Onnistumisia ja epäonnistumisia

On ihan kummallinen olo, kun muut potilaat ovat lähdössä lomille viikonlopun viettoon ja itse vasta palasin lomilta. Olin eilen niin sunnuntaitunnelmissa, että oli todella vaikea orientoitua ajatukseen, että tosiaan viikonloppu lähenee, eikä suinkaan viikko ole vasta aluillaan. Tuntui tosiaan eilen todella ahdistavalta palata osastolle, ei pelkästää koti-ikävän vuoksi vaan myös siksi, etten olisi halunnut joutua taas keskelle joukkoa vieraita ihmisiä. Oma koti on kuitenkin aina oma koti. Vaikka raskain mielin tänne eilen tulinkin, oli se myös osaltaan helpotus. Tuntuu edes pahalta ajatella näin, mutta olin jotenkin niin poikki vajaan kolmen kotijaksopäivän jälkeen, että kaipaan todella hieman lepoa, niin fyysistä kuin psyykkistä. Nyt saan taas rauhoittua, olla stressaamatta pahemmin ruokailuista ja yksinkertaisesti levätä.

Koska aika kotona on niin kortilla, ahtaa sitä väkisin päivät täyteen ohjelmaa. Vaikka olenkin jo fyysisesti hyvässä kunnossa, en kuitenkaan selvästi ole vielä täysissä voimissani, sillä jo muutama ihmisen normaalia kiireistä arkipäivää ottivat minulle niin koville. Olin oikeasti fyysisestikin ihan poikki, enkä olisi jaksanut sitä menemistä enää yhtään. Eilenkin junassa ajattelin olevani niin väsynyt, etten edes kauppaan enää kykenisi menemään, vaan minun olisi pakko päästä kotiin. Vaatii selvästi taas totuttelua tuo normaali arki. Seuraavatkin lomajaksot ovat jo suunnitelmilla täytetty, joten ne tulevat taas vaatimaan fyysiseltäkin jaksamiselta paljon. Vielä täytyy keräillä voimia, ennen kuin olen valmis astumaan normaaliin arkeen työntekoineen, arkiaskareineen ja muine normaalin elämän menoineen. Mutta onneksi minulla on hyvä mahdollisuus totutella niihin sitten vähitellen pitempien lomien kautta. Onneksi kotiutus ei tule tapahtumaan kuin veitsellä leikaten, vaan pikku hiljaa.

Mutta mitä psyykkiseen puoleen tuli, koin paljon sekä onnistumisen että epäonnistumisen tunteita. Rikoin taas paljon rajojani syömällä minulle ennen kiellettyjä ruokia, päästin irti tietyistä turvaruoistani, enkä kertaakaan miettynyt päivän kokonaiskalorimääriä ja pyrkinyt pitämään niitä pienenä. Se sijaan olen oppinut taidon, mitä en koskaan ennen olisi voinut kuvitellakaan enää oppivani: napostelun taidon. Vaikka siinäkin on vielä valtavasti opittavaa, niin olen ottanut valtavan harppauksen eteenpäin sen suhteen, että olen ymmärtänyt, ettei minulle tapahdu mitään pahaa, jos otan aterioiden välissä vaikka muutaman karkin tai kuten eräänä päivänä maistoin poikaystäväni ostamaa kalaa, vaikkei se minun ateriaani mitenkään kuulunutkaan. Vielä jokin aika sitten minulle yhden ylimääräisen mustikankin syöminen oli mahdotonta. Enää en laske jokaista kaloria pakonomaisesti, vaan ymmärrän oikeasti, ettei tuollaisilla pienillä jutuilla ole mitään merkitystä. Ainoa merkitys mikä niillä on, niin voitto terveelle puolelleni. Enää en myöskään välttele kastikkeita ja kaikkea muuta, jonka ennen koin turhaksi enregiaksi, vaan syön annokseeni kuuluvat kastikkeet ja kaiken muunkin tunnollisesti. Olen myös oppinut, että ruokaa laittaessani voin maistaa vaikkapa tekemään kastiketta, eikä minulle silloinkaan tapahdu mitään pahaa, eikä painoni hypähdä tuon kastiketilkan ansiosta vauhdilla ylöspäin. Ruokailuni ei myöskään ole enää yhtä hidasta ja rituaalien värittämää kotona, vaan kykenen syömään annokseni normaalissa vauhdissa, ilman sen kummempia ongelmia.

Vaikka paljon rikoin rajojanikin, oli minulla myös niitä samoja vanhoja ongelmia, joita minulla on koko sairauteni ajan ollut. Aamupala koitui kohtalokseni molempina aamuina, enkä vieläkään kyennyt syömään riittävästi, jotta olisin tullut täyteen. Molempina aamuina sinnittelin sitten seuraavaan ateriaan, vaikka nälkä kurnikin jo mahassa. Kuten olen aiemminkin kertonut, on aamupala minulle siksi vaikein, että koen tällöin pilanneeni päivän jo heti aluksi. Jos syön jo aamulla runsaasti, ei minulla jää päivälle yhtään pelivaraa. Tästä syystä minun on helpompi syödä ilalla enemmän, kun tiedän aamiaiseni olleen vähäisempi. Tämä on vielä hyvin anorektinen ajattelutapa, josta minun täytyy päästä irtautumaan. Pidän myös vieläkin tiukasti siitä kiinni, että toisen pääaterioista tulee olla kevyempi kuten osastollakin on. Eniten epäonnistumisista ruokailujen suhteen kuitenkin kertoo se, etten täysin pysty noudattamaan ateriasuunnitelmaani kotona vieläkään. Suurimman osan pystyn kyllä tunnollisesti syömään, mutta välillä sieltä sun täältä tipahtelee pieniä asioita pois. Kuten keskiviikkona totesinkin, eivät tällaiset asiat ole normaalille ihmiselle tavallaan minkään arvoisia, mutta anorektikolle se on osittainen antautuminen anoreksian vietäväksi. Heikoimmat kohtani aamupalani lisäksi ovat yhä maidon juominen, jälkiruoat, levitteen käyttö sekä pähkinät. Viimeiset kertovat siitä rasvakammosta, mikä minua edelleenkin kovin vaivaa.

Mutta yhtä kaikki, paljon on jo tehty sen eteen, että kolkuttelisin tervehtymisen portteja, mutta paljon on vielä tehtävääkin. Seuraavilla lomilla minun todella tulee keskittää ajatukseni entistä tiukemmin ateriasuunnitelman orjalliseen noudattamiseen. Sain palautetta siitä, kuinka teksteistäni huomaa sen, kuinka sairaus pompottaa minua vielä vahvastikin kotona ollessani, vaikka koenkin olevani jo niin pitkällä parantumisessani. Koen oikeastikin olevani pidemmällä kuin koskaan, mutta valitettavasti joudun myöntämään, että vielä kotona antaudun välillä liiaksi sairauden vietäväksi. Kuten aiemminkin kirjoitin, pyörähtää kotona tietyt anorektiset ajattelumallit automaattisesti päälle. Osastolla kun kaikki sujuu niin hyvin, tuudittautuu sitä sellaisiin kuvitelmiin, että olen jo lähes terve ja kaikki on hyvin. Vielä on kuitenkin paljon työsarkaa edessä, mutta kuitenkin yhä koen, että voiton puolella ollaan ja paljon! Nyt vaan sinnikästä painonnostamista muutaman kilon verran osastolla ja sitten totuttelua jälleen kotona oloon. Nyt en todellakaan aio jättää hoitoa puolitiehen, vaan painoni saavutettuanikin aion kotiutua niin pitkien ja monien kotijaksojen kautta, että varmistan varmasti sen, ettei enää koskaan lähde vanha tuttu oravanpyörä pyörimään. Vasta sitten, kun kotijaksot onnistuvat ongelmitta, olen valmis.

<3:Laura

Haikein mielin

Jälleen osastolla. Hyvin raskain mielin jouduin taas kotoa lähtemään ja hyvästelemään poikaystäväni. Onneksi hän ehti tuoda minut tänne Hämeenlinnaan, joten sain olla viimeiseen asti hänen kanssaan. Vaikka eilinen olikin pettymys sen suhteen, ettemme ehtineet viettämään lainkaan aikaa yhdessä, korvasi tämä päivä paljon. Hyvin pahalta silti tuntui tänne osastolle taas tulla tietäen, että luultavasti pääsen kotiin seuraavan kerran vasta viikon päästä viikonloppuna. Emmekä luultavasti näe poikaystäväni kanssa ennen sitä, sillä hän ei työviikollaan varmasti ehdi täällä tulla käymään. Mutta olen vahva, kuten hän sanoi. Tämä on parhaaksi minulle näin, että olen nyt taas tiiviimmän jakson osastolla, jotta paino nousee tavoitteeseen ja voin alkaa pitempien kotilomien kautta vähitellen kotiutua. Kuten poikaystävänikin tostesi, meidän elämäntilanteemme on nyt tämä ja se on kestettävä. Mutta kun hieman jaksamme vielä tätä erossaoloa, on kaikki taas sitten hyvin. Oli inhottava tunne, kun useaan otteeseen havahduin päivällä siihen tosiasiaan, että enää hetki ja joutuisin taas tulemaan tänne Hämeenlinnaan.

Onneksi tänään oli kuitenkin ihana päivä ja saimme sen tosiaan viettää kokonaan yhdessä. Lähdimme jo aikaisin yhdeksän junalla Helsinkiin. Tarkoituksena oli kierrellä kauppoja ja käydä elokuvissa. Ehdimmekin siinä tunnin verran kierrellä kauppoja, kun aamun elokuvat alkoivat siinä yhdentoista jälkeen. Tuntui hassulta mennä elokuviin melkein aamulla, mutta kyllä siellä silti porukkaa oli liikkeellä. Ensimmäisenä oli kuitenkin vuorossa elokuvan valinta, josta olimme hyvinkin eri mieltä. Minä olisin halunnut käydä katsomassa suomalaisen Kulman pojat, mutta poikaystäväni ei lämmennyt ajatukselle. Päädyimmekin sitten katsomaan The Descendants -nimisen elokuvan, jota tähditti George Clooney. Elokuva kertoi Clooneyn esittämän hahmon ja hänen kahden tyttärensä elämästä, lasten äidin jouduttua veneonnettomuuteen ja jouduttuaan koomaan. Jälkeenpäin poikaystäväni totesi, että olisin saanut markkinoida hänelle hieman paremmin Kulman pojat -elokuvaa, sillä näkemämme ei oikein vastannut odotuksiamme - tai poikaystäväni odotuksia. Sainpahan taas sanottua, "mitä minä sanoin";) Elokuva oli ihan katsottava, mutta en sitä kyllä toista kertaa jaksaisi enää katsella. Vaikken juuri koskaan itke elokuvissa, ne kerrat nimittäin on laskettavissa yhden käden sormilla, valuivat nyt kyllä kyyneleet. Tuli niin vahvasti tunteet pintaan, kun aloin ajatella omaa elämääni ja sitä, kuinka haskaan sitä tämän sairauden vuoksi. Samaan aikaan iski tajuntaan ajatus siitä, kuinka tuntuu jälleen siltä, että hiekka elämäni tiimalasissa valuu vaan hukkaan.

Piristyin kyllä sillä samaisella sekunnilla, kun astuimme elokuvasalista ulos. Näin valtavan julisteen Titanic -elokuvasta, joka tulisi huhtikuussa elokuviin 3D-elokuvana. En olisi voinut olla enempää innoissani! Elokuva on ollut aina ehdoton suosikkini, ja olen jo vuosia haaveillut siitä, että näkisin sen taas elokuvateatterissa. Ja nyt se vihdoin tapahtuu! Pienestä se mieli piristyi:) Elokuvissa sain hyvin hoidettua välipalan syömällä popcorneja barbecuella maustettuna. Ajatus tuntui ensin vaikealta, koska minusta tuntui, että aamupala oli vasta syöty, eikä lounasaikakaan olisi vielä ollut. Nälkä oli kuitenkin jo aikamoinen ja hyvin popparit suusta alas sujahtivat:) Ja hienointa tässä oli se, että tämä oli ensimmäinen kerta pitkiin aikoihin, kun uskaltauduin syömään tavallisia popcorneja, enkä pelkästään kaupan light-versioita.

Elokuvan jälkeen suuntasimme suoraan syömään ja päädyimme Kampin Memphisiin, sillä poikaystäväni havitteli kunnon pihviä. Taistelin taas kunnolla valintani kanssa ja myönnän päätyneeni minulle ehkä helpompaan vaihtoehtoon. Salaatit olen itseltäni tavallaan kieltänyt, mutta otin sitten itselleni seuraavaksi helpoimman annoksen. Annos oli kuitenkin lopulta ihan kunnollinen ja tarpeeksi haasteellinen minulle. Annoksessani oli pariloitua broileria, quinoaa, soijapapuja, majoneesia ja kasviksia. Sain hyvin vatsan täyteen ja onnistuin syömään koko annoksen. Valintani tehtyäni sekä minä että poikaystäväni olimme hieman pettyneitä minuun, mutta onneksi annos osottautui kunnon täyttäväksi ateriaksi.

Kiersimme myös vaatekauppoja jalat ihan kipeinä ja teimmekin molemmat löytöjä. Varsinkin poikaystäväni onnistui taas tuhlaamaan oikein kunnolla. Eilisen vaatekauppapettymyksen vuoksi minäkin yritin vähän väkisin jotain ostaa, vaikken mitään aivan huippulöytöjä tehnytkään. Ehkä suurin saavutukseni oli päästää ensimmäistä kertaa irti vaatteen kokonumeroon liittyvästä pakkomielteestäni uskaltautumalla sovittamaan kokoa isompia housuja, kuin olisin minulle kokenut kuuluvan sopivan. Vaikka eilen turhauduinkin housujen sovitteluun, päätin rohkaistua uudelleen ja kovan sisäisen kamppailun kanssa ostin vielä housut, jotka kooltaan olivat suuremmat kuin niiden ajatuksissani olisi pitänyt olla. Tämä oli valtava harppaus oikeaan suuntaan, sillä edes terveenä en tietyistä kooista suostunut luopumaan. Taitaa olla monien meidän naisten, ihan terveidenkin, päähänpinttymä. Kaupasta lähdettyäni pussista löytyivät kirkkaan keltaiset farkut sekä Tumman pinkki jättikokoinen T-paita. Oikein silmiin sattuin, kun pussiin katsoi, niin kirkkaan värisiä vaatteet olivat:D Lopuksi ostin vielä Onlystä ihanan rennon t-paidan ihan näin osasto-oloja ja kesääkin ajatellen. Mutta poikaystäväni päihitti kyllä löydöillään minut ihan sata-nolla!

Lopulta kiirehdimme junaan tietäen, että kohta pitäisi olla jo matkalla tänne Hämeenlinnaan. Olimme molemmat niin poikki, että ihan nuokuimme junassa. Vaikka fyysisesti päivä ottikin koville ja oli raskas aikaisine herätyksineen ja kaupungilla kävelyineen, oli päivä todella mukava. Vaikeuksien kautta voittoon siis lomalla, mutta huomenna punnituksessa viimeistään nähdään, miten olen lomallani onnistunut ruokailuista huolehtimaan. Itse tiedän jo nyt, etteivät ne aivan täydellisesti sujuneet, vaikka välillä sainkin erävoittoja sairaudesta syömällä jotain minulle ennen täysin "kiellettyä". Mutta ruokailujeni vaikutus painoon selviääkin sitten vasta huomenna. Huomenna lisää pohdintoja loman onnistumisesta kokonaisuudessaan sairauteni kannalta ja kuntouttavan kotijakson kannalta katsottuna. Mukavaa torstai-iltaa ja viikonlopun odotusta teille kaikille! :)

<3:Laura

Lomaterveisiä

Eilen hain tosiaan Juliuksen heti meille, kun vaan pääsimme Riihimäelle. Julius oli kuin mikäkin ohjus kun hän ampaisi ovenraosta ulos luokseni. Hän villiintyi täysin ja juoksi minun ja isän välillä ihan riemuissaan. Onneksi sain pikkuisen seurakseni, sillä poikaystäväni oli tosiaan vielä töissä, kun kotiin tulin.

Vaikka poikaystäväni pääsikin tällä viikolla poikkeuksellisesti käymään kerran osastolla, tuntui aika aivan liian pitkältä, kun häntä kotiin odotin, niin kova ikävä oli. Kaksi pitkää tuntia häntä jouduin kotona odottamaan ja se aika tuntui melkeimpä ikuisuudelta! Yritin pitää ajatukset kuitenkin pois yksinolon herättämistä vaikeista tunteista ja nauttia Juliuksen seurasta. Kuten lääkärini aikanaan sanoi, pikkuiseni on vähintäänkin sen kymmenen psykiatrin veroinen :) Hän vie heti ajatukset pois kaikesta ikävästä ja saa minut hyvälle tuulelle.

Lomapäivä osui ainakin sään puolesta täydelliselle päivälle, sillä ulkona paistoi niin ihanasti aurinko. Olin jo pari päivää ehtinyt haaveilla tulppaaneista, jotka ovat selvä kevään merkki. Sainkin äidiltä mukaani meillekin yhden kimpun tulppaaneja, ja ne yhdistettynä kevättalven aurinkoiseen ilmaan tuplasivat kunnolla kevään saapumisen odotuksen:) Auringolla on kyllä ihmeellinen vaikutus, kun se piristää niin valtavasti. En yhtään ihmettele ihmisiä, joille talvi ja pimeys on vaikeaa aikaa. Kevään tullessa sen aina huomaa, miten auringonvalo tekee ihmeitä. Vaikka itse talvea rakastankin :)

Vihdoin kuitenkin koitti sekin hetki, kun poikaystäväni tuli töistä kotiin. Lähdimme heti kauppareissulle, jotta sitten olisi kaikki "ikävä" suoritettu ja voisimme rauhoittaa iltamme vain kotonaoloon. Poikaystävälläni oli selvä visio siitä, kuinka meillä olisi ruokana lammasta punaviinikastikkeen kera. Hinta hieman kirpaisi, sillä parikymmentä euroa yhdestä paketista lammasta sai kustantaa, mutta ehkäpä näitä harvoja hetkiä voikin vähän juhlistaa :) Täysin ahdistuksetta en kauppareissusta selviytynyt, vaan nälän alkaessa hiipiä alkoi tuttu paniikki nousta pintaan, kun minun tehtäväkseni jäi valita lihalle lisuke. Vaikka kuinka perjantaina jo tuntui, että oloni on niin tasapainoisempi psyykkeen kannalta, saavat pitkittyneet ateriavälit ja nälkä mieleni selvästikin vielä sekaisin. Ahdistuksen tullen en kykene tekemään minkäänlaisia päätöksiä, vaan heti päässäni alkavat pyöriä kalorit, eikä mikään muu. Pienen paniikkipuhelun toisessa kaupassa samaan aikaan olleelle poikaystävälleni jouduin tekemään, jotta sain päätöksen tehtyä. Mutta tästä taas huomasi sen, kuin häilyväinen raja terveen ja anorektisen ajattelutavan välillä vielä on.

Kotiin päästyämme lösähdimme sohvalle katsomaan yhdessä tv:stä Sm-liiga peliä. Oli vaan niin ihanaa olla siinä yhdessä, Juliuksen pyöriessä siinä ympärillä. Mitään muuta en siihen hetkeen olisikaan kaivannut :)

Poikaystäväni hoiti jälleeen ruoanlaiton. Hän on niin tarkka siitä ja hänellä on aina sen suhteen niin selvät visiot, että minun mielipiteilleni ei jää paljoa valtaa :D Lampaan seuraksi hän loihti meille aivan ihanan punaviini-rosmariini -kastikkeen. Hyvää oli ja ruokailukin onnistui ilman sen kummempia ahdistuksia :)

Illan kruunasi vielä leffan katsominen dippi-juttujen kera :) Olen aina rakastanut popcornia yli kaiken ja sain annettua luvan itselleni nauttia myös niitä. Joudun vieläkin paljon varmistelemaan asioita poikaystävältäni ja pyytämään ikään kuin lupaa häneltä, mutta ihmeen hyvin selviydyin päivästä :) Vaikeitakin asioita mitä ruokailuun tulee oli, mutta niitä en jaksa mietiskellä nyt tarkemmin. Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin aivan ihana päivä eilen ja onneksi loma jatkuu vielä iltaan asti. Nyt vaan aamupalaa ja sen jälkeen suuntaankin äidin ja Juliuksen kanssa lenkille :)

Aurinkoista päivää  teille kaikille ja nauttikaa siitä täysin siemauksin, minä ainakin nautin! :)

Laura

Ihanista ihanin - oma koti :)

Sain lääkäriltä yölomaluvan! Fiilis on mitä mahtavin, enkä taaskaan meinaa jaksaa odottaa sitä hetkeä, kun kotiin lähdön aika tulee! Mutta sitä ei onneksi tarvitse kauaa odottaa, sillä sen aika on jo muutaman tunnin päästä :) Ja mikä parasta, takaisin minun ei tarvitse tulla kuin vasta huomenna iltapalalle. Minulla on siis melkein kaksi ihanaa päivää aikaa vietää kotona :)

Nyt minulla on mahdollisuus näyttää hoitajille ja lääkärille, kuinka kehitystä on oikeasti psyykkisellä tasolla tapahtunut valtavasti. Aion tosissani tsempata niin täysillä loman, että painoni ei ole laskenut grammaakaan loman jälkeen. Tästä alkaa hyvä harjoittelu kotiinpaluuta varten ajatellen. Nyt minulla on edessäni kaikki ruokailut aamiaisesta iltapalaan asti. Vaikka järkevintä olisi ehkä noudattaa orjallisesti ruokailusuunnitelmaa, toivon voivani mennä enemmän tuntemusten mukaan ja luottaa siihen, että terve puoleni on jo tarpeeksi vahvoilla. Haluan nauttia, herkutella ja joustaa, niin kuin normaaliin elämään kuuluukin.

Pääsemme taas poikaystäväni kanssa päästämään sisäiset kulinaristimme valloilleen ja tekemään yhdessä jotain todella hyvää ruokaa meille. Ei ravintolassakaan käynti kuulostaisi yhtään hassummalta. Olen päässyt täysin eroon siitä ahdistuksesta, mitä ravintoloissakäynti joskus aiheutti. Tällöin minun oli tutkittava ravintolan ruokalistat etukäteen netistä, ennen kuin pystyin sanomaan, löydänkö sieltä mitään sopivaa syötävää itselleni. Mutta nyt olen jo niin vahvoilla, että löydän melkeimpä mistä ravintolasta tahansa syötävää itselleni. Ja ainahan annoksia pystyy hieman muuntelemaan mielensä mukaan :)

Mutta ehkä päädymme kuitenkin tekemään itse ruokaa. Poikaystäväni hieman väläytteli, jospa tekisimme jotain liharuokaa rosmariinikastikkeen kera. Ja jos hyvin käy, niin ehkäpä uskaltautuisin juomaan lasillisen viiniäkin ;) Suunnitelmissani olisi aivan ihana rauhallinen koti-ilta, johon kuuluisi hyvää ruokaa, saunomista ja leffan katsomista. Meillä on vinopino elokuvia, joita meidän on täytynyt yhdessä jo pidemmän aikaa katsoa. Vähäisen yhteisen ajan vuoksi niiden katsominen on kuitenkin aina siirtynyt, mutta nyt siihen olisi aikaa :) Ja yksi asia minkä voittanutta kotilomassa ei ole on oma, ihanan pehmeä sänky! Sitä on niin odotettu, että saa käydä nukkumaan omaan pehmeään sänkyyn tämän sairaalan kivikovan patjan sijaan.

Mutta aivan ensimmäiseksi, kun kotiin pääsen, käyn kotimme kimppuun imurin ja pölyrätin kera! Poikaystäväni on vielä töissä, kun kotiin pääsen, joten hän ei ole siellä estelemässä minua :D Viime viikonloppuna en millään olisi malttanut olla ryhtymättä siivoamaan poikaystäväni jälkeensä jättämää kaaosta, mutta sain häneltä käskyn jättää sotkut rauhaan. Mutta nyt kun aikaa on enemmän, ehkä hän sallii senkin ilon minulle:D Vaikka koti onkin välillä hieman kaaoksen vallassa, kukistamme hän pitää todella hyvää huolta. Nimipäivälahjaksi saamani orkidea kukoistaa yhä - itse olisin sen aivan varmasti onnistunut jo tappamaan!

Ja Juliuksen haen meille heti, kunhan vaan kotiin pääsen! Nyt saan pitää hänet jopa yön yli, mikä tuntuu ihanalta. Ajatus siitä, että pikkuinen herättää minut aivan liian aikaisin ei haittaa ollenkaan, sillä niin tärkeää hänen saamisensa luoksemme minulle on. Koska asumme rivitalossa, on meillä pienen pieni oma piha, johon Juliuksen voi sitten päästää itsekseen leikkimään. Poikaystäväni saa luvan tehdä etukäteen valmiiksi lumityöt niin, ettei Julius pääse lumikasan kautta aidan ylitse. Siinä meillä onkin vasta varsinainen naapurien ilahduttaja, kun hän haukkuu ja ulisee, minkä ehtii. Ennen hän teki sitä vain jonkun kulkiessa ohi, mutta nyt hän ulvoo kuuta ihan omaksi ilokseenkin :D

Sunnuntaille yritin sopia ripsihuoltoani, sillä räpsyttimeni ovat menneet melko kehnoon kuntoon: yksi siellä, toinen täällä :D Mutta kosmetologiksi opiskeleva ystäväni on menossa ensiviikolla kauneusmessuille Saksaan, josta saisi vasta lisätarvikkeita. Näin ollen ripsihuolto siirtyy, mutta sen sijaan saan tavata ystäviäni kahvittelun merkeissä paikallisessa kahvilassa. Ja nyt todellakin aion syödä sen herkkuleivoksen tai jättipullan, joita kahvila tarjoaa, ja josta viimeviikonloppuna jäin paitsi! Siitä ei tingitä :)

Joten minä lähden tästä viettämään mahtavaa viikonloppua kotiin ja toivottelen teille kaikille mitä rentouttavinta viikonloppua! :)

Laura

Aurinkoinen sunnuntai

Päiväni alkoi tavalliseen tapaan aamupalalla, jonka jälkeen jouduin tavanomaisen puolituntiseni yleisissä tiloissa viettämään. Tämän jälkeen suuntasinkin heti huoneeseeni, kokosin lehtikavalkadini kasaan ja uppouduin niihin venyttelyn lomassa. Sillä varsinaista liikuntaa en saa harrastaa, koitan huoltaa kehoani edes venyttelemällä, mikä tuntuikin tällä kertaa olevan todella tarpeen: lihakseni olivat ihan jumissa. Olen ollut jopa hieman laiska venyttelyn suhteen, mutta nyt täytyy ottaa itseä ihan niskasta kiinni asian suhteen!

Venyttelyn jälkeen suuntasin ulos. Ulkona alkoi juuri paistaa aivan ihanasti aurinko, joten oli aivan ihanaa kävellä hyvässä säässä nautiskellen ulkoilmasta. Pyrin tietoisesti hidastamaan askellustani, sillä sain juuri viimeksi eilen äidiltäni palautetta siitä, kuinka vauhtini on vieläkin selvästi sairauden saneleman vauhdikasta. Kävimme eilen nimittäin yhdessä kävelyllä, kun äiti kävi minua katsomassa. Otin kameran mukaan ulkoilulleni, mikä luonnollisesti hieman hidasti tahtiani, enkä kävellyt kuin henkeni hädässä.

Lounaan jälkeen isäni tuli minua osastolta hakemaan, ja jälleen alkoi minuuttien laskeminen siihen, että pääsisin kotiin. On ihan uskomatonta, miten pitkältä matka voikaan tuntua, kun odottaa jotakin niin kovasti! Siellä se koti kuitenkin oli tallella ja kotiovesta sisään astuessani olin niin onnellinen, kun vaan ihminen voi onnellinen olla :) Vihdoinkin se hetki, jonka avulla olen viikon osastolla jaksanut sinnitellä.




Kokosimmekin heti poikaystäväni kanssa mahtavan laiskanlinnan kaikista tyynyistämme sänkyymme ja rupesimme katsomaan koneelta uudeksi suosikiksemme noussutta sarjaa nimeltä Smash, joka perustuu musikaalien maailmaan. Oli ihanaa vaan makoilla sängyssä ja nauttia olosta. Olin juuri osastolla syönyt, joten ei ollut lainkaan sitä inhottavaa painetta ruveta järjestelemään ruokailuja. Minulla oli hyvä ja täysi olo, eikä nälän tunne vaivannut lainkaan. Tällöin pystyn olemaan oma iloinen itseni, eikä sairaus puske lainkaan päätään esiin. Kun välipala-aika tuli, jouduin leivoksen sijaan tyytymään jäätelöön, mutta mikäs siinä, hyvältä sekin maistui! :) Poikaystäväni oli pitkään venyneen illan vuoksi niin väsynyt, etten hänestä kahvilaseuraa itselleni saanut.

Otin rohkean harppauksen kohti tervettä ajattelumaailmaa kaivamalla lempifarkkuni kaapista esiin ja uskaltautumaan sovittelemaan niitä. Pelkäsin valtavasti, miltä minusta tuntuisi, kun farkut jalkaan vetäisin. Istuisivatko ne nyt jo minulle täydellisesti? Silloinhan olisin jo nyt siinä painossa, kun terveenä ollessani olin, vaikka vaaka näyttää vielä aivan muuta! Päätin kuitenkin, että nyt  on pakko kohdata ne pahimmat pelot ja uskaltautua kokeilemaan farkkuja. Ne kertoisivat armottoman totuuden nykyisestä painostani. Huomasin selvää muutosta tapahtuneen, sitten viimekokeilun: farkut olivat selvästi kutistuneet ;) Mutta paniikin ja ahdistuksen sijaan yritin ottaa tämän hyvillä mielin vastaan: kohta minulla olisi käytössäni taas vino pino "uusia" vaatteita :) Ja olivathan ne vieläkin hieman löysän oloiset, ei siitä pääse mihinkään... Eli tavoitteeseen on kuin onkin vielä hieman matkaa!                   

Poikaystäväni näkemisen ohessa päivän kohokohdaksi nousi luonnollisesti rakkaan Julpurini näkeminen. Äiti toi pikkuisen karvaturrin meidän luoksemme ja pari tuntia ihanuus meidän seurassamme ehtikin olla. Voisin niin ottaa sen tänne mukaani ja asettaa hänen koppansa sänkyni viereen. Olisi mahtavaa nähdä se riemu, kun se juoksentelisi täällä pitkää käytävää päästä päähän :D

Sen sijaan, että olisimme kokkailleet yhdessä poikaystäväni kanssa, sain minä vain nauttia olostani, kun hän meille ruokaa laittoi. Tarjolla oli kunnon naudanlihapihvit lämpimillä kasviksilla (hänellä tosin lohkoperunoiden kera) ja valkoviini-herkkusieni -kastiketta, nams! Päästin tosiaan sen kulinaristin itsessäni valloilleen ja yritin unohtaa kaikki kalorien laskemiset ja vertailut osastolla päivällisenä olleeseen keittoon. Niin onnellinen kotonaolosta olin, etten halunnut antaa anoreksian äänelle mitään mahdollisuutta alkaa lietsoa ahdistuksen tunteita esiin, vaan nautin hetkestä täysin siemauksin! Oli muuten varmaan ensimmäinen kerta, kun kahdestaan ruokapöydän ääressä aterioimme - kummasti se ruokailu on aina tapahtunut sohvan puolella ja tv:n äärellä :D

Mutta kaikin puolin täydellinen päivä <3  Ainoa mikä jäi hieman harmittamaan oli se, että en ehtinyt ystäviäni tapaamaan. Yksi parhaista ystävistänikin kun tuli pitkästä aikaa Oulusta asti Riihimäelle, mutta ensi kerralla sitten :) Iltapalalle poikaystäväni minut sitten tänne osastolle takaisin toi. Olisin niin halunnut jäädä kotiin, mutta hyvä merkkihän se vaan on, että kotiin jääminen olisi tuntunut hyvältä. Minut valtasi oikeasti sellainen tunne, että voisin pikku hiljaa jo pärjätäkin kotona. Painonnostaminen kotioloissa voisi olla tässä vaiheessa vielä liian suuri haaste minulle, joten sen aikaa minun on sinniteltävä vielä osastolla. Mutta kun painon olen normaaliin saanut, uskon todella, että nyt olen vihdoin valmis sen myös normaalissa pitämään. Niin hyvältä ja varmalta minusta kotona tuntui :)

Laura

Hyvillä mielin - kotiloma häämöttää!

Tänään minua odottaa kotiloma, enkä millään malta odottaa, että lounas on syöty ja olen vapaa lähtemään! Kovan tsemppauksen ja painonnousun myötä lääkäri lupasi minulle hieman pidemmän kotiloman. Nyt saankin olla lounaasta iltapalaan asti kotona, joten muutama lisätuntihan siitä tulee! Jokainen hetki lisää, mitä saan kotona viettää, nousee arvoon arvaamattomaan. Vaikka viime päivät ovat menneet ahdistukesen kourissa, olen saanut kaiveltua esiin taas sen tahdon tsempata ja voimia tähän jokapäiväiseen kamppailuun.

Koska aikaa ei ole paljon, haluan nauttia jokaisesta hetkestä täysin siemauksin :)

Haluan astua sisään kotiovestani ja olla onnellinen juuri siinä hetkessä, kun vaan kotonani saan olla. Unohtaa hetkeksi kaikki murheet ja ahdistukset ja viettää hetki sitä aivan normaalia elämää. Rakastan kotiamme yli kaiken, mutta rakkaimmaksi siitä tekee sen, että olemme tehneet siitä yhdessä poikaystäväni kanssa juuri meille mieluisan paikan. Haluan, että pääsemme vihdoin ripustamaan makuuhuoneemme seinälle valtavan kokoisen taulun, jonka saimme vanhemmiltani joululahjaksi. Kun sen saamme tehtyä, olen entistä tyytyväisempi kotiimme! Ja kodista rakkaimman tietenkin tekee se, että siellä odottaa minua poikaystäväni - syy miksi kaipaan sinne niin valtavan paljon<3

Haluan käpertyä sohvalle poikaystäväni kainaloon ja nauttia siinä olosta. Haluan, että voin viettää hänen seurassaan jokaisen minuutin, mitä minulle on annettu. On aivan liian raskasta olla viikot erossa, sillä hankalien työvuorojensa vuoksi hän ei juuri ennätä minua täällä käydä katsomassa. Mutta erossa olemisen jälkeen, osaa taas arvostaa toista aivan uudella tavalla ja nauttia siitä, että saa toisen lähelleen:) Vaikka puhummekin useammankin kerran päivässä puhelimessa, ei se voi mitenkään korvata sitä aitoa yhdessäoloa. Mutta kun tämän erossaolon vielä kestämme, olemme sen jälkeen enstistä vahvempia, uskon todella niin:)

Haluan katsoa hänen kanssaan kaikki viikon aikana tullet sarjat ja ehkäpä jonkin hyvän elokuvan ja tulla niistä hyvälle mielelle.

Haluan hymyillä ja nauraa. Haluan, että voimme jättää hetkeksi syrjään kaikki, mitä sairauteeni kuuluu ja iloita siitä, että saan olla kotona. Sairauteni on tuonut liikaa surua ja murhetta välillämme, joten haluan käyttää yhteisen aikamme itkun sijaan nauruun, iloon ja hyvänolontunteeseen!

Haluan imeä voimaa itseeni ja yllyttää taistelutahtoa yhä korkeammalle. Jokainen hetki kotona muistuttaa siitä, miksi minun kannattaa nyt taistella täällä, vaikka kuinka pahalta tuntuisikin. Arki kotona on sitä oikeaa elämää, johon tähtään ja johon haluan päästä jälleen kiinni.

Haluan saada Juliuksen meille siksi ajaksi, kun kotona olen. Haluan pitää sitä sylissäni ja rapsuttaa ja halia niin mahdottoman paljon. Mikään ei tee minua niin onnelliseksi, kuin huomata toisen ilo ja riemu nähdessään jälleen minut. Olen usein pelännyt, muistaako hän enää minua ja pystyykö hän enää kiintymään minuun pitkien poissaolojeni vuoksi. Mutta aina hän yhtä iloisena minut vastaanottaa ja menee oven taakse odottamaan äidin kertoessa siitä, että olen tulossa käymään :)

Haluan että voimme yhdessä  poikaystäväni kanssa tehdä meille päivällistä. Toivon, että voin jättää kaikki säännöt ja kiellot taakseni ja valmistaa yhdessä poikaystäväni kanssa juuri sellaista ruokaa, mistä molemmat pidämme. Nautimme molemmat ruoanlaitosta ja se on meille mieluista yhdessäoloa. Haluan jättää kaikki sen sairauden mukanaan tuoman kireyden taakseni ja nauttia ruoasta, sen tuoksusta, mausta ja kaikesta! Haluan päästää sen sisäisen kulinaristini valloilleen ja antaa sen nauttia täysin siemauksi!

Sen sijaan, että nauttisin säntillisesti välipalakseni ateriasuunnitelmaani kuuluvan tylsän viilin ja leivän, haluan käydä ostamassa paikallisesta kahvilasta mitä ihanimman leivonnaisen ja nauttia sen pitkään ja hartaasti herkutellen. Haluan unohtaa kaikki ravitsemusopit ja - neuvot ja suoda itselleni tämä hetken nautintoa. Jospa uskaltaisin uhmata sairauden ääntä niinkin kovaa, että valitsisin aivan minkälaisen leivoksen tahansa välittämättä siitä, vaikka se kuinka ylittäisi oikean välipalani energiamäärän! Nythän on sunnuntai, joten täytyyhän sitä kunnon päiväkahvit juoda leivoksen kera ;)

Ihanaa alkanutta sunnuntai-päivää kaikille toivotellen,
Laura

Onnistuja vaiko epäonnistuja?

Vaikka viikonloppu kotona oli ihana ja monilta osin onnistunut, toi se joissain määrin ikävän vahvasti esiin ne samat vaikeudet, mitkä kotona ollessa ovat jatkuvasti vaivanneet. Kolme viikkoa on vierähtänyt sairaalassa, joten eihän nyt ihmeitä vielä olisikaan voinut tapahtua, mutta olen silti pettynyt tiettyjen tunteiden vahvuuteen. Ne herättävät itsessä surua, koska haluaisin niin olla kotona, mutta samaan aikaan tunnen, etten siihen täysin valmis vielä ole.

Yksi vaikeista asioista kotona on ollut jatkuva kalorien ajattelu. Kalorilaskurin pyrin sammuttamaan päästäni välittömästi, vaikka useaan otteeseen se yrittikin pääni sisällä lähteä rullaamaan. Aina en kuitenkaan pystynyt estämään itseäni laskemasta kaloreita, joten illan mittaan yritin kääntää sen päässäni niin, että tuleehan nyt syötyä esimerkiksi kahden iltapalan energiamäärän verran. Yritin kääntää laskemisen terveen puoleni eduksi ja pitää siitä huolta, että tulee syötyä tarpeeksi. Valitettavasti huomaan vieläkin ajattelevani kaikkea ruokaa kaloreiden muodossa, enkä pysty valitsemaan ruoakseni sitä, mitä minun tekisi mieli, vaan vieläkin sairaus määrittelee liiaksi mitä syön. Jonkun ulkopuolisen silmin voi syömiseni näyttää täysin normaalilta ja vapautuneelta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Jokainen suupala on niin tietoinen, etten voisi kuvitellakaan vielä tilannetta, jossa "pistelisin" ruokaa suuhuni huomaamattani. Jokainen suupala on kamppailun ja suuren sisäisen keskustelun takana.

Näihin vaikeisiin tunteisiin nähden suoriuduin ruokailuistani mielestäni hienosti lomapäivinä. Myönnän kyllä, että lipsumisiakin tapahtui ja joitakin ruokia tippui suoraan ateriasuunnitelmasta pois. Terveen ihmisen elämää se ei paljoa "hetkauttaisi", mutta anoreksiaa sairastavalle jokainen pois jäänyt maitolasillinen tai kourallinen pähkinöitä on sekä lovi energiansaannista, mutta myös voitto sairaudelle. Anorektikko ei myöskään pysty korvaamaan väliin jäänyttä välipalaa syömällä seuraavalla aterialla enemmän, vaan luultavasti nälän myötä tullut ahdistus vaikeuttaa tulevaa ateriaa niin, että myös siitä saattaa jäädä jotain puuttumaan. Vaikka itse olen vapautunut jo paljon kielloista ja pyrkinyt rentouttamaan ruokailuani, liittyy siihen vielä niin paljon sääntöjä ja määräyksiä. Monesti sitä vieläkin syö liiaksi sen mukaan, mitä on etukäteen päässään antanut itselleen luvan syödä, eikä esimerkiksi nälkänsä mukaan. Siksi olisikin tärkeää noudattaa mahdollisimman tarkkaan ateriasuunnitelmaa, jonka tietää olevan riittävä.

Onnistuminen terveelle puolelle tarkoittaa siis vieläkin aina epäonnistujan leimaa anorektikon otsaan. Sehän tässä onkin tavoitteena, että "hyvä anorektikko" saadaan nujerrettua, joten oikeasti pitäisi olla todella tyytyväinen joikaiseen onnistuneeseen ruokailuun ja vaikka ihan niihin pieniin hyviin päätöksiin, mitä teen tervettä puolta kuunnellen. Silti se herättää niin voimakasta syyllisyyttä anorektikko-minässä, että se nostaa ahdistuksen välittömästi pintaan. Kotona kun anoreksian piinaava ääni kääntää kaikki syyttävät sormet minuun itseeni: minä päätin mitä söin, joten saan syyttää siitä vaan itseäni. Osastolla ollessa en tee itse valintoja, joten voin helpottaa sisälläni vellovaa ahdistusta ja syyllisyyden tunnetta osoittamalla syyttävällä sormella muita. Tiedän, että tällaisesta ajattelutavasta pitäisi pyrkiä eroon mahdollisimman pian, sillä niin kauan kun koen syötyäni syyllistyneeni johonkin, kuuntelen vieläkin anoreksian ääntä. Kuten olen monesti aiemminkin todennut, miksi syömisestä tulisi tuntea syyllisyyttä?

Yksi haastavimmista asioista kotona oli tunne pakosta päästä liikkumaan. Näin oli myös ennen sairaalaan menoa, eikä sairaalassaoloaikani ole tätä tunnetta lainkaan vähentänyt. En ole enää pitkää aikaan antautunut pakkoliikunnalle eli rehkinyt hullun lailla, mutta siitä huolimatta ajatus liikkumisesta piinaa minua koko ajan. Osatolla on selkeät säännöt, kun liikunta on rajattu kahteen puolen tunnin ulkoiluun. Kotona taas kaikki vastuu on minulla itselläni. Olisi niin paljon kaikkea muuta tekemistä, mutta ajatus kävelylle lähdöstä vaivaa koko ajan. Se ei anna hetkeksikään rauhaa, ennen kuin olen käynyt vähintään sen tunnin kävelyllä, minkä verran liikun myös osastolla. Se, että minulla on yhteensä tunnin ulkoilulupa, on anorektisen minun korvissani määräys: sinun on pakko kävellä vähintään tunti päivässä. Heti lauantaina kävimme äitini ja Juliuksen kanssa kävelyllä ennen kuin edes menin kotiin herättelemään poikaystävääni. Tällöinkin koin niin valtaisan taistelun sisälläni, kun halu ja kiire kotiin poikaystävän luo oli kova, mutta samalla ääni pään sisällä muistutti koko ajan siitä, että "huolehdithan tunnin kävelystä tänään". Koska tiesin päivästä tulevan kiireisen, halusin hoitaa tämän "pakon" pois heti. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, pakolta se tuntuu. Tänään olin eilisen jäljiltä niin väsynyt, että päivä meni nukkuessa. Se jos jokin nosti ahdistuksen pintaan, ja kun päivällinen alkoi lähestyä alkoi jo paniikki hiipiä sisälleni. Silloin lähdin ulos reippaalle kävelylenkille. Hyvin ristiriitaista, sillä ulkoilma piristi ja minulla oli hyvä olo lenkin jälkeen, mutta samalla tiesin taas toteuttaneeni anoreksian sanelemia sääntöjä. Sekään ei auta, että yritän järkeillä itselleni koko ajan, että kotona tulee hyötyliikuntaa ihan huomaamatta, tosin kun osastolla kulutus on muuten minimissään. Terve puoleni ei vielä suostu avaamaan korviaan tällaisille järjen äänille.

Vaikeistakin hetkistä huolimatta olen kuitenkin onnellinen kotona vietetyistä päivistä ja haikein mielin lähdin tänään kotoota takaisin osastolle. Iloisin olen siitä, että se kamala apeuden tunne ja masentunut mieliala, joka minut ennen osastolle tuloa oli vallannut, oli lähes tiessään. Ainoastaan hetket yksin olivat hieman vaikeita ja nostivat ikäviä tunteita pintaan, mutta muuten olin kyllä hyvillä mielin :) Paljon vielä tarvitsen tukea läheisiltäni ja olen heille kyllä valtavan kiitoksen velkaa siitä, että he minua jaksavat tukea. Nyt täytyy itse vaan yrittää tehdä parhaansa täällä osastolla ja antaa terveelle puolelleni lupa toivoa painonnousua. Tällöin olen taas askeleen lähempänä terveyttä ja kotia :)

Laura

Onnistunut lauantai :)

Pienet välitervehdykset täältä kotilomalta :) Yksi lomapäivä on jo takanapäin ja tämän päivän saan vielä onneksi viettää kotosalla! Elinen oli kokonaisuuden todella kiva päivä, vaikka samoja tuttuja, vaikeita tunteita kohtasin eilen kuin aina ennenkin kotona. Vaikka näennäisesti kaikki sujuikin hienosti, taistelu sisällä oli kyllä ajoittain todellakin kovaa.

Ensimmäisen haasteen kohtasin heti kotiin tultuani. Yövuoroa koko viikon tehnyt poikaystäväni nukkui vielä sikeästi minun tullessani kotiin. Kun minun lounasaikani läheni, hän vasta alkoi harkita ylösnousua. Itse olin kuitenkin ollut jo seitsemästä lähtien ylhäällä ja tottunut sairaalaan ruokailurytmiin. Otin siinä sitten rohkeasti omenan välipalaksi ja aloin muistutella lonaastani poikaystävälleni. Huomasin heti kuinka vaikeaksi nälkä oloni teki. En pystynyt enää oikein keskittymään mihinkään, ja koko ajan vain mietin, että pitäisikö ottaa tässäkin välissä vielä jotain. Onneksi poikaystäväni ymmärsi, että melko pian pitäisi lounaalle lähteä, mutta siitä huolimatta lounas venyi hieman liian pitkälle.

Päädyimme lopulta lähtemään lounaalle naapurikaupungin ravintolaan. Meillä on sopimus poikaystäväni kanssa, että salaatit eivät kuulu minun vaihtoehtoihini, joten ne hyppäsinkin ruokalistalla suosiolla yli. Ravintolassa olen tottunut tilaamaan jotain lihaa lämpimillä kasviksilla, yleensä kanaa. Se on ollut minulle jo pitkään sellainen turvaruoka. Pelkoni perunaa, pastaa, riisiä ja leipää kohtaan ovat saaneet minut pitäytymään jo pitkään omalla turvallisuusalueellani. Sopivaa vaihtoehtoa ei millään meinannut löytää, mutta kovan sisäisen kamppailun jälkeen päädyin valitsemaan kasvistäytteiset tortillat listalta. Itse "tortillalättyset" tekivät annoksesta minulle todella haastavan ja kaduinkin valintaani heti, kun sain annoksen eteeni. Karsin heti päältä avokadokastikkeen tottuneesti ja yritin siirtää tortillaa sivuun, kaivellen kasvistäytettä sisältä. Nälkäni oli kuitenkin kasvanut jo todella kovaksi ja päädyin lopulta syömään kastiketta lukuun ottamatta koko annoksen. Tarvitsin kyllä useamman huomautuksen poikaystävältäni, mutta onnistuin! Haluan yrittää ajatella tämän onnistumisena, enkä anorektikkominäni epäonnistumisena. Vaivaamaan jäi myös se tosiasia, että minulla jäi yhäkin hieman nälkä annoksen jälkeen... Jäihän siitä kuitenkin puuttumaan sairaala-annokseeni verrattuna maito ja jälkkärit. Mutta syyllisyys nälän tuntemisesta kaiversi kyllä sisälläni ja lujasti, mutta selvisin siitä yllättävänkin hyvin. Jälkiruoka, tai oikeastaan välipala, hoituinkin sitten synttärikahveilla kakun ja muun pienen makean turvin. Onnistuin mielestäni ottamaan ihan hyvin tarjolla olleita herkkuja, vaikka olisihan sitä tehnyt mieli ottaa enemmänkin.

Illanvietto olikin sitten todella onnistunut ja oli niin mukavaa :) Siihen verrattuna varsinkin, että edellinen illanviettoni päättyi siihen, että muut olivat alakerrassa, minun itkiessä yläkerrassa lähes koko illan yksin. Mutta tällä kertaa minulla oli mukava fiilis jo lähtiessä, mikä edelleen parani illan edetessä. Olin juuri syönyt kinkkukiusausta päivälliseksi lähtöämme ennen, joten vältyin heti niiltä pahimmilta mieliteoilta, mitä nälkä ja pikkunaposteltavat saavat yleensä aikaan. Oikeastaan ihmeen hyvin sain aisoihin sisäisen kamppailuni, ja pystyin oikeasti nauttimaan olostani, juttelemaan muiden kanssa ja keskittymään muuhunkin kuin siihen, että ottaako vaiko eikö ota. Oloani ja menoa rentouttivat mukavasti juomani pari light-siideriä. Join ensimmäisen kerran sairastumiseni jälkeen alkoholia uutena vuotena, ja nyt uskaltauduin taas hieman maistelemaan. Minulla kun jäi sairastuttuani heti ensimmäisenä pois kaloripitoiset juomat, jonka vuoksi alkoholi on ollut hyvinkin kielletty. Mutta nyt olen mennyt jo sellaisen askeleen eteenpäin, että olen jotain pystynytkin juomaan. Harva on niin onnellinen siitä, kun joku juo alkoholia, mutta voin kyllä sanoa ystävieni ja poikaystäni olleen :D Alkoholin vaikutus höllensi hieman syömiskontrolliakin - mikä on todella pelottavaa - mutta sain kuitenkin pidettyä oloni koko ajan hyvänä, eikä nälkä ja heikotus iskenyt päälle kertaakaan. Siinä taas yksi piste kotiin terveelle puolelle. Ilta päättyikin sitten baarin tanssilattialle; oli ihana päästä tanssimaan pitkästä aikaa! :)

Eli kaikin puolin onnistunut kotiloma tähän mennessä :) Mutta mitä sairautta ajattelee, niin paljon vaikeitakin tunteita olen käynyt läpi liittyen ruokaan, yksinoloon, jaksamiseen ja liikuntapakon tunteeseen. Niitä ajattelin käydä lävitse kuitenkin loman kokonaisuudeen ollessa loppu. Nyt päivän haastavimman hetken pariin, eli aamupalan. Aapupalan syönti kun on minulle se päivän vaikein ateria.. Mutta yritetään jatkaa oikealla tiellä, millä olen koko loman ajan hienosti pysynytkin :)

Laura

P.s. kuvat weheartit.com :)

Kotilomalle!

Heräilin jo aikaisin valmistautumaan kotilomalle lähtöön. En malta odottaa hetkeä, jolloin isäni tulee minut täältä hakemaan! Poikaystävä kun aamu-unisena ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi hakijaksi, niin sen vuoksi isä tulee :D Vielä aamupalan syönti ja sitten matka kohti kotia voi alkaa :) Toivon niin kovasti näiden kahden päivän antavan minulle voimia jaksaa olla täällä osastolla ja taistella painoani ylös. Viime päivät ovat olleet henkisesti todella raskaita, jolloin heti ensimmäisenä tulee ajatus siitä, kuinka osastolta on pakko päästä pois. Toivon, että viikonlopun jälkeen motivaatio nostaa painoa kasvaa entisestään, sillä mahdollisimman pian minun on täältä päästävä pois. Jokainen päivä täällä on hukkaan heitetty päivä normaalista elämästä.

                                               

Lähden lomalle hyvin luottavaisin ja iloisin mielin. Mielialani on parantunut osastollaoloaikana paljon, joten en pelkää sitä ahdistuksen tunnetta, joka minulla kotoota lähtiessäni oli. Haluan myös luottaa siihen, että ruokailuni sujuvat hyvin. En joudu selviytymään yhdestäkään ruokailusta yksin, vaan minulla on koko ajan joku tukenani. Paljon suunnitelmiakin varsinkin tälle päivälle jo on. Aluksi mennään yhdessä poikaystäväni ja vanhempieni kanssa veljeni kihlatun synttärikahveille ja illalla suuntaamme sinne juhlimaan vielä uudemman kerran, nyt ihan kaverisynttäreiden muodossa:) Välissä käyn katsomassa poikaystäväni puulaaki futispelejä. Paljon on siis kivaa tiedossa, mutta myös haastetta syömisten suhteen. Kahvitteluhetket ja illanvietot ovat aina haasteellisia ja tietävät kovaa kamppailu sairaan ja terveen puolen kesken. Kun tarjolla on paljon kaikkea hyvää, menee usein aika keskittyessä siihen, että tekisi mieli koko ajan jotain, mutta uskaltaako ottaa, ja jos uskaltaa, niin minkä verran. Nämä ainaiset samat kysymykset ja haasteet, jotka ovat varmasti tuttuja jokaiselle anorektikolle. Haluaisin niin kovasti vapautua tuollaisista ajatuksista ja yksinkertaisesti vaan nauttia ja pitää hauskaa!

Tavoitteena kuitenkin on, että sairaudelle en anna lainkaan periksi. Pyrin noudattamaan melko orjallisesti ateriasuunnitelmaani, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. En aio lähteä kotiin sillä asenteella, että nyt olisi hyvä mahdollisuus olla syömättä tai lipsua ateriasuunnitelmasta. Vaikka tuskin aivan samoja ruokia tulen syömään kuin osastolla, kun ottaa jo pelkän illanvieton huomioon, mutta pyrin huolehtimaan siitä, että energiamäärät pysyisivät samassa. Sille pelolle, että ylitän ateriasuunnitelmani energiamäärän tai syön liikaa, en saa antaa valtaa. Jos annan edes mahdollisuuden sille ajatukselle, tiedän antautuneeni sairauden mahdin alle. Tiedän myös kokemuksesta, että en saa kertaakaan päästää nälkää kasvamaan liian isoksi. Parempi, jos en joudu juuri lainkaan tuntemaan nälkää, sillä mitä nälkäisempi olen, sitä ahdistuneempi olen. Ja mitä ahdistuneempi olen, sitä vaikeampaa syöminen on. Olenkin huomannut, että olen monesti ahdistuneempi nälissäni, kuin syötyäni hyvin. Nälkäisenä sairauden ääni vahvistuu niin voimakkaaksi, että en voi sitä olla kuuntelematta. Kylläisenä, minulle tulee ehkä ahdistunut olo, morkkis ja syyllisyyden tunne, mutta kestän sen kylläisenä paremmin. Ristiriitaista vai mitä? Siis siihen nähden, että syömättömyys tuottaa myös mielihyvää sairaalle puolelleni.

Viikonlopun pitäisi siis tuoda mukanaan paljon kivoja hetkiä rakkaitteni seurassa. En halua sairauteni pilaavan hyvää mieltäni. Pitää siis sulkea korvat sairauden ääneltä ja kulkea rohkeasti terveen ääneen ohjeiden mukaan. Muiden kivojen juttujen lisäksi en millään malta odottaa, että pääsen halimaan Juliusta ja rapsuttelemaan sitä ihan kyllästymiseen asti. On ollut niin ikävä sitäkin, että joka kerta kun näen pikkukoiran ulkona, meinaa ihan tulla tippa linssiin:( Mutta nyt näen senkin pikkuotuksen ja olen siitä valtavan onnellinen :)

Hauskaa viikonloppua kaikille toivottaen
Laura