Kontrollista luopuminen - askel kohti terveyttä

Kontrollifriikkeys on mitä ominaisin piirre anoreksiaa sairastavalle. Jos asiaa tiedustelisi kohtalotovereiltamme, nousisi varmasti yhden jos toisenkin käsi ilmaan. Anorektikolla on pakonomainen tarve kontrollaida kaikkea ja pitää langat käsissään asian kuin asian suhteen. Kontrolloinnin tarve ei käsitä pelkästään ruokaan ja liikuntaan liittyvää kontrolloinnin tarvetta, vaan se ulottuu melkeimpä joka elämän osa-alueelle.

Oikeastaan kontrolloinnin tarve on koko sairauteni alku ja juuri. Kun koin, etten voi kontrolloida kaikkea, mitä kouluun ja ihmissuhteisiin tulee, löysin ruoasta keinon saada jokin asia täysin hallintaani. Vaikea suhde silloisen poikaystäväni kanssa ja koulun aiheuttamat paineet ja stressi ajoivat minut hakemaan helpotusta olooni muista asioista. Toinen ratkeaa juomaan, minä taas syömättömyyteen. Aloin tarkkailalla syömisiäni pakonomaisesti: kirjasin kaiken ylös unohtamatta ainuttakaan kurkun viipaletta. Liikunnasta tuli pakkomielteistä ja jokainen liikuntasuoritus piti ruokien tapaan kirjata minuutilleen ylös. Kalenterini täyttyi listoista, muistutuksista ja tehtävistä. Tunsin, että kaiken on oltava hallinnassani. Jos päästäisin kontrollini lipsumaan hetkeksikään, olisin keskellä kaaosta. Tällaista kaaosta anorektikko välttelee keinolla millä hyvänsä. Mutta jos muu elämä tuntuu musertuvan ympärillä, voimistuu kontrolloinnin tarve, mitä syömiseen ja liikuntaan tulee, entisestään. Kontrollifriikkeys nostaa päätään ja oikein imee voimaa itseensä. Anorektikko saa sairasta mielihyvää ja euforiaa toiminnastaan. Hän tuntee hallitsevansa täysin tämän alueen elämästään, mikä luo hänelle uskomatonta voiman tunnetta.

Minulle suuri askel kohti kontrollifriikkeydestä luopumista oli antautuminen jälleen osastohoidon armoille. Tämä on mitä pelottavin ja ahdistavin kokemus anorektikolle, joka on tuntenut hallitsevansa täydellisesti juuri sen osan elämästään, minkä sairaalahoito vie mennessään: ruoan, painonsa ja liikunnan. Yhtäkkiä valta ruokailuista ei olekaan enää omassa hallinnassa, vaan sen vie hoitohenkilökunta mukanaan asettamalla tiukat säännöt ja ehdot hoidolle. Sen sijaan, että päätät kaikesta syömisestäsi itse, joudutkin ahtamaan itseesi itku silmässä ruokaa, jonka sisältö ei ole omissa käsissäsi. Enää et voi vaikuttaa ateriaasi itse, pakonomaisesti laskea kaloreita tai tuntea aterioiden ravintosisältöä täysin. Sen sijaan joudut antautumaan hoidolle ja luottamaan hoitavaan tahoon. Luottamaan siihen, että kontrollista lupoumisesta huolimatta sinulle ei tapahdu mitään pahaa. Kun kontrollintunne mitä ruokaan tulee häviää, etsii anorektikko kuin henkeni hädässä niitä vähäisiäkin asioita, joihin voi osastolla ollessaan vielä vaikuttaa. Osastolla ollessani hain niitä vielä vähän aikaa sitten itsekin mitä pienemmistäkin asioista. Suunnittelin päiväni hyvinkin tarkasti: milloin käyn ulkoilemassa, milloin vaihdan lakanat ja milloin käyn suihkussa. Kaikki oli ennalta suunniteltua. Minun tuli ennalta tietää aina, mitä ruokaa on tarjolla, ja aamupalalle en olisi voinut kuvitellakaan meneväni ennen kuin sänkyni on pedattu - eihän se olisi mitenkään mahdollista, sehän olisi yhtäkuin kaaos.

Helmikuun alkupuolella, osastohoitoni ollessa vielä aluillaan, kävin mielenkiintoisen keskustelun aiheeseen liittyen erään ystäväni kanssa, joka hänkin on sairastanut anoreksiaa jo vuosia. Kerroin hänelle, kuinka itse ostan osastolla ollessanikin kaikki jogurtit, leivät ja lukuisat muut ruoka-aineet, jotta saan varmasti itselleni mieluisia tuotteita. Hänen kommenttinsa tähän oli: "huomaatko Laura, kuinka yrität vieläkin parhaasi mukaan kontrolloida kaikkea". Loukkaannuin selvästi hänen sanoistaan ja kielsin tämän täysin: "enhän minä halua kontrolloida, vaan haluan saada vain mieluisia ruokia itselleni". Pitkään hänen sanansa vaivasivatkin mieltäni ja koin tulleeni suuresti loukatuksi. Lopulta jouduin kuitenkin tunnustamaan itselleni hänen olevan oikeassa: en uskalla päästää niistä kontrollin langoista irti, vaan yritän pitää niistä kiinni viimeiseen asti. Kun en voi kontrolloida keittiöltä tulevia annoksia, pitää minun saada omaan hallintaani edes ne vähäiset asiat, joihin pystyn vaikuttamaan. Tämän oivaltaminen pysäytti ja sai minut pohtimaan sitä, miten kontrolloinnin tarve hallitsi vieläkin pakonomaisesti elämääni.

Kontrollifiirikkeydellä on suuri yhteys perfektionismiin, mikä myöskin on hyvin ominaista anoreksiaa sairastavalle. Sen lisäksi, että haluaa olla täydellinen mitä syömiseen ja liikkumiseen tulee, on anorektikon oltava mielestään täydellinen elämän jokaisella osa-alueella. Minulla perfektionismi nosti päätään ja vahvasti sillä samaisella hetkellä, kun aloin oireilla syömisilläni. Enää ei riittänyt kiitettävä arvosana tentistä, vaan paperissa täytyi loistaa erinomainen. Tyttö joka kerrytti viikon tiskejä tiskialtaassa muuttui kuin salaman iskusta tiskausintoilijaksi ja kaiken lisäksi vielä uskotteli itselleen ja muille pitävänsä siitä. Kaiken piti olla kotona tip top, eikä yhtään sen alle. Kaiken tuli olla ennalta suunniteltua, eikä yllätyksiä sallittu: enhän olisi välttämättä hallinnut niitä. Koko sairauteni ajan tämä sama on on säilynyt osana minua, kuin uutena luonteenpiirteenä. En ole kestänyt kotonamme minkäänlaista kaaosta ja kaiken on täytynyt olla täydellisen siistiä. Piirre minussa on voimistunut aina ruokailujen lähestyessä, eikä syöminen ole ollut mahdollista ennen kuin kaikki muut asiat ovat hallinnassani.

Mutta nyt vihdoin jokin on muuttunut. Tunnen sen, kuinka kontrolloinnintarpeeni on hellittämässä minusta otettaan yhtä aikaa anoreksian kanssa. Ne ovat sulavasti kulkeneet käsi kädessä ja ovat selvästikin jatkamassa matkaa yhdessä poispäin minusta. Vaikka tietynlainen suunnitelmallisuus ja tarkkuus, mikä on ollut osa luonnettani koko ikäni - ja on selvästi peräisin isältäni - säilyy minussa varmasti aina, on sairauden mukanaan tuoma kontrollifriikkeys vihdoinkin vaimenemassa. Tulen ehkä aina olemaan listojen tekijä ja kalenterin orja, mutta ainoastaan luonteelleni tavanomaisella tavalla. Havahduin jo viime lomallani siihen, kuinka en enää pakonomaisesti siivoa kotona koko aikaa, suunnittele päivääni minuutilleen tai saa hermoromahdusta yllättävien tilanteiden astuessa esiin. Minun ei tarvitse hallita kaikkea ympärilläni, vaan uskaltaudun ottamaan asiat rennommin. Uskallan ottaa rennommin niin ruokailujeni kuin muunkin elämäni suhteen.

Ja olen oivaltanut erään paranemisen kannalta hyvin hyvin tärkeän asian: oikeanlaista elämänhalintaa ei ole asioiden hallinnassapitäminen käsissään anoreksian avulla, vaan elämäänsä kykenee hallitsemaan, kun anoreksiasta pystyy luopumaan. Se, että jouduin antautumaan osastohoidolle ja luopumaan hallinnantunteesta mitä anoreksiaan tuli, tarkoittaa ainoastaan sitä, että voin vihdoin alkaa hallita omaa elämääni oikealla tavalla ja oikein keinoin. Elämäni ei olekaan enää hiuskarvan varassa, yhtäkkistä oikeasta arkielämästään irtirepäisemistä ei ole pelkoa enkä ole kuin nuorallatanssija, joka pelkää yhtäkkistä putomaista. Kun pääsen irti anoreksiasta, hallitsen elämääni juuri oikella tavalla ja niin riittävästi, kuin ihmisen kuuluukin hallita. Anoreksian luoma hallinnantunne on täysin valheellista.

Uskon, että yksi avain parantumiseen onkin nimenomaan kontrolloinnin tarpeesta lupuminen. Se, että uskaltautuu elämän kuljetettavaksi ja rohkenee ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne tulevat, on jo suuri askel kohti terveempää elämää. Sen myöntäminen itselle, että kaikkea ei voi hallita - eikä tarvitsekaan hallita - voi olla suurikin helpotus mielelle. Suuri taakka putoaa pois harteilta, kun oivaltaa sen, että kaikki asiat eivät olekaan sinun omissa käsissäsi. Kaiken sen energian, jonka anoreksiaa sairastava - tai muuten vaan kontrollointiin haksahtanut - käyttää pyrkimykseen hallita kaikkea ympärillään, voi kontrolloinnin tarpeesta luopuessaan käyttää paljon tärkeämpiinkin asioihin. Itse haluaisin ottaa oppia yltiöpositiivisen ja rennon elämänasenteen omaavasta poikaystävästäni. Kun antaa asioiden edetä omalla painollaan, sen turhia stressaamatta, saa elämään aivan uudenlaista mielekkyyttä. Rento elämä maistuu ja hyvältä!

<3: Laura

P.s. Teksti on osittain peräisin vanhasta blogikirjoituksesta, jonka julkaisin ystäväni ja minun yhteisessä vanhassa blogissa. Koin asian ajankohtaiseksi siksi, että niin moni asia on noista tunteista kohdallani muuttunut toipumisen myötä, että halusin tekstin muokattuna myös täällä julkaista:)