Valtava pettymys

Nyt minua hävettää. Minua ihan hävettää kirjoittaa tänne, sillä niin epäonnistuneeksi itseni tällä hetkellä tunnen. Eilisen illan pelot painon laskusta kävivät toteen ja todella ikävällä tavalla. Kun yöhoitaja haki minut punnitukseen, herättelin sisälläni toivon tunteita siitä, että painoni ei olisi laskenut, vaikka pelkäsinkin pahinta. Mutta edessä oli vielä suurempi järkytys, kuin olisin osannut odottakaan: painoni oli laskenut - ja aivan liikaa. Kun näin lukeman, purkautui pettymyksen ja järkytyksen tunteeni paniikin omaisena itkuna ulos minun sisältäni. Ahdistus alkoi puristaa rintaani sinä samaisena hetkenä. Tunsin kuin minut olisi vedetty taas kunnolla taaksepäin, pois kotiin pääsemisestä. Kuten eilen kuvailinkin, tiesin minusta tuntuvan todella pahalta, että joudun läheisilleni painoni laskusta kertomaan. Kävinkin läpi asiaa sekä poikaystäväni että äitini kanssa. He molemmat käskivät minun miettiä, mitä olen tehnyt "väärin", ja millä tavalla voin jatkossa toimia toisin. Peruspohja syömisessäni on jo kotonakin niin hyvää ja sallivaa, että nyt täytyy vaan kiinnittää huomiota niihin pieniin yksityiskohtiin, joissa voin jatkossa parantaa, ja jotka ovat ajaneet minut taas tähän tilanteeseen. Mikä on se pieni, mutta ratkaisevin asia, johon minun täytyy löytää ratkaisu?

Onneksi pääsin keskustelemaan asiasta myös lääkärin kanssa heti aamupäivällä. Etenemme nyt täysin minun ehdoillani hoidon suhteen ja tiesin, että lääkäri olisi kuitenkin tilanteeni suhteen ymmärtäväinen. Hän sanoi, että nyt ei saa tuntea minkäänlaista ahdistusta, vaikka tavallaan terveestä ahdistuksen tunteesta onkin kysymys. Hän sanoi, ettei halua tuijottaa painoani vaan sitä, mitä psyykkisellä tasolla on tapahtunut sekä ajatusmaailmani muutosta. Hän sanoi että niin kauan, kun ruokailut ovat mielestäni onnistuneet hyvin tai edes kohtalaisesti, hän ei olisi huolissaan. Hän sanoi, että tilanne voi korjaantua ihan muutamassa päivässä. Kun välillä syö jotain diureettista mikä poistaa nestettä kehosta, paino laskee. Kun ruokavalio on taas osmoottisempaa, mikä imee nestettä itseensä, paino nousee. Eikä tällöin ole kyse todellisesta painon laskusta tai noususta, vaan ihan normaalista painon vaihtelusta.

Lääkäri sanoi että on kaikesta huolimatta ylpeä siitä, millainen motivaatio minulla tällä hetkellä on. Hän sanoi, että se mitä pääni sisällä tällä hetkellä tapahtuu, on paljon tärkeämpää kuin pelkkä painolukema. Hän on todella tyytyväinen tavoitteisiini ja ymmärtää sen puolesta, miksi olen niin pettynyt ja ahdistunut. Hän sanoi, että ainoa asia mitä hän haluaisi minulle nyt tehdä, on lobotomia, jossa hän voisi asentaa minun aivoihin jotain, mikä lisäisi minulle rentoutta. Hän haluaisi minun suhtautuvan asiaan rennommin, eikä suurena pettymyksenä, epäonnistumisen tai ahdistuksen tunteena. Hän haluaisi minun luottavan siihen, että asia saattaa korjaantua jo ihan parissa päivässä ja sitten olen taas lähempänä tavoitettani. Tärkeintä on, että minulla on tavoitteeni ja aion tosissani pyrkiä niihin! Hän toivoi, että rentouden lisäksi olisin armollisempi itselleni ja ottaisin huomioon sen, kuinka sitkeästä taudista kuitenkin on kyse - taudista, jossa keskimääräinen parantumisaika on noin kuusi vuotta. Lääkäri halusi vielä tuoda esiin sen, että on ihan uskomatonta, millainen psyykkinen kehitykseni on kuluneen osastojakson aikana ollut. Hän sanoo minun olevan aivan eri ihminen kuin viime syksynä tai aiemmilla osastojaksoillani. Hän sanoi, ettei ole koskaan ennen nähnyt minun toimivan tällä tavoin terveyteni puolesta tai ajattelevan näin terveesti. Vielä syksyllä olisin iloinnut tällaisesta muutoksesta ja ollut helpottunut painoni laskusta. Mutta en enää, en todellakaan.

Lääkäri kyseli ajatuksiani liittyen siihen, miten jatkossa haluan edetä. Kerroin suoraan hänelle aikomuksistani jäädä nyt osastolle viikonlopuksi, jotta saan hilattua painoni ylöspäin, lähemmäksi tavoitettani.  Minähän olen vapaaehtoisesti hoidossa ja voisin lähteä vaikkapa heti kotiin, mutta tiedän, että se ei ole oikea ratkaisu nyt. Minulla on aikalailla tasan kolme kiloa tavoitepainooni, mikä tuntuu ahdistavan suurelta lukemalta. Muistan kuinka Helsingissä ollessani paniikkini nousi sitä mukaan, kun tavoitepaino lähestyi, mutta nyt minusta tuo kolme kiloa viikoiksi muutettuna tuntuu aivan liian pitkältä ajalta. Se on kuitenkin tavoitteeni ja siitä aion pitää kiinni kynsin ja hampain. Sitten vasta koen voivani kotiutua turvallisemmilla mielin ihan jo painoni suhteen. Minusta tavallaan tuntuu, että psyykkeeni on jo paremmalla tasolla, kuin mitä painoni antaa ymmärtää. Se on todella omituista, sillä yleensä asia on aivan toisin päin: paino saattaa olla jo normaali, mutta ajatukset täysin anorektisia. Minä taas tiedän psyykkeeni olevan tällä hetkellä paljon vahvempi kuin kertaakaan sairauteni aikana, vaikka painoni on ollut aiemmin täysin normaaleissa lukemissakin jo. Vaikka kotiuduin Helsingistä vuosi sitten normaalipainoisena, ei psyykkeeni ollut lähellekään tällä tasolla, millä se nyt on.


Mutta nyt minun täytyy todella pureutua ajatuksissani niihin ongelmakohtiin, joita kotona vielä kohtaan, ja mitkä ovat ratkaisevassa avainasemassa ruokailuni ja painoni suhteen. Minun on pakko saada siirrettyä se kaikki hyvä mitä osastolla olen saavuttanut myös kotiin. Kuten eräs ihana lukija totesikin, ei ainoastaan riitä, että toimin osastolla oikein, vaan muutoksen ajatuksissani pitää olla niin pysyvää, että se seuraa mukanani kotiin asti. Ajattelinkin käydä tosissani työstämään ajatuksissani näitä asioita ja kirjoitella niitä jälleen ylös, jotta näen konkreettisesti, mitkä ovat heikkoja kohtiani, ja joihin minun tulee kyetä puuttumaan. Mutta siitä lisää varmasti sitten huomenna! Nyt aion vaan yrittää löytää sitä rentoutta, jota lääkärikin halusi minusta saada esille ja kaivella esiin taas niitä positiivisia asioita, joita löytyy jo valtavan paljon:) Mutta tästä takapakista huolimatta en aio luovuttaa - en todellakaan. Aion todellakin löytää heikot kohtani, puuttua niihin ja työstää ajatuksiani entistä enemmän. Ja nyt osastolla ollessani aion ottaa valtavan askeleen eteenpäin ja lisätä jotain ateriasuunnitelmaani aivan omatoimisesti! Taidankin suunnata tästä kauppaan ja hakea sieltä jotain itselleni, josta todella pidän:)

<3:Laura