Uudenlaista itsevarmuutta

Ette uskokaan kuinka hyvillä mielin kävin eilen työpaikallani hakemassa avaimet jo valmiiksi ensi viikkoa varten. Kun edellisen kerran kävin työpaikallani Justusta näyttämässä helmikuun lopulla, minua oikeastaan hävetti. Vaikka tiesin olevani jo  paremmassa kunnossa psyykkisesti, niin kroppani viestitti täysin jotain muuta. Pienimmät farkkuleggingsit roikkuivat päälläni ja Justuksen turvakaukalon raahaaminen näytti varmasti kaikkea muuta kuin helpolta minulle. Nyt saatoin kuitenkin astella työpaikalle hyvävointisena ja ennen kaikkea jaksavan oloisena. Oikeat farkut istuivat minulle roikkumisen sijaan ja käsivarret täyttivät paidan hihat sen sijaan, että hihoissa oleilisi tikkukäsivarret, joissa voimaa ei olisi nimeksikään. 

Tiesin viestiväni tällä kertaa olemuksellani jotain muuta kuin huonoa fyysistä kuntoa. Tärkeintähän ei kuitenkaan ole se mitä muut ajattelevat, vaan se miltä minusta itsestäni tuntuu - ja nyt minusta tuntuu itsevarmalta ja hyvältä. Tällä itsevarmuudella ei ole tekemistä ulkonäön kanssa pelkän pinnallisen ajattelutavan kannalta katsottuna, vaan se pitää sisällään sen laajan skaalan ajatuksia ja tunteita, joita liitän omaan kykyyni hoitaa työni kunnolla niin fyysisessä kuin psyykkisessä mielessäkin. Jaksan fyysisesti, mutta olen myös psyykkisesti täysin läsnä - se tuntuu uskomattoman hyvältä ja on suurelta osin parantuneen kroppani ansiota :)

Kaikki nämä hyvät fiilikset saivat jatkoa tänään, kun kävin katsomassa jotain uutta vaatetta lauantaille, tyttöjeniltaa varten. Noh, siihen tarkoitukseen sopivaa vaatetta en löytänyt, mutta päädyin sovittelemaan farkkuja ihan uudella innolla. Tajusin oikeastaan vasta kaupassa, että voin vihdoinkin, vuosien jankkaamisen ja odottamisen jälkeen hyvillä mielin ostaa itselleni uusia, oikeasti sopivia vaatteita. Tällä kertaa nuo hyvän olon fiilikset kroppaani liittyen kumpusivat siis täysin ulkonäöllisistä syistä mikä on mielestäni ihana asia sekin :) Koska vaikkei sopivia farkkuja minulle löytynytkään - parhaista kun puuttui juuri se oikea koko - niin lähdin todella aurinkoisin mielin pois vaatekaupasta. Sovitusrupeama ei tuottanut minussa minkäänlaisia negatiivisia tuntemuksia, vaan se varmisti ajatukseni nykyisestä kropastani: olen oikeasti sinut sen kanssa ja tyytyväinen siihen. En hae täydellisyyttä, enkä edes tavoittele sellaista olotilaa, että olisin 100-prosenttisen tyytyväinen kroppaani. En kuvittele kroppani olevan jonkun muun mielestä täydellinen, mutta eihän sen tarvitsekaan olla - riittää että se on minulle itselleni mieluisa :) Ja mielestäni se on melko onnellinen tilanne siihen nähden millaisia mullistuksia vartaloni on käynyt läpi viime vuosina hurjan laihtumisen, painon normalisoimisen sekä raskauden myötä - anorektisten ajatusten värittäessä samalla tätä kaikkea. 

Mielestäni täydellistä tyytyväisyyttä on edes turha tavoitella. Miksi käyttää aikaa ja energiaa sellaiseen? Kun kroppaan ja ulkonäköön liittyvät asiat eivät vie täyttä huomiota siltä muulta, oikealta elämältä, ovat asiat melkoisen mallillaan - se riittää minulle :) Uskonkin olevani juuri melko ideaalissa tilanteessa ulkonäkööni suhtaumisen suhteen sekä niin tasapainoisessa tilassa ajatusteni kanssa, että  ne jakautuvat juurikin sillä oikealla ja terveellä tavalla ulkonäön ja muun elämäni kesken. Muu elämä ja elämästä nauttiminen tulee ensin, ulkonäköön keskittyminen vaikkapa vaatteiden ja hiusten kautta sen sijaan kulkevat siinä rinnalla tai hieman jäljessä kivana ja nautinnollisena, muttei suinkaan tärkeimpänä - eikä varsinkaan ahdistavana - asiana :) 

Näillä ajatuksilla jatkan hyvillä mielin mitä tavallisinta eloa ja oloa sekä suuntaan positiivisin ajatuksin katseeni jo ensi viikkoa kohti, kun uusi sivu elämässäni taas kääntyy. Oikeastaan tarkoituksenani oli tulla lyhykäisesti kertomaan teille pieniä arkikuulumisia, mutta työpaikalla piipahtaminen sekä hyvillä mielin tehty shoppailureissu saivatkin ajatukseni kulkemaan tällä kertaa tällaisia teitä pitkin :) Ja koska shoppailuintoni yltyi tänään huippuunsa ensimmäistä kertaa vuosiin, taidan jatkaa samalla kaavalla huomenna uuden kierroksen myötä ;) Eli palailen varmasti aiheeseen vielä uudemmankin kerran ehkäpä shoppailureissua seuranneiden ajatusten kera, ehkäpä painoprojektin viimeistelyyn liittyvien ajatusten myötä!

<3: Laura

Ihana muutostila - ajatuksia muuttuvasta kropasta

Vitonen rikki - painoprojekti edistyy! - postauksen jälkeen tulikin yhtäkkiä mieleen vaikka kuinka paljon asioita, joita aiheeseen liittyen haluan täällä blogissa käsitellä! Ja teidän toiveidenne myötä niitä tuli vielä entistä enemmän, joten päätimpä kirjoittaa projektiini liittyen useamman eri tekstin, käsitellen yhdessä postauksessa selvemmin yhtä ja samaa aihealuetta :) Ennen kuin paneudun tarkemmin itse painoon, on tässä hieman tämän hetkisiä ajatuksiani vartalostani, joka on kokenut jo varsin mieluisaa muutosprosessia viime kuukausien aikana :) Muutos on ollut mieluisa minulle nyt, mutta ennen se ei olisi sitä todellakaan ollut. Siksi aiheen pohtiminen minulle täysin toisesta näkökulmasta onkin kovin uutta ja mielenkiintoista!

Miltä muuttuva vartalo on tuntunut?

Pitkään en edes ajatellut vartaloni muutoksia. Olen elänyt niin hetkessä Justuksen kanssa, ettei oman vartalo peilailuille ole jäänyt juuri aikaa. Oikeastaan vasta painon noustua nelisen kiloa, havahduin yhtäkkiä siihen, että muutos on oikeasti todellinen. Siihen mennessä olin mennyt hyvän psyykkisen ja fyysisen fiiliksen mukaan eli kuulostellut ainoastaan omaa jaksamistani. En ollut pysähtynyt mallailemaan, mittailemaan ja peilailemaan kasvavan kauhun kera itsenäni, kuten aina ennen olen tehnyt. En ole koko aikana lietsonut muuttuvaan kroppaan liittyviä pelkoja, enkä siten ole antanut negatiivisille ajatuksille edes mahdollisuutta. Toki nämä kaikki ajatukset entisiin, ahdistaviin kokemuksiin liittyen olivat minulla aluksi mielessä - kukapa niitä voisi niin vain unohtaa. Olisin voinut joutua niiden valtaan, mutta jostain syystä oloni oli tällä kertaa positiivinen ja luottavainen. En oikein tiedä, mistä tuo luottamus omia hyväksymisen tunteita kohtaan kumpusi, mutta jo projektini alussa ne olivat vahvasti läsnä - eivätkä oikeastaan ole senkään jälkeen edes horjuneet.

Päivä päivältä, kun kroppani vahvistuu, vahvistuu minulla myös itseluottamus vartaloni suhteen. Kun lihaskuntoni kohenee, kohenee myös oman kehoni, sen äärirajojen hahmottaminen ja tunteminen. Se ei tunnu vain kuorelta, pakolliselta pahalta, vaan fyysisesti toimivalta kokonaisuudelta. Oikeastaan olenkin tietämättäni tainnut käydä vartalon muuttumiseen liittyvää hyväksymisprosessia koko ajan läpi sitä kautta, kuinka toimivaksi kokonaisuudeksi kroppani nykyään koen. On ollut ihan uskomatonta näiden hetki hetkeltä eteenpäin kituutettujen vuosien jälkeen huomata, kuinka paljon omalla kropalla on annettavaa. Se toimii niin kuin sen on tarkoitus toimia. Se jaksaa ja se väsyy. Väsymyksestä se palautuu normaalilla tavalla ja on jälleen valmis uuteen päivään. Jaksamisen tunne on näiden vuosien jälkeen jotain niin uskomatonta, etten siitä olisi enää ikinä valmis luopumaan. Saan koko ajan lisätsemppiä myös siitä, kuinka huomaan selviäväni yhä paremmin erilaisista arkielämän haasteista, jotka tarvitsevat fyysistä jaksamista. Jaksan puuhata kotiaskareiden parissa aina vaan paremmin ja paremmin: fyysiset työt eivät siirry automaattisesti Jarnolle, vaan myös minä kykenen taas itsekin niihin. Mikä olisikaan parempaa kiitosta tehdystä työstä parantumisen eteen, kuin kaikki konkreettiset arjessani näkyvät parannukset? Toki psyykkisestä hyvinvoinnista olen enemmän kuin kiitollinen, mutta myös fyysisyyden kautta tuleva positiivinen palaute minulle itselleni kertoo mitä parhaimmalla tavalla tämän hetkisestä voinnistani!

Ja vaikka fyysinen jaksaminen onkin päällimmäisenä mielessä, niin tottakai olen miettinyt painon normalisoitumisen positiivista vaikutusta mitä ulkonäköönikin tulee. Toki ulkonäkönikin minulle on tärkeä asia, vaikkei se olekaan kaikki kaikessa. En ole suinkaan antanut sairauden takertua muuttuvaan kroppaani, mutta terveelle minälleni olen siihen luvan antanut! Eli negatiivisessa mielessä en ole kroppaani tuijotellut peilistä, mutta positiivisessa mielessä olen ollut enemmän kuin tyytyväinen muuttuneeseen ulkonäkööni. Se, että näytän jaksavalta ja hyvävointiselta jo ihan kasvoiltani ja olemukseltani, on palkitsevaa. Mutta yhtä paljon nautin siitä, että kroppani alkaa näyttää taas aikuisen naisen tavalliselta kropalta ja ennen kaikkea terveeltä. Hyvä olo tuntuu, mutta se varmasti myös näkyy vartalostani, mikä on minulle todella tärkeää tällä hetkellä:)

Suhtautumiseni vartalooni ja olemiseni oman vartaloni kanssa on muuttunut Justuksen syntymän myötä aivan totaalisesti. Suhtautumiseni omaan vartalooni on ollut murrosiästä asti minulla todella haastava, vaikka kyse ei olekaan ollut painosta, vaan juurikin siitä naisellisuudesta. Nuoruuden kipuilujen jälkeen sairaus järisytti jo saavutettua tasapainoa ikävällä tavalla, ja kaikki saavutettu hyäksyntä katosi taivaan tuuliin. Nyt olen sen sijaan löytänyt sellaisen vapauden, mitä en ole ikinä ennen kokenut! Olen häpeillyt omaa vartaloani pukukopeilla vuosien ajan, ja ala-asteiältä peräisin ollut oman kropan peittely jäi vuosiksi päälle. Justuksen syntymä on hoitanut viimeistelyn noiden häpeän tunteiden hautaamisen suhteen, enkä koe enää häpeän tunteitani vaartalooni liittyen. Vaikkei kroppani ole täydellinen, niin tuskin se on yhtään sen huonompi, kuin niillä muillakaan pukukopin naisilla - sen tajuan nyt paremmin kuin hyvin. Erilainen se toki on, muttei yhtään sen huonompi.

Jo se, kuinka synnytyksen jälkeinen löllyvä pallomahani oli minusta lähinnä sympaattisella tavalla hassun näköinen, kertoo siitä, että elämäni ykkösprioriteetit ovat aivan jossain muualla kuin vartaloni ulkonäössä. Kroppani on valjastettu sille ominaiseen tehtävään- tehtävään, jolla on suuri merkitys Justuksen hyvinvoinnille, mikä on minulle tällä hetkellä aivan ensisijaisen tärkeää. Enkä nyt tarkoita vain imetystä, vaan minun  fyysisen hyvinvointini tärkeyttä, jotta pystyn ja jaksan huolehtia minulle rakkaimmasta asiasta tässä maailmassa. Toki osaltaan myös imettäminen on saanut minut astumaan aivan uudenlaiselle hyväksynnän tasolle ja vapauttanut minua valtavasti. Justuksen synnyttyä sulkeuduin aluksi tiiviisti toiseen huoneeseen imettämään, mutta jo jonkin ajan päästä aloin nähdä asian luonnolisena osana pienen lapsen äitinä olemista ja nykyistä elämääni - niin vapaana, etten enää kokenut tarvetta suojata itseäni ihan jokaisen katseilta. Vuosia ja vuosia minun suuri häpeän kohteeni vartalossani ei sitä yhtäkkiä enää olekaan - varsin vapauttavaa, sen voin kertoa!

Miltä muiden kommentit ulkonäköön liittyen tuntuvat?

Todella monelle on varmasti vaikea ottaa omaa ulkonäköä koskevat kehut todesta ja hyvillä mielin vastaan. Enkä tarkoita vaan syömishäiriötä sairastavia, vaan ihan meitä kaikkia. Syömishäiriötä sairastavalle ne saattavat olla se viimeisin asia, mitä haluaa kuulla, sillä sairas mieli kääntää kehut omissa korvissa sanoiksi "olet lihonnut" tai "etpä taida olla enää sairas". Muiden on taas ehkä muista syistä vaikea ottaa kehuja vastaan, uskoa niiden vilpittömyyttä, uskoa niihin itse. Minä taas olen huomannut, kuinka terve itserakkaus on minulla kohottanut päätään tässäkin asiassa. Jokaiseen kommenttiin olen vastannut iloisin mielin kiitos, sillä niin hyvältä nuo sanat ovat minusta tuntuneet. Nuo pienet sanat kuulostavat minun korvissani tällä hetkellä sanoilta: "olet selvästi parantumassa" sekä "näytät terveemmältä eli todella hyvältä". Sairaus ei käännä niitä miksikään muuksi, vaan kuulen ne juurikin niin, kuin ne sanat on tarkoitettu kuultaviksi :)

Kun sain kuulla läheisiltä ensimmäisiä kertoja siitä, kuinka alan näyttää hyvältä tajusin, että muutos oli oikeasti silmin nähtävä. Ja nuo kommentit tuntuivat vain ja ainoastaan mahtavilta! Jopa äidin kommentti äitienpäinä, että "näyttääpä tuo tunika kivalta päälläsi - nyt kun alat taas näyttää ihmiseltä" kirvoitti hyvät naurut ja hyvän mielen :) Koska läheiseni ovat seuranneet tätä kaikkea jo vuosia niin läheltä, näkevät he oikeasti vointini kohenemisen aivan erilaisin silmin kuin kukaan muu. Vuosia syömättömyyden kurimuksessa riutunut kroppani ja oksentelun kuivuttama kehoni kolmen vuoden takaa ovat varmasti syöpyneet heidän mieliinsä vahvemmin, kuin itse voin sitä kuvitellakaan. Tuohon muutoksen näkemiseen sekoittuu varmasti sellainen määrä huojennusta, etten voi sitä itse kunnolla tajutakaan samanlaisissa määrin!

Voi olla, että jonkun toisen mielestä en painon yhä noustessa näytäkään enää hyvältä - tämäkään ei ole mitenkään mahdoton ajatus. Voi olla, että nouseva painoni ja muuttuva kroppani kirvoittaa jonkun mielessä myös negatiivisia kommentteja. En voi olettaa, että kommentit tulisivat olemaan aina positiivisia. Niin ikävältä kuin ajatus tuollaisesta tuntuukin, haluan ajatella selviäväni siitä. En halua uskoa niiden aiheuttavan takapakkia, vaan vahvistavan entisestään vahvaa minäkuvaa ja itseluottamustani - uskoa, että olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Itse aionkin luottaa tässäkin asiassa läheisiini, omiin parantuviin ajatuksiini sekä numeraaliseen faktaan. Vaikka haluan saavuttaa senkin päivän, kun en oikeasti tiedä painoani - koska sen tietämiselle ei ole enää terveyteni kannalta merkitystä - tukeudun sitä ennen numeroon varmistaakseni sen, että paino nousee myös numeraalisesti tarpeeksi ylös.

Voi tulla päiviä, kun oma vartalo ei tunnukaan mieluisalta. Voi tulla päiviä, kun joudun oman silmän, kehonkuvani ja painoni ristituleen. Mutta siitä aion pitää huolen, että tavoitteeseen noustaan, vaikka joku osa alkaisikin minusta epäröidä. Nyt ei yhtään tunnu siltä, mutta ajatuksissani aion varautua kaikkeen, mikä on vain järkevää sairauden kuoppia vältellessäni. Tähän kaikkeen tulen varmasti saamaan tukea ja varmistusta läheisiltäni, jotka pystyvät katsomaan asiaa terveesti ja ulkopuolisen silmin - ajatellen minun parastani. Haluan luoda terveen suhteen omaan kroppaani hyväksyen sen epätäydellisyyden. Sellaista naista ei varmasti maailmassa olekaan, joka täysin tyytyväinen vartaloonsa olisi, mutta se ei estä olemasta sinut kroppansa kanssa ja rakastamasta sitä. Kriisipäiviä kropan suhteen tulee varmasti siinä missä huonoja hius- ja naamapäiviäkin. Myös vaatekriisit tulevat varmasti kirvoittamaan vielä monet ulkonäkökriisit, mutta ne ovat vain sitä tavallista elämää. Mutta tavallista elämää on myös se, että niistä kriiseistä päästään yli ilman, että aletaan heti käymään sotaa omaa itseä vastaan tuhoisin asein ja vielä tuhoisammin seurauksin.

Miten painon normalisoituminen on vaikuttanut pukeutumiseeni?

Sain kysymyksen liittyen siihen, että onko sairaus jossain vaiheessa vaikuttanut pukeutumiseeni tai rajoittanut sitä jotenkin. Itse en ole koskaan kokenut sellaista vaihetta, että olisin ollut kehoni kanssa niin hukassa, että olisin ostanut selvästi liian isoja vaatteita tajuamatta niiden oikeaa kokoa. Sen sijaan muistan alkuaikoina sairaalla tavalla jopa nauttineeni tiukkoihin vaatteisiin pukeutumisesta tai vanhojen farkkujeni käytöstä, jotka roikkuivat "ihanasti" jalassani. Farkut helpottivat sairaalla tavalla oloani: en olekaan osastosyömisestä huolimatta lihonnut valtavaksi. Samalla myös pyrin realisoimaan vanhojen vaatteiden avulla sitä, kuinka kroppani ei oikeasti ole sellainen, millaisena silmäni peilissä sen näkevät: vaikka kroppani näyttäisi minusta kuinka samanlaiselta kuin 15 kiloa painavampana, ei se sitä voi olla, jos vanhat housut putoavat jalasta. Eli paljon on päähäni tunteita mahtunut vuosien varrella myös vaatteisiin liittyen: sairaalloista mielihyvää isoksi jääneistä vaatteista sekä pakokauhua painon normalisoitumisen myötä pieneksi jäävien vaatteiden vuoksi, mutta myös surua rumalla tavalla roikkuvista vaatteista sekä iloa jälleen hyvin istuvien vaatteiden takia. Paljon tunteita laidasta laitaan - joskus jopa kaikki nuo yhden päivän sisällä.

Olenkin hakenut hyvää oloa mitä kroppaani tulee myös vaatteiden kautta - niin menneinä vuosina kuin tälläkin hetkellä. Jokaisella kerralla, kun painoni on noussut, olen hakenut motivaatiota ja helpotusta vaatteista. Siitä, että saan taas käyttää housuja, eikä aina tarvitse tyytyä leggingseihin. Näyttäisin taas vaatteissani aikuiselta naiselta, enkä liian isoissa vaatteissa liikkuvalta pikkutytöltä. Tällä hetkellä nautin hyvin istuvista vaatteista ja siitä, kun saan taas vähitellen koko vaatekaappini sisällön käyttööni. Näen siis muuttuvan vartaloni vain ja ainoastaan mahdollisuutena ja aukeavina ovina mitä pukeutumiseen tulee. Nouseva paino antaa minulle siis laajemman vaatevalikoiman sekä suuren joukon mahdollisuuksia nauttia vartalostani myös kauniiden vaatteiden kautta.

Sovitettuani trikoista maximekkoa, joka oikein nuoli vartalon muotoja, osasin nauttia vähitellen paljastuvista naisellisista piirteistä. Kyllä, jokainen möykky ja muhkura tulee myöskin esiin, mutta mitä sitten? Kun painoa tulee vielä lisää, lisääntyvät nuokin muodot entisestään, mutta sekin on vain ja ainoastaan normaalia! Kenenkään vartalo ei ole täysin siloiteltua ja tasainen - miksi siis minunkaan pitäisi olla? Vaatteilla voi leikitellä ja hakea sitä omaa itseään myös niiden kautta. Sopivat ja omaa kroppaa imartelevat vaatteet antavat paljon anteeksi ja korostavat omia parhaita puolia ihanalla tavalla. Sen sijaan, että keskittyisin inhoamaan jotain tiettyä kohtaa vartalossani, voin nauttia niistä hyvistä puolista :)

Saako sairaus enää mitään mielihyvää vanhasta olemuksestani?

Sain kysymyksen myös siihen liittyen, että pystynkö näkemään kuinka "pahalta" näytin ennen ja katsomaan kuvia itsestäni nyt ja todeta kuinka hyvältä näytän, ilman että sairaus saa siitä mitään? Kommentissa korostettiin vielä ajatusta siitä, kuinka sairaus saattaisi tarttua ajatukseen, jonka mukaan viimeisillä kiloilla ei olisi kiire, kun alan jo näyttää normaalilta mitä painoon tulee. Kysymys oli enemmän kuin hyvä ja sellainen, mikä tulee todellakin huomioida tulevaisuudessakin. Koen tällä hetkellä, että pystyn todellakin ajattelemaan, kuinka pahalta olen kulloinkin vuosien saatossa näyttänyt. Sairaus ei saa enää mitään noiden vanhojen kuvien katselusta. Se ei koe minkäänlaista mielihyvää kuvia katsellessa, eikä todellakaan katsele kaihoisasti vanhan olemukseni perään - tai oikeastaan terve minä ei katsele, sillä sairaus ei ole enää nimeksikää läsnä. Ennemminkin kuvien katselu saa minut surulliseksi, ahdistumaan ja jopa tavallaan pahoinvoivaksi - niin valtavan rankkoja nuo menneet vuodet ovat minulle olleet. Kuten taannoin totesin, menneisyydelle en voi mitään ja sille, että olen aikanaan tuolta näyttänyt. Siitä voin kuitenkinpitää huolen, ettei paluuta tuollaiseen ole enää ikinä. Ja se onkin lähtökohtana nyt kaikelle eli en todellakaan koe minkäänlaista kaipuuta vanhaan, tuohon riutuneeseen ja kuivettuneeseen kroppaan, mikä oli niukin naukin elävä ihmisraato. Nautin niin kovin siitä, mitä vartalollani on minulle nykyisin annettavanaan, etten olisi siitä enää ikinä valmis luopumaan - en sitten ikinä!

Mutta jotta saan tämän olotilan pitää, täytyy minun todellakin nostaa painoni sinne normaaliin saakka. Jarruttelu painon normalisoimisen suhteen ei saa tulla kysymykseenkään. En aion tyytyä puolitiehen enkä halua pitkittää prosessia enää yhtään. Kuten totesin, saattaa mieli väistämättäkin joutua joskus melkoiseen ristiaallokkoon, mutta siitä huolimatta aion nostaa painon sinne normaaliin asti. Sitten voisin pikkuhiljaa jättää sairauden jo kokonaan taakseni, sillä mieleni olisi jo siihen hyvinkin valmis :)

Kuvat: weheartit.com

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Samankaltaisista ajatuksista kirjoitin jo eräässä vastauspostauksessa, mutta sen jälkeen suurin muutos onkin varsinaisesti vasta tapahtunut. En edes palannut itse lukemaan noita sanoja, enkä siten muista tarkalleen tuon hetkisiä fiiliksiä, vaan kirjoitin tämän tekstin ainoastaan tämän hetkisten ajatusteni pohjalta. Eli jos kiinnostusta löytyy, voi toki kurkata, ovatko tuntemukseni vajaan parin kuukauden aikana kuinka muuttuneet, kun paino on todellisuudessa noussut useammankin kilon :) Itse uskon, että silloiset ajatukseni ovat ainoastaan vahvistuneet ja konkretisoituneet!

 Omien ajatusteni rinnalla, olisi mielenkiintoista kuulla teidänkin kokemuksia asiaan liittyen! Erityisesti siitä, millaisena te koette muiden kommentit ulkonäköönne liittyen? Saako sairaus mielihyvää kauhistelevista kommenteista ja kääntääkö sairas mieli positiivisiksi tarkoitetut sanat negatiivisiksi, jopa haukkumasanoiksi? Vai pystyttekö kuulemaan sanat juurikin niin kuin ne on tarkoitettukin kuultaviksi? Eikä vain vartaloon liittyen, vaan onko kohteliaisuuksien vastaanottaminen ylipäätään vaikeaa teille?

<3: Laura

Sovituskopissa havaittua

Uskon, että suurin osa - varmasti lähes jokainen meistä - on tuskastellut joskus vaatekaupassa vaatteita sovittaessaan kokonumeroiden kanssa. Tämä ei varmasti päde vain ihmisiin, jotka ovat totaalisesti hukassa oman kehonkuvansa kanssa, vaan ihan jokaiseen naiseen, joka kokee edes hieman epävarmuuksia vartaloonsa liittyen. Olen kirjoittanut aiemminkin aiheeseen liittyen siitä, kuinka olen ollut vaakanumeron tavoin riippuvainen myös vaatteessa roikkuvasta kokonumerosta. Olen aikanaan luonut tiukan mielikuvan siitä, mihin kokoon minun tulisi mahtua. Ja jos vaate ei ole päälleni mahtunut, on se saanut jäädä rekkiin roikkumaan - minähän en isompaa kokoa ota!

Syy miksi juuri nyt aloin aiheesta kirjoittaa, oli perjantaina pikaisesti tekemäni shortsisovitus muiden ostosten lomassa. Menin Justukselle etsimään lastenvaateliikkeestä aurinkolaseja, kun tajusin valikoimassa olevan raskausajan vaatteiden lisäksi tavallisia Vilan vaatteita. Bongasinkin heti lempparishortsejani hieman vastaavat yksilöt. Ja koska en aio enää tulevaisuudessa omistamiini shortseihin mahtua, niin ajattelin uusien oston olevan pian edessä. Äitini yllytyksestä päätin shortseja sovittaa sillä ajatuksella, että ottaisin hieman isommat - eihän painoni kuitenkaan ole "ihan vielä siellä". Otin kahta kokoa olevat shortsit mukaani, ja aloitin niistä, joiden kokolapun mukaan olisi pitänyt olla minulle nyt sopivat: ne juuttuivat lantion kohdalle, enkä edes viitsinyt yrittää vetää niitä väkisin ylös asti. Otin siis seuraavan koon sovitukseen. Tämä kyseinen koko sujahti normaalilla, hieman tiukalla tavalla lantioni yli ja shortsit istuivat melkoisen hyvin päälleni, mutta varaa lisäkiloille ei juuri olisi ollut. Hieman kummaksuen hypin sukkasilteen hakemaan rekistä vielä yhtä suuremman koon. Koon, jonka totesin sopivasti reiluksi siten, että saattaisin pitää shortseja jo nyt, mutta täysin sopivat ne olisivat vasta muutaman lisäkilon päästä. Arvaatteko, mikä minulle sopiva koko loppujen lopuksi oli? M/L.

Eli mitä tästä voikaan päätellä? Kokomerkintä ei määrittele yhtään mitään - ei painoa, vartalon muotoa tai vaatteen sopivuutta - vaan ainoa oikea tapa on luottaa vain ja ainoastaan siihen, miten vaate todellisuudessa ylle sopii ja mahtuu, miltä se näyttää ja miltä se yllä tuntuu! Koot vaihtelevat ja mallit vaihtelevat, joten niiden varaan ei todellakaan kannata kehonkuvaansa rakentaa. Ja ei, en tarkoita laisinkaan, että M/L olisi itsessään iso koko, mutta jos tämä kyseinen kokomerkintä on valikoimasta toisiksi isoin, ei mielestäni ole asia kovin mallillaan. Ottaen huomioon, että jos normaalipainoa tavoitteleva ostaa sen koon shortsit voiden jo nyt käyttää shortseja näyttämättä niissä hassulta koon puolesta, niin mihin sitten siitä eteenpäin pitäisi mahtua?

Kuva, jonka näin facebookissa vain muutama minuutti tekstin kirjoittamisen jälkeen. Sopii mielestäni kuvaamaan aihetta paremmin kuin hyvin!

Ennen olisin kokenut hermoromahduksen ja shortsit olisivat jääneet kauppaan. Nyt totesin kummaksuen äidille, että jopa on kummallinen kokotaulukko! Koska minä tiedän kokoni ja painoni, ei kyse voi olla kuin pienestä vaatemallista. Mutta minkälaisille ihmisille näitä vaatteita oikein on tehty? Ei ainakaan normalaivartaloisille suomalaisille naisille - se on varma se! Jos suuntaus on tämä ja viesti normaalista, naisellisesta koosta on tämä, en yhtään ihmettele vartaloonsa liittyvien epävarmuuksien kanssa kamppailevan kokemaa hämmennystä vaatteita sovittaessaan. Äitinikin totesi farkkuleggingssejä katsellessaan, että näitä voisi luulla lasten tai korkeintaan varhaisteinien vaatteiksi - niin pieneltä ne näyttivät. Itse lankesin kokoansaan juuri muutama kuukausi sitten, kun ostin summa mutikassa tiettyä kokoa olevat farkkuleggingsit, sillä en mahtunut vaunujen kanssa sovituskoppiin. Noh, kokomerkinnän puolesta niiden olisi pitänyt olla hyvät, mutta oikeasti ne olivat kaikkea muuta. Vaikka painoni oli kaikkea muuta kuin normaali tuolloin, eivät housut mahtuneet minulle kuin muutaman kerran ja silloinkin pohkeista kiristi ja pahasti. Kuittasin tuon naurulla - korkeintaan menetetyt eurot hieman harmittivat.

Kokonumerotkin ovat vain loppujen lopuksi jonkun ihmisen määrittelemiä lukuja, joilla ei ole mitään absoluuttista totuuspohjaa, eivätkä ne kerro ihmisestä yhtään mitään. Onneksi olen itse tämän vihdoin oppinut, ja luotankin jatkossa ainoastaan omaan tuntemukseeni sekä silmiini, jotka kertovat siitä, onko vaate minulle sopiva. Kuljen mieluummin sopivissa vaatteissa, kuin olen naimisissa kokomerkinnän kanssa ja ostan sinnikkäästi vaatteita koon perusteella. Ja ostan mieluummin sopivan vaatteen isommalla kokomerkinnällä kuin jätän itselleni mieluisan vaatteen kauppaan pelkän numeron tai kirjaimen vuoksi.

Millaisia ajatuksia teissä tämä aihe herättää? Pystyttekö olemaan välittämättä vaatteessa roikkuvasta kokolappusesta vai määritteleekö se ostoksianne?

<3: Laura

Vastauksia osa VIII - paino & muuttuva keho

Tässä olisi nyt vastauksia kehonkuvaani, vartaloani ja painoani koskeviin kysymyksiin. Kysymykset sivusivat toisiaan jonkin verran, joten myös vastaukset voivat hieman toistaa itseään. Yritin kuitenkin eritellä sekä kysymyksiä että vastauksia sen verran, että saisin niistä jokaisesta omat kokonaisuutensa. Toivottavasti saatte siis vastauksistani edes jotenkin selvää :)

Pidätkö itseäsi todella parantuneena, vaikka painosi ei ole vielä normaali?
En voi pitää itseäni täysin parantuneena niin kauan, kun kehoni on vielä alipainoinen. Mutta voin silti sanoa psyykkeeni olevan huomattavasti terveempi, kuin mitä painolukemani antaa ymmärtää. Monen mielestä tämä voi olla todella ristiriitaista, enkä välttämättä olisi itsekään uskonut asian olevan mahdollista näin päin: yleensä kun psyyke laahaa aina fyysisen tilanteen perässä. Itselläni psyyke on kuitenkin vahvistunut huimasti viime vuoden aikana, ja tänä vuonna sen ottanut valtavia harppauksia mitä tervehtymiseen tulee. Psyykkeeni ei ole ollut lähellekään näin hyvässä kunnossa, eivätkä ruokaan ja syömiseen liittyvät ajattelumallini lainkaan näin normaaleita kertaakaan sairauteni aikana, vaikka painoni on sen sijaan ollutkin normaalilukemissa.

Tähän on varmasti olemassa monta syytä, suurimpana niistä raskaus ja lapsen saaminen. Painoni putosi vaivihkaa raskauden aikana, vaikkei se painolukemassa näkynytkään, sillä lisääntyihän paino tavallaan samaan aikaan lapsen kasvaessa sisälläni. Normaalisti tuollainen painonpudotus olisi saanut psyykkeeni aivan sekaisin, mutta nyt se sai sen lähinnä horjumaan. Vaikka sairaus yrittikin kovasti ottaa mielestäni otetta, niin auttoi raskaus ja ajatus lapsen hyvinvoinnista minut pysymään siellä paremmalla puolella omasta fyysisestä voinnistani huolimatta. Tavallisesti, ilman raskautta, tässä vaiheessa sairaus olisi varmasti kietoutunut ympärilleni yhä tiukemmin ja tiukemmin, jolloin mieleni olisi halajanut yhä alhaisempaa painolukemaa. Samalla syöminen olisi vaikeutunut ja sairauden normit olisivat nousseet oman hyvinvoinnin edelle - aivan heittämällä! Mutta nyt ei ollutkaan kyse minun hyvinvoinnistani ainoastaan, vaan ennen kaikkea lapsen. Lapsi sai minut pysyttelemään pinnalla, vaikka muuten sairaus olisi aivan varmasti vetänyt minua puoleensa.

Ja kun lapsi vihdoin syntyi, oli ainoa ajatukseni se, että nyt jos koska minun tulee jaksaa! Minun täytyy olla hyvässä kunnossa ja pitää huolta itsestäni, jotta voin olla paras mahdollinen äiti omalle lapselleni. Jotta saan nähdä hänen kasvavan ja olla hänen kanssaan kotona - osastojaksot eivät olisi enää koskaan vaihtoehto. Tällaiset ajatukset täyttivät synnytyksen jälkeen pääni, mikä näkyi kertaheitolla parantuneessa ajatusmaailmassani jo sairaalassa. Lapsen kanssa touhutessa - Justus kun ei silloinkaan ollut kovin nukkuvainen tapaus - tajusin heti sen, kuinka minun tulee oikeasti syödä melkeimpä joka välissä, kun vaan ehdin. Haasteeni ei enää ollutkaan se, milloin itse antaisin itseni syödä vaan se, milloin lapsi antaisi minulle aikaa rauhoittua syömään. Tämä jos mikä oli hyvä herätys! Tästä lähtien näin syömisen aivan erilaisin silmin ja tuo kuva on selkiytynyt siitä lähtien minulle päivä päivältä yhä kirkkaammaksi. Oma jaksaminen on ollut usein koetuksella, mikä on ainoastaan lisännyt ajatustani siitä, että minun täytyy huolehtia omasta hyvinvoinnistani. Lapsi, kiire ja kuluttava imetys olisi ollut loistava tilaisuus antaa se kuuluisa pikkusormi sairaille ajatuksille, mutta onneksi näin en antanut tapahtua. Sen sijaan tiedostin nuo kaikki mahdolliset ajatusansat ja toimin juurikin niitä vastaan.

Kaikki tämä on vahvistanut psyykettäni sellaisella tavalla ja vauhdilla, minkä en olisi uskonut koskaan olevan edes mahdollista! Mutta näin ollen psyykkeeni on nyt paremmassa kunnossa kuin ikinä, mikä on mahdollistanut sen, että painoni on lähtenyt nousemaan. Jo tämä kertoo siitä, että psyykkeeni alkaa olla melko hyvillä kantimilla, sillä ikinä aiemmin en ole onnistunut painoa kotioloissa nostamaan, en sitten yhtään. Nyt sen sijaan olen tässä onnistunut, mistä olen vilpittömästi ihan suunnattoman onnellinen. Eli ei, en ole vielä terve, mutta hyvää vauhtia tuota tilaa olen kuitenkin lähestymässä :)

Paljonko sinulla on tällä hetkellä alipainoa?
Olen päättänyt, etten painostani täällä blogissa tule numeroina puhumaan. Painoni tietää tällä hetkellä lisäkseni vain Jarno ja polin sairaanhoitajani. Tämä on ihan tietoinen päätös monestakin syystä, kuten anoreksiaan kuuluvan sairaan vertailun vuoksi. En myöskään koe asian olevan se oleellisin osa, koska enemmän haluan paneutua sairautta käsittelevissä teksteissä psyykkiseen edistymiseeni ja hyvinvointiini. Kun nämä asiat ovat kunnossa, niin normalisoituu paino ajan kanssa varmasti :)

Olisin kiinnostunut että oletko vielä aikeissa nostaa painoasi vai onko tarkoituksesi ylläpitää nykyistä painoa? 
Tarkoitukseni on vielä nostaa painoani jokunen kilo. Kuten olen täällä aiemminkin kertonut, ei painoni noussut raskauden aikana toivotunlaisesti. Ja kun synnytyksen jälkeen luonnollisestikin painostani lähti aikamoinen määrä pois jo pelkästään lapsen painon myötä, tipahti painoni aivan liian alas. Lapsen painon lisäksi painostani lähti tietenkin myös esimerkiksi istukan sekä lapsiveden painojen verran kiloja pois. Minulla tosin ei ollut esimerkiksi turvotuksia lainkaan, joten minun kohdallani "menetetyt" kilot eivät aivan huikeimmissa lukemissa liikkuneet tietenkään - onhan joidenkin kohdalla raskauden jälkeen pudonneiden kilojen loppusumma jopa useamman kymmenen kilon verran. Itselläni lukemat jäivät muutamiin kiloihin - onneksi. Tämän vuoksi lähtökohtani raskauden jälkeiseen "kilotaistoon" oli aivan nurinkurinen: raskauskiloista eroon pääseminen vaihtui kohdallani raskauden aikana menetettyjen kilojen takaisin saamiseen.

Tavoitteenani on vähintäänkin saavuttaa se paino, jossa tiedän varmasti kehoni toimivan normaalisti ja hyvin fyysiseltä kannalta katsottuna. Minulla biologinen painoni on varmasti asettunut aina melkoisen alas, mikäli painoindeksiä katsotaan. Ainakin tästä omaa kieltään kertoo se, kuinka painoni ei ollut vielä täysin normaaleissa lukemissa, kun viime keväänä raskaaksi tulin. Joten tämä kyseinen paino on se aivan minimitavoite - ennemminkin ehkä hyvä välitavoite. Ennen kuin sairastuin, oli painoni vakiintunut useammaksi vuodeksi noin 18,5-19 painoindeksin lukemiin. Koska olen sairastunut aikuisena, voin hieman heijastaa painotavoitteeni suhteen menneeseen aikaan. Toki tilanne olisi aivan toinen, jos olisin sairastunut lapsena tai nuorena kasvuiässä. Mutta nyt voin hakea hieman osviittaa hyvinvointipainostani, jossa olin monta vuotta ennen sairastumistani 21-vuotiaana. Elin tuolloin aktiivista, mutta kaikin puolin vapaata elämää, eikä painoni juuri liikkunut suuntaan eikä toiseen: olin silloin biologisessa normaalipainossani - niin asian koin silloin ja koen nyt. Toki olen nyt vanhempi, mutta uskon sopivan tavoitepainon voivan asettua suunnillen noihin lukemiin myös nykyään.

Mutta mitä tulee fyysiseen hyvänolon painooni, ei sama välttämättä päde psyykkiseen hyvänolon painooni laisinkaan. Mitä tällä sitten tarkoitan? Kirjoitin viime keväänä postauksen aiheesta, jossa käsittelin niin sanottua kipurajaa. Tällä kipurajalla tarkoitin sitä, minkä varmasti jokainen syömishäiriötä sairastava, ja miksei tervekin ihminen, on itselleen painonsa suhteen asettanut. Suurimmalla osalla meistä on aivan varmasti mielessään jokin maaginen painolukema, jota ei halua missään nimessä ylittää. Tuo painolukema on se viimeisin lukema, mihin vaa`an viisari saa kivuta - muuta mieli ei voi kuvitellakaan hyväksyvänsä. Itselläni tuo lukema on vuosia ollut painoindeksitaulukon lukema 18,5, joka mielessäni on esiintynyt melkoisen ehdottomana ylärajana. Sen sijaan, että olisin ajatellut mielessäni tuon olevan normaalipainon alaraja, oli se piirtynyt mieleeni maksimina, mihin painoni tulisi viimeistään pysähtyä. Tässä ajattelutavassa ei kuitenkaan ole monessakaan mielessä järkeä ja logiikkaa, nyt sen vasta kunnolla voin käsittää. Kuten kaikki tiedämme, ei paino voi kellään pysyä täsmälleen samassa lukemassa. Se mitä lukema oli aamulla, on varmasti jokaisen kohdalla aivan jotain muuta, kuin mitä se esimerkiksi illalla on. Myös vatsantoiminta, turvotus ja lukuisat ja lukuisat muut asiat vaikuttavat painoomme siten, ettemme mitenkään voi pitää sitä tarkalleen samassa lukeamassa jatkuvasti. Siten jo lähtökohta tietylle tavoitepainolle, mikä ei saa ylittyä, on täysin epärealistinen.

Joten itse koen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta parhaaksi hieman yrittää koetella tuota omaa kipurajaa. Vaikka kroppani voisikin hyvin alhaisemmassa painossa, ei mieleni välttämättä suinkaan tyydy samaan painoon. Parhaiten anorektiselle ajatuksille voi antaa kyytiä juurikin tuon oman kipurajan testailussa ja sen ylittämisessä. Samalla kun myös fyysinen vointi vahvistuu, vahvistuu myös psyyke melkoisin harppauksin, mikäli tuon kipurajan ylittämisen mukanaan tuoman ahdistuksen pystyy siinä hetkessä sietämään. Uskon, että meistä jokainen tarvitsee sen kokemuksen, että mitään pahaa ei oikeasti tapahdu, vaikkei paino asetukkaan aivan juuri siihen lukemaan, johon on sille luvan antanut nousta. Töitä jokainen saa varmasi tehdä paljon, jotta tämän tilanteen hyväksyy ja oman painonsa kanssa tulee vihdoinkin sinuiksi, mutta uskon vilpittömästi sen olevan lopulta mahdollista - ja ennen kaikkea kaiken sen ahdistuksen ja taistelun arvoista!

Joten oma tavoitteeni on nostaa paino turvallisille kantimille sekä fyysisen että psyykkisen hyvinvointini kannalta katsottuna. Mitä se sitten lukemana on, sitä en vielä voi tietää. Mutta uskon vahvasti tuntevani sen sekä kropassani että ajatuksissani, kun olen varmasti sillä turvallisella alueella. Sen sisällä eivät pienet muutokset suuntaan eikä toiseen tee hyvinvoinnilleni hallaa. Painon heilahtaminen hieman alaspäin ei aiheuta fyysiselle hyvinvoinnilleni pahaa, mutta ei myöskään saa psyykettäni lipsumaan välittömästi sairaille ajatuspoluille. Jos paino tipahtaa vähääkään sen ollessa niukin naukin turvallisella puolella, on matka sairauden puolelle todella todella lyhyt. Mutta jos painon suhteen pelivaraa on edes hieman, ei psyykekään koe heilahteluja, eivätkä pienet muutokset aiheuta mielelle haittaa. Eihän terveenkään ihmisen psyyke reagoi pieneen painonpudotukseen laisinkaan, tuskin edes on tietoinen siitä. Ja mitä tulee pieneen painonvaihteluun ylöspäin, tulee psyykkeen kestää myös tämä - sitä se terveys ja kehon normaali toiminta on. Joten tällaiset tavoitteet ja lähtökohdat olen itse asettanut oman painoni suhteen. Itselläni on haaveena saada samanlainen tilanne lihaskuntoni kannalta takaisin, kuin missä olin sen suhteen sairastuessani. Ja kuten kaikki tiedämme, painaa lihas enemmän kuin rasva. Joten viimeistään tässä vaiheessa saavat vaa`at lukemineen jäädä unholaan ja tilalle saa tulla terve luottamus omiin tuntemuksiin, mitä kehon hyvinvointiin ja ulkonäköön tulee!

Millaiselta tuntuu ajatus normaalipainosta sinusta? Pelottaako tai tuntuuko vaikealta ajatukselta yhtään enää? Ahdistaako painon nousu ja sen tuomat muutokset? 
Ajatus normaalipainosta tuntuu minusta tällä hetkellä hyvältä ja luonnolliselta asialta. On vaikeaa ennustaa tulevaisuutta tai tietää todella, miten koen asian, kun normaalipainon lopullisesti saavutan, mutta tällä hetkellä asia ei minua pelota lainkaan. Normaalipaino on tällä hetkellä mielessäni se viimeinen niitti sairaudelle, sillä psyykkeeni on jo melkoisen valmis siirtymään sille puolelle. Normaalipaino edustaa mielessäni tällä hetkellä terveyttä, normaalia elämää, vapautta. Näistä asioista haaveilen, vaikka hyvin lähellä sitä jo olenkin. En siis todellakaan ajattele jotain menettäväni, kun painoni nousee. Sairaat ajatukset ovat minut aina saaneet uskomaan, että painonnousu vie minulta jotain pois, mutta nyt se ei käy enää mielessänikään. Normaalipaino ainoastaan tuo tullessaan juurikin ne asiat, jotka täydentävät elämäni.

Vaikka olen tämän hetkisestä tilanteestani enemmän kuin onnellinen, on vielä muutamia asioita, joita kaipaan tulevaisuudelta. Nämä asiat ovat hyvinkin saavutettavissa - asioita, jotka jo normaali painolukema voi minulle taata. Kaipaan sitä hetkeä, kun voin liikkua vapaasti ilman, että jokaista otettua askelta tarvitsisi varoa menetetyn energian pelossa. Kaipaan tuntien liikuntatuokioita ja siitä seuraavaa hyvää oloa. Kaipaan mahdollisuutta suunnitella kesäistä vaellusretkeä ilman, että kulutusta tarvitsee huomioida. Kaipaan tunnetta, että jaksan hoitaa työni täydellisesti, eikä fyysinen kuntoni ole esteenä sille. Kaipaan sitä hetkeä, kun läheisteni ei tarvitse olla minusta huolissaan. Kaipaan sitä hetkeä, kun sairaudellani ei ole enää mitään sijaa elämässäni ja ajatuksissani. Mutta niin kauan, kun en ole vielä normaalipainossa, joudun sairaudelle uhraamaan ajatuksia jo painon normalisoimisen vuoksi, vaikka psyykkinen tila sitä ei enää samalla tavalla edellyttäisikään.

Vaikka painoni onkin jo noussut, en ole sille juurikaan uhrannut ulkonäköni kannalta ajatuksia - ainakaan negatiivisessa mielessä. Toki olen nähnyt ne positiiviset muutokset ja iloinnut niistä, mutta se entinen muutosten mukanaan tuomassa ahdistuksessa kieriskely on pysynyt tätysin loitolla. Jos aiemmin osastojaksoilla painoni noustessa olen käyttänyt aikani muutosten huomioimiseen, luiden tuijottamiseen, itseni peilailuun ja käsivarsieni mittailuun, ei minulla ole ollut nyt kiinnostusta eikä aikaa tällaiselle. Enkä halua sille tielle lähteäkään, sillä tällainen oman vartalon muutoksiin paneutuminen lietsoo itseinhoa ja sitä ahdistusta, jota muutokset voisivat minussa aiheuttaa. Mutta tällä hetkellä koen muutokset niin positiivisina, etten edes voisi kuvitella tällaista tekeväni.

Imen nousevasta painolukemasta sen kaiken positiivisen voiman itseeni. Pyrin huomioimaan asioita, jotka ovat positiivisia muuttuvassa tilanteessani. Ajattelen kasvavan numeron kasvavana energiana, uusina mahdollisuuksina, hyvänä olona sekä parempana ulkonäkönä. Jokainen gramma vie minut lähemmäs sitä vapautta, josta haaveilen. Joka kerta, kun vaakalukema on kohonnut ylöspäin, en koe sitä entistä vastareaktiota ja halua alkaa jarruttelemaan. Se sijaan tunnen, kuinka haluan ainoastaan lisätä vauhtia! Asetan itselleni tavoitteita ja iloitsen niiden saavuttamisesta. Seuraava tavoite merkitsee kevyen kuntosaliharjoittelun aloittelua, enkä voisi olla enää malttamattomampi! Tällaiset ajatukset ovat minulle aivan uusia, sillä en ole samalla tavalla kyennyt ikinä iloitsemaan painoni normalisoitumisesta. Aina ennen se on tapahtunut osastolla, jossa olen muutoksen aikaansaamisessa tarvinnut ulkopuolista tukea aivan toisenlaisissa määrin. Se on kertonut myös muutoksen aikaansaaman ahdistuksen määrästä. Nyt teen itse sen tarvittavan työn - toki läheisteni tukemana - saadakseni muutosta aikaan. Tällöin psyykkeenikin rakentuu paljon varmemmalle pohjalle ja olen enemmän sinut tapahtuvan muutoksen kanssa. Nyt en epäröi yhtään sitä, mitä olen tekemässä! Ajatukset siitä, että "haluan kyllä parantua, mutten halua painoni nousevan", eivät enää ole osa ajatusmaailmaani. Tiedän ajatuksen olevan mahdoton ja epärealistinen, mutta myös jotain, mitä en edes haluaisi tällä hekellä elämääni. Haluan parantua, mikä edellyttää painon normalisoitumisen - se on tämän hetkinen ajatukseni.

Vielä yksi näitä ajatuksia tukeva asia on tietenkin Justus. Jo itsessään arki pienen lapsen kanssa on sen verran hektistä, ettei minulla ole aikaa ahdistua entiseen tapaan vartalostani. Minulla ei ole aikaa eikä kiinnostusta paneutua muuttuvaan kehooni sillä tavoin, kuin aiemmin. Ja ajatus siitä, että tarvitsen vahvan ja terveen kehon lapseni vuoksi tukee minua - kuinkas muutenkaan. Haluan saada lihasvoimaa jo ihan sellaisenkin asian vuoksi, että jaksan alati kasvavaa käsipainoani kanniskella myös tulevaisuudessa. Justuksen ja imetyksen myötä olen elänyt viime kuukauden pitkälti myös ylävartaloni kautta - kaikki huomioni on kohdistunut mahdollisuuteen ruokkia lastani. Tämä on tehnyt minulle, alavartaloni epäkohtien ikuiselle etsijälle vain ja ainoastaan hyvää. Kerrankin oikeasti tärkeät asiat ovat nousseet ensimmäiseksi elämässäni - niin kuin niiden kuuluukin nousta. Olen saanut aivan erilaisia, uudenlaisia ja terveitä ajatuksia kehoni toiminnasta Justuksen kautta, mikä antaa aivan ihmeellistä voimaa voittaa vaikeat tunteet, joita painon normalisoituminen voisi minussa herättää. Kehoni on minulle nyt paljon enemmän kuin pelkkä ulkonäkö - toimiva kokonaisuus, jonka hyvinvoinnilla on merkityksensä myös pienen ihmeemme elämässä.

Millainen on sinun kehonkuvasi nyt verrattuna sinun pahimpiin aikoihisi? 
Aivan toisenlainen! Vuosia olen taistellut vääristyneen kehonkuvan kanssa, joka on saanut minut näkemään itseni aina vaan isona tai vähintäänkin saman kokoisena, kuin ennen laihtumistani. Oikeastaan en voi sanoa koskaan nähneeni itseäni laihimmillanikaan ja sairaimmillanikaan varsinaisesti lihavana. Oikeastaan kuvailin olotilaani lähes aina normaalipainoiseksi, oli lukema todellisuudessa ihan mitä tahansa. Ja luonnollisestikin mitä pidempään tuo alipaino jatkui, sitä normaalimmaksi tuo paino alkoi minulle muuttua. Se ei enää ollut vain sairauden aikaansaama vääristymä, vaan se normaali olotila. Mutta jos puhutaan kehonkuvan vääristymisestä, koin itseni aivan samannäköiseksi kuin muutkin, samannäköiseksi kuin itse olin vaikkapa 15 kiloa painavampana. Tuolloin kyseessä ei ollut vain alipainoiseen kehoon tottuminen, vaan oikeasti hyvin sairas ajatusmaailma. Epäilin tosissani vaa`an valehtelevan, eivätkä edes jalasta putoavat housut saaneet minua näkemään lantiotani, takapauoltani ja reisiäni pienempinä, vaan enemmin epäilin syyksi vaikkapa housujen suurentumista.

Vaikka sairastuessani olinkin sinut vartaloni kanssa, löytyi minultakin toki ne inhokit omassa vartalossani. Alakroppaani vastaan taistelin murrosikäisestä asti ja inho oli ajoittain suurikin. Tämä juontaa juurensa varhaiseen murrosikään ja muuttuviin muotoihin, ei niinkään painoon. Muistan vakiolauseekseni jo muodostuneen: "voisikohan lantioluita hioa kapeammaksi?". Nämä ajatukset nousivat vahvasti pintaan sairastumisen myötä ja kiinnitin jälleen huomiota sairaalloisella tavalla alakroppaani. Yläkropassani näin melko piankin realististisesti sen kuihtumisen rintalastan luineen ja sairaalloisen ohuine käsivarsineen, mutta alakroppani kokoa en vain kyennyt hahmottamaan oikein. Tämän kanssa olen taistellut eniten sairauteni aikana, mitä kehonkuvan realisoimiseen ja kehoni muutosten hyväksymiseen tulee.

Kuten viime vastauspostauksessa kirjoitin, on sairaista syömiseen liittyvistä ajatusmalleista eroonpääseminen ollut paljon vahvemmin se tekijä, mikä minut on sairaudessa kiinni pitänyt, ei suinkaan vaikeus hyväksyä normaalipainoista vartaloani. Mutta tottakai tästä huolimatta kehonkuvani on ollut vääristynyt, olen luullut kuolevani ahdistukseen mitä kehoni muutoksiin tulee ja olen ollut aivan hukassa vartalooni liittyvien ajatusteni ja tuntemusteni kanssa. Olen myös kokenut sen kuherruskuukauden, minkä sairaalloisen laiha, luurankomainen keho on saanut mielessäni aikaan. Myönnän olleeni salaa ylpeä huomiota herättävän laihasta kropastani, vaikka nyt ajatus minua hävettääkin. Onneksi tuo kuherruskuukausi on mennyt ohi jo kauan sitten ja tilalle on tullut todellinen halu saada normaalipainoinen kroppa. Sellainen kroppa, kuin nuoren ja terveen naisen kropan kuuluukin olla!

Tällä hetkellä kehonkuvani on mielestäni varsin realistinen. Haluni saada painoni normaaliin paitsi jaksamisen, mutta myös ulkonäköni vuoksi, on kova. Eli näen kehoni mielestäni realistisesti, liian laihana vielä. Tiedän tämän toki myös painolukeman perusteella, mutta vaikken painoani tietäisikään, osaisin silti arvioida painoni olevan liian alhainen. Kehonkuvani on sen verran realistinen, että pystyn asian arvioimaan melkoisen luotettavasti jo ihan peiliin katsomalla. Samaa viestivät vanhat tutut merkit vartalossani ja tietynlaiset tuntemukset, jotka vuosien saatossa ovat kertoneet siitä, että lisäkilot olisivat tervetulleita. Loistavana mittarina toimivat tietenkin myös housuni terveiltä ajoilta, jotka istuvuudellaan kertovat minulle painoni tilasta. Tässä tapauksessa vain housut kertovat totuuden, sillä olen yläkropaltani sen herran hentoisempi verrattuna alakroppaani, että aivan normaalipainoisenakin ostin samaa kokoa olevia paitoja, kuin sairausaikananikin. Suhteellisen realistinen kehonkuvani käy ilmi parhaiten juurikin vaatteita sovittaessani, jolloin oikeasti turhaudun siihen, etteivät vaatteet näytä niin hyviltä päälläni, kuin ne voisivat näyttää. Haluan saada lisää massaa, johon voin terveellä ajatuspohjalla alkaa hankkia lihasmassaa ja muokata kehoa minulle mieluiseen suuntaan. Tämän tulee tapahtua kuitenkin vasta painon ollessa turvallisissa lukemissa ja mielen ollessa valmis tähän.

Se tosiasia, että painoni on ollut melko kauan alipainossa, käyden vain välillä normaalissa viime vuosien aikana, tosin hieman hankaloittaa omiin silmiini ja tuntemuksiini luottamista. Tällöin on hieman vaarana juurikin se, että olen tottunut liiaksi alipainoiseen peilikuvaani. Tämä tuokin sen pienen epävarmuuden oman kehonkuvani luotettavuuteen. Omasta kehosta on tullut itselleni se normaali olotila, johon olemistani joudun peilaamaan. Tämän vuoksi todellinen vertauskohta pitää hakea entisestä kropasta, muiden normaalipainoisten kehoista sekä juurikin todellisuudesta kertovasta painolukemasta. Nämä tukevat minua oman kehonkuvani hahmottamisessa epävarmuuden hetkellä. Eli niin kauan, kun psyykkeni ei täysin terveyden puolella vielä ole ja kunnon luottamusta ole minulta ansainnut, en myöskään silmiini aivan sokeasti halua luottaa. Tämän vuoksi sanonkin aina luottavani tässä vaiheessa vielä hieman silmiäni enemmän vaa`an lukemaan, mikä ei minulle valehtele. Vaikka haluan päästä mitä pikimmiten eroon vaa`asta ja sen lukemiin tuijottamisesta, joudun niihin turvautumaan vielä hetken verran. Niin kauan, kunnes voin todella ja rehellisesti luottaa omiin silmiini ja omiin tuntemuksiini!

Minkälainen on tällä hetkellä suhtautuminen vartaloosi: Pidätkö itseäsi alipainoisena? Oletko tyytyväinen/tyytymätön vartaloosi?
Tavallaan suhteeni  vartalooni on tällä hetkellä parempi kuin koskaan: onhan se antanut minulle elämäni tärkeimmän asian, lapsen. Sen vuoksi en voi edes sanoa vihaavani tai inhoavani kroppaani, näytti se sitten miltä tahansa. Uskon vahvasti siihen, että moni tarvitsee jonkin mullistavan, joko negatiivisen tai positiivisen kokemuksen mitä vartaloon ja sen hyvinvointiin tulee, jotta oikeasti oppii sitä arvostamaan - sen ulkonäöstä riippumatta. Olen pitkään ajatellut, kuinka surullista olisi havahtua oman vartalonsa arvokkuuteen vasta, kun sen ja sen todellisen hyvinvoinnin olisi vaarassa menettää. Tällä tarkoitan sitä, kuinka itse kieriskellessäni sairauden syövereissä olen joskus havahtunut - tosin surullisen lyhyeksi aikaa kerrallaan - ajattelemaan sitä, kuinka kauheaa olisi oppia arvostamaan kehoaan vasta sen loukkaannuttua tai sairastuttua lopullisesti. Kenenkään ei tulisi tarvita tällaista reittiä oppiakseen pitämään huolta omasta hyvinvoinnistaan, vaan jokaisen tulisi osata arvostaa kehoaan jo pelkästään sen toimivuuden, ei vain ulkonäön takia. Itse olen kiitollinen siitä, että tuo mullistava kokemus ei omalla kohdallani ollut negatiivinen, vaan ainoastaan positiivinen asia, joka osaltaan onnistuin muistuttamaan minua kehoni ihmeellisyydestä. Se, että olen tullut raskaaksi ja olen saanut aivan ihanan lapsen, menee heittämällä sen ohi, että miltä vartaloni näyttää. Kuten sairaanhoitajani totesi: "on se vaan ihmeellistä, kuinka vuosia olet taistellut sen kanssa, säilyykö kehosi hengissä, kun nyt se on tuottanut uuden elämän - sillä täytyy olla varmasti oma, syvempi merkityksensä".

Voin siis sanoa arvostavani ja rakastavani vartaloani - se on jo itsessään valtava muutos entiseen verrattuna. Mutta jos katselen asiaa ainoastaan anoreksian ja ulkonäköni kannalta, ei asia ole lainkaan näin yksinkertainen. Toisaalta en voi sanoa anoreksian kannalta, sillä nökökulmani on tällä hetkellä täysin vastakkainen: terveen osapuolen silmin koettu. Eli vaikka osaan antaa vartalolleni aivan eri tavalla arvostusta, eikä ulkonäkö ole enää kaikki kaikessa, toki myös ulkonäköasioita tulee mietittyä. Tiedän olevani vielä alipainon puolella, mutta teen kaikkeni asian korjaamiseksi. Ja koska haluan painoni ehdottomasti normaaliin paitsi fyysisen vointini, jaksamiseni, terveyteni mutta myös ulkonäköni vuoksi, voin asioiden ajatella olevan kuitenkin suhteellisen hyvällä mallilla. Vielä en voi sanoa olevani tyytyväinen vartalooni juurikin alipainon vuoksi, mutta onneksi siis näin päin! Minkäänlaista halua pitää kiinni alipainoisesta vartalosta sen ulkonäön tai sen vaakalukeman vuoksi ei nyt ole.

Vaikka viime vuodet ovatkin olleet omaa kehoa vastaan taistelua ja sen muutosten hyväksymistä, ovat nämä vuodet oikeasti paljon hyvääkin saaneet aikaan mitä ajatuksiini vartaloni ulkonäöstä tulee. Uskon pääseväni sinuiksi vartaloni kanssa hyvinkin helposti entiseen verrattuna. Joten vaikken vielä olekaan tyytyväinen vartalooni, tiedän sen olevan täysin mahdollista tulevaisuudessa. Olen oppinut löytämään ne parhaat kohdat vartalostani ja ajattelemaan asiaa niiden kautta. Tiedän kamppailevani jatkossakin ajatuksissani eniten alavartaloni suhteen, mutta olen oppinut ajattelemaan asiaa myös naisellisuuden kautta: pikkutytön alavartaloa ja lantiota ei tule ikävä! Leveämpi lantio korostaa osaltaan kapeampaa vyötäröäni, joten myös sen luen vartaloni hyviin puoliin.  Ja mitä tulee sairautta korostaviin merkkeihin ulkonäössäni - niitäkään en jää ikävöimään. Vaikkei tällainen ajattelutapa, niiden hyvin puolien hakeminen, aina tunnukaan helpolta, edesauttaa se ennemmin oman vartalonsa hyväksymistä kuin ainainen inhon lietsominen. Muutenkin olen yrittänyt ajatella, että mitä vähemmän itseinhoa lietsoo, sitä helpompaa itsensä hyväksyminen on :) Negatiivisuus lisää entisestään negatiivisuutta - kliseistä, mutta totta! Eli vielä en ole täysin tyytyväinen vartalooni, mutta hyvä niin. Vihdoinkin ajattelen todella vilpittömästi näyttäväni normaalipainoisena paremmalta, enkä malta odottaa sitä, että tuo hetki koittaa!

Toivottavasti jälleen edes hieman ajatuksiaherättäviä sanoja, joista jokainen voisi itselleen jotain poimia.

<3: Laura

P.s. Kuvat weheartit.com

Kipuraja

Minua suoraan sanottuna jännitti laittaa kuvia itsestäni tänne esille nykyisessä painossani. Pelkäsin, millaisia kommentteja saisin, ja kuinka vielä herkkä mieleni ne pystyisi käsittelemään ja vastaanottamaaan. Mutta sain aivan valtavasti ihania ja kannustavia kommentteja, joten kiitos niistä! :) Ne rohkaisivat minua siihen suuntaan, että muutos kuluneiden kuukausien aikana on oikeasti ollut vain positiiviseen suuntaa, ja että voin rauhassa vielä nostaa painoani sinne terveemmälle puolelle. Mutta anorektikon mieli on kyllä kummallinen. Vaikka koenkin olevani jo pitkällä parantumisessa ja oman kehoni hyväksymisessä, nappaa se arka ja heikko kohta mielessäni muistiinsa sen yhden ainokaisen kommentin, joka kumoaa alleen nämä kaikki rohkaisevat lausahdukset. Yksi kommentti, jossa todettiin painoni olevan juuri nyt hyvä eikä painoni tarvitsisi enää lainkaan nousta, sai mieleni täysin sekaisin. Heti pintaan nousi pelko siitä, kuinka voisin nostaa painoani enää yhtään koerkeammaksi. Miltä minä sitten näyttäisin?


Mutta illan asiaa kipuiltuani ja yön yli nukuttuani tajusin taas vahvemmin, että eihän tässä todellakaan ole kyse vain ulkonäöstä. Vaikka jonkun mielestä olisin hyvä juuri tässä painossa, eikä kiloja tarvitsisi tulla enää lisää, tarvitsen minä nuo puuttuvat kilot! Minä tarvitsen ne oman psyykkeeni parantumisen ja vahvistumisen kannalta. Tarvitsen ne, jotta mieleni eheytyy, mitä ei tule tapahtumaan niin kauan kun olen painoni kanssa terveyden ja sairauden rajalla. Tällöin psyykkeeni ei ole vielä tarpeeksi vahva päihittääkseen tätä sairautta. Niin kauan kuin tietoisesti pyrin manipuloimaan painoani, annan anoreksian mahdille vieläkin oman tilansa elämässäni. Niin kauan kun painoni keikkuu juuri siinä normaalin painon alarajoilla, on anoreksiahirviö vielä aivan liian lähettyvillä. Se vain odottaa ja odottaa tilaisuutta käydä kimppuuni, mikä käykin helposti, kun humpsahdus liian alhaiseen painoon on niin lähellä.

Kipuraja, siinä on mitä parhain sana kuvaamaan anoreksian mahdin voittamista. Minulle tärkeäksi Helsingin osastojaksolla tullut tyttö kertoi päihittäneensä pelkonsa tietystä painolukemasta nousemalla oman kipurajansa yli muutamalla kilolla. Ja nyt hän voi paremmin kuin vuosiin! Hän nosti tietoisesti painoaan muutaman kilon yli kipurajansa ja kokeili miltä tuntuu ja vastaus oli: hirveän hyvältä! Kun oikeasti uskaltaa rikkoa rajoja ja mielessään tekemiään painorajoja, saa sen kaikkein tärkeimmän - terveyden. Ystäväni kuvasi, kuinka tuon kipurajan ylittämisen jälkeen mieli ja aivot ovat toimineet niin paljon paremmin kuin juuri siinä painoindeksin normaali alarajan tietämillä. Samalla tämä anoreksiahirviö on pysynyt loitommalla ja loittonee päivä päivältä kauemmas.Ystäväni oli rohkea. Hän oli rohkea ja uskalsi ylittää tuon meidän anorektikoiden mieliin painuneen haamurajan mitä painoon tulee. Sellaista rohkeutta me kaikki syömishäiriötä vastaan kamppailevat tarvitsisimme. Ystäväni oivalsi elämän tärkeysjärjestyksen ja sen, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Helppoa se ei tietenkään ollut, ei todellakaan, vaan valtavan työn, tuskan, taistelun ja ahdistuksen tulosta. Mutta hänestä oli siihen ja olen niin ylpeä siitä:)

Olen päättänyt kaivaa vielä jokin hetki ne rohkeuden rippeet sisältäni ja ylittää oman kipurajani. Uskon, että tällöin olen ottanut valtavan askeleen kauemmaksi anoreksiasta ja pystyn sen pitämään paremmin loitolla. Ehkä se päivä päivältä käy siten etäisemmäksi ja vähitellen häipyy kokonaan. Toivon todella, että minulta löytyy samanlaista rohkeutta kuin ystävältäni! Hän esimerkillään sai minut ymmärtämään, mikä on oikeasti parhaaksi ja antoi rohkaisullaan voimaa minulle suunnata katseeni tätä kohden.

"Not everything that is faced can be changed.

But nothing can be changed until it is faced."

- James Baldwin

<3:Laura 

Oma, rakas vartalo

Kehonkuvani on päivä päivältä yhä realistisempi, tajuan sen nyt. Olen nähnyt itseni normaalipainoisena oli painoni alimmillaan tai sitten ihan normaalissa. Nyt kun paino on oikeasti lähes normaalipainon alarajoilla ja tunnen oloni täysin normaalipainoiseksi, on se merkki jo paljon realistisemmasta kehonkuvasta. Enää en viitsi peilailla itseäni ja hakea muistuttelua siitä, että näytänhän laihalta. Enää en edes viitsi mittailla sormillani yltävätkö sormeni olkavarteni ympäri, koska ne eivät todellakaan enää sitä tee. Pyrin tietoisesti välttämään sitä sairaan puolen esiin tuomista, vaan mielummin yritän olla ajattelematta ulkoista olemustani näin päivittäin osastolla tai sitten pyrin suhtautumaan siihen neutraalisti. Olen todennut, että paras tapa suhtautua omaan muuttuvaan kehoon, on olla nostamatta siitä sen kummempaa numeroa omassa päässään. Olen saanut vihdoin hieman lisää liikuntaa viikko-ohjelmaani, joten voin vaan odottaa, että muutosta vartaloni muodoissa tapahtuu vain ja ainoastaan parempaan päin.

Kotona pyrin hakemaan kehoni muutosten hyväksymistä kauniiden ja istuvien vaatteiden kautta. Yritän ottaa kaiken ilon irti siitä, että vaatteet oikeasti istuvat taas ja olen saanut yhtäkkiä muutaman hyllyllisen housuja jälleen käyttööni. Toissa viikonloppuna Lahden shoppailureissulla kohtasin sovituskoppipelkoni pitkästä aikaa ja uskaltauduin sovittamaan vaatteita lukuisilla peileillä varustetussa sovituskopissa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja tarkastelin vartaloani eri kulmista, vaikka aluksi se pahalta tuntuikin. Tovin tarkastelun jälkeen totesin kuitenkin, että samalta se näyttää kuin ennenkin. Sairaimmillani en vain nähnyt realistisesti peilistä tuijattovaa luurankomaista hahmoa, vaan näin ne samat viat ja puutteet vartalossani kuin terveenä ollessani. Nyt näin jälleen vartaloni realistisemmin, en ehkä täysin totuudenmukaisesti vieläkään, mutta realistisemmin.

Ja viime viikonlopun farkkukokemus oli paljon parempi, kuin mitä osasin ennalta kuvitellakaan. Kuten sunnuntaina kirjoitin, minusta ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin ajattelin, että minusta tavallaan pitäisi tuntua. Sen sijaan peilailin rohkeasti itseäni ja totesin, että omaan jälleen kunnon naisellisen takapuolen. Ja vaikka vielä vähän lisääkin tulee alavartalooni painoa kertymään, ei maailma siihenkään kaadu. Poikaystäväni mukaan ainakin sivuprofiilista katsottuna takamukseni on vieläkin hieman liian lattana. Eli varaa on vielä muutamalle lisäkilolle farkuissanikin:) Se sijaan, että surisin sairaalloisen laihan näköisen kehoni "menettämistä", aion ottaa kaiken ilon irti naisellisemmasta kropastani ja siitä tunteesta, että olen taas yksi muiden joukossa. Olen kuin kuka tahansa toinen nuori nainen. Meitä naisia on vartalon malleiltamme joka lähtöön, mutta kaikki ovat aivan yhtä hyviä. Enää en hae sitä mielihyvää, että erottuisin laihuudellani muiden joukosta, vaan nautin siitä, että näytän terveen ihmisen silmissä oikeasti paremmalta - paljon paremmalta. Ja vielä mitä vaatteisiin tulee, niillä saa ihmeitä aikaan ja pystyy helposti korostamaan omia parhaita puoliaan ja vaikka sitten hieman häivyttämään niitä kohtia, joihin ei ole täysin tyytyväinen - niitä kun tulee olemaan aina ja kaikilla.

Minulla tulee olemaan vartalossani aina ne paikat, joiden kanssa en ole täysin sinut. Vartaloni ei ole täydellinen, eikä se sitä tule koskaan olemaankaaan. Mutta olen vihdoinkin ymmärtänyt sen, että haluan hyväksyä vartaloni vikoineen kaikkineen mieluummin, kuin tuohota sitä pala palalta havitellen anorektisessa mielessä täydellistä vartaloa, joka on oikeasti kaikkea muuta kuin täydellinen. Sen lisäksi, että se näyttää sairaalta, se on sairas. Aliravittu keho ei toimi normaalisti, eikä voi hyvin. Kimmokkeena tälle pohdinnalle toimi niinkin yllättävä asia, kuin eräästä Anna-lehdestä talteen ottamani haastattelu Aira Samulinista. Selailin erään viikon Anna-lehteä puolihuolimattomasti ja silmiini osui tekstistä esiin nostettu lausahdus: "Nuorena näin kropassani kaikenlaisia vikoja. Nyt rakastan sitä, että se on terve ja toimiva".  Tämä lausahdus pysäytti. Näin sanoo 85-vuotias, joka iästään huolimatta on mitä parhaimmassa kunnossa ja voinnissa. Entäpä minä sitten: 24-vuotias, joka löytää kropastaan kyllä kaikenlaisia vikoja, mutta ei voi sanoa kroppansa olevan täysin terve ja toimiva. Vielä hetki sitten se oli kaikkea muuta kuin terve ja toimiva.

Nyt viimeistään tuon herättelevän lausahduksen jälkeen on siis ajattelun muutoksen aika. Se, että painoni nousee ja muokkaa kehoani minulle epämieluisaan suuntaan, tuo ehkä enemmän niitä vikoja esiin, joita itsessäni näen. Mutta mikä tärkeintä, se tuo mukanaan myös fyysisesti terveen kehon. Jos ummistaisin edes hetkeksi silmäni siltä vaa`an lukeman tuijottamiselta ja kehon muotojen ja muhkuroiden tuijottamiselta, voisin viimein havahtua siihen, kuinka oikeasti hoivaan kehoani nyt tällä kaikella. Kaikki ruoka jonka syön, on kuin balsamia haavoilleni, lääkettä keholleni. Ja samalla, kun ummistan silmäni vaa`an lukemilta, aion avata ne realistisesti ja terveesti kehoni ulkonäölle ja voinnille. Ei se normaalipainoisena olekaan yhtään sen hullumpi, vaan toimiva ja terve, eli juuri hyvä!

<3:Laura

Painonnousu - mikä ihana tekosyy

Painonnousu, mikä ihana syy uudistaa vaatekaapin sisältö! Vaatteita rakastavana ihmisenä käytän muuttuvaa kehoani varmasti hyvänä syynä - tekosyynä - laittaa vaatekaappini uusiksi kevään ja kesän tullen. Nyt alkaa olla jo niin kevään tuntua ilmassa aurinkoisen sään myötä, että alan väkisinkin haaveilemaan värikkäämmästä pukeutumisesta ja sitä kautta uusien hankintojen tekemisestä! Kun saavutan normaalipainoni, aion ottaa siitä kaiken ilon irti, mitä vaatteisiin tulee. Vatteet saavat siitä lähtien toimia vaakanani, jotka kertovat totuuden painostani. Kun olen vihdoin saavuttanut sen hyvänolon painoni, huomaan kyllä armottomasti vaatteista sen, mikäli paino alkaa hivuttautua alaspäin - ja miksei ylöskin päin.

Olen elänyt monta vuotta siinä ajatuksessa, että ostan sitten vinon pinon uusia farkkuja, kunhan vaan saavutan taas normaalipainoni. Sitä on tässä odoteltu ja odoteltu, mutta vielä sen aika ei ole tullut. Olen tietoisesti vältellyt housujen ja hameiden ostoa, sillä painonvaihtelut tuntuvat minulla selvimmin alavartalossani. En ole halunnut ostaa alipainoisena ollessani juurikaan housuja, sillä tällöin painonnousun hyväksyminen tuntuisi entistä vaikeammalta, kun huomaa konkreettisesti jonkun vaatekappaleen jäävän pieneksi. Minua on helpottanut se ajatus, että kaapissani odottaa minua lukuisat housut, jotka kertovat, kun painoni on oikea. Nämä housut ovat ajalta, jolloin olin terve, voin hyvin ja olin tyytyväinen kroppaani. Ne toimikoot mittareina minun biologisesta painostani.

Otin toissa viikonlooppuna jo ison harppauksen kohti uuden, muodokkaamman vartalon hyväksymistä sovittelemalla hieman vanhoja farkkujani. Vielä tyhjää tilaa jäi sen verran, että vaaka ei todellakaan ole minulle valehdellut, vaan on kertonut totuutta siitä, missä painoni suhteen mennään: vielä on kiloja tavoitteeseen. Viime viikonloppuna otin uuden askeleen kohti muuttuvan vartalon hyväksymistä uskaltautumalla vetämään jalkaani farkkulenggingsit ja mitä tapahtuikaan: ne istuivat juuri eikä melkein. Hetken aikaa tuijotin kauhuissani muotojani mukailevia housuja, mutta päätin heittää kauhistelut menemään: näyttävät vaan hyviltä, kun eivät lökötä päällä! Vielä jokin hetki sitten - ja myönnän että hieman vieläkin - anorektikko-minä sai valtavaa tyydytystä siitä, että farkut lököttivät ja suorastaa putosivat jalastani. Mutta ei enää, ainakaan lähellekään samoissa määrin. Nyt haluan oikeasti niiden näyttävän hyvältä :)

Myös riippuvuus kokolapussa olevaan merkintään saa loppua nyt! Se, mitä kokolapussa lukee ei ole olennaisinta vaan se, miltä vaate päällä näyttää. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä farkkujeni tuumakokoa, eikä se heitä kiinnostakaan. Miksi siis itse murehtisin siitä? Varsinkin kun koot vaihtelevat niin paljon riippuen siitä,  minkä merkkinen vaate on ja missä se on valmistettu. Joten tästä lähtien unohtakaamme kokolaput ja keskitytään olennaiseen - ulkonäköön. Tässä asiassa saa olla pinnallinen :) Ja samaisella viime viikonlopun vaatekaappireissullani lensivät kirpparipinoon kevättä varten ostetut pinkit farkut: eihän naisen päälle kuulu lastenvaateosastolta ostetut housut. Vaikka äiti minua housuja ostaessani varoittelikin, uskoin olevani niissä mitoissa vielä pitkään, mutta toisin kävi. Housut ovat nyt pienet, joten nyt vaan uusia metsästämään - ja tällä kertaa ihan sieltä aikuisten naisten vaateosastolta. Eli siinä mielessä kokolapulla on väliä; koon tulee olla tuumina tai kokonumeroina, ei senttimetreinä!

Pidän myös sitä askeleena kohti normaalipainoisen vartalon hyväksymistä, että uskallan käyttää istuvia vaatteita. Kasvavan takamuksen myötä en halua alkaa häpeämään vartaloani peittämällä sitä isoihin, kaapumaisiin vaatteisiin, vaan haluan silti käyttää istuvia ja juuri oikeankokoisia vaatteita. Vaikka itseäni muutos kauhistuttaa, tiedän jokaisen terveen ihmisen olevan sitä mieltä, että muutosta on tapahtumassa ja ainoastaan parempaan suuntaan. Oman anorektisen mielen on kohteliaisuuksia vielä vaikeaa ottaa vastaan, mutta terve puoleni yrittää jo pinnistellä kovasti sanaa kiitos ja hymyillä päälle.

Muotimaailma ei kuitenkaan tee meille oman vartalon hyväksymistä helpoksi. Kaikki lehdet täyttyvät näin kevään tullen toinen toistaan ihanammista vaatteista, mutta mitä se myös tuokaan mukanaan: toinen toistaan laihempia mallivartaloita. Niin ihanalta kuin tuntuukin selailla muotikuvastoja ja nettivaatekauppojen valikoimia, ottaa se koville, mitä oman vartalon hyväksymiseen tulee. Välillä tuntuu, että monet vaatteet on valmistettu kaikkea muuta kuin tavallisen vartalon omaaville, vaan jokaisen pitäisi omistaa hoikat kilometrisääret, jotta housut istuisivat. Joten pientä itsesuojeluvaistoa tässä vaiheessa tulee vielä omata, ja jättää liika muotikuvien katselu vähemmälle. Parasta vaan kävellä itse vaatekauppaan ja katsoa, mikä näyttää parhaalta oman itsensä päällä :)

Ja yksi asia, missä voi kuitenkin lepuuttaa silmiään lehtien sivuilla on kengät. Niitä ei ole oman vartalon muokkautuminen juuri estänyt ostelemasta, minkä olen kyllä käyttänyt hyväksi! Joten näin aluksi, voisinkin käyttää energiani kevät- ja kesäkenkien haalimiseen - niitä kuin ei koskaa voi olla liikaa ;) Varsinkin korkokenkiä rakastavana ihmisenä, minulla ei ole mitään tätä asiaa vastaan!

<3: Laura

Aurinkoinen sunnuntai

Päiväni alkoi tavalliseen tapaan aamupalalla, jonka jälkeen jouduin tavanomaisen puolituntiseni yleisissä tiloissa viettämään. Tämän jälkeen suuntasinkin heti huoneeseeni, kokosin lehtikavalkadini kasaan ja uppouduin niihin venyttelyn lomassa. Sillä varsinaista liikuntaa en saa harrastaa, koitan huoltaa kehoani edes venyttelemällä, mikä tuntuikin tällä kertaa olevan todella tarpeen: lihakseni olivat ihan jumissa. Olen ollut jopa hieman laiska venyttelyn suhteen, mutta nyt täytyy ottaa itseä ihan niskasta kiinni asian suhteen!

Venyttelyn jälkeen suuntasin ulos. Ulkona alkoi juuri paistaa aivan ihanasti aurinko, joten oli aivan ihanaa kävellä hyvässä säässä nautiskellen ulkoilmasta. Pyrin tietoisesti hidastamaan askellustani, sillä sain juuri viimeksi eilen äidiltäni palautetta siitä, kuinka vauhtini on vieläkin selvästi sairauden saneleman vauhdikasta. Kävimme eilen nimittäin yhdessä kävelyllä, kun äiti kävi minua katsomassa. Otin kameran mukaan ulkoilulleni, mikä luonnollisesti hieman hidasti tahtiani, enkä kävellyt kuin henkeni hädässä.

Lounaan jälkeen isäni tuli minua osastolta hakemaan, ja jälleen alkoi minuuttien laskeminen siihen, että pääsisin kotiin. On ihan uskomatonta, miten pitkältä matka voikaan tuntua, kun odottaa jotakin niin kovasti! Siellä se koti kuitenkin oli tallella ja kotiovesta sisään astuessani olin niin onnellinen, kun vaan ihminen voi onnellinen olla :) Vihdoinkin se hetki, jonka avulla olen viikon osastolla jaksanut sinnitellä.




Kokosimmekin heti poikaystäväni kanssa mahtavan laiskanlinnan kaikista tyynyistämme sänkyymme ja rupesimme katsomaan koneelta uudeksi suosikiksemme noussutta sarjaa nimeltä Smash, joka perustuu musikaalien maailmaan. Oli ihanaa vaan makoilla sängyssä ja nauttia olosta. Olin juuri osastolla syönyt, joten ei ollut lainkaan sitä inhottavaa painetta ruveta järjestelemään ruokailuja. Minulla oli hyvä ja täysi olo, eikä nälän tunne vaivannut lainkaan. Tällöin pystyn olemaan oma iloinen itseni, eikä sairaus puske lainkaan päätään esiin. Kun välipala-aika tuli, jouduin leivoksen sijaan tyytymään jäätelöön, mutta mikäs siinä, hyvältä sekin maistui! :) Poikaystäväni oli pitkään venyneen illan vuoksi niin väsynyt, etten hänestä kahvilaseuraa itselleni saanut.

Otin rohkean harppauksen kohti tervettä ajattelumaailmaa kaivamalla lempifarkkuni kaapista esiin ja uskaltautumaan sovittelemaan niitä. Pelkäsin valtavasti, miltä minusta tuntuisi, kun farkut jalkaan vetäisin. Istuisivatko ne nyt jo minulle täydellisesti? Silloinhan olisin jo nyt siinä painossa, kun terveenä ollessani olin, vaikka vaaka näyttää vielä aivan muuta! Päätin kuitenkin, että nyt  on pakko kohdata ne pahimmat pelot ja uskaltautua kokeilemaan farkkuja. Ne kertoisivat armottoman totuuden nykyisestä painostani. Huomasin selvää muutosta tapahtuneen, sitten viimekokeilun: farkut olivat selvästi kutistuneet ;) Mutta paniikin ja ahdistuksen sijaan yritin ottaa tämän hyvillä mielin vastaan: kohta minulla olisi käytössäni taas vino pino "uusia" vaatteita :) Ja olivathan ne vieläkin hieman löysän oloiset, ei siitä pääse mihinkään... Eli tavoitteeseen on kuin onkin vielä hieman matkaa!                   

Poikaystäväni näkemisen ohessa päivän kohokohdaksi nousi luonnollisesti rakkaan Julpurini näkeminen. Äiti toi pikkuisen karvaturrin meidän luoksemme ja pari tuntia ihanuus meidän seurassamme ehtikin olla. Voisin niin ottaa sen tänne mukaani ja asettaa hänen koppansa sänkyni viereen. Olisi mahtavaa nähdä se riemu, kun se juoksentelisi täällä pitkää käytävää päästä päähän :D

Sen sijaan, että olisimme kokkailleet yhdessä poikaystäväni kanssa, sain minä vain nauttia olostani, kun hän meille ruokaa laittoi. Tarjolla oli kunnon naudanlihapihvit lämpimillä kasviksilla (hänellä tosin lohkoperunoiden kera) ja valkoviini-herkkusieni -kastiketta, nams! Päästin tosiaan sen kulinaristin itsessäni valloilleen ja yritin unohtaa kaikki kalorien laskemiset ja vertailut osastolla päivällisenä olleeseen keittoon. Niin onnellinen kotonaolosta olin, etten halunnut antaa anoreksian äänelle mitään mahdollisuutta alkaa lietsoa ahdistuksen tunteita esiin, vaan nautin hetkestä täysin siemauksin! Oli muuten varmaan ensimmäinen kerta, kun kahdestaan ruokapöydän ääressä aterioimme - kummasti se ruokailu on aina tapahtunut sohvan puolella ja tv:n äärellä :D

Mutta kaikin puolin täydellinen päivä <3  Ainoa mikä jäi hieman harmittamaan oli se, että en ehtinyt ystäviäni tapaamaan. Yksi parhaista ystävistänikin kun tuli pitkästä aikaa Oulusta asti Riihimäelle, mutta ensi kerralla sitten :) Iltapalalle poikaystäväni minut sitten tänne osastolle takaisin toi. Olisin niin halunnut jäädä kotiin, mutta hyvä merkkihän se vaan on, että kotiin jääminen olisi tuntunut hyvältä. Minut valtasi oikeasti sellainen tunne, että voisin pikku hiljaa jo pärjätäkin kotona. Painonnostaminen kotioloissa voisi olla tässä vaiheessa vielä liian suuri haaste minulle, joten sen aikaa minun on sinniteltävä vielä osastolla. Mutta kun painon olen normaaliin saanut, uskon todella, että nyt olen vihdoin valmis sen myös normaalissa pitämään. Niin hyvältä ja varmalta minusta kotona tuntui :)

Laura

Kun mieli tekee tepposet

Anorektikon mieli on monimutkainen asia. Se on täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä yhtälöitä, joita terveen ihmisen on mahdotonta ymmärtää. Anorektikko pystyy mielessään vääntämään muille aivan yksinkertaisista ja yksiselitteisistä asioista itselleen pelkoja sekä ahdistuksen aiheita.

Yksi esimerkki tällaisista asioista ovat muiden korviin kohteliaisuuksilta kuulostavat sanat: "näytätpä hyvältä" tai "voi kun näytät jo niin paljon terveemmältä". Anorektikolle tämä voi olla kamalinta, mitä hän voisi kuvitellakaan kuulevansa. Hän kääntää yksinkertaisesti, vain ja ainoastaan kohteliaisuuksiksi tarkoitetut lausahdukset, mitä kauheimmiksi loukkauksiksi - ja ne tuntuvat syvällä ja kovaa. Anorektikko ei kuule sanoissa mitään positiivista. Se sijaan hänen korvissaan alkaa toitottaa anoreksian ääni: "oletpa lihonnut".

Hyvä esimerkki tästä on yli 80-vuotiaan pappani minulle lausumat sanat. Hän yrittää niin kovasti ymmärtää sairauttani ja olla kaikin mahdollisin tavoin tukenani. Joka kerta kun tapaamme kommentoi hän tavalla tai toisella painoani. Kun painoni ollessa alhaisimmillaan ja mieli sairaimmillaan, hykertelee anorektikko sisälläni, kun pappa sanoo niin kovasti toivovansa, että saisin painoa lisää ja vahvistuisin. Mutta miten käykään, kun tapaamme taas, jolloin olen ollut osastojaksolla ja saanut vihdoin hilattua painoani ylöspäin. Heti ensimmäiset sanat hänen suustaan ovat: "ihanaa kun olet saanut vähän lihaa luiden päälle". Lauseen taakse kätkeytyy valtava määrä vilpittömyyttä ja onnea siitä, että olen paremmassa kunnossa. Kaikesta tästä huolimatta kytkeytyy päässäni anorektinen ajattelukanava päälle ja kuulen jälleen ne sanat: "olet lihonnut".

Kehujen kääntäminen mielessä haukuiksi on vain murto-osa niistä tepposista, joita anoreksia sairastuneen mielelle teettää. Pelot ja kummalliset uskomukset liittyen ruokaan ulottuvat määrällään äärettömyyksiin. Loppua ei näy, kun anorektikko alkaa listata pelkojaan tiettyjä ruoka-aineita kohtaan tai uskomuksiaan liittyen ruokaan, joihin hän uskoo kuin uskovainen Raamatun sanaan. Kaikesta käsittämättömyydestään huolimatta nämä pelot ja uskomukset ovat anorektikolle todellisia. Ajattelu on pakonomaista, eivätkä pakonomaiset ja piinaavat ajatukset jätä hetkeksikään sairastunutta rauhaan. Niiden perusteella anorektikko toimii ja joutuu anorektisen kehän kiertämäksi yhä pahemmin ja pahemmin. Mitä syvemmällä sairauden syöväreissä anorektikko on, sitä pahempaa kehää ajatukset myöskin kulkevat. Samalla vaikeutuu päätösten teko ja mieli jankkaa paikallaan. Vähitellen pakonomaisuus alkaa näkyä valitettavasti myös ulospäin pakkoajatusten ja erilaisten pelkojen vaikuttaessa voimakkaasti anorektikon käytökseen. Itselleni valitettavan tuttuja ovat ruokailuun liittyvät pakkotoiminnot ja rituaalit, joita ilman syöminen on mahdotonta. Kaiken punnitseminen ja mittaaminen, sekä ruokien syöminen tietyssä järjestyksessä ja tietyllä tavalla, ovat tyypillisiä esimerkkejä anorektikoille ominaisista pakkotoiminnoista - niin kamalta kuin tuo sana kuulostaakin.

Uskomukset siitä, että kaikki ruoka jää sisälle painoksesi, tai se kuinka rasva imeytyy iholta sisällesi ja kertyyt vähitellen ylimääräisiksi kiloiksi, ovat vain muutamia esimerkkejä anorektisen mielen ihmeellisyyksistä. Sairauden painaessa niskaan katoaa suhteellisuuden taju täysin. Itse muistan arponeeni sen välillä laittaako leivän päälle kokonainen viipale kurkkua, vai pitäisikö sittenkin tyytyä vain puolikkaaseen. Miltä tällainen terveen ihmisen silmissä näyttääkään? Viimeisin kummallisuus, jonka sain omassa mielessäni väännettyä anorektiselle taajuudelle oli eräs ajatus vaakakatastrofiin liittyen. Yhtäkkiä ennen eilistä punnitusta mieleeni nousi aivan järjetön pelko siitä, että mitä jos paristot vaa`assa ovat olleet hiipumaan päin jo pitemmän aikaa? Mitä jos lukema on sen vuoksi ollut koko ajan niin alhainen ja näyttääkin todellisen lukeman nyt tuoreilla paristoilla? Mitä jos se todellin lukema onkin kiloja korkeampi kuin edelliset lukemat? Sain muodostettua utopistisilla kuvitelmillani valtavan anhdistuksen itselleni, vaikka nyt pystyn jo ymmärtämään, kuinka anoreksia vei mieltäni taas ja kovaa.

Mutta mikäs muukaan tällaisista ajatuksista eroon pääsemisessä auttaa, kuin painonnousu ja ravitsemustilan korjaus. Pakonomaiset ajatukset kun nimittäin alkavat muodostua vähitellen pään sisällä, kun aivot eivät enää saa tarvitsemiaan ravintoaineita. Itse tunnistan tämän todeksi täysin. Aina kun painoni on vähitellen pudonnut ja pudonnut, menevät ajatukset taas niille väärille urille ja alkavat muuttua pakonomaisiksi: oravanpyörä on jälleen valmis pyörimään. Ja kun omille peloille ja anorektisille ajatuksille antaa sen kuuluisan pikkusormen, se todellakin vie koko käden. Onneksi näistä ajatuksista voi oikeasti päästä eroon painonnousun myötä, jolloin ajatuksen on mahdollista kääntyä taas oikeille urille. Itse koen olevani sairauteni päihittämisessä jo sen verran pitkällä, että olen päässyt lukuisista peloista ja vääristyneistä ajattelumalleista eroon - ja takaisin niitä en todellakaan halua. Muistissani on myös se mielen taspaino, joka minulla vallitsi saavutettuani viimetalvisen osastojakson aikana normaalipainon. Ajatus kulki taas ja vapautui vähitellen vääristyneistä uskomuksista. Samalla myös pelot saivat kyytiä.

Tällaista olotilaa ja mielenrauhaa tavoitellessa siis!

Laura 

Kaunis nainen

Kauneus on katsojan silmissä - niinhän sitä sanotaan. Toinen pitää tummista, toinen vaaleista. Toisen silmää miellyttää enemmän hoikka, toista taas kurvikas. Mutta kun puhutaan kauneudesta anorektikon silmin, ajatellaan monesti, että naisen kauneus kulminoituu painoon. Milloin nainen on siis minun mielestäni kauneimmillaan?

Kun kauneudesta puhutaan, liittyy siihen oikeasti paljon muutakin kuin paino. Tosiasiassa naisen paino tai vartalonmalli on vain murto-osa naisen ulkonäköä ja sitä kautta kauneutta. Jos painosta kuitenkin puhutaan, on terveessä painossa oleva nainen mielestäni nainen kauneimmillaan. Heistä uhkuu terveyttä ja elinvoimaa, toisin kuin riutuneesta ja aliravitusta kehosta. Mielestäni kaunis nainen on hymyilevä, positiivisuutta ja iloa ympärilleen levittävä nainen. Nainen, joka on luonteeltaan niin hurmaava, että se välittyy myös hänen ulkoiseen olemukseensa, on kaunis. Tällöin nainen on myös itsevarma ja itsevarmat ihmiset kantavat itsensä hyvin. Oli vartaloltaan päärynä, omena, tiimalasi tai ihan jotain muuta se, että on sinut itsensä kanssa on tärkeintä. Se on jo itsessään eräänlaista kauneutta.

                                                       

Kauneus liittyy mielestäni siis paljon enemmän persoonaan, kuin johonkin tiettyyn fyysiseen ominaisuuteen. Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö ihannoisi paksuja pitkiä hiuksia, virheetöntä ihoa, kauniita kasvonpiirteitä ja urheilullista vartaloa, mutta enemmän kyse on kokonaisuudesta, kuin Barbie-tyylisestä täydellisen naisen illuusiosta.

Ja ulkonäköön liittyvät luonnollisesti suuresti vaatteet. Pukeutuminen, sillähän vasta ihmeitä saakin aikaan! Itse rakastan vaatteita ja pidän siitä, että saan panostaa pukeutumiseen. Tosin verkkareissa kaupungilla liikkuminen ei sekään ole minulle ongelma :D Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse panostaa pukeutumiseen, mikäli ei sitä itselleen tärkeäksi tunne. Vaatteilla voi tuoda esiin itsestään mitä erilaisempia asioita. Sillä voi tuoda esiin tiedon hippusia omasta persoonastaan aivan ventovieraillekin ihmisille. Kauniilla vaatteilla voi tuntea olonsakin kauniiksi. Vaatteilla voi myös muokata vartaloaan, luoda erilaisia illuusioita. On olemassa mitä erilaisempia ohjeita siitä, kuinka oppia käyttämään omaa vartaloaan imartelevia vaatteita. Mutta toisaalta, eihän näistäkään tarvitse välittää! Kukin pukeutuu tavallaan. Pääasia on, että naisella on itsevarma olo vaatteissaan ja tuntee olonsa niissä mukavaksi.

                                                    

Tiedättekö tv-ohjelman Nätti nakuna? Siinä on mielestäni aivan mahtava idea verrattuna muihin muodonmuutoksista kertoviin tosi-tv -ohjelmiin. Siinä opetetaan naisia olemaan sinut oman vartalonsa kanssa, ilman laihdutusta tai esimerkiksi kauneuskirurgisia operaatioita. Siinä autetaan naisia löytämään parhaat puolet omasta vartalostaan ja rakastamaan omaa kroppaansa. Ohjelmasta huomaa todella sen, kuinka vääristynyt kehonkuva monella naisella on, se on ihan uskomatonta! Ohjelmassa laitetaan riviin erikokoisia naisia, joiden joukkoon ohjelman "muuttujan" tulee itsensä sijoittaa. Ja lähes poikkeuksetta, mitä sivu silmällä ohjelmaa nyt olen seurannut, nainen arvioi itsensä isommaksi kuin todellisuudessa on. On surullista, kuinka moni nainen tuntee olonsa epämukavaksi omassa kehossaan, sen sijaan, että rakastaisi sitä ja nauttisi siitä täysin siemauksin.

Omat kauneusihanteeni eivät siis liity vain painoon, kuten alussa jo kuvasinkin, vaikka sairauteni vuoksi näin voisikin kuvitella. En ihannoi sitä luurangonlaihaa vartaloa, vaikka oma mieleni onkin oman painoni suhteen ihan solmussa ja vääristynyt. Moni onkin kysynyt minuilta, mitä ajattelen muista ihmisistä ja heidän painoistaan. Jopa kaverini kysyivät minulta kerran, pidänkö heitä lihavina? Olin aivan ymmälläni: en todellakaan! Liikkuessani yhdessä ystävieni kanssa tai lähtiessämme vaikkapa viihteelle, tunsin laihimmilla ollessani suurta alemmuuden tunnetta heidän seurassaan. Silloin minuun iskostui ja kovaa se, että olen todella joukosta erottuva, enkä suinkaan positiivisella tavalla. Ajattelin, ettei kukaan vilkaisisikaan minuun baarissa, tällaiseen pikkutytön vartalon omaavaan "naiseen".

Muutenkin aliaravittu keho on kaikkea muuta kuin kaunis. Sen lisäksi, että luut paistavat, kasvosi näyttävät "kireiltä", sillä poskesi ovat niin kuopalla, putoavat sinulta hiukset ja iho on kuin kuiva hilseilevä korppu. Lisäksi voi käydä niin kuin minulle kävi, että kauniiden hyvin hoidettujen käsien sijaan saatkin kuivat, täynnä haavoja olevat kädet. Suonesi paistavat olemattoman ravakerroksen vuoksi ihosi läpi. Tämäkö kaunista? Tuskin! Myöskään hampaat eivät elä syömishäiriöisillä kukoistuskauttaan. Sen lisäksi, että oksentelu tuhoaa hampaat, voi myös kalsiumin vähäinen saanti aiheuttaa luuston heikkenemistä myös hammasluuhun. Itse koin tämän, kun hampaani mureni ilman minkään kovan pureskelua.  Entäpä turvotukset? Onko se kaunis näky, kun jalkasi, vatsasi ja kasvosi turpoavat proteniin puutoksesta? Ei, ei ole.

Kukaan ei ole tullut minulle vielä sanomaan sairausaikanani, että nyätät kauniimmalta, kuin silloin normaalipainoisena. Sen sijaan minulle on sanottu suoraan, että näytän rumalta laihana. Sen sijaan joka kerta, kun olen saanut lisää painoa, olen saanut kehuja ulkonäöstäni. Anorektikolle nämä sanat usein kuulostavat siltä, että "oletpa lihonnut", mutta terve puoli ymmärtää asian todellisen laidan. Äitinikin usein sanoi miettineensä, mitä muut minusta ajattelevat, kun liikuin hänen kanssaan kaupungilla ollessani laihimmillani. Vaikka itse en sitä ole huomannut, sanoo hän huomanneensa ihmisten katseet. Äidin mukaan se on sekoitus ihmetystä, huolta ja pelkoa siitä, että tuolla tytöllä ei kaikki ole hyvin. Katseet eivät suinkaan ole kateellisia, ihannoivia katseita.

Hullunkurisinta tässä on, että vaikka pelkään suunnattomasti painnousua ja sairas puoli minussa haluaa pitää kiinni luurankomaisesta kehosta, muistan olleeni sinut vartaloni kanssa kun olin terve ja normaalipainoinen. Tällöin pidin vartaloani sopusuhtaisena, urheilullisena ja juuri minulle sopivana. Toki minullakin oli inhokkipaikkani ja epävarmuuteni kroppani suhteen, mutta pääasiassa olin tyytyväinen. Silloin olin myös luonteeltani oma itseni, rauhallinen ja hymyileväinen. Onneksi muistan vielä nämä tunteet, sillä ilman sitä muistikuvaa, en uskaltaisi kurottautua sitä kohden enää. Haluan olla sinut itseni kanssa - silloin olen onnellinen ja kaunis.

Kaikki ovat kauniita omalla tavallaan, tarkoitti se sitten ulkonäköä tai luonnetta - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Ulkonäkö, luonne, persoona ja tyyli luovat kokonaisuuden, joka muodostaa kauniin ihmisen. 

Laura

P.s. Oma kuvani on otettu minusta, kun olen saavuttanut Helsingissä ollessani normaalipainon. Muistan olleeni onnellinen ja fyysisesti voin hyvin. Kuvia laihuudesta en halunnut lisätä, sillä kaikki me tiedämme ilman niitäkin, minkä näköistä se voi kauheimmillaan olla, enkä halunnut tuoda blogiini sellaisia kuvia.