Hetken tunnelmia

Takana on lähes neljä päivää pois osastolta, mutta nyt olen jälleen täällä. Olen niin onnellinen edeltävistä päivistä. Tuntui ihan hirveältä jälleeen palata osastolle, tänne sääntöjen ja rajotusten maailmaan, kun kotona oli niin hyvä olla. Tai oikeastaan normaalissa elinympäristössä, sillä enhän minä kotijaksoani läheskään kokonaan kotona viettänyt. Takana on ihanaa rentoutumista ja oleskelua kotona, pääsiäisristeily Tallinnaan sekä tänään ihana päivä osittain kotona ja osittain ystävien kanssa vietettynä. Poikaystäväni toi minut juuri tänne takaisin ja totesimme yhdessä, että voimme alkaa molemmat olla melko luottavaisin mielin. Niin hienosti kotijaksoni onnistui, että haluamme uskoa siihen, että muutokset ajattelumaailmassani alkavat olla pysyvämpiä kuin koskaan. Vielä on paljon työstettävääkin, mutta niin paljon kehitystä tapahtuu jatkuvasti, että luotto tulevaa kohtaan on molemmilla kova. Haluan niin valtavasti, että loman jälkeinen punnitus, joka tulee olemaan joko huomenna tai tiistaina, kertoo omaa kieltään onnistumisestani. Toivon todella - tosin senkin pelon kera, että paino on noussut hurjasti - että se ei todellakaan olisi laskenut. Haluan, että voin osoittaa kaikille, että olen suoriutunut ruokailuistani niin, että painoni on pysynyt, tai ennemminkin hieman noussut.

Tänään noudatin kyllä täysin torstaina laatimaani tavoitetta rauhoittumisen suhteen. Päivä onkin mennyt aika lailla toipuessa risteilystä, enkä ole yrittänyt väkisin pakottaa itseäni liikkeelle. Minulla oli suunnitelmissa tehdä pieni lihaskuntojumppa kotona, mutta sekin jäi nyt väliin. Kunnon reipasta kävelylenkkiäkään en tehnyt, vaan kävelimme yhdessä poikaystäväni kanssa puolen kilometrin matkan läheiselle Abc:lle, mikä jäi päivän ainoaksi liikuntasuoritukseksi. Mutta ehkä hyvä näin. Minun on pakko oppia kohtaamaan ahdistukseni ja vaikeat tunteeni, joita liikkumattomuus minussa herättää. Se on yksi suuri osa anoreksian paranemisprosessia, että uskaltaudun hellittämään pakkoliikunta-ajatuksestani. Viikkoon saa aivan hyvin mahtua myös sellaisia päiviä, jolloin ei liikahda kotoaan mihinkään ja silti saa ja tulee syödä aivan tavallisesti. Luonnollisesti liikkumattomuus on hieman jäänyt kalvamaan mieltäni, mutta parempi näin. Ehkä huomenna minusta ei tunnu enää yhtään näin vaikealta.

Abc:llä käynnin jälkeen ja lounaan syötyämme suuntasimme poikaystäväni kanssa Makuuniin tarkoituksena vuokrata leffa koko kaveriporukallemme. Tarkoituksena oli mennä ystäväpariskuntamme luo katsomaan elokuvaa saman porukan voimin, jolla myös risteilyllä olimme. Elokuvan valinta ei ollutkaan mikään helppo juttu, sillä minä ja poikaystäväni olimme nähneet melkein kaikki uutuudet (tosin minä vaan osin, sillä nukahdan aivan liian usein kesken elokuvan:D), ja jokaisella oli luonnollisestikin omat mielipiteensä elokuvasta. Osalle kotimaiset elokuvat olivat ehdoton ei, osalle taas kauhu. Ja koska joukossa oli sekä tyttöjä ja poikia, jakoi sekin mielipiteitä kovasti. Mutta ajattelimme, että pääasia kuitenkin olisi yhdessä vietetty mukava aika, eikä elokuvalla niin olisi väliä, joten valitsimme ehkäpä enemmän tyttöjen makuun olevan Heartbreaker-nimisen elokuvan. Perus romanttinen komedia:)

On todella harvinaista, että pääsemme nykyään viettämään aikaa yhdessä ystävieni kanssa tällä tavalla, sillä kaikki olemme levittäytyneet ympäri Suomea. Mutta nyt pääsiäislomat mahdollistivat sen, että saimme koko porukan kasaan ja saimme oikein kunnolla nauttia toistemme seurasta. Oli mukavaa kokoontua vielä tänäänkin. Kun pojat keskittyivät ennen elokuvaa änärin pelaamiseen pleikalla, me tytöt sulkeuduimme toiseen huoneeseen juttelemaan läpi kaikki tyttöjen jutut:) Ja niin mukavaa oli päästä parhaiden ystävien kanssa pitkästä aikaa kunnolla juttelemaan. Ja mikä parasta, minun oli niin hyvä olla. Koko loman ajan tiettyjä ruokailuun liittyviä haasteita lukuunottamatta, minun oli niin hyvä olla ja ennen kaikkea minusta tuntui siltä, kuin olisin taas yksi heistä. Mikään ei pyörinytkään minun sairauteni ympärillä, emmekä edenneet sen ehdoilla, vaan minä mukauduin muiden menemisiin. Ja saatoin itsekin unohtaa tämän kaiken ja keskittyä niihin oikeasti mukaviin asioihin. Kaikki oli kuin ennen vanhaa tyttöjen kesken:)

Paluu sairauteni mukanaan tuomaan arkeen  keskeytti kuitenkin mukavan illan, kun meidän piti lähteä ajelemaan tänne Hämeenlinnaan muiden vielä jatkaessa iltaa. Ja kovin pahalta tuntui taas ajatus siitä, että joutuisin pois omasta kodista rakkaan luota - sieltä minne oikeasti kuuluisin. On kummallista miten ikävä kotiin voi iskeä heti, vaikka olen vasta hetken ollut osastolla. Mutta onneksi pääsen jo parin yön jälkeen taas kotiin. Toivon kovasti, että vihdoin alkaa olla se aika käsillä, kun raskain työ osastolla on nyt tehty ja voin alkaa pidempien lomien kautta kotiutumaan. Sitten alkaa oma kamppailunsa kotona, mutta alan olla jo valmis kohtaamaan sen haasteen. Tällaisissa tunnelmissa nyt siis taas täällä osastolla. Huomenna ajattelin palata ajassa taaksepäin mukaviin muistoihin ja tunnelmoida hieman risteilymme parissa sekä myöhemmin koota yhteen taas kotijakson onnistumiset ja heikot kohdat. Joten niitä luvassa siis huomenna:)

<3:Laura