Pala liikunnan riemua

Olen tällä viikolla värjötellyt sekä jalkapllokentän laidalla että jäähallin katsomossa, kun poikaystäni on ollut pelailemassa. Keskiviikkona poikaystäväni oli pelaamassa siskonsa jääkiekkojoukkuetta vastaan muiden pereenhenjäsenten kanssa ja eilen hänellä oli tosiaan oman futiskautensa avauspeli Hyvinkäällä. Kun katselin pelejä en voinut olla miettimättä sitä, millaista olisi päästä taas itsekin pelamaan. Oikeastaan pelien katseleminen sytytti minussa todella kovan innostuksen lajeja kohtaan, ja palo päästä pelaamaan itsekin jotain  joukkuelajia, on minulla nyt tällä hetkellä harvinaisen kova. Tähän ei liity mitää sairaita ajatuksia, vaan haluan päästä pelaamaan ihan pelaamisen ja liikunnan riemusta. Minusta olisi ihana päästä taas pelaamaan joko jalkapalloa tai vaikkapa jääkiekkoa jossain sopivan rennossa harrasteporukassa, missä pelaamista ei otettaisi liian vakavasti, mutta missä pääsisin silloin tällöin ottamaan lajiin kosketusta.

Vielä joudun kuitenkin malttamaan mieleni ja keräilemään painoa, voimia sekä rohkeutta syödä riittävästi kuluttavaan liikuntaan nähden ennen kuin minusta on siirtymään joukkuelajien maailmaan. Mutta  olen kuitenkin enemmän kuin iloinen näistä positiivisista ajatuksista, joita pystyn lajeihin liittämään. Poissa on se kaamea ajatus pakkoliikunnasta sekä kaikki ajatukset urheilusta ainoastaan kaloreiden polttajana. Haluan päästä pelaamaan, koska se tuntuu minusta innostavalta ajatukselta, mahdollisuutena päästä testailemaan vanhoja taitojani sekä harrastamaan jotain, mistä tulee oikeasti hyvä olo. Kun olen seisonut nyt parina päivänä kentän laidalla, olen muistellut kaikkia hyviä asioita, joita liikuntaharrustuksiini minulla liittyy. Tuttu jäähalli ja tutut jalkapallokentät ovat tuoneet monia muistoja mieleeni, joita en ole pitkään aikaan miettinytkään. Muistot ensimmäisistä peleistä saivat väkisinkin hymyn kasvoilleni, kun muistelin sitä pientä tyttöä, joka ei edes sääntöjä kunnolla osannut, kun ensi kerran ringetteottelun pyörteisiin joutui. Vaikka suhteeni liikuntaan ja harrastuksiini oli aikanaan ujon ja epävarman luonteeni vuoksi hyvinkin ristiriitainen, liittyy minulla harrastuksiin paljon myös hyviä muistoja peli- ja turnausreissujen sekä erilaisten leirien muodossa - olivathan lajit kuitenkin kymmenen vuotta osa lähes jokapäiväistä elämääni. Yhteenkuuluvuus mitä joukkuelajeihin liittyy, voi parhaimmillaan olla mitä mahtavinta. Sellaista minulla on tavallaan ikävä. 

Eräs lukijani kysyi minulta, koenko että harrastukseni ovat aikanaan vaikuttaneet sairastumiseeni. Itse olen vasta nyt myöhemmin tajunnut, että liikuntaharrastukseni ovat luultavasti olleet suuressa roolissa siinä, etten ole sairastunut anoreksiaan jo nuorempana. Ringette ja jalkapallo olivat lajeina sellaisia, joista naisellisuus oli kaukana, ja jotka vaativat hentouden ja sirouden sijaan voimaa. Uskon, että tietynlainen ilmapiiri mikä joukkueen sisällä vallitsi, esti ihannoimasta laihaa vartaloa, mikä tulee taas esiin monessa muussa urheilulajissa. Mikäli olisin näiden lajien sijaan harrastanut tanssia tai voimeistelua, olisi tilanne saattanut olla aivan toinen. Kun tulin niin varhain murrosikään, pyöristyin selvästi ja fyysisesten muutosten hyväksyminen oli todella vaikeaa minulle, olisi tämä prosessi ollut vielä hankalampi ja kamalampi minulle, mikäli olisin harrastanut lajia, jossa vartalo on esillä ja ulkoinen olemus suuressa roolissa. Poikaystäni totesi, että minulle voisi jopa tehdä hyvää päästä mukaan tyttöjoukkueeseen, jossa arvostuksessa korkeimmalle nousevat kaikki muu kuin sirous ja suoranainen laihuus. Uskoisin sen oikeasti antavan minulle tervettä esimerkkiä mitä syömiseen ja liikkumiseen tulee, monessakin suhteessa.

Minua ihan surettaa ajatus siitä, että tämä talvi oli ensimmäinen sitten enikosketuksestani jäähän, kun en ole luistelemaan päässyt. Vaikka ringetteä en vuosiin olekaan enää pelannut, on luisteleminen ollut todella mieluisa laji minulle aina. Kun katselin kentän laidalta muiden pelaamista ja luistelua, nousi pintaan ikävä jäälle. Mutta ensi vuonna aion todellakin ottaa vahingon takaisin ja olla varmasti niin hyvässä fyysisessä - ja myöskin psyykkisessä - kunnossa, että voin luistella niin paljon kuin vain haluan. Ja siitä olen varma, että kun seuraava peli poikaystäväni siskon joukkueella perheenjäseniä vastaan on, aion minäkin olla jäällä maila kädessä. Poikaystäväni tosin yllytti minua liittymään ihan naisten joukkueeseen asti, sillä niin positiivisena kokemuksena hän sen minulle näkisi. Ja ehkei se mitenkään mahdoton ajatus olekaan, kunhan olen itseni kuntoon saanut, sillä joukkuessa pelaa muutama vanha joukkuetoverini ringetestä. Viime vuonna kävimme luistelemassa poikaystäväni kanssa, jolloin minäkin otin pitkästä aikaa tuntumaa myös jääkiekkomailaan. Ja nyt kun kirjoittelen asiasta, intoni päästä pelaamaan ainoastaan kasvaa kasvamistaan, enkä millään malttaisi odottaa, että pääsisin kaivamaan esiin vanhat ringettevarusteeni ja testailemaan taitojani! Sitä joudun nyt kesän verran vielä odottelmaan, mutta jalkapalloon aion ottaa heti tuntumaa, kunhan vain ehdin:)

Tänään aiomme kuitenkin korvata hieman talven luisteluiden väliinjäämistä ottamalla esiin rullaluistimet ja lähtemällä yhdessä luistelemaan poikaystäväni kanssa. Kun tiistaina kotiin pääsin, tuli asia heti mieleeni ja pyysinkin isääni etsimään vanhat luistimeni varaston kätköistä. Kaukana ovat ne ajat, kun luistelimme isän kanssa usein Riihimäeltä Hyvinkäälle. Mutta vaikka viime vuosina olenkin kaiken tällaisen kivan joutunut elämästi pois jättämään, en aio sitä enää jatkossa päästää tapahtumaan. Nyt pidän niin huolen itsestäni, ettei liikunnasta tarvitse sairauden vuoksi enää jäädä paitsi, muttei siitä muodostu myöskään enää koskaan sairasta pakkomiellettä minulle. Olen kyllästynyt siihen, että ainoa liikuntaharrastukseni on kävely, joten nyt ajattelin vähitellen alkaa ottamaan mukaan myös muita lajeja. Kunhan pidän huolen siitä, etteivät liikuntasuositukseni ylity ja ruokailuni onnistuvat moitteettomasti, voin sen rauhallisin mielin tehdä.Varovaisesti täytyy kuitenkin aloittaa, sillä niin pitkä aika viime luistelukerrastani on. Isäkin varoitteli minua siitä, että kun lihaksistoni ei ole vielä lähellekään entisensä, täytyy minun ottaa rauhallisesti ja testailla omia voimia pikkuhiljaa. Mutta katsotaan pysynkö enää pystyssä ja miten luistin kulkee! Luistelemme poikaystäväni isän luokse avaamaan grillikauden, joten lisää  tämän päivän tunnelmista ehkäpä huomenna:)

<3:Laura