Arkielämän kuntoilua kera rentoutushetkien

Vaunulenkit, Juliuksen ulkoilutus, haravointi, imurointi, Justuksen kanniskelu, venkoilevan Justuksen sylissäpito, lattioiden luuttuaminen, terassilautojen hiominen, rattaiden kasailu ja autoon nostelu, turvakaukalon kanniskelu käsilaukun tapaan, kauppakassien raahaus, alituinen pyykkien ripustelu liian korkealla olevalle narulle, Justuksen hyppyyttäminen, kyykistely ylös alas Justusta lattialta nostaessa tai sinne laskiessa.

Auringonottoa terassilla, kahvihetki ystävän kanssa, hyvä leffa omien poikien kainalossa, lemppari blogien lukemista, ristikkovihkoon syventymistä, kirjan ahmimista sohvan nurkassa, suklaata kera hyvän lehden.

Kirjoitin viime viikon keskiviikkona kuntosaliharjoittelun aloittamisesta sekä muutenkin tämän hetkisestä suhteestani liikuntaan. Mutta jos miettii elämää kokonaisuudessaan, on tuo oikeastaan hyvin mitätön osa suurempaa aktiivisuutta, mitä tavallinen arkeni pitääkään sisällään. Jos miettii tavallisten arkipäivien sisältöä itse kullakin, löytyy päivän varrelta varmasti puhaa jos jonkinmoista, joita ei edes tule ajatelleeksi hyötyliikunnan näkökulmasta. Itse havahduin hyötyliikunnan suureen määrään vasta sairastuttuani, kun yhtäkkiä elämästä pitikin rajata pois ei vain liikunta harrastuksena, vaan myös muu arjen kulutus. Ennen koko päivän kestävä shoppailu ei merkinnyt mitään, mutta yhtäkkiä se tarkoittikin aivan liian suurta kulutusta. Samanlainen oivallus tapahtui - hieman er inäkökulmasta tosin - raskausaikana, kun loppuraskaudesta kaikki fyysinen tekeminen joutui pannaan. Muuttolaatikoiden keskellä tunsin oloni varsin avuttomaksi, kun en saanut nostella tavaran tavaraa, siirrellä mitään tai edes puunata vaatekaapin hyllyjä. Vasta tuolloin kunnolla tajusin, kuinka pienistä osista arjen aktiivisuus todella koostuukaan, mutta kuinka suuren kokonaisuuden tuollainen pieni ja arkinen puuhastelu tietyllä tasolla lopulta muodostaakaan.

Eli sen sijaan, että käyttäisin aikaani kuntosalilla treenaamiseen, on minulle juurikin parasta treeniä tämä arkielämän kuntoilu - tajuan sen nyt paremmin kuin hyvin, kun vapaa-aikani on todella vähissä. Ehken unohda salilla käymistä kokonaan, mutta elän elämääni asettaen sen arkielämän treenin etusijalle. Treeni alkaa jo aamuyöstä, kun nostat unisen pojan sängyn pohjalta syömään ja jatkuu aamulla samoissa merkeissä. Kun on aika lähteä asioille ja pakkaat rattaat autoon ja kiikutat käsivarrellasi turvakaukaloa, tunnet todellakin ahertavasi omalla  kotikuntosalillasi. Kun Justukselle sattuu huono hetki, eikä mikään muu kuin kanniskelu ympäriinsä  supermiesasennossa tai sylissä hyppyyttäminen saa poikaa tyytyväiseksi, huutavat lihakset väistämättä jossain vaiheessa helpotusta itselleen. Jos aamulla herätessä tuntuvat lihakset jopa ranteita myöden kipeiltä, on takana luultavasti shoppailureissu, jolloin olet luovinut kaupassa ympäriinsä rattaita toisella kädellä ohjaillen ja toisella tavaroita kantaen. Tai oletpa saattanut ohjailla toisella kädellä rattaita ja pitänyt toisessa kädessä Juliuksen talutushihnasta kiinni. Kun yrität saada asuntoa kuntoon ja viuhdot menemään ympäriinsä samalla huolehtien Justuksen tyytyväisyydestä, tunnet kuinka puhti alkaa jossain vaiheessa väistämättä hiipua ja jalkojen ylösnosto sohvan nurkassa houkutella. Kun illalla kaadut sänkyyn olo on todella kuin liikuntasuorituksen jälkeen - ihanalla tapaa väsynyt.

Syy miksi aloin aiheesta kirjoittaa ja syy siihen, miksi minun täytyy huomioida tällainen todella hyvin, on se salakavala kulutus, mikä tästä kaikesta muodostuu. Kun vielä olen kuitenkin vasta toipumassa pitkästä sairaudesta ja painokin on vielä hieman alakanttiin tavoitteeseeni verrattuna, niin ei kulutus kokonaisuudessaan yksinkertaisesti saa nousta liian ylös. Mutta toisaalta alan olla selvästi valmis kaikkeen tähän. Itse asiassa todella valmis tähän kaikkeen - tähän normaaliin, terveen ihmisen elämään. Painoni on pienistä vaihteluista huolimatta ollut koko ajan noususuuntainen, energiaa riittää luonnollisen arkiväsymyksen kera ja ennen kaikkea nautin kaikesta puuhastelustani - mikään ei ole pakon sanelemaa. Kaikki tämä arjen aktiivisuus varmasti koulii minua siihen, kun aloitan jälleen työni reilun kuukauden päästä. Siihen mennessä kerätty joka ikinen voiman hippunen on tarpeen, kun tähän kaikkeen päälle lisätään vielä työmatkat sekä osittain melko fyysinenkin työ.

Mutta kaiken tämän keskellä on olemassa se toinenkin puoli arkeani - se puoli mikä tekee omalta osaltaan tämän kaiken mahdolliseksi. Fyysisen vointini lisäksi se asia, mikä tekee minut valmiiksi tähän, on minun kykyni antaa itselleni myös luvan levätä. Sairaus ei käytä aktiivista arkea hyväksi kulutusta lisätäkseen, vaan teen sen, mitä minun elämäntilanteeni minulta tällä hetkellä vaatii. Vaikka menoja riittää, kotona riittää puuhasteltavaa ja Justuksen kanssa energiaa kuluu, niin otan itselleni myös omat rentoutumishetkeni. Minulla ei ole ongelmaa istua kirja kädessä rauhassa sohvan nurkassa, lähteä hetkeksi rauhassa kahvittelemaan kahdestaan ystäväni kanssa, syventyä leffaa katsomaan tai maata terassilla aurinkoa ottamassa. Nautin myös siitä, kun aika ajoin kalenterini ammottaa tyhjyyttään. Tekemättömyys ja rentoutuminen eivät aiheuta minussa entisiä syyllisyyden tunteita, vaan pystyn nauttimaan joutilaista hetkistä ihan täysillä. Elämä ei ole suorittamista, vaan arjen soljumista eteenpäin normaaleine velvollisuuksineen, mutta myös omine rentoine hetkineen. Elämä on sisältöineen aikamoinen kokonaisuus. Kun sisältö on tasapainossa, on kaikki melkoisen hyvin :)

Millaisia mietteitä tämä teissä herättää? Oletteko koskaan pysähtyneet ajattelemaan arjen aktiivisuutta näin suuressa mittakaavassa vai merkitseekö ainoastaan varsinainen liikuntasuoritus mielestänne sitä oikeaa aktiivisuutta? Onko teidän vaikeaa antaa itsellenne levätä arjen kiireiden keskellä? Tuleeko toimettomista hetkistä syyllinen olo vai pystyttekö hyvillä mielin antamaan itsenne vain olla ja nauttia? Onko arjen puuhastelussa mukana suorittamisen makua ja vaikkapa sairauden sanelemaa pakkoa?

<3: Laura

Ihana muutostila - ajatuksia muuttuvasta kropasta

Vitonen rikki - painoprojekti edistyy! - postauksen jälkeen tulikin yhtäkkiä mieleen vaikka kuinka paljon asioita, joita aiheeseen liittyen haluan täällä blogissa käsitellä! Ja teidän toiveidenne myötä niitä tuli vielä entistä enemmän, joten päätimpä kirjoittaa projektiini liittyen useamman eri tekstin, käsitellen yhdessä postauksessa selvemmin yhtä ja samaa aihealuetta :) Ennen kuin paneudun tarkemmin itse painoon, on tässä hieman tämän hetkisiä ajatuksiani vartalostani, joka on kokenut jo varsin mieluisaa muutosprosessia viime kuukausien aikana :) Muutos on ollut mieluisa minulle nyt, mutta ennen se ei olisi sitä todellakaan ollut. Siksi aiheen pohtiminen minulle täysin toisesta näkökulmasta onkin kovin uutta ja mielenkiintoista!

Miltä muuttuva vartalo on tuntunut?

Pitkään en edes ajatellut vartaloni muutoksia. Olen elänyt niin hetkessä Justuksen kanssa, ettei oman vartalo peilailuille ole jäänyt juuri aikaa. Oikeastaan vasta painon noustua nelisen kiloa, havahduin yhtäkkiä siihen, että muutos on oikeasti todellinen. Siihen mennessä olin mennyt hyvän psyykkisen ja fyysisen fiiliksen mukaan eli kuulostellut ainoastaan omaa jaksamistani. En ollut pysähtynyt mallailemaan, mittailemaan ja peilailemaan kasvavan kauhun kera itsenäni, kuten aina ennen olen tehnyt. En ole koko aikana lietsonut muuttuvaan kroppaan liittyviä pelkoja, enkä siten ole antanut negatiivisille ajatuksille edes mahdollisuutta. Toki nämä kaikki ajatukset entisiin, ahdistaviin kokemuksiin liittyen olivat minulla aluksi mielessä - kukapa niitä voisi niin vain unohtaa. Olisin voinut joutua niiden valtaan, mutta jostain syystä oloni oli tällä kertaa positiivinen ja luottavainen. En oikein tiedä, mistä tuo luottamus omia hyväksymisen tunteita kohtaan kumpusi, mutta jo projektini alussa ne olivat vahvasti läsnä - eivätkä oikeastaan ole senkään jälkeen edes horjuneet.

Päivä päivältä, kun kroppani vahvistuu, vahvistuu minulla myös itseluottamus vartaloni suhteen. Kun lihaskuntoni kohenee, kohenee myös oman kehoni, sen äärirajojen hahmottaminen ja tunteminen. Se ei tunnu vain kuorelta, pakolliselta pahalta, vaan fyysisesti toimivalta kokonaisuudelta. Oikeastaan olenkin tietämättäni tainnut käydä vartalon muuttumiseen liittyvää hyväksymisprosessia koko ajan läpi sitä kautta, kuinka toimivaksi kokonaisuudeksi kroppani nykyään koen. On ollut ihan uskomatonta näiden hetki hetkeltä eteenpäin kituutettujen vuosien jälkeen huomata, kuinka paljon omalla kropalla on annettavaa. Se toimii niin kuin sen on tarkoitus toimia. Se jaksaa ja se väsyy. Väsymyksestä se palautuu normaalilla tavalla ja on jälleen valmis uuteen päivään. Jaksamisen tunne on näiden vuosien jälkeen jotain niin uskomatonta, etten siitä olisi enää ikinä valmis luopumaan. Saan koko ajan lisätsemppiä myös siitä, kuinka huomaan selviäväni yhä paremmin erilaisista arkielämän haasteista, jotka tarvitsevat fyysistä jaksamista. Jaksan puuhata kotiaskareiden parissa aina vaan paremmin ja paremmin: fyysiset työt eivät siirry automaattisesti Jarnolle, vaan myös minä kykenen taas itsekin niihin. Mikä olisikaan parempaa kiitosta tehdystä työstä parantumisen eteen, kuin kaikki konkreettiset arjessani näkyvät parannukset? Toki psyykkisestä hyvinvoinnista olen enemmän kuin kiitollinen, mutta myös fyysisyyden kautta tuleva positiivinen palaute minulle itselleni kertoo mitä parhaimmalla tavalla tämän hetkisestä voinnistani!

Ja vaikka fyysinen jaksaminen onkin päällimmäisenä mielessä, niin tottakai olen miettinyt painon normalisoitumisen positiivista vaikutusta mitä ulkonäköönikin tulee. Toki ulkonäkönikin minulle on tärkeä asia, vaikkei se olekaan kaikki kaikessa. En ole suinkaan antanut sairauden takertua muuttuvaan kroppaani, mutta terveelle minälleni olen siihen luvan antanut! Eli negatiivisessa mielessä en ole kroppaani tuijotellut peilistä, mutta positiivisessa mielessä olen ollut enemmän kuin tyytyväinen muuttuneeseen ulkonäkööni. Se, että näytän jaksavalta ja hyvävointiselta jo ihan kasvoiltani ja olemukseltani, on palkitsevaa. Mutta yhtä paljon nautin siitä, että kroppani alkaa näyttää taas aikuisen naisen tavalliselta kropalta ja ennen kaikkea terveeltä. Hyvä olo tuntuu, mutta se varmasti myös näkyy vartalostani, mikä on minulle todella tärkeää tällä hetkellä:)

Suhtautumiseni vartalooni ja olemiseni oman vartaloni kanssa on muuttunut Justuksen syntymän myötä aivan totaalisesti. Suhtautumiseni omaan vartalooni on ollut murrosiästä asti minulla todella haastava, vaikka kyse ei olekaan ollut painosta, vaan juurikin siitä naisellisuudesta. Nuoruuden kipuilujen jälkeen sairaus järisytti jo saavutettua tasapainoa ikävällä tavalla, ja kaikki saavutettu hyäksyntä katosi taivaan tuuliin. Nyt olen sen sijaan löytänyt sellaisen vapauden, mitä en ole ikinä ennen kokenut! Olen häpeillyt omaa vartaloani pukukopeilla vuosien ajan, ja ala-asteiältä peräisin ollut oman kropan peittely jäi vuosiksi päälle. Justuksen syntymä on hoitanut viimeistelyn noiden häpeän tunteiden hautaamisen suhteen, enkä koe enää häpeän tunteitani vaartalooni liittyen. Vaikkei kroppani ole täydellinen, niin tuskin se on yhtään sen huonompi, kuin niillä muillakaan pukukopin naisilla - sen tajuan nyt paremmin kuin hyvin. Erilainen se toki on, muttei yhtään sen huonompi.

Jo se, kuinka synnytyksen jälkeinen löllyvä pallomahani oli minusta lähinnä sympaattisella tavalla hassun näköinen, kertoo siitä, että elämäni ykkösprioriteetit ovat aivan jossain muualla kuin vartaloni ulkonäössä. Kroppani on valjastettu sille ominaiseen tehtävään- tehtävään, jolla on suuri merkitys Justuksen hyvinvoinnille, mikä on minulle tällä hetkellä aivan ensisijaisen tärkeää. Enkä nyt tarkoita vain imetystä, vaan minun  fyysisen hyvinvointini tärkeyttä, jotta pystyn ja jaksan huolehtia minulle rakkaimmasta asiasta tässä maailmassa. Toki osaltaan myös imettäminen on saanut minut astumaan aivan uudenlaiselle hyväksynnän tasolle ja vapauttanut minua valtavasti. Justuksen synnyttyä sulkeuduin aluksi tiiviisti toiseen huoneeseen imettämään, mutta jo jonkin ajan päästä aloin nähdä asian luonnolisena osana pienen lapsen äitinä olemista ja nykyistä elämääni - niin vapaana, etten enää kokenut tarvetta suojata itseäni ihan jokaisen katseilta. Vuosia ja vuosia minun suuri häpeän kohteeni vartalossani ei sitä yhtäkkiä enää olekaan - varsin vapauttavaa, sen voin kertoa!

Miltä muiden kommentit ulkonäköön liittyen tuntuvat?

Todella monelle on varmasti vaikea ottaa omaa ulkonäköä koskevat kehut todesta ja hyvillä mielin vastaan. Enkä tarkoita vaan syömishäiriötä sairastavia, vaan ihan meitä kaikkia. Syömishäiriötä sairastavalle ne saattavat olla se viimeisin asia, mitä haluaa kuulla, sillä sairas mieli kääntää kehut omissa korvissa sanoiksi "olet lihonnut" tai "etpä taida olla enää sairas". Muiden on taas ehkä muista syistä vaikea ottaa kehuja vastaan, uskoa niiden vilpittömyyttä, uskoa niihin itse. Minä taas olen huomannut, kuinka terve itserakkaus on minulla kohottanut päätään tässäkin asiassa. Jokaiseen kommenttiin olen vastannut iloisin mielin kiitos, sillä niin hyvältä nuo sanat ovat minusta tuntuneet. Nuo pienet sanat kuulostavat minun korvissani tällä hetkellä sanoilta: "olet selvästi parantumassa" sekä "näytät terveemmältä eli todella hyvältä". Sairaus ei käännä niitä miksikään muuksi, vaan kuulen ne juurikin niin, kuin ne sanat on tarkoitettu kuultaviksi :)

Kun sain kuulla läheisiltä ensimmäisiä kertoja siitä, kuinka alan näyttää hyvältä tajusin, että muutos oli oikeasti silmin nähtävä. Ja nuo kommentit tuntuivat vain ja ainoastaan mahtavilta! Jopa äidin kommentti äitienpäinä, että "näyttääpä tuo tunika kivalta päälläsi - nyt kun alat taas näyttää ihmiseltä" kirvoitti hyvät naurut ja hyvän mielen :) Koska läheiseni ovat seuranneet tätä kaikkea jo vuosia niin läheltä, näkevät he oikeasti vointini kohenemisen aivan erilaisin silmin kuin kukaan muu. Vuosia syömättömyyden kurimuksessa riutunut kroppani ja oksentelun kuivuttama kehoni kolmen vuoden takaa ovat varmasti syöpyneet heidän mieliinsä vahvemmin, kuin itse voin sitä kuvitellakaan. Tuohon muutoksen näkemiseen sekoittuu varmasti sellainen määrä huojennusta, etten voi sitä itse kunnolla tajutakaan samanlaisissa määrin!

Voi olla, että jonkun toisen mielestä en painon yhä noustessa näytäkään enää hyvältä - tämäkään ei ole mitenkään mahdoton ajatus. Voi olla, että nouseva painoni ja muuttuva kroppani kirvoittaa jonkun mielessä myös negatiivisia kommentteja. En voi olettaa, että kommentit tulisivat olemaan aina positiivisia. Niin ikävältä kuin ajatus tuollaisesta tuntuukin, haluan ajatella selviäväni siitä. En halua uskoa niiden aiheuttavan takapakkia, vaan vahvistavan entisestään vahvaa minäkuvaa ja itseluottamustani - uskoa, että olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Itse aionkin luottaa tässäkin asiassa läheisiini, omiin parantuviin ajatuksiini sekä numeraaliseen faktaan. Vaikka haluan saavuttaa senkin päivän, kun en oikeasti tiedä painoani - koska sen tietämiselle ei ole enää terveyteni kannalta merkitystä - tukeudun sitä ennen numeroon varmistaakseni sen, että paino nousee myös numeraalisesti tarpeeksi ylös.

Voi tulla päiviä, kun oma vartalo ei tunnukaan mieluisalta. Voi tulla päiviä, kun joudun oman silmän, kehonkuvani ja painoni ristituleen. Mutta siitä aion pitää huolen, että tavoitteeseen noustaan, vaikka joku osa alkaisikin minusta epäröidä. Nyt ei yhtään tunnu siltä, mutta ajatuksissani aion varautua kaikkeen, mikä on vain järkevää sairauden kuoppia vältellessäni. Tähän kaikkeen tulen varmasti saamaan tukea ja varmistusta läheisiltäni, jotka pystyvät katsomaan asiaa terveesti ja ulkopuolisen silmin - ajatellen minun parastani. Haluan luoda terveen suhteen omaan kroppaani hyväksyen sen epätäydellisyyden. Sellaista naista ei varmasti maailmassa olekaan, joka täysin tyytyväinen vartaloonsa olisi, mutta se ei estä olemasta sinut kroppansa kanssa ja rakastamasta sitä. Kriisipäiviä kropan suhteen tulee varmasti siinä missä huonoja hius- ja naamapäiviäkin. Myös vaatekriisit tulevat varmasti kirvoittamaan vielä monet ulkonäkökriisit, mutta ne ovat vain sitä tavallista elämää. Mutta tavallista elämää on myös se, että niistä kriiseistä päästään yli ilman, että aletaan heti käymään sotaa omaa itseä vastaan tuhoisin asein ja vielä tuhoisammin seurauksin.

Miten painon normalisoituminen on vaikuttanut pukeutumiseeni?

Sain kysymyksen liittyen siihen, että onko sairaus jossain vaiheessa vaikuttanut pukeutumiseeni tai rajoittanut sitä jotenkin. Itse en ole koskaan kokenut sellaista vaihetta, että olisin ollut kehoni kanssa niin hukassa, että olisin ostanut selvästi liian isoja vaatteita tajuamatta niiden oikeaa kokoa. Sen sijaan muistan alkuaikoina sairaalla tavalla jopa nauttineeni tiukkoihin vaatteisiin pukeutumisesta tai vanhojen farkkujeni käytöstä, jotka roikkuivat "ihanasti" jalassani. Farkut helpottivat sairaalla tavalla oloani: en olekaan osastosyömisestä huolimatta lihonnut valtavaksi. Samalla myös pyrin realisoimaan vanhojen vaatteiden avulla sitä, kuinka kroppani ei oikeasti ole sellainen, millaisena silmäni peilissä sen näkevät: vaikka kroppani näyttäisi minusta kuinka samanlaiselta kuin 15 kiloa painavampana, ei se sitä voi olla, jos vanhat housut putoavat jalasta. Eli paljon on päähäni tunteita mahtunut vuosien varrella myös vaatteisiin liittyen: sairaalloista mielihyvää isoksi jääneistä vaatteista sekä pakokauhua painon normalisoitumisen myötä pieneksi jäävien vaatteiden vuoksi, mutta myös surua rumalla tavalla roikkuvista vaatteista sekä iloa jälleen hyvin istuvien vaatteiden takia. Paljon tunteita laidasta laitaan - joskus jopa kaikki nuo yhden päivän sisällä.

Olenkin hakenut hyvää oloa mitä kroppaani tulee myös vaatteiden kautta - niin menneinä vuosina kuin tälläkin hetkellä. Jokaisella kerralla, kun painoni on noussut, olen hakenut motivaatiota ja helpotusta vaatteista. Siitä, että saan taas käyttää housuja, eikä aina tarvitse tyytyä leggingseihin. Näyttäisin taas vaatteissani aikuiselta naiselta, enkä liian isoissa vaatteissa liikkuvalta pikkutytöltä. Tällä hetkellä nautin hyvin istuvista vaatteista ja siitä, kun saan taas vähitellen koko vaatekaappini sisällön käyttööni. Näen siis muuttuvan vartaloni vain ja ainoastaan mahdollisuutena ja aukeavina ovina mitä pukeutumiseen tulee. Nouseva paino antaa minulle siis laajemman vaatevalikoiman sekä suuren joukon mahdollisuuksia nauttia vartalostani myös kauniiden vaatteiden kautta.

Sovitettuani trikoista maximekkoa, joka oikein nuoli vartalon muotoja, osasin nauttia vähitellen paljastuvista naisellisista piirteistä. Kyllä, jokainen möykky ja muhkura tulee myöskin esiin, mutta mitä sitten? Kun painoa tulee vielä lisää, lisääntyvät nuokin muodot entisestään, mutta sekin on vain ja ainoastaan normaalia! Kenenkään vartalo ei ole täysin siloiteltua ja tasainen - miksi siis minunkaan pitäisi olla? Vaatteilla voi leikitellä ja hakea sitä omaa itseään myös niiden kautta. Sopivat ja omaa kroppaa imartelevat vaatteet antavat paljon anteeksi ja korostavat omia parhaita puolia ihanalla tavalla. Sen sijaan, että keskittyisin inhoamaan jotain tiettyä kohtaa vartalossani, voin nauttia niistä hyvistä puolista :)

Saako sairaus enää mitään mielihyvää vanhasta olemuksestani?

Sain kysymyksen myös siihen liittyen, että pystynkö näkemään kuinka "pahalta" näytin ennen ja katsomaan kuvia itsestäni nyt ja todeta kuinka hyvältä näytän, ilman että sairaus saa siitä mitään? Kommentissa korostettiin vielä ajatusta siitä, kuinka sairaus saattaisi tarttua ajatukseen, jonka mukaan viimeisillä kiloilla ei olisi kiire, kun alan jo näyttää normaalilta mitä painoon tulee. Kysymys oli enemmän kuin hyvä ja sellainen, mikä tulee todellakin huomioida tulevaisuudessakin. Koen tällä hetkellä, että pystyn todellakin ajattelemaan, kuinka pahalta olen kulloinkin vuosien saatossa näyttänyt. Sairaus ei saa enää mitään noiden vanhojen kuvien katselusta. Se ei koe minkäänlaista mielihyvää kuvia katsellessa, eikä todellakaan katsele kaihoisasti vanhan olemukseni perään - tai oikeastaan terve minä ei katsele, sillä sairaus ei ole enää nimeksikää läsnä. Ennemminkin kuvien katselu saa minut surulliseksi, ahdistumaan ja jopa tavallaan pahoinvoivaksi - niin valtavan rankkoja nuo menneet vuodet ovat minulle olleet. Kuten taannoin totesin, menneisyydelle en voi mitään ja sille, että olen aikanaan tuolta näyttänyt. Siitä voin kuitenkinpitää huolen, ettei paluuta tuollaiseen ole enää ikinä. Ja se onkin lähtökohtana nyt kaikelle eli en todellakaan koe minkäänlaista kaipuuta vanhaan, tuohon riutuneeseen ja kuivettuneeseen kroppaan, mikä oli niukin naukin elävä ihmisraato. Nautin niin kovin siitä, mitä vartalollani on minulle nykyisin annettavanaan, etten olisi siitä enää ikinä valmis luopumaan - en sitten ikinä!

Mutta jotta saan tämän olotilan pitää, täytyy minun todellakin nostaa painoni sinne normaaliin saakka. Jarruttelu painon normalisoimisen suhteen ei saa tulla kysymykseenkään. En aion tyytyä puolitiehen enkä halua pitkittää prosessia enää yhtään. Kuten totesin, saattaa mieli väistämättäkin joutua joskus melkoiseen ristiaallokkoon, mutta siitä huolimatta aion nostaa painon sinne normaaliin asti. Sitten voisin pikkuhiljaa jättää sairauden jo kokonaan taakseni, sillä mieleni olisi jo siihen hyvinkin valmis :)

Kuvat: weheartit.com

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Samankaltaisista ajatuksista kirjoitin jo eräässä vastauspostauksessa, mutta sen jälkeen suurin muutos onkin varsinaisesti vasta tapahtunut. En edes palannut itse lukemaan noita sanoja, enkä siten muista tarkalleen tuon hetkisiä fiiliksiä, vaan kirjoitin tämän tekstin ainoastaan tämän hetkisten ajatusteni pohjalta. Eli jos kiinnostusta löytyy, voi toki kurkata, ovatko tuntemukseni vajaan parin kuukauden aikana kuinka muuttuneet, kun paino on todellisuudessa noussut useammankin kilon :) Itse uskon, että silloiset ajatukseni ovat ainoastaan vahvistuneet ja konkretisoituneet!

 Omien ajatusteni rinnalla, olisi mielenkiintoista kuulla teidänkin kokemuksia asiaan liittyen! Erityisesti siitä, millaisena te koette muiden kommentit ulkonäköönne liittyen? Saako sairaus mielihyvää kauhistelevista kommenteista ja kääntääkö sairas mieli positiivisiksi tarkoitetut sanat negatiivisiksi, jopa haukkumasanoiksi? Vai pystyttekö kuulemaan sanat juurikin niin kuin ne on tarkoitettukin kuultaviksi? Eikä vain vartaloon liittyen, vaan onko kohteliaisuuksien vastaanottaminen ylipäätään vaikeaa teille?

<3: Laura

Hyvä olo näkyy ja tuntuu!

Eiliseen postaukseen liittyen hyvän olon fiiliksiä :) Vaikka kasvot kiiltävät kuin viimeistä päivää, ulkoiseen olemukseen ei ole juuri panostettu, meikistä ei ole tietoakaan ja otokset ovat kovin epätarkkoja, niin välittyy kuvista toivottavasti juurikin se tärkein: hyvä olo ja elämästä nauttiminen! Ensimmäistä kertaa aikoihin olin lähdössä sopivissa farkuissa liikenteeseen ja sen mukanaan tuoma hyvä fiilis oli melkoisen mahtava! Ja kuvista päätellen myös Justus-herran meininki oli aikamoisen hyvä :)

Mitkä asiat teillä ovat saaneet itseluottamuksen viime aikoina kohoamaan ja muutenkin elämästä nauttimisen kohdilleen? :)

<3: Laura

Vitonen rikki - painoprojekti edistyy!

Kyselin viimeisimmän ruokpäiväkirjan yhteydessä, olisiko kenelläkään kiinnostusta kuulla minun painoprojektini etenemisestä. Kuten silloin kirjoitin, olin ajatellut pitää omat painoasiani vähäisemmällä täällä blogissa, mutta koska sain muutaman hieman epäilevän kommentin projektini edistymisestä, ajattelin asiaa valottaa muutamalla sanalla - tai noh, vähän useammallakin :) Kommentit olivat siis täysin ystävällisiä ja huolehtivaisia sen suhteen, onko tämä asia edennyt laisinkaan, enkä niitä suinkaan negatiivisena ottanut. Ja koska uskon painoprojektini olevan monelle samassa tilanteessa olevalle hyvä esimerkki muutoksen mahdollisuudesta, ja koska kyseistä aihetta käsittelevää postausta toivottiinkin, kuvittelisin tämän tekstin kirjoittamisen kannattavan todella. Noh, onko projektini sitten edennyt odotetunlaisesti? Kyllä on - kuten otsikkokin antaa ymmärtää, on nyt viisi arvokasta kiloa tullut painoa lisää tähän kroppaan :)

Mistä kaikki sai alkunsa?

Kaikki alkoi oikeastaan synnytyksen jälkeisestä ajasta. Kun synnytyksen jälkeen painoni romahti aivan liian alhaisiin lukemiin, tajusin heti, että painoni ei voisi jäädä näihin lukemiin pitkäksi aikaa tai saavuttamani psyykkinen hyvinvointi olisi enemmän kuin nopeasti uhattuna. Minun olisi siis saatava muutosta aikaan ja pian, jotta asia lähtisi korjaantumaan ja painoni siirtyisi turvallisemmille lukemille. Kyse ei siis ollut siitä, että energiaa kuluttava imetys olisi salakavalasti laskenut painoani, vaan se vakiintui pidemmäksikin aikaa siihen lukemaan, mihin se synnytyksen jälkeisellä viikolla laski. Muutama kuukausi menikin siten, että sain pidettyä imetyksestä huolimatta painoni tasaisena, mikä oli minulle jo suuri saavutus, sillä imetys itsessään tunnetusti lisäsi energiantarvettani entisestään melko huomattavasti. Jostain syystä tyydyin jonkin aikaa siihen, että painoni pysyi samana - ehkäpä tuudittautuen siihen ajatukseen, että jo se oli minulle melkoinen saavutus. Enhän ollut koskaan kyennyt kotona painoani nostamaan - en sitten yhtään.

Toki kaikki uusi lapsen kanssa vei energiaa ja uusi, ihana arkemme vei minut mennessään. Ja vaikka itsestäni huolehtiminen oli vahvasti mielenpäällä, en pystynyt ihan täysillä ruokailuihini kuitenkaan vielä panostamaan. Sairaus ei siis johdatellut minua, enkä käyttänyt kiirettä ja vastasyntynyttä lasta tekosyynä, vaan huolehdin kyllä ruokailuistani entistä tarkemmin - olihan jaksamiseni ensisijaisen tärkeää myös lapsen hyvinvoinnin kannalta. Mutta kuten jokainen saman kokenut tietää, vaatii painon nostaminen oikeasti melkoisia tekoja ja paljon ajatustyötä, eikä minulla rahkeet heti tuohon riittäneet kaiken uuden keskellä.

Mikä johti projektin todelliseen käynnistymiseen?

Käänne tapahtui oikeastaan teidän ansiostanne, jotka kehotitte minua tarttumaan taas vanhaan ateriasuunnitelmaani. Olin laitellut tänne muutamia ruokapäiväkirjojani esille kuvitellen, että ruokailuni ovat jo hyvillä kantimilla. Ja olivathan ne toki sairaisiin aikoihin verrattuna mallillaan, mutteivät riittävästi nykytilanteeseeni nähden. Eli parannusta olisi tapahduttava tai jäisin junnaamaan paikoilleni - saattaisipa tervehtyminen alkaa taas lipua kauemmaksikin. Tajusin tämän teidän kommenttienne myötä melkoisen pian, ja ateriasuunnitelman tutkiminen sai minut näkemään asian entistä selvemmin: tarvitsisin lisää energiaa ja paljon! Lähdinkin innoissani uudesta askeleesta muokkaamaan ateriasuunnitelmaani minun ja Justuksen arkeen sopivaksi. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien huomasin sankan joukon positiivisia muutoksia verrattuna entiseen: uskalsin syödä entistä rohkeammin, vastasin herkemmin nälkätuntemukseeni, energiansaannin parantumisen vuoksi jaksamiseni kohentui entisestään ja sairaat ajatukset lipuivat yhä kauemmaksi minusta. Sillä samaisella hetkellä tajusin, että se ratkaiseva, tarvittava muutos olisi nyt vihdoinkin käsillä!

Miten painon normalisoituminen lähti käyntiin?

Tähän mennessä painoni oli alhaisimmasta lukemasta kivunnut itsestään noin kilon verran ylöspäin hyvällä perussyömisellä, mutta siihen se sitten jämähtikin aivan liian pitkäksi aikaa. Eli ateriasuunnitelman noudattaminen oli edistysaskel terveiden ajatusten kannalta, mutta myös painoni normalisoimisen kannalta. Sillä sen jälkeen painoni on kivunnut ylöspäin juurikin asettamassani tavoitevauhdissa eli noin puolisen kiloa viikossa. Lähdin tavoittelemaan tuosta hetkestä lähtien normaalipainoa tavoitteellisesti, mutta kuitenkin rennoin mielin. Koska ajatus painonnoususta ei ahdistanut, vaan tuntui todella hyvältä, tiesin heti muutoksen olevan vain ja ainoastaan positiivinen. Toki tulevaa on mahdotonta ennustaa, mutta kun paino lähti kohoamaan ja oloni niin fyysisesti kuin psyykkisestikin vain koheni, usko myös tuleviin tunteisiini vahvistui: tulisin hyväksymään muuttuvan vartaloni.

Punnitukset hoidinmme kotona Jarnon kanssa entiseen tapaan kerran viikossa, mutta nyt merkitsin ne kalenteriin näkyville. Mitään paineita tästä projektista en ottanut, mutta koska hinku palata normaaliin ja terveeseen elämään myös kehon hyvinvoinnin kannalta oli suuri, otin rentoudesta huolimatta painon normalisoimisen tosissaan. Paino lähtikin nousuun hienosti tavoitevauhdissa, tavanomaisine vaihteluineen. Painoani on kontrollotu myös polilla kerran kahdessa viikossa. Koska painoni on on ollut jo hyvän tovin nyt noususuuntainen, saatoimme harventaa käyntejä siten, että viikottaiset käynnit vaihtuivat kahden viikon välein tehtäviin punnituksiin, jolloin vaihdettaisiin samalla myös kuulumiset. Ja sanomattakin on selvää, että sairaanhoitajani on tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen. Hän ei ole näiden vuosien aikana koskaan nähnyt tällaista suuntausta, joten uskon hänen olevan myös positiivisesti yllättynyt onnistumiseni ansiosta :)

Miten lisäsin energiaa ateriasuunnitelmaani?

Vaikka painon nousu lähti melko hyvin käyntiin, niin pian kuitenkin ymmärsin sen, kuinka mikään ei olisi liikaa minulle tällä hetkellä, jotta tavoitteeni saavuttaisin. Jouduin käyttämään paljon aikaa sen pohtimiseen, kuinka saisin energiamäärän pysymään oikealla tasolla. Kaikki ateriat olivat kohdillaan ja myös herkuille oli päivittäin hyvin tilaa. Lisäsin ateriasuunnitelmaani aamupäiväkahvin, jolloin söin kahvin seurana aina jotain melko energiapitoista hyvästä voileivästä jäätelöön, energiapatukkaan tai leivonnaiseen. Tämä osoittautui aivan loistavaksi asiaksi oman jaksamiseni kannalta, ja sain samalla aivan uutta energiaa aamupäivääni. Söin tavallista kotiruokaa, mutta sallin itselleni myös energiapitoisempaa "pikaruokaa". Aamupalan hyvästä laadusta ja määrästä pidin entistä tiukemmin kiinni ja välipalaa otin heti, kun vähänkin alkoi mieli suuntautua ruoan puolelle.

Tämäkään ei vain ajoittain tuntunut riittävän, joten kaivoin ne viimeisimmätkin ongelmakohdat esille. Paransin tietoisesti levitteen käyttöä, vaihdoin kinkkuleikkeleet juustoon, sekä välipalaomena ja muut liian kevyet välipalat alkoivat muuttua voileiväksi, maustetuksi rahkaksi, energiapatukaksi tai pähkinöiksi. Koska annoskokoja en halunnut kasvattaa ihan oman herkkävatsaisuuteni vuoksi, eikä herkkulisällekään ollut enää tarvetta, aloin etsiä energiapitoisia välipaloja muulla tavalla. Tällöin kuvioihin astuivat ekokaupasta löytämäni loistavat taateli- ja pähkinäpohjaiset energiapatukat, erilaiset pähkinät sekä mantelilevite: terveellistä energiaa pienessä koossa. Vaikka pystyin sallimaan itselleni tavalliset herkut loistavasti, jouduin välillä hakemaan tukea terveille ajatuksilleni vielä erilaisin tavoin. Ja koska kaloriajattelu minua ei enää piinannut, oli tähän loistava ratkaisu lisätä energiaa hyvillä rasvoilla ja luonnosta peräisin olevilla herkuilla. Samalla kuitenkin tiedostaen sen, että ne tulevat kulkemaan kaiken muun rinnalla, eivätkä vie tilaa pois muulta ruoalta - ei pääaterioilta eikä herkuilta. Ja tämä ajattelutapa todellakin toimi ja on pysynyt tähän asti matkassani - ja pysyy varmasti myös jatkossakin!

Miten tämä kaikki vaikutti psyykkeeseeni? 

Kun paino nousi ja otin isoja askelia ruokailun parantamisen suhteen, alkoi samalla kaloriajattelu työntyä entistä kauemmaksi minusta ja ruoka alkoi näyttäytyä minulle sen todellisten ominaisuuksien myötä. Ruoka ei enää ollut minulle pelkkiä kaloreita, vaan täynnä tärkeitä ravintoaineita, hyviä makumaailmoja, energiaa ja nautintoa. Psyyke nousi oikeasti ihan uudelle tasolle nopeammin kuin olisin ikinä voinut kuvitellakaan! Näistä muutoksista lähtien olen oikeasti kokenut olevani suurimmilta osin sairauden ulkopuolella tai ainakin jo suuresti sen yläpuolella.

Niin kauan, kuin paino ei ole vielä tavoitteessaan, en voi sairautta unohtaa, mutta tällä hetkellä se ei millään asteella minua hallitse enää. Vaan minä hallitsen sitä tiedostamalla sairauden aiheuttamien karikoiden mahdollisuuden ja toimimalla tietoisesti sairautta vastaan. Eli vahva tiedostaminen on läsnä, mutta ahdistus, sairaat ajatukset ja sairauden mukaan toimiminen on mennyttä. Niin kauan tarkka tiedostaminen on pakollista, kunnes paino tulee olemaan normaaleissa lukemissa ja on pysynyt siellä myöskin hyvän tovin. Usein harmittelenkin sitä, että olisin psyykkeeni puolesta valmis jo päästämään koko sairaudesta irti, mutta paino ei siihen anna vielä lupaa. Noh, onneksi sekin aika vielä koittaa ja vieläpä aivan pian :) Hyvästä psyykkisestä tilanteestani kertoo myös polikäyntini, joihin olen aikanaan tukeutunut kuin henkeni hädässä, viimeisenä keinona pysyä "järjissään". Viime aikoina kerrat käytännössä ovat kuitenkin lähinnä kuluneet lattialla puuhastelevaa Justusta ihaillessa, mikä viestii paremmin kuin hyvin siitä, että sairauteen liittyviä ahdistavia ajatuksia ei vain yksinkertaisesti enää ole :)

Kuvat: weheartit.com

Tässä siis ajatuksiani projektini sisällöstä muutamasta eri näkökulmasta :) Projekti jatkuu yhä, mutta tässä tunnelmia ja ajatuksia tähän astisesta matkastani kohti tavoitetta! Koska teksti venähti taas paljon pidemmäksi kuin tarkoitus oli, niin jatkan vielä toisessakin postauksessa samaisesta aiheesta. Siinä ajattelin kirjoittaa tarkemmin painon nousuvauhdista, painon vaihtelusta ja nousun epätasaisuudesta. Ja ehkäpä myös ajatuksistani liittyen muuttuneeseen vartalooni, muuttuviin numeroihin sekä siihen jokaisen pelkäämään, mutta useimmiten hyvinkin epärealistiseen painon nousun "loputtomuuteen", painon "räjähtämiseen".

Koetteko tällaisen olevan avuksi teille, jotka olette samassa tilanteessa? Olisiko toiveita, mitä asioita aiheeseen liittyen tekstissä tulisin käsittelemään?

<3: Laura

Ihanan tavallista

Kertokaapa, miten voikaan tavallinen arkipuuhastelu olla niin mukavaa? Viimeisimmät päivät ovat kuluneet pääosin ulkona kädet kipeinä voikukkamättäitä ylös vääntäen. Palkkana ovat kipeät hartiat, rakoilla olevat kädet ja aivan valtavan hyvä mieli. Puuhastelu on ollut juurikin niin arkista kuin miltä se kuulostaakin, mutta jotain, mistä en ole saanut nauttia vuosiin! En tainnut osata arvostaa tätä samaista puuhastelua viisi vuotta sitten kesällä, kun pitkän työputken jälkeen isä otti minut ja veljeni mukaansa mökille kamalaan risusavottaan, jossa huhkimme tuntikaupalla risuja roskalavalle heitellen. Mutta kuinkas muutenkaan, olinhan jaksava ja fyysisesti hyvinvoiva, joten miksen olisi isää auttanut? 

Vuosia, ala-asteelta lähtien, hoidin usein perheessämme raskaampia hommia ja esimerkiksi nurmikon leikkuu oli usein minun tehtävänäni. Vitsailinkin pitkään olevani "perheen poika" sillä olin siihen aikaan sopivin meistä lapsista tuon kaltaisiin hommiin. Noh, viime vuodet olen ollut kaikkea muuta kuin sitä, mutta voi että kuinka tuntuukaan hyvältä taas päästä noiden kunnon kotihommien makuun! Sanoinkin Jarnolle, että tavoitteena on se, että pystyn hoitamaan kotityöt nurmikonleikkuusta lähtien siinä missä hänkin :)

Kuten näkyy, urakkamme on melkoinen! Ja tässäkin vaiheessa hommia on tehty jo useampi tunti, useampana päivänä. Edelliset asukkaat eivät juuri pihaa olleet välittäneet hoidella, joten lumen alta paljastuikin sen mukainen "nurmikenttä".

Mutta koska piha on sen verran mukavan kokoinen, on siitä oikeasti loistava mahdollisuus saada aivan mahdottoman mieluisa meille. Tarkoituksenamme oli laittaa terassi kokonaan uusiksi, kun edellisen omistajan viime kesänä laittamat terassilaudat kupruilivat aivan kummallisesti. Kun revimme uudet laudat pois, paljastui alta ihan kelpo terassi! Joten kunnon pesu, hionta ja käsittely, niin eiköhän siitäkin tule hyvä :)

Jarno on urakoinut pihan kimpussa jo useamman päivän, mutta minä pääsin kunnolla pihahommien makuun maanantai-iltana, ja tiistaina Jarnon ollessa töissä, päätin tarttua voikukkarautaan itsekseni Justuksen ollessa päikkäreillä. On oikeasti todella palkitsevaa tehdä tuollaista työtä, kun jälki on niin mahdottoman konkreettista! Muovipussit täyttyvät rikkaruohoista ja voikukkamättäistä ja piha puhdistuu. Itkuhälyytin mukaan vaan ja hommiin!

Justuksen heräiltyä otin pojan mukaani ulos ja pikku pipopää sai olla varjon puolella odottelemassa, kun äiti hosui ja heilui auringon puolella. Korkkasimpa jopa bikinikauden laittamalla bikiyläosan päälleni shortsien kaveriksi :D Justuksella oli niin kova taistelu lelunsa kanssa ja kääntyilyharjoitukset olivat aktiivisimmillaan, joten sain jopa hetken siinä huhkia rauhassa.

Kun Jarno pääsi töistä ja minä ja Justus tulimme kaupunkireissultamme kotiin, menimme kaikki yhdessä pihalle. Koska aurinko oli jo mennyt aika lailla pilveen, saattoi Justuksenkin hyvillä mielin ottaa pihalle. On kyllä itsellä opettelemista pojan kanssa nyt tämä kesäsääkin ja sään mukainen pukeutuminen, jos talvellakin pähkäilin tovin jos toisen oikeanlaista vaatetusta pojalle! Heh, kunnon arjen haasteita minulla :D

Kun terassi ja nurmikkoalue saadaan kuntoon, voidaan käydä kukkien ja muiden istutusten kimppuun! Meillä on sisällä kasvamassa eriliaisia yrttejä ja taimia jos jonkinmoista sorttia, joten niidenkin istutus ulos tulee eteen jonkin ajan kuluttua. Minä en näistä asioista juuri tiedä ja ne ovatkin Jarnon omia projekteja. Minulle sopii tässä asiassa tuollainen käskytyspolitiikka eli Jarno käskyttää ja minä teen :D

Äiskän ja iskän puuhastellessa oli Justuksella mahdollisuus tutustua uuteen ympäristöön - niin mahdottomasti on pojalla katseltavana kaikkea uutta ja ihmeellistä!

Seuraavana hankintalistalla on ehdottomasti aurinkolasit Justukselle! Justus alkaa jo kyllästyä vaunuissa makoiluun ja nauttisi varmasti enemmän reissuistamme ratasosassa loivasti istuen, jolloin hän voisi katsella ympärilleen. Tämä kuitenkin vaatii sen, että aurinkolasit ovat hankittuna, eikä tarvitse sitten harsolla peittää pojan mahdollisuuksia ympäristön tarkkailuun :)

Isomummon neuloma tilkkutäkki sekä äiskän ala-asteella ompelema tilkkutäkki toimivat hyvinä alustoina puuhastelulle :)

Ihan hyvä homma, että pihamme on aidattu alue,  sillä kun tämä vilpertti lähtee liikenteeseen, on rajattu alue tarpeen! Ja kun Justus vielä hieman kasvaa, niin omalla pihalla leikkiminen ja pelailukin on mahdollista, mikä on todella kiva juttu :) Minun lapsuudenkotini pihan nurmialue on melkoisen hyvän kokoinen, joten siinä on kyllä tullut palloa potikittua ja erilaisia nopeusratoja tehtyä. Ihan sellaisia tällä pihalla ei mahdu tekemään, mutta pihamme ulkopuolella nurmialue jatkuu melkoisen kivasti vielä ennen kävelytietä, joten kyllä leikki- ja pelailualuetta pojalle tulee riittämään :)

Puhuimme Jarnon kanssa juuri, kuinka tästä kesästä tulee niin hyvä! Paljon yhdessäoloa ja tavallista puuhastelua, mutta myös muutama kesälomareissu olisi tiedossa :) Oikeastaan en muuta kaipaakaan kuin sitä tavallista yhdessäoloa tavallisine juttuineen - ja hyviä kesäsäitä tietenkin! Eli kaiketi tämän sekalaisen sepustuksen, liittyen pihahommiin ja Justuksen mukanoloon, tarkoituksena oli vain todeta, kuinka mukavaa jo tämänkin kaltainen yhdessäolo ja arkinen tekeminen on, ja kuinka paljon tästä kaikesta on mahdollista nauttia.

Tällaisin ilmein ja elein Justus toivottaa teille kaikille kivaa loppuviikkoa ja hyviä alkukesän säitä! :)

<3: Laura

Ihana fyysinen hyvinvointi

Olen kovasti keskittynyt paranemisprosessissani painoon ja sen mukanaan tuomiin kehon muutoksiin. Olen käyttänyt kaiken aikani surrakseni niitä muuttuvia muotoja, joita minun on niin kovin vaikea hyväksyä. Tämän sijaan voisin käyttää aikani siihen, että miettisin, mitä hyvää painonnousu oikeasti on tuonut mukanaan näin fyysiseltä kannalta katsottuna. Yksi selvimmistä merkeistä on ainaisen palelun loppuminen. Painon ollessa alimmillaan ja ravitsemustilan ollessa hyvin heikko, paleltaa anorektikkoa jatkuvasti. Hyvä ystäväni kuvasi sitä minusta hyvinkin osuvasti käyttämällä siitä sanaa "sydänkylmä". Sellaista kylmyyttä ei voi kukaan osata kuvitellakaan, mikäli itse ei sitä ole kokenut. Kun normaalisti ihmiselle tulee ulkona kylmä, hän toipuu siitä tunteesta melko pian sisälle tultuaan. Mutta anorektikolla on niin valtava sisäinen kylmyys, että sitä ei poista edes lukuisat ympärille käärityt huovat tai kuuma, höyryävä teekuppi käsissä. Tämä kylmyys on ja pysyy. Ja se pahenee entisestään, kun alkaa nälkä vähitellen hiipiä lähemmäksi. Tai noh - sairaimmillaan se nälkä oli jatkuvasti läsnä. Muistan sairaimmilla ollessani kuinka oikein pelkäsin kotoa poistumista kylmyyden pelossa. Palelin joka paikassa, vaikka vaatekerroksia olisi ollut lukuisia päällä. Pahimmassa vaiheessa jouduin nukkumaankin hanskat kädessä ja pipo päässä. Sosiaaliset tilanteet olivat kaikkein kauheimpia, kun toivoin vaan pääseväni kotiin lämmittelemään. Mutta nyt on kaikki toisin. Ne kilot, jotko olen kovan työn tuloksena itselleni onnistunut hankkimaan, ovat poistaneet tämän ikuisen sydänkylmän minulta. Pystyn jällee kulkemaan sisätiloissa t-pidassa ja välillä minulle tulee jopa kuuma!

Mutta mitäs muuta fyysisen tilan korjaantuminen on tuonut tullessaan? Yksi selvä fakta aliravitsemustilan parantumisesta ovat normalisoituneet veriarvot. Minulla on ollut veriarvoissa heittoa jos jonkinmoista, mutta vihdoin ne kaikki näyttävät olevan viitearvojen sisällä. Olen onnellinen tästä, erityisesti siitä syystä, etten halua antaa anorektiselle puolelleni enää sitä iloa, että fyysinen kuntoni olisi heikoilla. Myös sydänfilmini on jo normaalistumaan päin. Hieman bradykardinen pulssini yhä on ja pientä rytmihäiriön poikasta oli sydänfilmissäni havaittavissa, mutta periaatteessa kaikki on lääkärin mukaan kunnossa.

Entäpä sitten yleinen jaksaminen? Vaikka liikunta jääkin minulla vähäiseksi osastolla, käyn kuitenkin reipastahtisen kävelylenkin kerran päivässä, mikä pitää edes hieman peruskuntoani yllä. Enää minulla ei ole sellaista tunnetta, että minun täytyy väkisin raahata kehoani mukanani, vaikka jalat olisivat väsyneet ja kroppa aivan poikki. Ei, nyt minä olen saanut aivan uudenlaista voimaa, ja huomaan kuinka kuntoni on selvästi kohentunut. Toivoisinkin, että vosin pikkuhiljaa aloitella jo yhdessä fysioterapeutin kanssa kevyttä lihaskuntojumppaa. Tässä ajatuksessa ei ole taustalla mitään anorektista. En halua polttaa sillä kaloreita, vaan vahvistaa kehoani ja pitää siitä hyvää huolta. Uskon tällaisella olevan vaikutusta myös oman muuttuvan kehon hyväksymisessä. Lääkäri tosin suhtautuu tähän vielä hyvin nihkeästi, mutta ehkäpä pian saan hänet suostuteltua antamaan luvan kevyeen, fysioterapeutin valvonnassa tehtyyn lihaskuntoharjoitteluun. Helsingissä ollessani sain aloittaa kevyen lihaskuntoharjoittelun painoindeksin ollessa 16,5. Lähestyn hyvää vauhtia sitä rajaa, joten toivon saavani vastaavan luvan myös täällä. Se toisi minulle vähitellen voimia takaisin ja saisin sen hyvänolontunteen, joka lihaskuntoharjoittelusta seuraa. Lisäksi saisin vahvistusta ylävartaloni lihaksiin, mikä tulee erittäin tarpeeseen pahojen niska-hartia - seudun kiputilojen vuoksi. Mutta tällä erää joudun tyytymään kehoni huoltamiseen ainoastaan venyttelyn avulla.

Yksi huomattavimmista muutoksista, mitä olen fyysisessä voinnissani osastojakson aikana huomannut, on nälkätuntemukseni. Kun tulin osastolle, oli nälkäni loppumaton. Minusta tuntui ettei mikään määrä ruokaa saa minua kylläiseksi. Kehoni oikein huusi ravintoa sisälleen. Ja siitä kaikesta syömisestä huolimatta painoni ei tahtonut nousta. Mutta nyt jokin on muuttunut. Elimistöni on ilmeisesti saanut tyydytettyä pahimmat puutoksensa, saanut "korjaustyöt" hyvään vauhtiin, ja alkaa siten olla vähitellen tasapainoisempi. Enää minulla ei ehdi tulla valtaisaa nälkää ruokailujen välillä, enkä ole joutunut kokemaan niitä kaikkia fyysisiä oireita, joita nälkä mukanaan toi, kuten valtavaa palelua. Aiemmin palelu yltyi nälän tullessa aivan valtaisaksi, mikä näkyi ihan sinertävinä sormina. Psyykkeeni on myös tämän vuoksi paljon tasapainoisempi, eikä mieleni mene sekaisin nälkätuntemuksesta ajautumalla valtavaan ahdistukseen. Nyt minunkin nälkäni alkaa olla samaa tasoa, kuin normaalipainoisilla ihmisillä: vatsa kurnii, mutta oloni ei muutu hetkessä heikoksi ja huonovointiseksi.


Yksi vakavista alipainon aiheuttamista haitoista keholleni on osteopenia eli osteoporoosin esiaste. Minulle tehtiin luuntiheydenmittaus vajaa puolitoistavuotta sitten, jolloin selvää luuntieheyden heikentymistä oli havaittavissa. Tämä on seurausta siitä, että jo lyhyen nälkiintymisjakson jälkeen ihmisellä on liian niukasti ihonalaisrasvaa, jolloin rasvakudoksessa ei pääse muodostumaan estrogeenia, luuston haurastumiselta suojaavaa hormonia. Luuston haurastuminen on vaurio, josta voi harvoin parantua kokonaan , mutta huomattavasti paremmaksi tilanne voi kyllä muuttua. Ihmisen luustossa kalsium nimittäin vaihtuu kymmenen vuoden välein, mikä tarkoittaa, että kymmenen vuoden välein meillä on "uusi luusto", koska vanha kalsium korvautuu kaiken aikaa uudella. Mikään ei siis onneksi ole vielä liian myöhäistä! Nyt kun vaan saan painoni normaaliin, pääsee taas luustonikin vähitellen parantelemaan vaurioitaan. Pitää vaan jatkossa pitää huolta siitä, että saan tarpeeksi kalkkia, ja että voin jatkossa harrastaa luustoa vahvistavaa liikuntaa normaaliin tapaan.

Hormonitoiminnan palaaminen on luonnollisesti yksi merkki fyysisestä parantumisesta. Minulla se ei valitettavasti vielä ole palautunut normaaliksi, mutta joitain muutoksia olen jo itsessänikin huomannut. Niinkin mukavan asian kuin hiusten rasvoittuminen :D Aiemmin oli kuin pikku-tyttö, jolla edes hiukset eivät rasvoittuneet, mutta olen saanut senkin ilon itselleni takaisin :D Muun hormonitoiminnan palaamiseen, kuten estrogeenin muodostukseen, tarvitsen vielä lisää painoa.

Paljon on siis muuttunut lyhyessä ajassa. Ja vaikka kuinka koville painonnousun hyväksyminen ottaisikin, sitä ei ole kieltäminen ettenkö voisi oikeasti paljon paljon paremmin fyysisesti kuin pitkiin aikoihin. Nyt täytyy vaan pitää tästä olotilasta kiinni kynsin ja hampain. Voin hyvin ja olen vihdoinkin vahvoilla. Miksi tahtoisin palata siihen ainaiseen paleluun, heikotukseen ja näläntunteeseen? Ja tämän lisäksi tuhoaisin vielä kehoani sisältä päin, mitä en varsinaisesti fyysisesti tunne tai ulospäin näe. Eihän siinä ole mitään järkeä! Pidetään siis kaikki jatkossa kehoistamme huolta, joohan?

Laura

P.s. Tiedot osteoporoosista on kirjasta Lupa syödä.

Kaunis nainen

Kauneus on katsojan silmissä - niinhän sitä sanotaan. Toinen pitää tummista, toinen vaaleista. Toisen silmää miellyttää enemmän hoikka, toista taas kurvikas. Mutta kun puhutaan kauneudesta anorektikon silmin, ajatellaan monesti, että naisen kauneus kulminoituu painoon. Milloin nainen on siis minun mielestäni kauneimmillaan?

Kun kauneudesta puhutaan, liittyy siihen oikeasti paljon muutakin kuin paino. Tosiasiassa naisen paino tai vartalonmalli on vain murto-osa naisen ulkonäköä ja sitä kautta kauneutta. Jos painosta kuitenkin puhutaan, on terveessä painossa oleva nainen mielestäni nainen kauneimmillaan. Heistä uhkuu terveyttä ja elinvoimaa, toisin kuin riutuneesta ja aliravitusta kehosta. Mielestäni kaunis nainen on hymyilevä, positiivisuutta ja iloa ympärilleen levittävä nainen. Nainen, joka on luonteeltaan niin hurmaava, että se välittyy myös hänen ulkoiseen olemukseensa, on kaunis. Tällöin nainen on myös itsevarma ja itsevarmat ihmiset kantavat itsensä hyvin. Oli vartaloltaan päärynä, omena, tiimalasi tai ihan jotain muuta se, että on sinut itsensä kanssa on tärkeintä. Se on jo itsessään eräänlaista kauneutta.

                                                       

Kauneus liittyy mielestäni siis paljon enemmän persoonaan, kuin johonkin tiettyyn fyysiseen ominaisuuteen. Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö ihannoisi paksuja pitkiä hiuksia, virheetöntä ihoa, kauniita kasvonpiirteitä ja urheilullista vartaloa, mutta enemmän kyse on kokonaisuudesta, kuin Barbie-tyylisestä täydellisen naisen illuusiosta.

Ja ulkonäköön liittyvät luonnollisesti suuresti vaatteet. Pukeutuminen, sillähän vasta ihmeitä saakin aikaan! Itse rakastan vaatteita ja pidän siitä, että saan panostaa pukeutumiseen. Tosin verkkareissa kaupungilla liikkuminen ei sekään ole minulle ongelma :D Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse panostaa pukeutumiseen, mikäli ei sitä itselleen tärkeäksi tunne. Vaatteilla voi tuoda esiin itsestään mitä erilaisempia asioita. Sillä voi tuoda esiin tiedon hippusia omasta persoonastaan aivan ventovieraillekin ihmisille. Kauniilla vaatteilla voi tuntea olonsakin kauniiksi. Vaatteilla voi myös muokata vartaloaan, luoda erilaisia illuusioita. On olemassa mitä erilaisempia ohjeita siitä, kuinka oppia käyttämään omaa vartaloaan imartelevia vaatteita. Mutta toisaalta, eihän näistäkään tarvitse välittää! Kukin pukeutuu tavallaan. Pääasia on, että naisella on itsevarma olo vaatteissaan ja tuntee olonsa niissä mukavaksi.

                                                    

Tiedättekö tv-ohjelman Nätti nakuna? Siinä on mielestäni aivan mahtava idea verrattuna muihin muodonmuutoksista kertoviin tosi-tv -ohjelmiin. Siinä opetetaan naisia olemaan sinut oman vartalonsa kanssa, ilman laihdutusta tai esimerkiksi kauneuskirurgisia operaatioita. Siinä autetaan naisia löytämään parhaat puolet omasta vartalostaan ja rakastamaan omaa kroppaansa. Ohjelmasta huomaa todella sen, kuinka vääristynyt kehonkuva monella naisella on, se on ihan uskomatonta! Ohjelmassa laitetaan riviin erikokoisia naisia, joiden joukkoon ohjelman "muuttujan" tulee itsensä sijoittaa. Ja lähes poikkeuksetta, mitä sivu silmällä ohjelmaa nyt olen seurannut, nainen arvioi itsensä isommaksi kuin todellisuudessa on. On surullista, kuinka moni nainen tuntee olonsa epämukavaksi omassa kehossaan, sen sijaan, että rakastaisi sitä ja nauttisi siitä täysin siemauksin.

Omat kauneusihanteeni eivät siis liity vain painoon, kuten alussa jo kuvasinkin, vaikka sairauteni vuoksi näin voisikin kuvitella. En ihannoi sitä luurangonlaihaa vartaloa, vaikka oma mieleni onkin oman painoni suhteen ihan solmussa ja vääristynyt. Moni onkin kysynyt minuilta, mitä ajattelen muista ihmisistä ja heidän painoistaan. Jopa kaverini kysyivät minulta kerran, pidänkö heitä lihavina? Olin aivan ymmälläni: en todellakaan! Liikkuessani yhdessä ystävieni kanssa tai lähtiessämme vaikkapa viihteelle, tunsin laihimmilla ollessani suurta alemmuuden tunnetta heidän seurassaan. Silloin minuun iskostui ja kovaa se, että olen todella joukosta erottuva, enkä suinkaan positiivisella tavalla. Ajattelin, ettei kukaan vilkaisisikaan minuun baarissa, tällaiseen pikkutytön vartalon omaavaan "naiseen".

Muutenkin aliaravittu keho on kaikkea muuta kuin kaunis. Sen lisäksi, että luut paistavat, kasvosi näyttävät "kireiltä", sillä poskesi ovat niin kuopalla, putoavat sinulta hiukset ja iho on kuin kuiva hilseilevä korppu. Lisäksi voi käydä niin kuin minulle kävi, että kauniiden hyvin hoidettujen käsien sijaan saatkin kuivat, täynnä haavoja olevat kädet. Suonesi paistavat olemattoman ravakerroksen vuoksi ihosi läpi. Tämäkö kaunista? Tuskin! Myöskään hampaat eivät elä syömishäiriöisillä kukoistuskauttaan. Sen lisäksi, että oksentelu tuhoaa hampaat, voi myös kalsiumin vähäinen saanti aiheuttaa luuston heikkenemistä myös hammasluuhun. Itse koin tämän, kun hampaani mureni ilman minkään kovan pureskelua.  Entäpä turvotukset? Onko se kaunis näky, kun jalkasi, vatsasi ja kasvosi turpoavat proteniin puutoksesta? Ei, ei ole.

Kukaan ei ole tullut minulle vielä sanomaan sairausaikanani, että nyätät kauniimmalta, kuin silloin normaalipainoisena. Sen sijaan minulle on sanottu suoraan, että näytän rumalta laihana. Sen sijaan joka kerta, kun olen saanut lisää painoa, olen saanut kehuja ulkonäöstäni. Anorektikolle nämä sanat usein kuulostavat siltä, että "oletpa lihonnut", mutta terve puoli ymmärtää asian todellisen laidan. Äitinikin usein sanoi miettineensä, mitä muut minusta ajattelevat, kun liikuin hänen kanssaan kaupungilla ollessani laihimmillani. Vaikka itse en sitä ole huomannut, sanoo hän huomanneensa ihmisten katseet. Äidin mukaan se on sekoitus ihmetystä, huolta ja pelkoa siitä, että tuolla tytöllä ei kaikki ole hyvin. Katseet eivät suinkaan ole kateellisia, ihannoivia katseita.

Hullunkurisinta tässä on, että vaikka pelkään suunnattomasti painnousua ja sairas puoli minussa haluaa pitää kiinni luurankomaisesta kehosta, muistan olleeni sinut vartaloni kanssa kun olin terve ja normaalipainoinen. Tällöin pidin vartaloani sopusuhtaisena, urheilullisena ja juuri minulle sopivana. Toki minullakin oli inhokkipaikkani ja epävarmuuteni kroppani suhteen, mutta pääasiassa olin tyytyväinen. Silloin olin myös luonteeltani oma itseni, rauhallinen ja hymyileväinen. Onneksi muistan vielä nämä tunteet, sillä ilman sitä muistikuvaa, en uskaltaisi kurottautua sitä kohden enää. Haluan olla sinut itseni kanssa - silloin olen onnellinen ja kaunis.

Kaikki ovat kauniita omalla tavallaan, tarkoitti se sitten ulkonäköä tai luonnetta - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Ulkonäkö, luonne, persoona ja tyyli luovat kokonaisuuden, joka muodostaa kauniin ihmisen. 

Laura

P.s. Oma kuvani on otettu minusta, kun olen saavuttanut Helsingissä ollessani normaalipainon. Muistan olleeni onnellinen ja fyysisesti voin hyvin. Kuvia laihuudesta en halunnut lisätä, sillä kaikki me tiedämme ilman niitäkin, minkä näköistä se voi kauheimmillaan olla, enkä halunnut tuoda blogiini sellaisia kuvia.