättömyys sekä pakkoliikunta. Ne luovat valheellisuudentunteen siitä, että ahdistus helpottaa, vaikka todellisuudessa ne vain ja ainoastaan lisäävät pahaa oloa. Syömättömyys helpottaa ahdistusta ehkä sillä samaisella hetkellä, mutta todellisuudessa se vain kasvattaa ahdistustaakkaa sairastuneen sisällä. Sairastunut voi turvautua myös oksenteluun, viiltelyyn tai muuhun itsensä vahingoittamiseen, mikä poistaa tuskaa hetkellisesti. Nämä kaikki ovat keinoja, joiden tilalle tulisi löytää ne oikeat ja terveet keinot hallita ahdistusta.

Kun olen ollut kotona ja kamppaillut anoreksiaa vastaan avoihoidon turvin, olen turvautunut ahdistuksen tullen juurikin syömättömyyteen, syömisen kontrolloimiseen, liikuntaan ja pienen jakson ajan myös oksenteluun. En ole löytänyt niitä terveitä keinoja hallita ahdistusta, vaikka kovasti olenkin yrittänyt. Olen yrittänyt löytää elämääni sisältöä niin harrastusten kautta, oman kodin sisustamisesta kuin pienen Julius-koirani hoitamisestakin. Ostin jopa sähköpianon itselleni ja yritin sitä kautta uppoutua johonkin aivan toiseen maailmaan. Mutta sairauden aiheuttaman valtavan ahdistuksen tullessa, en ole saanut tuolloin muusta voimaa jaksaa kuin sairaista tavoistani.

Osastolle jouduttuani olen tietenkin yrittänyt turvautua yhä näihin keinoihin. Milloin olen jumpannut salaa huoneessani tai piilotellut ruokaa. Vähitellen olen kuitenkin aina löytänyt ne terveet keinot purkaa ahdistusta, jolloin sairaat ovat saaneet väistyä tieltä - vaikka aikaahan sekin on toki vienyt. Olen kehittänyt itselleni jokaisella osatokerralla jonkin aktiviteetin, mikä on ajoittain kasvanut jopa pakonomaisuuteen asti, mutta sekin on mielestäni tuossa vaiheessa pienempi paha, kuin sairauteen liittyvä sairas toiminta. Olen lukenut taukoamatta kymmeniä ja kymmeniä kirjoja putkeen. Olen kutonut sormet verillä ja keskittynyt ohjeisiin saaden sairauden taka-alalle ajatuksissani. Olen kirjoittanut tuntikausia ja purkanut pahaa oloani tällä tavoin. Olen vanginnut ajatukseni johonkin muuhun kuin itse ruokaan, ruokailuhetkien odottamiseen ja pakkoliikunta-ajatuksiin. Välillä muistan havahtuneeni ihan siihen, että aika suorastaan lensi. Olin niin ahdistunut, etten voinut kuitenkaan luopua näistä aktiviteeteista hetkeksikään, sillä muutoin olisin ollut kahdestaan ajtusteni kanssa. Aluksi en pystynyt edes musiikkia kuuntelemaan, sillä koin sen liian ahdistavaksi - joutuisin antamaan liikaa tilaa ajatuksilleni. Nämä harrastukset kuitenkin auttoivat minut sen vaikeimman yli. Saatoin samaan aikaan lukea kirjaa ja katsoa telkkaria vain ja ainoastaan sen vuoksi, että ahdistavien ajatusten pelossa halusin keskittää kaikki ajatukseni tehokkaasti johonkin muuhun. Vaikka parantuminen edellyttääkin pysähtymisen, ahdistuksen kohtaamisen ja omien ajatusten selvittelyn, tarvitsin itse tuollaista toimintaa selvitäkseni pahimmasta ahdistuksestani.

Ja kun on aika tullut kohdata nuo ahdistavat tunteet, on toisen henkilön antama tuki ensiarvoisen tärkeää. Muutenkin omista tunteista jutteleminen on minusta avainasemassa ahdistuksen hallinnan suhteen. Jokaisella tulisi olla joku, kenelle omista vaikeista tunteistaan voisi tilanteessa kuin tilanteessa puhua. Oli se sitten hoitaja, psykologia tai oma läheinen. Itse olen näiden lukuisten ja lukuisten keskustelujen myötä saanut helpotettua ahdistustani valtavia määriä jo ihan sanomalla ääneen pahaa oloa tuottavat asiat. Se riittää, kun tietää jonkun kuuntelevan ja välittävän. Itse olen aina saanut ilmaistua omia tunteitani hyvin puhumalla, mutta toki jokaiselle tämä ei ole se oikea tapa. Tunteiden ilmaisu musiikin tai vaikkapa taiteen kautta voivat olla jollekin ne oikeat keinot purkaa ahdistusta.

Myös motivoivat ajatukset ovat kantaneet pitkälle. Niitä olen kerrannut mielessäni ahdistuksen vallatessa mieleni. Milloin olen kuunnellut hyviä muistoja tuovaa musiikkia, tehnyt haaveitani ja unelmiani kuvaavia kuvakollaaseja tai vain yksinkertaisesti listannut ylös asioita, joita parantuminen toisi mukanaan. Olen myös osastolla ollessani suojannut itseni ulkopuolisilta vaikutteilta, jotka olisivat ahdistusta lisänneet huomattavasti. Sovimme hoitajien kanssa, että vastoin hyviä ruokailutapoja, saisin vaikean hetken tullen kuunnella syödessäni musiikkia tai vaikkapa tehdä ristikkoa samaan aikaan. Toki sairastuneen pitää oppia syömään ilman näitäkin apukeinoja, mutta ajoittain muiden ruokailijoiden puheet laihduttamisesta ja kyseisen annoksen ominaisuuksista olivat minulle liikaa. Musiikki takasi sen, että saatoin keskittyä vain ja ainoastaan omaan ruokailuuni. Näin vältyin ahdistusta lisääviltä tekijöiltä.

Kun aika kului, syömiseni alkoi sujua ja fyysinen tilani korjaantua, saatoin rauhoittua. Tällöin pystyin alkaa keskittyä enemmän myös mieleeni, psyykkeeseeni ja uskalsin olla kahden ajatusteni kanssa. Pystyin nauttimaan rentoutushetkistä ja saatoin käyttää ne hyväksi itseni hemmottelun kannalta. Saatoin rauhoittaa mieleni rauhallisen musiikin tai puheen tahtiin, ja ennen kaikkea sallin itselleni tämän kyseisen hetken. Koin ansainneeni hetken ilman, että minun tarvitsisi tehdä jotain konkreettista sen eteen. Opin myös nauttimaan yhteisistä ruokailuhetkistä, ja keskustelu muiden kanssa vei ajatukseni mukavasti pois syömisen myötä tulleesta ahdistuksesta - niin kauan kuin puhe ei koskenut ruokaa. Toki sama toimi kotona, kun mahdollisimman luonnollinen ruokailutilanne ja ennen kaikkea muiden antama tuki, vähensivät ahdistustani huomattavasti. Läheisteni malli ja rohkaisevat sanat ovat olleet kotona ensisijaisen tärkeitä keinoja vähentää ahdistusta. Ilman heitä en varmastikaan olisi tässä ja nyt.

Mutta mikä onkaan suurin keino hallita lopullisesti ahdistusta? No se syöminen tietenkin. Olen vuosien saatossa oppinut paremmin kuin hyvin sen, että loppujen lopuksi syömättömyys ahdistaa paljon enemmän kuin itse syöminen. Kun keho on aliravittu ja aivot huutavat ravintoa, sumenee mieli ja syömisen hetkellä paniikki kasvaa. Mutta kun takana onkin onnistunut ruokailu, oli se ollut sitten kuinka vaikea tahansa, on syömisen jälkeen oikeasti parempi olo. Itse ainakin muistan lukuisia kertoja, jolloin olen paniikissa valinnut itselleni kahvilassa syömistä kyynelten valuessa, mutta leivonnaisen syötyäni oloni onkin oikeasti hyvä. Ahdistuksen sijaan fyysinen oloni on hyvä ja olen ylpeä itsestäni. Toki tällöinkin vaani aina vaara siitä, että kyseisen leivonnaisen syöminen kävisi myöhemmin ahdistamaan, mutta jo itse tilanteesta selviäminen ja siitä oppiminen on ollut suuri erävoitto.

Tottakai sairauden ollessa pahimmillaan on fyysinen ja psyykkinen ahdistus ollut ruokailujen jälkeen sellaista luokkaa, että voittajafiilikset ovat olleet valovuodenpäässä siitä hetkestä ja kokemus, että kuolen ahdistukseen ja olen epäonnistunut syötyäni, on ollut se vallitseva tunne. Mutta aina olen niistä tunteista selvinnyt: jokainen voitettu ahdistus on kuljettanut minua lähemmäs terveyttä. Ja tärkeää on kannatteleva ajatus siitä, että jos hetkessä kestää sen kamalan ahdistuksen tunteen, on se pois tulevasta ahdistustaakasta. Syömällä hyvin ja tekemällä oikeita ratkaisuja, vähentää huomattavasti tulevaisuudessa koettua ahdistuksen määrää. Tätä ajatusta olen itse vaalinut ja välillä ihan hokenut sitä itselleni mantran tavoin. Lohduttautuminen ajatuksella, että ahdistus on vain tunne, mikä menee aikanaan ohi ja mistä tulen selviämään kyllä, on kannatellut kaikkein pahimpina hetkinä. Täytyy vain uskaltaa kohdata ahdistus ja voittaa se!

Eli pitkällä tähtäimella paras ahdistuksen hallintakeino on syöminen ja ravitsemustilan korjaaminen sekä sairaiden ajatusten työstäminen. Mutta jotta tähän päästään, on sairastuneella oltava niitä oikeita keinoja hallita ahdistusta juuri siinä hetkessä. Sillä jos aina päätyy valheellisesti kerta toisensa jälkeen hallitsemaan ahdistustaan sairain keinoin, ei ahdistus tule koskaan loppumaan - se vain kasvaa kasvamistaan. Tällä hetkellä voin sanoa itse olevani aika lailla vapaa sairauteen liittyvästä ahdistuksesta. Tie on ollut pitkä ja raskas, mutta voin sanoa, että kaikki se hetkessä, terveyden kannalta oikeita ratkaisuja tehdessä koettu tuska, on ollut avain tähän ihanaan olotilaan! Jokaisen on mahdollista selvitä tuosta ahdistustaakasta ja -kierteestä, kunhan uskaltaa vaan kohdata ahdistuksen. Ja sitä helpottaakseen kannattaa oikeasti uhrata aikaa myös sen itselle toimivan ahdistuksen hallintaan sopivan tavan löytämiseen.

Tällaisia ajatuksia aihe minussa tällä kertaa herätti. Minkälaisia kokemuksia teillä on ahdistuksen hallintaan sekä ahdistuksen voittamiseen liittyen?

<3: Laura

P.s. Kuvat jälleen osoitteesta weheartit.com :)

Haaste heitetty

Poikaystäväni halusi heittää minua jälleen kerran ruokahaasteella eilen illalla. Vaikka kerroinkin kykeneväni syömään hyvin myös pikaruokaa, oli minulta yksi haaste vielä vastaanottamatta: grillihamppari ranskisten kera. Kun pohdimme, että hakisimmeko kotiin jotain ruokaa, ehdotti poikaystäväni paikallisen grillin antimia, sillä tiesi tämän olleen pitkään täysi mahdottomuus minulle. Hän tiesi myös, että haastavuutta lisäisi se, että ranskalaiset eivät kuulu suosikkeihini, mutta hänen mukaansa pitäisi kyetä syömään myös muuta kuin ykkösenä  lempparilistalla olevia ruokia. Niin vahvasti ruokien priorisointi on ollut osana sairautta: miksi syödä tiettyä ruokaa ja saada siitä "turhaan" energiaa, jos se ei ole suosikkiani? Siinäpä se. Ruoka on ennen kaikkea energianlähde, mikä unohtuu aivan liian usein. Joku voisi nyt miettiä, että miksi tällaista ruokaa edes pitäisi pystyä syömään, mutta tässä tapauksessa pitää jo yhdestäkin syystä: jotta voi osoittaa itselleen, ettei siitä tapahdu mitään pahaa. Tovin pähkäiltyämme poikaystäväni lähti ruoanhakureissulle ja toi mukanaan meille molemmille kerroshampurilaisateriat. 

Ja onneksi toi! Sillä ruokailun sujuvuudesta huolimatta koen yhä vahvoja onnistumisentunteita tiettyjen aterioiden jälkeen. Kun tiedän edes jollain tavalla kohdanneeni sairauden luomia pelkoja (jotka tosin ovat jo varsin hiljaisia nykyään) ja ylittäneeni kipukynnyksiäni. Hampurilainen ei tuottanut siis mitään vaikeuksia ja ranskalaisetkin söin kiltisti siitä ajatuksesta huolimatta, että olisin syönyt mieluummin jotain muuta. Tämän kyseisen grillin hampurilaista teki muuten aivan mahdottomasti mieli synnytyksen jälkeen! Synnytys oli niin pitkä, että koin kaipaavani kunnon tankkauksen - harmi vaan, että kyseinen grilli sijaitsi väärässä kaupungissa :D

Sitten tulee kuitenkin iso Mutta! Nimittäin energiapitoiset juomat. Vaikka ruokapuoli sujuukin nykyään melko ongelmitta, piinaa minua yhä yksi valtava sairauden "oire": kaloripitoisten juomien juominen. Tätä mörköä vastaan olen taistellut koko sairausaikani ja taistelen sitä vastaan vieläkin. Juomien suhteen ajatuksissani on vuosia piinannut päähänpinttymä siitä, että energiapitoisten juomien juominen on turhaa: jos energiaa on pakko "ottaa vastaan", otan ne mieluummin syömällä (tosin korostaen, että nykyään juomia luukun ottamatta "pakko" on muuttunut mielessäni luvaksi, ihanaksi oikeudeksi). Tässä taas sitä sairasta priorisointia. Entisenä maidon kittaajana en vieläkään ole saanut maitoa osaksi ruokavaliotani, eikä mehuja tai limsoja tule juotua lähes lainkaan. Varsinainen haaste eilisellä hamppariaterialla ei suinkaan ollut ruokapuoli, vaan juoma. Kuittasin poikaystäväni juomakysymyksen sillä, että ottaisin kyllä jälkkäriä aterian päälle. Hän ei kuitenkaan luovuttanut, vaan sanoi, että minun on pakko pystyä juomaan taas energiapitoisia juomia. Vaikka se olisikin vain yksi kielto vastaan kaikki muut myönnytykset, joihin pystyn, en ole terve niin kauan, kuin tuo kielto on olemassa. Hän halusi minun juovan joko mehua tai limsaa, siinä olisivat vaihtoehtoni. Hän oikein myönsi vääntävänsä veistä haavassa kaatamalla mehun isoimpaan juomalasiin, mutta mielestäni ihan aiheesta: oli jo aikakin voittaa tuo kammo. Ja tavattoman typerä tuo kammo olikin: ensimmäisen kulauksen jälkeen mehulasi tyhjeni kuin huomaamatta!

Miten sitä voikaan pohtia näin syntyjä syviä hamppariateriasta ja yhdestä mehulasillisesta :D Mutta niin, eihän anoreksiassa sairautena muutenkaan ole mitään järkeä, joten siihen liittyvä pohdinta kuulostaa terveellä järjellä ajateltuna hyvinkin hullulta. Halusin kuitenkin kirjoitella tästä sen vuoksi, että tämä lisäisi myös teidän muiden tsemppihenkeä kohdata vaikeita ruokia. Mutta ennen kaikkea siksi, että halusin tuoda käytännössä esiin sen, millaisten ajatusten kanssa minäkin hyvästä tilanteestani huolimatta vielä kamppailen. Kaikkia sairauden pölyjä en suinkaan ole siis vielä karistanut kannoiltani, mutta jälleen olen hippusen verran lähempänä sitä :)

<3:Laura

P.s. Ja kyllähän se jälkkäri maistui mehulasillisesta huolimatta vielä kaiken tuon päällekin ;)

Kontrollista luopuminen - askel kohti terveyttä

Kontrollifriikkeys on mitä ominaisin piirre anoreksiaa sairastavalle. Jos asiaa tiedustelisi kohtalotovereiltamme, nousisi varmasti yhden jos toisenkin käsi ilmaan. Anorektikolla on pakonomainen tarve kontrollaida kaikkea ja pitää langat käsissään asian kuin asian suhteen. Kontrolloinnin tarve ei käsitä pelkästään ruokaan ja liikuntaan liittyvää kontrolloinnin tarvetta, vaan se ulottuu melkeimpä joka elämän osa-alueelle.

Oikeastaan kontrolloinnin tarve on koko sairauteni alku ja juuri. Kun koin, etten voi kontrolloida kaikkea, mitä kouluun ja ihmissuhteisiin tulee, löysin ruoasta keinon saada jokin asia täysin hallintaani. Vaikea suhde silloisen poikaystäväni kanssa ja koulun aiheuttamat paineet ja stressi ajoivat minut hakemaan helpotusta olooni muista asioista. Toinen ratkeaa juomaan, minä taas syömättömyyteen. Aloin tarkkailalla syömisiäni pakonomaisesti: kirjasin kaiken ylös unohtamatta ainuttakaan kurkun viipaletta. Liikunnasta tuli pakkomielteistä ja jokainen liikuntasuoritus piti ruokien tapaan kirjata minuutilleen ylös. Kalenterini täyttyi listoista, muistutuksista ja tehtävistä. Tunsin, että kaiken on oltava hallinnassani. Jos päästäisin kontrollini lipsumaan hetkeksikään, olisin keskellä kaaosta. Tällaista kaaosta anorektikko välttelee keinolla millä hyvänsä. Mutta jos muu elämä tuntuu musertuvan ympärillä, voimistuu kontrolloinnin tarve, mitä syömiseen ja liikuntaan tulee, entisestään. Kontrollifriikkeys nostaa päätään ja oikein imee voimaa itseensä. Anorektikko saa sairasta mielihyvää ja euforiaa toiminnastaan. Hän tuntee hallitsevansa täysin tämän alueen elämästään, mikä luo hänelle uskomatonta voiman tunnetta.

Minulle suuri askel kohti kontrollifriikkeydestä luopumista oli antautuminen jälleen osastohoidon armoille. Tämä on mitä pelottavin ja ahdistavin kokemus anorektikolle, joka on tuntenut hallitsevansa täydellisesti juuri sen osan elämästään, minkä sairaalahoito vie mennessään: ruoan, painonsa ja liikunnan. Yhtäkkiä valta ruokailuista ei olekaan enää omassa hallinnassa, vaan sen vie hoitohenkilökunta mukanaan asettamalla tiukat säännöt ja ehdot hoidolle. Sen sijaan, että päätät kaikesta syömisestäsi itse, joudutkin ahtamaan itseesi itku silmässä ruokaa, jonka sisältö ei ole omissa käsissäsi. Enää et voi vaikuttaa ateriaasi itse, pakonomaisesti laskea kaloreita tai tuntea aterioiden ravintosisältöä täysin. Sen sijaan joudut antautumaan hoidolle ja luottamaan hoitavaan tahoon. Luottamaan siihen, että kontrollista lupoumisesta huolimatta sinulle ei tapahdu mitään pahaa. Kun kontrollintunne mitä ruokaan tulee häviää, etsii anorektikko kuin henkeni hädässä niitä vähäisiäkin asioita, joihin voi osastolla ollessaan vielä vaikuttaa. Osastolla ollessani hain niitä vielä vähän aikaa sitten itsekin mitä pienemmistäkin asioista. Suunnittelin päiväni hyvinkin tarkasti: milloin käyn ulkoilemassa, milloin vaihdan lakanat ja milloin käyn suihkussa. Kaikki oli ennalta suunniteltua. Minun tuli ennalta tietää aina, mitä ruokaa on tarjolla, ja aamupalalle en olisi voinut kuvitellakaan meneväni ennen kuin sänkyni on pedattu - eihän se olisi mitenkään mahdollista, sehän olisi yhtäkuin kaaos.

Helmikuun alkupuolella, osastohoitoni ollessa vielä aluillaan, kävin mielenkiintoisen keskustelun aiheeseen liittyen erään ystäväni kanssa, joka hänkin on sairastanut anoreksiaa jo vuosia. Kerroin hänelle, kuinka itse ostan osastolla ollessanikin kaikki jogurtit, leivät ja lukuisat muut ruoka-aineet, jotta saan varmasti itselleni mieluisia tuotteita. Hänen kommenttinsa tähän oli: "huomaatko Laura, kuinka yrität vieläkin parhaasi mukaan kontrolloida kaikkea". Loukkaannuin selvästi hänen sanoistaan ja kielsin tämän täysin: "enhän minä halua kontrolloida, vaan haluan saada vain mieluisia ruokia itselleni". Pitkään hänen sanansa vaivasivatkin mieltäni ja koin tulleeni suuresti loukatuksi. Lopulta jouduin kuitenkin tunnustamaan itselleni hänen olevan oikeassa: en uskalla päästää niistä kontrollin langoista irti, vaan yritän pitää niistä kiinni viimeiseen asti. Kun en voi kontrolloida keittiöltä tulevia annoksia, pitää minun saada omaan hallintaani edes ne vähäiset asiat, joihin pystyn vaikuttamaan. Tämän oivaltaminen pysäytti ja sai minut pohtimaan sitä, miten kontrolloinnin tarve hallitsi vieläkin pakonomaisesti elämääni.

Kontrollifiirikkeydellä on suuri yhteys perfektionismiin, mikä myöskin on hyvin ominaista anoreksiaa sairastavalle. Sen lisäksi, että haluaa olla täydellinen mitä syömiseen ja liikkumiseen tulee, on anorektikon oltava mielestään täydellinen elämän jokaisella osa-alueella. Minulla perfektionismi nosti päätään ja vahvasti sillä samaisella hetkellä, kun aloin oireilla syömisilläni. Enää ei riittänyt kiitettävä arvosana tentistä, vaan paperissa täytyi loistaa erinomainen. Tyttö joka kerrytti viikon tiskejä tiskialtaassa muuttui kuin salaman iskusta tiskausintoilijaksi ja kaiken lisäksi vielä uskotteli itselleen ja muille pitävänsä siitä. Kaiken piti olla kotona tip top, eikä yhtään sen alle. Kaiken tuli olla ennalta suunniteltua, eikä yllätyksiä sallittu: enhän olisi välttämättä hallinnut niitä. Koko sairauteni ajan tämä sama on on säilynyt osana minua, kuin uutena luonteenpiirteenä. En ole kestänyt kotonamme minkäänlaista kaaosta ja kaiken on täytynyt olla täydellisen siistiä. Piirre minussa on voimistunut aina ruokailujen lähestyessä, eikä syöminen ole ollut mahdollista ennen kuin kaikki muut asiat ovat hallinnassani.

Mutta nyt vihdoin jokin on muuttunut. Tunnen sen, kuinka kontrolloinnintarpeeni on hellittämässä minusta otettaan yhtä aikaa anoreksian kanssa. Ne ovat sulavasti kulkeneet käsi kädessä ja ovat selvästikin jatkamassa matkaa yhdessä poispäin minusta. Vaikka tietynlainen suunnitelmallisuus ja tarkkuus, mikä on ollut osa luonnettani koko ikäni - ja on selvästi peräisin isältäni - säilyy minussa varmasti aina, on sairauden mukanaan tuoma kontrollifriikkeys vihdoinkin vaimenemassa. Tulen ehkä aina olemaan listojen tekijä ja kalenterin orja, mutta ainoastaan luonteelleni tavanomaisella tavalla. Havahduin jo viime lomallani siihen, kuinka en enää pakonomaisesti siivoa kotona koko aikaa, suunnittele päivääni minuutilleen tai saa hermoromahdusta yllättävien tilanteiden astuessa esiin. Minun ei tarvitse hallita kaikkea ympärilläni, vaan uskaltaudun ottamaan asiat rennommin. Uskallan ottaa rennommin niin ruokailujeni kuin muunkin elämäni suhteen.

Ja olen oivaltanut erään paranemisen kannalta hyvin hyvin tärkeän asian: oikeanlaista elämänhalintaa ei ole asioiden hallinnassapitäminen käsissään anoreksian avulla, vaan elämäänsä kykenee hallitsemaan, kun anoreksiasta pystyy luopumaan. Se, että jouduin antautumaan osastohoidolle ja luopumaan hallinnantunteesta mitä anoreksiaan tuli, tarkoittaa ainoastaan sitä, että voin vihdoin alkaa hallita omaa elämääni oikealla tavalla ja oikein keinoin. Elämäni ei olekaan enää hiuskarvan varassa, yhtäkkistä oikeasta arkielämästään irtirepäisemistä ei ole pelkoa enkä ole kuin nuorallatanssija, joka pelkää yhtäkkistä putomaista. Kun pääsen irti anoreksiasta, hallitsen elämääni juuri oikella tavalla ja niin riittävästi, kuin ihmisen kuuluukin hallita. Anoreksian luoma hallinnantunne on täysin valheellista.

Uskon, että yksi avain parantumiseen onkin nimenomaan kontrolloinnin tarpeesta lupuminen. Se, että uskaltautuu elämän kuljetettavaksi ja rohkenee ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne tulevat, on jo suuri askel kohti terveempää elämää. Sen myöntäminen itselle, että kaikkea ei voi hallita - eikä tarvitsekaan hallita - voi olla suurikin helpotus mielelle. Suuri taakka putoaa pois harteilta, kun oivaltaa sen, että kaikki asiat eivät olekaan sinun omissa käsissäsi. Kaiken sen energian, jonka anoreksiaa sairastava - tai muuten vaan kontrollointiin haksahtanut - käyttää pyrkimykseen hallita kaikkea ympärillään, voi kontrolloinnin tarpeesta luopuessaan käyttää paljon tärkeämpiinkin asioihin. Itse haluaisin ottaa oppia yltiöpositiivisen ja rennon elämänasenteen omaavasta poikaystävästäni. Kun antaa asioiden edetä omalla painollaan, sen turhia stressaamatta, saa elämään aivan uudenlaista mielekkyyttä. Rento elämä maistuu ja hyvältä!

<3: Laura

P.s. Teksti on osittain peräisin vanhasta blogikirjoituksesta, jonka julkaisin ystäväni ja minun yhteisessä vanhassa blogissa. Koin asian ajankohtaiseksi siksi, että niin moni asia on noista tunteista kohdallani muuttunut toipumisen myötä, että halusin tekstin muokattuna myös täällä julkaista:)

Sosiaaliset hetket - anorektikon painajainen

Eräs lukija kysyi minulta, kuinka paljon illat ystävien kanssa minua tällä hetkellä stressaavat ja joudunko suunnittelemaan ruokailuita paljon etukäteen ennen itse juhlahetkeä. Aloinkin miettimään yleisesti erilaisten sosiaalisten tilanteiden sekä juhlien aiheuttamaa ahdistusta koko sairausajaltani sekä yleensäkin sitä, millaisia tilanteet anoreksiaa sairastavalle ovat. Juhlat ja sosiaaliset hetket kun ovat suoraan sanottuna anoreksiaa sairastavan painajainen. Kun ruoka alkaa hallita elämää, muuttuu kaikki kertaheitolla vaikeammaksi. Tosiasia on, että syöminen liittyy asiaan kuin asiaan. Ystävien tapaaminen kahvin merkeissä ei tarkoita vain mustan kahvin juomista, vaan normaalisti tilanteeseen liittyy kahvin seurana nautittu pulla tai leivonnainen. Elokuvailta ei todellakaan tarkoita pelkästään elokuvien katsomista, vaan tilanteeseen kuuluu niin popcornien kuin karkkien nauttiminen. Entäpä illanvietot tai muut juhlatilaisuudet sitten? Hyvän seuran ja juhlimisen lisäksi tällaiset tilaisuudet tarkoittavat herkuista notkuvia pöytiä, jotka ovat muiden ihmisten taivas, mutta anorektikon painajainen. Mitä juhlat olisivatkaan ilman tarjottavia herkkuja ja juomia? Eihän sellaisia juhlia ole olemassakaan.

Kun itse aloin oireilla syömisilläni, alkoi se näkyä ensimmäisenä arkisyömisessäni. Tällöin rajoitin herkuttelun juhlahetkiin ja annoin itseni nauttia tällaisissa tilanteissa ruoasta vapaasti. Tuleva tapahtuma kuitenkin vaikutti jo edeltäviin ruokailuihin siten, että karsin kaikki herkut pois muusta syömisestäni, jotta voisin sitten antaa itselleni luvan syödä juhlatilanteessa rennosti. Aluksi tämä onnistuikin näin, mutta vähitellen myös juhlatilanteet alkoivat muuttua ahdistaviksi, enkä kyennyt sallimaan itselleni herkuttelua enää edes silloin. Sen sijaan, että olisin antanut edeltävien päivien minimaalisten ruokailujen myötä itselleni luvan nauttia illan herkuista, ei käsijarru lähtenyt pois päältä juhlissakaan. Aluksi jäi pois alkoholi ja pian kaikki muutkin juhlatarjottavat. Tilalle tulivat selitykset juuri syödyistä aterioista sekä närästyksestä, joka esti syömisen. Kahville mennessämme kaakao vaihtui mustaan kahviin ja aiemmin luonnollinen osa kahvittelua ollut leivonnainen jäi ottamatta.

Monella oireilun alettua ja anoreksiaan sairastuttua sosiaaliset tilanteet rajoittuvat ja vähitellen katoavat elämästä kokonaan pois. Tilanteet käyvät ahdistaviksi, pelottaviksi ja painajaismaisiksi tilanteiksi entisen nautinnon sijaan. Tällöin vaarana onkin syrjäytyminen ja sosiaalisten suhteiden menettäminen. Minulla ei näin kuitenkaan käynyt, vaan osallistuin entiseen tapaan ystävien kesken pidettyihin illanviettoihin sekä yhteisiin kahvitteluhetkiin. Tällöin otin käyttöön viimeisetkin itsekurin rippeet ja katselin vierestä muiden nauttimista. Tilanteita kuitenkin helpotti se, että myönnettyä tilanteeni vakavuuden itselleni, sain siitä myös läheisilleni ja ystävilleni kerrottua. Tämän jälkeen minun ei enää tarvinnut selitellä mitään ja he ymmärsivät käytöstäni.

Kun tiedossa oli esimerkiksi tuparit tai muut ystävieni järjestämät juhlat, saatoin ottaa etukäteen selvää, mitä tulevana iltana olisi tarjolla. He eivät pitäneet tätä outona, vaan ymmärsivät tämän helpottavan psyykkisesti minun valmistautumistani iltaan. Tällöin saatoin henkisesti valmistautua tulevaan iltaan ja varautua mahdollisesti omilla eväillä, mikä käytännössä tarkoitti omenoita. Vaikka koinkin tilanteet ahdistavina, aloin pikkuhiljaa tottua siihen, etten syö tilanteissa tarjolla olevia herkkuja, vaan kaivan esiin omat eväät. Kuukausien kuluessa ja vuosien saatossa tyydyin ja totuin siihen, että minun ei kuulu syödä ja minun tehtäväni on ainoastaan katsella muiden herkuttelua vierestä. Vaikka sairauden ollessa pahimmillaan sain sairasta mielihyvää syömättömyydestäni ja itsekuristani, sisältyi tunteisiini myös valtava määrä kateutta ystävieni rentoa syömistä ja juomista sekä tilanteesta nauttimista kohtaan.

Vaikka sitkeästi sairaalajaksojeni välissä ja kotona ollessani pidinkin  kiinni ystävieni tapaamisesta, olivat hauskanpito ja nauttiminen kaukana noista illoista ja muista sosiaalisista hetkistä, kun nälissäni, pahoinvoivana ja palelevana kaipasin vaan kotiin vällyjen väliin sekä teekupin lämmittämään käsiäni. Enemmän kuin ruokailuteilanteita, aloin jännittämään iltoja ja julkisille paikoille menoa juuri fyysisen jaksavuuteni vuoksi. Syömättömyyteen tai vähäiseen syömiseen olin jo tottunut, mutta olin koko ajan niin väsynyt ja kylmissäni, että odotin vain iltojen tai muiden tapaamisten loppuvan ja pian. Illanvietoissa kauhistutti ajatus baarivaatteissa tarkenemisesta ja jatkuvasta palelusta. Sisäinen kylmyys oli sitä luokkaa, että muiden hikoillessa vieressä omat sormeni sinersivät ja ihoni oli kananlihalla.

Vuosien aikana olen kuitenkin yrittänyt aina tilanteestani riippuen sopeutumaan ystävieni tapaamisiin ja juhlatilanteisiin myös ruokailujen kannalta. Pikkuhiljaa aloin haastamaan itseäni enemmän illanvietoissa ja juhlatilanteissa pyrkimällä siihen ajatukseen, että pyrkisin syömään sitä mitä tarjolla on. Varmuuden vuoksi olen vuosien aikana sujauttanut aina tunnollisesti laukkuuni varaksi omia eväitä, mutta olen pyrkinyt lähtemään juhliin sillä asenteella, että pystyn kyllä syömään siitä mitä juhlissa tulisi tarjolla olemaan. Kahvittelut ja ystävieni tapaamiset olen pyrkinyt taas päiväsaikaan sopimaan sellaiseen aikaan, että voisin syödä välipalan muodossa jotain hyvää. Paljon suunnittelua kaikki sosiaalinen elämäni viime vuosina on kuitenkin vaatinut, eivätkä juhlatilanteet helppoja ole olleet. Nauttimisen sijaan hetket ovat kuluneet ruokaa ajatellessa ja fyysisestä pahasta olosta kärsiessä.

Yksi pelottavimmista asioista juhlatilanteissa on vuosien saatossa minulla ollut pelko hallinnan menettämisestä. Kun tarjolla on ollut paljon syötävää, en ole uskaltautunut syömään sillä pelko siitä, etten pystyisi lopettamaan syömistä, on ollut valtava. Aliravitsemustila ja valloillaan oleva nälkä ovat ajaneet minut siihen tilanteeseen, että koko juhlien ajan mielessäni ovat pyörineet tarjolla olevat herkut ja kamppailu ajatuksissani syömisen ja syömättä jättämisen välillä on ollut valtaisaa. Jos juhlien päätyttyä minulta olisi joku kysynyt syömieni karkkien lukumäärää, olisin sen varmasti osannut sanoa. Koin usein helpommaksi olla ottamatta yhtäkään tarjolla ollutta karkkia, sillä jos olisin ottanut yhden, olisin ottanut myös toisen ja pelko hallinnan menettämisestä olisi ollut käsin kosketeltavaa. Minulla taudinkuvaan ei ole koskaan liittynyt ahmimista, mutta tästä huolimatta pelko ajatuksesta on ollut usein valloillaan. Kun olemme viettäneet iltaa ystävien kesken, olen ratkaissut asian usein sillä, että olen ottanut oman karkkipussin. Tällöin olen pystynyt ajatuksissani antamaan itselleni luvan karkkien syömiseen ja pelkoa kontrollin menettämisestä ei ole ollut, sillä määrä on ollut rajattu.

Vaikka sairaus onkin ollut vahvasti läsnä myös viimeisen puolentoista vuoden aikana, on merkittävä muutos tapahtunut ajattelussani. Helsingin osastojaksoni aikana ja jälkeen sain ajatteluuni mukaan paljon sallivuutta mitä herkkujen syömiseen tulee. Tämä on helpottanut valtavasti sosiaalisista tilanteista selviämistä myös syömisen kannalta ajateltuna. Merkittävä rooli tässä on kuitenkin ollut poikaystävälläni, joka on ollut minulle tuki ja turva erilaisissa juhlatilanteissa. Viime vuonna selvisin esimerkiksi neljistä häistä loistavasti pitkälti poikaystäväni tukemana. Hän oli juhlissa minun lupani syödä, joka käski ottamaan lisää ja suorastaan huolehti ruokailuista puolestani. Kun hän tiesi minun tekevän mieli tarjolla olevaa kakkua, otti hän sitä itsekin, vaikkei hän makeasta välitäkään. Saan kiittää häntä paljon siitä, että olen seurustelumme aikana selviytynyt niinkin hyvin juhlatilanteista ahdistumatta. Hänen kanssaan olen pystynyt luottamaan siihen, että pärjään kyllä ja pystyn syömään tarjolla olevaa ruokaa. Häneltä olen saanut aina tarvittaessa vahvistusta siihen, että saan syödä ja herkutella aivan kuten muutkin ihmiset.

Nykyään koen sosiaaliset tilanteet nautintona ja ihanana osana elämääni. Poissa ovat pelot, joita erilaiset juhlatilanteet ovat minussa viime vuosien aikana aiheuttaneet. Vaikka syömiseni ja juomiseni ei vielä olekaan lähellekään samalla tasolla kuin terveinä aikoina, pystyn jo aidosti nauttimaan juhlista, illanvietoista tai elokuvahetkestä ilman, että ahdistun niistä etukäteen. Pystyn selviytymään nykyään melko hyvin kaikista tarjolla olevista ruoista, eikä mikään ole noussut ylitsepääsemättömäksi minulle. Vieläkin tarvitsen tukea ja vahvistusta usein poikaystävältäni, mutta esimerkiksi lauantainen tyttöjen ilta osoitti, että alan pärjäämään myös ilman läheisiltäni saatua tukea. Yksi suuri oivallus on ollut ruokailujen kunnollisesta huolehtimisesta ennen sosiaalisia hetkiä. Aiemmin "säästellessäni" ruokailua juhlahetkeä varten, on valtava nälkä ainoastaan lisännyt ahdistustani, vaikeuttanut syömistäni ja aiheuttanut pelon ahmimisesta. Nyt olen vihdoin saanut sairaat ajatukset sivuun tavalla, joka sallii ruokailun myös ennen juhlia tai illanviettoa. Kun olen syönyt kunnolla ennen juhlatilannetta, pystyn hallitsemaan tilanteen psyykkisesti paljon paremmin ja sallimaan myös herkuttelun ja napostelun ilman hallinnan menettämisen pelkoa.

Pystyn helposti joustamaan ruokailuissani, muuttamaan ajatuksissani aterioideni järjestystä sekä pitämään ruokailut kasassa myös juhlatilanteissa. Pyrin pitämään ajatuksissani ateriasuunnitelmani, jota käytän runkona myös epäsäännöllisemmän ruokailun sisältyessä päivään. Tällöin käytän kaloreiden laskentaa ainoastaan positiivisessa mielessä hyväkseni, jotta varmistan, että saanhan illan aikana tarpeeksi energiaa. Luonnollisestikin tavoitteenani on päästä ateriasuunnitelmastani kokonaan eroon, unohtaa kalorit ja nauttia ruoasta ja juomasta täysin nälkätuntemusteni ja mielitekojeni mukaan, mutta niin kauan, kun tarvitsen ateriasuunnitelmaa tuekseni, aion sitä hyväkseni käyttää. Kun olen saanut painoni normaalin puolelle ja saanut sairaat ajatukset täysin taka-alalle, on aika luopua ateriasuunnitelmasta. Mutta se hetki ei ole vielä. Vieläkin sunnittelen ruokailuni päivän aikana kotona ollessani tarkkaan, mutta se on tässä hetkessä vielä välttämätöntä. Kuten viimeksi lomalle lähdettyäni totesin, sai eräs lukijani minut ymmärtämään, että terveys löytyy vielä tässä vaiheessa suunnittelusta ja huolehtimisesta. Tämän vuoksi varaudun vieläkin omilla eväillä lähtiessäni illanviettoihin - ihan vaan varmuuden vuoksi. Mutta kuten eilen totesin, odotan nykyään erilaisia sosiaalisia hetkiä ja juhlatilanteita hyvän seuran lisäksi jo hyvän ruoankin vuoksi:)

Minkälaisia kokemuksia teillä on ollut sosiaalisista tilanteista ja niiden aiheuttamista vaikeuksista sairauden vuoksi? Ovatko sosiaaliset suhteet vähentyneet ja oletteko joutuneet välttelemään erilaisia juhlatilanteita juuri ruokailun aiheuttaman ahdistuksen vuoksi? Olisi mukava kuulla myös teidän kokemuksistanne!

<3:Laura