Vapaapäiväni kuvien kera

Minä olen jatkanut tänään kahden vapaapäivän jälkeen työviikkoani iltavuorolla ja vasta tulevan viikon päätteeksi saan minäkin nauttia vapaasta viikonlopusta. Mutta mikäs siinä, kun takana on kaksi rennompaa arkivapaapäivää kotosalla - oikeastaan jopa nautin arkivapaista viikonloppuvapaita enemmänkin! :) Silloin on hyvin aikaa hoitaa asioita, joita ei viikonloppuna voi hoitaa, saa paremmin aikoja vaikkapa hierojalle ja pääsee rauhalliseen aikaan kuntosalille.

Eilinen aamuni alkoikin heti tohinalla, kun laitoin ihan herätyskellon soimaan, jotta ehtisin syödä kunnon aamupalan ajoissa ja lähteä sen jälkeen käymään kuntosalilla. Minulla oli pitkä tauko kuntosalilla käynnistä, mutta viime viikolla kävin perjantaina työpäivän päätteeksi siellä hieman huhkimassa ja nyt sopivan hetken tullen päätin uusia tuon reissun. Vapaapäivät ovat usein niin täysiä, ettei aikaa meinaa millään löytyä ja iltasemmalla töiden jälkeen taas on yleensä Jarnolla aina treenejä tai pelejä. Nyt kuitenkin ehdin tehdä mieluisan treenin, istua pienen tovin saunassa ja käydä rauhassa salilla suihkussa - kotona kun suihkurauha ei ole aina taattu asia ;) 

Salilta hurautin autolla kotiin pikaisesti, söin vieläkin pikaisemmin edellispäivän kinkku-mascarponepastaa ja heti tämän jälkeen soikin ovikello ja vieraamme olivat saapuneet:) Kaverini tuli kahden lapsensa kanssa meille, joten seuraavat tunnit kuluivatkin sitten äitijuttuja puhuessa, lapsia seuraillessa ja kahvia juoden :)

Vieraiden lähdettyä jatkui aikataulu tiukkana: Justuksen ruokailun jälkeen tuli äitini hakemaan meitä, sillä tarkoituksena oli lähteä lastenvaateostoksille! Tapasimme Hyvinkäällä kauppakeskus Willassa Veljeni perheineen. Mummo oli luvannut sponsoroida Idalle talvikengät ja Justukselle talvihaalarin, joten niitä lähdimme kauppoihin sitten porukalla metsästämään.

Kun ostokset olivat tehty, oli aika hakeutua ruoan ääreen :) Ruokapaikaksi valikoitui Rosso, josta löytyisi myös pikkuneidille hyvin ruokaa. Muutenkin lähiaikoina uusittu paikka oli todella positiivinen yllätys! Lapset oli hyvin huomioitu ja muutenkin paikka oli tehty todella viihtyisäksi.

Kiireisen aamun ja salikäynnin jäljiltä nälkä oli jo ennen viittä hirmuinen, joten päädyin itse tilaamaan Pizza Pachetto Pollo BBQ:n....

....äitini päätyi Quattro Stagioni -pitsaan...

...ja Iina kermaiseen kanapastaan. Veljeni oli jo livennyt seurastamme töihin tuossavaiheessa, joten hän ei enää ruokailuvaiheessa seurassamme ollut.

Justus oli niin onnellinen, kun pääsi matkarattaidensa valjaista irti ja syöttötuoliin hieman vapaammin istumaan. Samalla sai herra itsekin nautiskella päivällisensä, mikä tosin päättyi oman sukan syömiseen litimäräksi :D 

Poika tai ei, on pikkumiehellä nyt parit uudet sukkahousut ostettuna, josko se helpottaisi ainasta ongelmaa sukkien suhteen: istuessa on kiva nypätä sukat pois ja liikkuessa taas on vauhti niin hurjaa, etteivät sukat pysy jalassa, ei sitten millään!

Ruokailun jälkeen oli aika pakata lapset taas mukaan ja jatkaa matkaa! Justus ja serkkupoika pötköttelivät matkarattaissaan kumpainenkin, mistä oli pakko napata muistoksi tulevia vuosia ajatellen kuva :) Nyt vielä poikien kokoero on niin valtaisa, mutta ehkä jo parin vuoden päästä pojat pääsevät kunnolla leikkimään keskenään? :)

Reissu oli erittäin onnistunut ja nyt Justuksella onkin sitten laadukas, mutta myös kivan näköinen Ticketin talvihaalari odottelemassa talvipakkasia! Hintavia kuin mitkä nuo lasten talvihaalarithan ovat, mutta onneksi samassa perhepiirissä on muitakin käyttäjiä tulevaisuudessa samaiselle haalarille, mikä ehkä hieman hintaa tasoittaa :)

Kiva päivä päättyi omalta kohdaltani ajatukseen kunnon rentoutushetkestä naistenlehtien ja Filmtownin karkkien kera. Noh, toteutus ei vauhtiveikkoni kanssa ollut ihan niin ajatusteni kaltainen, kun Jarnokin oli tuohon aikaan vielä pelireissulla, mutta makealtahan ne karkit maistuivat Justuksen perässä hosuessakin :) Myös kauppareissu Prismassa oli varsin onnistunut, kun kahvihyllyllä huomasin yhden jos toisenkin makukahvipaketin, joita ainakaan täällä paikallisessa Prismassa en ole aiemmin nähnyt! Käsi kävi useammankin pussin kohdalla ja lopulta päädyin nappaamaan mukaani pähkinäsuklaan sekä minttusuklaan makuiset kahvit ja vielä yhden pussin irish coffee -laatua  - nyt kelpaa siis herkutella kahveilla jälleen! ;)

Ja voitte todellakin  vaan kuvitella millaista meno kotona oli ostosreissumme jälkeen! Justus oli niin hienosti koko reissumme ajan, mutta loppuvaiheessa alkoi selvästi menojalkaa vipattaa niin kovasti, ettei poika rattaissaan meinannut enää pysyä. Kotona ilta menikin sitten sellaisen vipellyksen ja vauhtimeiningin merkeissä ja päättyi siihen, kun poika nukahti sänkyynsä kesken peittotaistelun peppu pystysssä :D

Toivottavasti teidänkin viikkonne on tähän mennessä sujunut mukavissa merkeissä ja jatkuu edelleenkin päättyen mukavaan viikonloppuun :) Olisi mukavaakuulla, millaisia kohokohtia teidän viikkoonne on mahtunut - omiani kun listailin jo eilen ja tässä hieman ajankohtaisemmin vielä viikkomme parhaimmistoa! Minun on nyt aika heittää työpäivän päätteeksi jalat ylös, käydä hakemassa iltapalaa ja keittää kuppi vadelmateetä - kera poikien seuran tietenkin :)

<3: Laura

P.s. Viikonlopun aikana yritän palata taas ruokapäiväkirjojen äärelle ja julkaista ruokapäiväkirjan yhdeltä arkipäivältä, ja myös ihaniin kommentteihinne palailen mahdollisimman pian :)

Lupa liikkua syömisten ehdoilla

Sain eräältä lukijalta pyynnön kirjoittaa liikunnasta ja siitä, kuinka paljon täytyy urheilla saadakseen syödä vaikkapa saman verran kuin minä tällä hetellä syön ilman, että täytyy pelätä suunnatonta lihoamista. En suinkaan tarttunut kommenttiin kirjoittaakseni aiheesta juuri tästä näkökulmasta, vaan jäin miettimään aihetta liittyen ajatukseen syömisluvan saamisesta liikunnan kautta. Anorektinen mieli kun keksii verukkeen jos toisenkin, jonka mukaan syömiselle tarvitsee saada lupa. Milloin luvan antaa hoitotaho, ravitsemusterapeutin laatima ateriasuunnitelma, aimmein todella niukaksi jääneet ruokailut, alentunut painolukema tai vaikkapa ennen ruokailua tehty kunnon hikilenkki. Itse olen vihdoinkin päässyt siihen tilanteeseen, jolloin en enää kaipaa lupaa syödä, vaan näen syömisen oikeutena, mahdollisuutena ja ennen kaikkea elinehtona. En tarvitse syödäkseni kenenkään lupaa, minun ei tarvitse huhkia salilla saadakseni syödä eikä minun tarvitse ruokaa ansaita, vaan syön, koska mieleni sitä haluaa ja koska kroppani sitä tarvitseee.

Kun kroppa ja mieli ovat tasapainoisessa tilassa, on sitä myös elämä itsessään. Tämä tarkoittaa sitä, ettei tavalliselta arkiaktiivisuudelta voi millään tapaa välttyä. Tavallinen arkiaktiivisuus koulu- tai työmatkoineen sekä kotitöineen tarkoittaa jo itsessään tilannetta, jolloin energiaa kuluu - ja kaiken lisäksi vielä usein ihan huomaamatta. Ihminenhän tarvitsee energiaa jo ihan perusaineenvaihdunnan vuoksi, vaikkei liikkuisi lainkaan päivän aikana. Kun töiden kautta olen tavannut suuren määrän ihmisiä, jotka ovat täysin vuoteen omia, ei mielessäni ole ikinä käynyt, että heillä ei olisi lupaa syödä. Jokaisen tulee syödä elääkseen! Siihen ei tarvita juoksulenkillä saavutettuja kilometrilukemia, vaan jokaisella meistä on oikeus ja velvollisuus syödä oli päivän aktiivisuus mikä tahansa.

Koska päivän aktiivisuus vaihtelee meillä jokaisella monistakin eri syistä - sekä tietenkin myös aineenvaihduntamme ovat erilaisia - ei tarkkoja ruokamääriä voi täysin verratakaan eri ihmisten kohdalla. Mutta tällöin astuukin kuvaan se luontainen taito syödä ja kuunnella omaa kroppaansa ja sen tarpeita. Tiedän oman kokemuksen kautta, että tuo taito on täysin hukassa syömishäiriötä sairastavalla, mutta tiedän myös sen, että se taito on mahdollista oppia myös uudelleen. Kun itseään kuuntelee rehellisesti, ei tule mietittyä päivän kulutusta ruokaa valikoidessa tai syödessä. Olen huomannut sen paremmin kuin hyvin, että kyllä vartalo kertoo, tarvitseeko ruokaa milloin minkäkin verran. Tällöin ruoan tarpeesta siis kertoo kropan tarve, ei ennalta tehdyt päätökset tai liikuntasuoritukset. Ja kun tämän tilanteen on saavuttanut, myös mielitekoihin vastaaminen tuntuu luontevalta ja sallivalta ilman, että herkkuja tarvitsee ansaita sen enempää liikuntasuorituksilla kuin muusta ruoasta niukistelemisellakaan.

Kun itse aloittelin painoprojektiani, käänsin ajatukseni suoraan sille taajuudella, että liikuntalupaa ei tule, ennen kuin tietty painolukema olisi saavutettu. Tämä voisi tarkoittaa myös sellaista ajatusta, jonka mukaan minun täytyisi päästä tiettyyn ja ennen kaikkea riittävään ruokamäärään, minkä jälkeen liikunta olisi minulle vasta sallittua. Eli sen sijaan, että olisi noudattanut yhä anorektista ajatusta siitä, kuinka syöminen tulee vasta liikunnan ja kulutuksen jälkeen, noudatin täysin sääntöä, jonka mukaan lupa liikkua seuraa riittävää syömistä ja painon normalisoimista. Tästä en lipsunut tuolloin, ja nyt olen vihdoin vapaa harrastamaan liikuntaa enemmän oman mieleni mukaisesti - terveen mieleni mukaisesti.

Itse en halua ikinä enää palata ajatuskaavaan, jonka mukaan minun pitäisi hankkia liikunnan kautta itselleni lupa syödä. Ajatukset siitä, kuinka saisin syödä vain kuluttamani energiamäärän verran, ovat onnellisesti mennyttä elämää. En myöskään ajattele, että minun tulisi liikkua päivässä tietyn verran, jotta uskaltaisin syödä normaalisti ja vallan vapaasti. Minun nykyisessä ajatusmaailmassani ruoka mahdollistaa urheilun ja muun normaalissa elämässä esiintyvän liikkumisen. Se, että syön hyvin ja riittävästi, tarkoittaa minun elämässäni sitä, että voin polkea töihin pyörällä, tehdä hyvillä voimin työtäni sekä harrastaa vapaa-ajallani myös muunlaista liikuntaa. Eli ruoka on ehto liikunnalle, ei liikunta ehto ruoalle! 

Mutta miten minä sitten liikun  nykyään, että voin syödä rauhallisin mielin ruokapäiväkirjojeni kaltaisia määriä? Painoprojektiini palaan vielä varmasti myöhemminkin, mutta sen verran voin lyhyesti kertoa, että painoni alkaa vakiintua minulle sopivaan lukemaan. Se, että se vielä nousisi ei suinkaan haittaisi minua sekään, mutta kroppani selvästi kertoo jo voivansa hyvin tässäkin painossa. Olen ollut nyt kolmisen viikkoa töissä, eikä painoni ole laisinkaan laskenut, aikalailla keikkuu luultavasti samoissa lukemissa tai himpun verran korkeammalla - luontaisten vaihteluiden kera. Näin ollen olen löytänyt melko hyvän tasapainon energiansaantini ja -kulutukseni välillä. Tämä on ollut minulle selkeä lupa liikkua rauhallisemmilla mielin, mikäli näin tahtoisin tehdä. Nyt tulee kuitenkin iso mutta: lupa liikkua ei suinkaan ole tarkoittanut minulle pakkoa liikkua. Totuttelu töissäkäyntiin ja täyspitkiin työpäiviin yhdistettynä kotiarjen pyörittämiseen ovat väistämättä vieneet minulta voimia. Outoahan se olisi, jos jaksamiseni olisi työpäivän jälkeen samaa luokkaa kuin kotona saman ajan vietettyäni! Näin ollen hyötyliikunnan ohella varsinainen liikunta on jäänyt hyvin vähille, mutta se ei minua haittaa - olen todella sinut tuon asian kanssa. 

Poljen jokaisena työpäivänä töihin ja takaisin. Työmatkani on keskimäärin kolmisen kilometria, joten pyöräilyaika jää päivässä selvästi alle puoleen tuntiin. Työni on osin fyysistä, mikä tarkoittaa sekä askelia että nostoja päivässä jonkin verran. Näin ollen liikun kyllä lähes päivittäin, mutta tällä erää liikuntani keskittyy aika tavalla työpäivieni ympärille. Olen ollut tähän todella tyytyväinen, enkä ole kaivannut työpäivien päälle juuri muuta liikuntaa - arkiaktiivisuus on riittänyt vallan mainiosti. Olen kuunnellut täysin omaa kehoani ja totutellut rauhassa tähän uuteen elämäntilanteeseen. Vapaapäivätkin on mennyt muutoin kiireisissä merkeissä ystäviä tavatessa tai muiden kotipuuhailujen parissa, eikä liikuntapuoleen ole jäänyt aikaa keskittyä. Toki olen halunnut pyhittää vapaapäiväni myös ihan lepäilylle - sekin on enemmän kuin tärkeä asia muistaa.

Ajatuksenani on kuitenkin oman jaksamiseni mukaan alkaa harrastaa liikuntaa myös vapaa-ajalla joskus tulevaisuudessa - sitten kun aikaa minulla siihen löytyy paremmin. Ei siksi, että kokisin siihen jotain pakkoa, vaan siksi että haluan. Pienimuotoista lihaskuntoharjoittelua olenkin tehnyt kotona jonkin verran vapailla painoilla sekä kuntopallolla, mutta ajatuksena olisi lihaskuntoharjoittelua lisätä hieman viikkoihini. Osasyy tähän löytyy jo ihan työpaikalta: tarvitsen hyvän lihaskunnon jaksaakseni töissä. Koen tällä hetkelläkin lihaskuntoni olevan yllättävän hyvä viime vuoteni huomioon ottaen - ja samalla luonnollisestikin parempi kuin vuosiin. Koen jaksavani töissä fyysisesti loistavasti, mutta kaipaisin vielä parempaa lihaskuntoa esimerkiksi tietynlaisia nostotilanteita ajatellen. Ja toki sitä samaa jaksamista tarvitsen oman kotipunttinikin kanssa täällä kotosalla :)

Myös muunlaista liikuntaa haluaisin ottaa mukaan arkielämääni hyvinkin mielelläni. Motiiveina tähän riittävät minulle minun omat lempilajini, joita haluaisin harrastaa lajien vuoksi, en kulutuksen. Rullaluistimet tekisi mieli kaivaa esiin verkkokomerosta ja suksien kunto tekisi mieli varmistaa tulevn talven varalle. Talvea odotellessani intoani kaiken muun kyseiseen vuodenaikaan liittyvän positiivisen ohessa lisää huimasti ajatus jäälle astumisesta luistimet jalassani. Ja kaikki tämä ensimmäistä kertaa vuosiin oikeilla perustein, oikean liikunnanilon ja todellisen innon kera! Taustalla eivät kummittele ajatukset pakkoliikunnasta tai mahdollisimman kuluttavasta liikunnasta, vaan pääasiassa on innostus kyseisiin lajeihin. Tällä hetkellä minut ajaa liikkumaan se tunne, kun koen jaksavani hyvin - ja se on oikesti ihan mahtava tunne! On hieman eri asia tehdä kävelylenkkejä viimeisillä voimillaan ja vähillä syömisillä, kuin energiavarstot täysinä ja kroppa hyvävointisena.

Kuvat: weheartit.com

Joten lupa syödä ei tule minulle suinkaan liikkumiseni mukaan. Syömiseni mukautuvat omien tuntemusteni ja mielihalujeni mukaisesti. Toivonkin näiden mietteiden herättävän ajatuksia sellaisilla, jotka vielä niin kovasti takertuvat sairauden eteenpäin ajamina ajatukseen, että vain harrastamalla liikuntaa saa syödä vapaasti. Parantuminen anoreksiasta on monimutkainen yhtälö ruoan ja liikunnan suhteen. Mielen tulee oppia sallimaan ruoka meistä jokaiselle, niin energian kuin nautinnonkin lähteenä. Kropan tulee oppia jälleen ihmiselle luontaiset tuntemukset kylläisyydestä ja nälästä. Psyykkeen tulee eheytyä taustalla, jotta kaikki sallivuus ja itselle armollisena oleminen olisi edes mahdollista. Mutta jos ajatellaan asiaa ainoastaan liikunnan ja ruoan suhteen, ajattelen suuresti niin, että ensin suhteen ruokaan tulisi normalisoitua, ennen kuin liikuntaa kannatta edes ajatella - usein jo ihan huonon fyysisen voinninkin vuoksi, mutta myös rikkonaisen psyykkeen vuoksi.

Minulle aikanaan hoitotaholta annettu liikuntakielto oli varmasti monella tapaa pelastukseni ja onneksi se seurasikin minua ajatuksissani pitkällä tähän hetkeen saakka. Vaikka liikuntakieltoa seurasikin toki melkoinen ahdistus, niin tämän liikuntakiellon avulla opin ymmärtämään myös sen, että minulle ei tapahdu mitään pahaa, jos syön, vaikken liikuntaa harrastakaan. Ymmärsin sen, että saan syödä, vaikka en liikkuisi lainkaan. Näin ollen olen saanut rauhassa normalisoida suhdettani ruokaan, ennen kuin olen alkanut normalisoida suhdettani liikuntaan. Helppoa se ei ole ollut ja ajatus pakkoliikunnasta on kulkenut mukanani tiiviisti viime vuosien ajan, mutta myös ajatus liikuntaluvan saamisesta vasta myöhemmin, voidessani niin fyysisesti kuin psyykkisestikin jo huomattavasti paremmin, on oikeasti kantanut hedelmää. Kuten eräs lukijani hyvin kerran kommentoikin, tulisi sairauden jäljiltä onnistua normalisoimaan myös suhde liikuntaan. Ei, se ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi harrastaa liikuntaa, vaan esimerkiksi sitä, että terve mieli sallii olla harrastamatta liikuntaa ilman huonoa omaatuntoa tai muita sairaita ajatuksia.

Jokainen on tietenkin oma yksilönsä, eikä kenenkään parantuminen etene täysin samoja polkuja pitkin. Minulla kuitenkin suhde liikuntaa alkoi vähitellen normalisoitua ajan kanssa, kun olin ensin saanut ruokailuni kuntoon ja kroppani energiavarastot täytettyä. Tällöin myös mieleni oli vihdoinkin valmis käsittelemään liikuntaan liittyviä asioita oikein, terveellä tavalla. Luonnollinen tapa syödä ja hyvä fyysinen vointi ovat taanneet minulla sen, että myös tarve liikkua on luonnollista ja tervettä. Joten kaikki aikanaan. Anoreksian pituisessa mittakaavassa liikunnan aloittamisella ei ole kiire - ruoka ensin, liikunta vasta paljon sen jälkeen.

<3: Laura

Arkielämän kuntoilua kera rentoutushetkien

Vaunulenkit, Juliuksen ulkoilutus, haravointi, imurointi, Justuksen kanniskelu, venkoilevan Justuksen sylissäpito, lattioiden luuttuaminen, terassilautojen hiominen, rattaiden kasailu ja autoon nostelu, turvakaukalon kanniskelu käsilaukun tapaan, kauppakassien raahaus, alituinen pyykkien ripustelu liian korkealla olevalle narulle, Justuksen hyppyyttäminen, kyykistely ylös alas Justusta lattialta nostaessa tai sinne laskiessa.

Auringonottoa terassilla, kahvihetki ystävän kanssa, hyvä leffa omien poikien kainalossa, lemppari blogien lukemista, ristikkovihkoon syventymistä, kirjan ahmimista sohvan nurkassa, suklaata kera hyvän lehden.

Kirjoitin viime viikon keskiviikkona kuntosaliharjoittelun aloittamisesta sekä muutenkin tämän hetkisestä suhteestani liikuntaan. Mutta jos miettii elämää kokonaisuudessaan, on tuo oikeastaan hyvin mitätön osa suurempaa aktiivisuutta, mitä tavallinen arkeni pitääkään sisällään. Jos miettii tavallisten arkipäivien sisältöä itse kullakin, löytyy päivän varrelta varmasti puhaa jos jonkinmoista, joita ei edes tule ajatelleeksi hyötyliikunnan näkökulmasta. Itse havahduin hyötyliikunnan suureen määrään vasta sairastuttuani, kun yhtäkkiä elämästä pitikin rajata pois ei vain liikunta harrastuksena, vaan myös muu arjen kulutus. Ennen koko päivän kestävä shoppailu ei merkinnyt mitään, mutta yhtäkkiä se tarkoittikin aivan liian suurta kulutusta. Samanlainen oivallus tapahtui - hieman er inäkökulmasta tosin - raskausaikana, kun loppuraskaudesta kaikki fyysinen tekeminen joutui pannaan. Muuttolaatikoiden keskellä tunsin oloni varsin avuttomaksi, kun en saanut nostella tavaran tavaraa, siirrellä mitään tai edes puunata vaatekaapin hyllyjä. Vasta tuolloin kunnolla tajusin, kuinka pienistä osista arjen aktiivisuus todella koostuukaan, mutta kuinka suuren kokonaisuuden tuollainen pieni ja arkinen puuhastelu tietyllä tasolla lopulta muodostaakaan.

Eli sen sijaan, että käyttäisin aikaani kuntosalilla treenaamiseen, on minulle juurikin parasta treeniä tämä arkielämän kuntoilu - tajuan sen nyt paremmin kuin hyvin, kun vapaa-aikani on todella vähissä. Ehken unohda salilla käymistä kokonaan, mutta elän elämääni asettaen sen arkielämän treenin etusijalle. Treeni alkaa jo aamuyöstä, kun nostat unisen pojan sängyn pohjalta syömään ja jatkuu aamulla samoissa merkeissä. Kun on aika lähteä asioille ja pakkaat rattaat autoon ja kiikutat käsivarrellasi turvakaukaloa, tunnet todellakin ahertavasi omalla  kotikuntosalillasi. Kun Justukselle sattuu huono hetki, eikä mikään muu kuin kanniskelu ympäriinsä  supermiesasennossa tai sylissä hyppyyttäminen saa poikaa tyytyväiseksi, huutavat lihakset väistämättä jossain vaiheessa helpotusta itselleen. Jos aamulla herätessä tuntuvat lihakset jopa ranteita myöden kipeiltä, on takana luultavasti shoppailureissu, jolloin olet luovinut kaupassa ympäriinsä rattaita toisella kädellä ohjaillen ja toisella tavaroita kantaen. Tai oletpa saattanut ohjailla toisella kädellä rattaita ja pitänyt toisessa kädessä Juliuksen talutushihnasta kiinni. Kun yrität saada asuntoa kuntoon ja viuhdot menemään ympäriinsä samalla huolehtien Justuksen tyytyväisyydestä, tunnet kuinka puhti alkaa jossain vaiheessa väistämättä hiipua ja jalkojen ylösnosto sohvan nurkassa houkutella. Kun illalla kaadut sänkyyn olo on todella kuin liikuntasuorituksen jälkeen - ihanalla tapaa väsynyt.

Syy miksi aloin aiheesta kirjoittaa ja syy siihen, miksi minun täytyy huomioida tällainen todella hyvin, on se salakavala kulutus, mikä tästä kaikesta muodostuu. Kun vielä olen kuitenkin vasta toipumassa pitkästä sairaudesta ja painokin on vielä hieman alakanttiin tavoitteeseeni verrattuna, niin ei kulutus kokonaisuudessaan yksinkertaisesti saa nousta liian ylös. Mutta toisaalta alan olla selvästi valmis kaikkeen tähän. Itse asiassa todella valmis tähän kaikkeen - tähän normaaliin, terveen ihmisen elämään. Painoni on pienistä vaihteluista huolimatta ollut koko ajan noususuuntainen, energiaa riittää luonnollisen arkiväsymyksen kera ja ennen kaikkea nautin kaikesta puuhastelustani - mikään ei ole pakon sanelemaa. Kaikki tämä arjen aktiivisuus varmasti koulii minua siihen, kun aloitan jälleen työni reilun kuukauden päästä. Siihen mennessä kerätty joka ikinen voiman hippunen on tarpeen, kun tähän kaikkeen päälle lisätään vielä työmatkat sekä osittain melko fyysinenkin työ.

Mutta kaiken tämän keskellä on olemassa se toinenkin puoli arkeani - se puoli mikä tekee omalta osaltaan tämän kaiken mahdolliseksi. Fyysisen vointini lisäksi se asia, mikä tekee minut valmiiksi tähän, on minun kykyni antaa itselleni myös luvan levätä. Sairaus ei käytä aktiivista arkea hyväksi kulutusta lisätäkseen, vaan teen sen, mitä minun elämäntilanteeni minulta tällä hetkellä vaatii. Vaikka menoja riittää, kotona riittää puuhasteltavaa ja Justuksen kanssa energiaa kuluu, niin otan itselleni myös omat rentoutumishetkeni. Minulla ei ole ongelmaa istua kirja kädessä rauhassa sohvan nurkassa, lähteä hetkeksi rauhassa kahvittelemaan kahdestaan ystäväni kanssa, syventyä leffaa katsomaan tai maata terassilla aurinkoa ottamassa. Nautin myös siitä, kun aika ajoin kalenterini ammottaa tyhjyyttään. Tekemättömyys ja rentoutuminen eivät aiheuta minussa entisiä syyllisyyden tunteita, vaan pystyn nauttimaan joutilaista hetkistä ihan täysillä. Elämä ei ole suorittamista, vaan arjen soljumista eteenpäin normaaleine velvollisuuksineen, mutta myös omine rentoine hetkineen. Elämä on sisältöineen aikamoinen kokonaisuus. Kun sisältö on tasapainossa, on kaikki melkoisen hyvin :)

Millaisia mietteitä tämä teissä herättää? Oletteko koskaan pysähtyneet ajattelemaan arjen aktiivisuutta näin suuressa mittakaavassa vai merkitseekö ainoastaan varsinainen liikuntasuoritus mielestänne sitä oikeaa aktiivisuutta? Onko teidän vaikeaa antaa itsellenne levätä arjen kiireiden keskellä? Tuleeko toimettomista hetkistä syyllinen olo vai pystyttekö hyvillä mielin antamaan itsenne vain olla ja nauttia? Onko arjen puuhastelussa mukana suorittamisen makua ja vaikkapa sairauden sanelemaa pakkoa?

<3: Laura

Tuntumaa kuntosaleiluun

Nyt on muutama kuntosalireissu takana, joten voisimpa siitäkin muutaman sanasen kirjoittaa :) Äitinikin ehti jo pitkään kysellä, että milloin hän saisi minusta itselleen salikaverin ja odotus palkittiin vihdoinkin muutama viikko sitten, kun lähdimme yhdessä valloittamaan paikallista kuntosalia yli vuoden tauon jälkeen! Minulla oli tosiaan määriteltyänä tietty painolukema, jonka mentyä rikki voisin aloittaa käymään salilla kerran viikossa. Painolukeman olimme määritelleet yhdessä Jarnon kanssa perustuen edellisvuosina sairaalassa annettuihin liikuntalupiin. Alusta asti oli siis täysin selvä asia, että salillakäymistä en voisi aloittaa ennen, kuin kropassani olisi massaa, josta lihaksia käydä rakentamaan. Olisi yhtä tyhjän kanssa ja täysin sairauden sanelemaan mennä todella alipainoista kehoa salille rääkkäämään - se tulisi syömään viimeisetkin olemattomista lihaksistani. Joten ensin painoa sopivasti lisää ja sitten vasta lihaksia - näillä ajatuksilla lähdin liikenteeseen ja niistä pidän yhäkin tiukasti kiinni.

Viime keväänä aloin käymään kuntosalilla, mutta vähitellen se jäi pois arjestani, kun fyysinen työ imi voimat minusta melko lailla. Pohjalla minulla oli siis lähes vuoden tauko kuntosalista ja ainoastaan muutama kuukausi vaunujen kanssa tehtyjä kävelylenkkejä - ei siis mikään kovin huima kuntopohja! Loppuraskaudesta kului lähes pari kuukautta siten, että hyvin rauhallista kävelyä lukuunottamatta, en oikeastaan voinut liikkua lainkaan. Viimeinen kuukausi meni lähes kokonaan levossa. Kun Justus syntyi, emme päässeet pakkasen vuoksi pojan kanssa ulos, ja kun ulkoilut aloitimme, oli kyse ihan kymmenistä minuuteista kerrallaan. Eikä lapsen syntymä ollut todellakaan se suurin syy liikkumattomuudelleni, vaan alhainen paino, jonka vuoksi kaikkea lisäkulutusta tuli välttää. Vasta parin viime kuukauden aikana lenkkimäärät ovat lisääntyneet kevätilmojen saavuttua, mutta siltikin liikuntani on rajoittunut täysin rauhalliseen vaunuiluun. Siis pohjani kuntoilun aloittamiselle oli melkoisen huono, mutta mitäpä siitä - suunta voisi olla siispä vain ja ainoastaan ylöspäin ;)

Ennen salille lähtöä kysyin viime hetken vinkit fysioterapeutti-ystävältäni, joka toimii myös kuntosaliohjaajana. Koska olen käynyt itse aikanaan paljon salilla, ja laitteet sekä vapailla painoilla tehtävät liikkeet ovat minulle hyvinkin tuttuja, en kokenut varsinaista ohjausta tarvitsevani, mutta hyvät raamit toistoille ja sarjoille halusin kuitenkin saada. Myös sillä ajatuksella lähdin liikenteeseen, että alkulämmittely saisi jäädä minimiin, jottei kulutus nousisi aerobisen harjoittelun myötä liian suureksi. Näillä eväillä lähdin salille ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin - tietämättä lainkaan millainen fyysinen kuntoni todellisuudessa olisi.

Ennen sairastumistani sekä sairausvuosien aikanakin, on alakroppani sekä keskivartaloni lihaksisto ollut suhteessa paljon paremmassa kunnossa kuin käsilihakseni. Kädet ovat olleet se heikoin kohta ihan aina, minkä muistan varsin hyvin jo vuosilta, jolloin ringetteä pelasin. Mutta nyt lähdin kokeilemaan voimiani tilanteesta, jossa lähtökohdat olivat jotain aivan muuta. Kuukausiin en ollut joutunut liioin alakroppaani rasittamaan ja vatsalihakseni olivat vasta toipumassa raskausajan venytyshaasteesta. Sen sijaan olen kanniskelut kotona jo kuukausia alati kasvavaa henkilökohtaista käsipainoani nimeltään herra Justus, joten aavistelin jo kotona tilanteen olevan entiseen verrattuna melkoisen erilainen. Ja niinhän se todella olikin. Jalkani olivat parin kuukauden vaunulenkkien aikana edes hieman vahvistuneet, mutta entisistä vatsalihaksistani ei ollut tietoakaan. Sen sijaan käsilihakseni olivat suhteessa säilyneet vähintäänkin yhtä hyvässä kunnossa, elleivät ollet jopa paremmassa voinnissa kuin vuosiin!

  

Lähdin siis salille todella innoissani, suuren uteliaisuuden kera. Ensimmäinen kertani salilla sujuikin omia voimia tunnustellen ja itselle sopivia painoja etsien. Vuoden tauko todella tuntui ja seuraavina päivinä oloni olikin kuin katujyrän alle jääneellä :D Mutta yllättävän pian lihakset alkavat selvästi tottua jälleen rasitukseen, ja kun lähtötilanne oli mitä oli, pystyy kehitystäkin aistimaan varmasti melko nopeasti. Nyt takana on siis muutama salikäynti ja yksi kotona vapailla painoilla sekä jumppapallolla tehty kunnon treeni. Tällä erää kerran, korkeintaan kaksi kertaa viikossa tehtävä lihaskuntotreeni saa riittää vaunulenkkien lisäksi. Aerobisen harjoittelun ja sitä kautta tulevan kunnonkohotuksen vuoro tulee varmasti aikanaan, mutta silloinkin ainoastaan kuntoilun ja liikunnan ilon toimiessa motiivina. Ja kaikki tämä tulee varmasti tapahtumaan terveissä rajoissa, mennyt mielessä varoituksena ollen ja oletuksena, että paino ei laske liikunnan vuoksi grammaakaan.

En todellakaan tee itselleni liikuntasuunnitelmia tai merkkaile ennalta salipäiviä kalenteriini tai aio tuntea syyllisyyttä ja ahdistusta, mikäli kuntoilutuokio jääkin välistä. Esimerkiksi yhtenä päivänä salireissu vaihtui kauppareissuun ja kahvitteluun Pressossa, kun kuntosalin ovella totesimme paikan menneen jo poikkeuksellisesti aiemmin kiinni. Viime viikolla sen sijaan suunniteltu salikäynti vaihtui lennossa terassilautojen hiomiseen, kun tarve saada pihaprojektia eteenpäin nousi tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. Ja näin sen kuuluukin tällä hetkellä olla: muu elämä ensin, sitten vasta liikuntaharrastukseni. Tällainen ajattelutapa takaa ainakin aluksi sen, ettei liikunnasta muodostu pakkoa itselle, vaan liikunnan tärkeys säilyttää oikeat raaminsa. Kun asiat ovat olleet jo pidemmän aikaa tasapainossa niin kroppani kuin mielenikin suhteen, voi liikunnasta tulla jälleen suurempi osa elämääni, mukava harrastus. Sillä sellaisen siitä todellakin haluan itselleni saada - onhan suurin osa elämästäni kuitenkin sujunut liikkuessa ja monipuolisesti urheilua harrastaessa.

Paineettomuus ja rento ote ovat enemmän kuin huomionarvoisia asioita, sillä myös minulla - kuten suurimmalla osalla syömishäiriötä sairastaneilla - on vaikea tausta pakkoliikunnan suhteen. Näin ollen ei liikunnan aloittaminen ollut mikään yksinkertainen asia. Koen kuitenkin, että pakkoliikunta on osa taaksejäänyttä elämää, jonka olemassaolon mahdollisuus täytyy kuitenkin pitää mielessä. Varovaisesti siis liikenteeseen ja sillä ajatuksella, ettei liikunta saa missään nimessä muuttua suoritteeksi, vaan nautinnon ja liikkumisen ilon tulee olla ihan se ykkösjuttu! Myös liikkumisen ja kuntosaliharjoittelun motiivit selvitin itselleni mielessäni jo ennen ensimmäistä salikertaa. Toisaalta niissä ei juuri selviteltävää ollut, sillä jo vaunulenkkien myötä liikkumisen ilo oli jo löytynyt ja juurikin oikeiden ajatusten kera. Jaksaminen, hyvä lihaskunto, kokonaisvaltainen fyysinen hyvinvointi sekä liikkumisesta tuleva iloinen ja piristynyt mieli - siinä minun motiivini.

Aiemmin motiivini käydä salilla olivat aivan väärät. Haaveilin kiinteämmästä vartalosta ja motiiveistani suurin salillakäynnin suhteen taisi liittyä melko tavalla ulkoisiin tekijöihin. Kävin salilla kulutuksen toivossa ja kalorin kuvat silmissäni, vaikkei tälle olisi ollut edes tarvetta. Hyvin naismaiseen tapaan se kulutus nousi puheissa ja ajatuksissa etusijalle. Näin oli siis jo jossain mielessä ennen sairastumista, sillä muistan kyllä salireissun jälkeen syödyn aterian tai karkkipussin jälkeen todenneeni kerran jos toisenkin - joskin vitsaillen - että tähänhän ne salireissun hyödyt sitten kumoutuivat. Nyt ajatuksissani kuntosaliharjoittelu on kuitenkin kaikkea muuta kuin kalorien kuluttamista ja pelkkien ulkoisten tekijöiden kohentamista - motiiveistani suurimmat ovat on fyysinen jaksavuus ja hyvinvointi. Toki myös nautin siitä, miten kuntosaliharjoittelu tietyissä määrin myös ulkonäkööni vaikuttaa, mutta tällä kertaa se ei onneksi yllä sinne listan etusijalle.

Entäpä sitten syömispuoli? Jotta saleilu oikeasti tuottaisi toivotunlaisia tuloksia eli lihasmassan kehitystä eikä suinkaan lihasmassan kutistumista, niin tottakai syömispuoleen tulee minun kiinnittää aivan uudella tavalla huomiota. Vaikkei tässä mitään suuren luokan kehonrakennustomintaa harrastetakaan, niin tottakai haluan huomioida, että kroppa saa niitä rakennusaineita myös treenin ympärillä kunnolla. Ja voi että, kyllähän se oma nälkäkin on pitänyt huolen siitä, että varmasti tulee syötyä hyvin! Koska minun nälkäni ei todellakaan anna periksi syödä ainoastaan 2-3 tuntia ennen treeniä, niin olen syönyt joka kerta toki kunnon aterian aiemmin, mutta myös jotain pientä ennen kotoa lähtöä, vaikkapa rahkaa tai edes banaanin. Myös kotimatkalle olen varannut aina jotain pientä, sillä usein reissu on yhdistetty kaupassa käyntiin - enhän ikinä selviäisi hengissä muuten kotiin asti. Ja vaikkei kauppareissusta tarvitsisikaan suoriutua, olen kokenut tarvitsevani jotain energialisää heti salin päätteksi. Ja nälkä on sujuvasti jatkanut johdatteluaan myös kotiin päästyäni ja kunnon lämmin ateria on kyllä kadonnut varsin hyvällä ruokahalulla sisuksiini :)

Pitkään tunsin ahdistusta ajatuksesta palata kuntosalille pahimmat muistot pakkoliikunta-ajoilta mieleni päällä yhä ollen. Mutta nyt nuo muistot on onneksi kuopattu kunnolla, eikä minulla tule vanhoja ahdistuksen tunteita laisinkaan pintaan. Ja yksi suuri syy sille, miksei kuntosalilla käynti ole minussa minkäänlaisia negatiivisia tunteita herättänyt on varmastikin se, että sairaimmillani asuin Lahdessa ja kävin aivan eri salilla. Jos tuonne salille palaisin vielä joskus, voisi ahdistavien muistojen aalto olla valtava. Mutta koska nykysalilla en ole sairauden sanelemana käynyt, eivät sairauteen liittyvät vahvat tunteetkaan ole nousseet edes muistojen muodossa pintaan. Sen sijaan liitän kyseiseen liikuntakeskukseen vain ja ainoastaan hyviä urheilumuistoja lukioaikaisten kuntosalikäyntien myötä sekä tenniksen peluun muodossa, kun lähes joka sunnuntai kävimme isäni kanssa tunnin siellä pelailemassa, useamman vuoden ajan ennen sairastumistani.

Kuvat: weheartit.com

Oikeastaan kuntosali, jolla olen täällä Riihimäellä käynyt, on mitä parhain kuntosali treenin vasta-alkajalle. Lahdessa olin jäsenenä kuntosalilla, jonne ensimmäistä kertaa mennessäni tunsin paineet sisälläni suuriksi vain sen vuoksi, että kuvittelin paikan olevan täynnä toinen toistaan treenatumpia, täydellisiin treenikamppeisiin pukeutuneita kuntoilijoita. Riihimäellä en ole koskaan kokenut niskassani tällaisia paineita, vaan koen salin hyvin maanläheiseksi - osittain jo senkin vuoksi, että jäsenyyksiä ei tarvita, kuntoilijoita on laidasta laitaan ja naisille on täysin oma puolensa. Salilla käy toki tosissaan treenaviakin, mutta myös lappu kädessä laitteelta laitteelle kiertäviä aloittelijoitakin. Sali on kuitenkin mielestäni juuri sopiva hyväkuntoisine ja monipuolisine laitteineen. Eli paineiden sijaan olen saattanut aloittaa kuntosaliharjoitukseni uudelleen ilman oman kunnon väheksymistä ja painojen pienuuden häpeilyä. Varmasti jollain salilla nuokin tunteet olisivat mahdollisia, muttei onneksi täällä.

Kovaa kuntosalitreenaajaa minusta tuskin koskaan tulee ja hyvä niin. Minun kuntosaleiluni tapahtuvat hyvällä mielin perus lihaskunnosta huolehtien ja ennen kaikkea rennolla otteella. Tästä en todellakaan ota itselleni jälleen kerran yhtä suoritettavaa asiaa elämääni, vaan salilla käydään rennolla mielellä silloin, kun muu elämä antaa siihen aikaa - muu elämä ensin, sitten vasta saleilu. En ala suorittaa tätä samalla tapaa, kuten aloin suorittaa liikkumista ja syömistäni sairauteni alkuvaiheessa. Tuolloin kaikki alkoikin hurahtamisesta liikkumiseen ja terveellisempään syömiseen. En aio kääntää anoreksiaa päälaelleen ja alkaa tavoitella tuloksia kuntosalilla panostaen samalla treenin kannalta "täydelliseen" ruokavalioon. Ehei, minun kuntosaleiluani johdattelevat hiljaksiin tapahtuva fyysisen kunnon kohentuminen kaiken tämän kroppaani kohdistuneen vuosien kaltoinkohtelun jälkeen sekä ruokailu, joka perustuu alati vahvistuvaan itsetuntemukseen sekä nälkätuntemuksen noudattamiseen. Ehkei näillä ajatuksilla sitä parasta tulosta tehdä, mutta säilyypähän ainakin mieli hyvänä, ote rentona ja elämän tärkein painopiste aivan jossain muualla :)

<3: Laura