Median piinapenkissä

Kysellessäni teiltä lukijoilta postaustoiveita, sain toiveen kirjoittaa ajatuksiani liittyen median välittämiin laihdutusjuttuihin, joita kieltämättä on nykymaailma pullollaan. Laihdutus- ja fitnessartikkelit eivät enää rajoitu vain urheilulehtiin, vaan niitä ovat kaikki naistenlehdet täynnä. Blogeja, jotka sivuavat aihetta tavalla tai toisella perustetaan varmasti sankoin joukoin päivittäin. Avasit minkä tahansa nettisivuston, on yksi yleisimmistä mainoksista laihdutuslääkemainokset tai laihdutusta tukevien sivustojen esitteet. Laihdutus- ja urheiluaiheelta et vain yksinkertaisesti voi välttyä - halusit sitä tai et!

Oikeastaanhan koko sairauteni lähti liikenteeseen siitä, kun aloin lukea erilaisia urheilulehtiä ja laihdutusartikkeleita kuin nykypäivän raamattua. Imin itseeni jokaisen tiedon murusen liikunnasta, ruokavaliosta ja jopa laihduttamisesta, vaikkei minussa varmasti ollut tuolloin grammaakaan ylimääräistä. Elin ihmeellisessä pikku kuplassani, jossa kuvittelin jokaisen artikkelin olevan juuri minulle suunnattu, juuri minulle kirjoitettu kehoituksena alkaa noudattaa niitä sääntöjä pullollaan olevia artikkeleita aivan sanatarkasti. Kuulostaako kenties teille muillekin tutulta ajattelutavalta? Aivan varmasti kuulostaa.

Vuosia sairaudessa roikkuessani ahdistuin näistä artikkeleista aina vain enemmän ja enemmän. Hyppääminen pois omasta pienestä maailmasta, jossa energia ja voima elää on haettu noiden sääntöjen noudattamisesta, oli rankkaa. Yhtäkkiä jouduinkin toimimaan aivan vastoin lehtien neuvoja: syömään paljon, herkutellen säännöllisesti, ilman yhtään liikuntaa. Hyppy ääripäästä toiseen oli ahdistavaa muutenkin, mutta syyllistyminen median välittämien viestien vuoksi pahensi oloani entisestään. Siitä huolimatta kiusasin itseäni artikkeleilla vielä pitkään, kunnes ymmärsin rakentaa jonkinlaisen suojamuurin ympärilleni: nämä asiat eivät koske minua, minun ei siis ole tarvetta lukea niistä. Siitä huolimatta niiltä ei nykymaailmassa voi millään välttyä. Jos et lue aiheesta lehdistä, joudut aihepiiriin pyörteisiin viimeistään yleisessä ruokapöytäkeskustelussa.

Jotenkin ihmeellisesti selvisin kuitenkin tuosta ristiiriitaisesta viestimaailmasta hengissä. Ja en vain hengissä, vaan entistä vahvempana. Sillä nykyään suhtautumiseni median välittämiin viesteihin tietynlaisesta elämäntavasta on yksinkertaisesti järkevää ja fiksua. Ymmärrän oman tilanteeni niin hyvin, etten koe painetta ottaa lehdistä ja muusta mediasta enää "elämäntapaneuvoja" itselleni. Samalla tavalla, kun itseluottamukseni arkielämässä kasvaa päivä päivältä muutenkin, kasvaa se myös oman elämäntapani suhteen. Uskallan aina vaan paremmin seistä toimintatapojeni takana, mitä nyt syömisiin ja liikuntaan tulee. Tiedän tällä hetkellä niin vahvasti, mikä minulle on hyväksi, etten anna ulkopuolelta tulevien viestien hetkauttaa varmuuttani enää millään tavalla. Kirjoitin joskus pystyväni suhtautumaan vertaistukeen nykyään hyvin, sillä en enää ime muista anoreksiaa sairastavista vaikutteita itseeni. Pystyn objektiivisesti, mutta samalla toisen tunteisiin samaistuen, käsittelemään toisen tilannetta. Pystyn lukemaan tuttujen tyttöjen blogeja, vaikka heillä edistyminen sairauden suhteen ei olisi vielä kunnolla päässyt vauhtiin. Tämä siksi, että olen tavallaan astunut sairauden ulkopuolelle. Sama päätee mediaan. Olen jollain tapaa astunut kaiken tuon ulkopuolelle omaan tavalliseen elämääni siten, etten välitä imeä enää yhtään ahdistusta lisäävää asiaa itseeni.

Miten tämä näkyy sitten käytännössä? Minulle tulee tällä hetkellä MeNaiset Sport -lehti, jonka olen kuukausia ja kuukausia kiikuttanut lukemattomana lehtikasaan. Olen suojellut itseäni lehden sisällöltä, mikä on ollut hyvinkin järkevää. Nyt kuitenkin koen, ettei tuollaiselle suojelulle ole enää tarvetta. Alan pikku hiljaa lukea mielenkiinnolla myös liikunta-artikkeleita. Katselen sieltä minulle sopivia jumppaohjeita ja haen lisämotivaatiota painon normalisoimiseen. Ymmärrän paremmin kuin hyvin tilanteen, jolloin vasta tulevaisuudessa pääsen ohjeita noudattamaan, mutta myös sen perusteen, jolla ohjeita tulisin noudattamaan: en laihdutusmielessä, en kuluttaakseni energiaa, vaan hankkiakseni kohtuudella ja rennolla mielellä voimaa ja lihaskuntoa. Ennen nuo artikkelit suorastaan kirkuivat minulle: "kuluta, kuluta, kuluta!", mutta eivät enää. Nyt ne näyttäytyvät minulle niin, kuin niiden kuuluukin näyttäytyä: apuna kotijumppaan sellaisille, jotka vinkkejä kaipaavat. Julkkisten ruokapäiväkirjoja luen mielelläni, ihmetellen ja joskus ääneen kummastelle - mutta vain terveellä tavalla. Sairastuessani hain vertailukohtaa laihduttajille tarkoitetuista ruokasuunnitelmista ajatellen, että minun täytyy pyrkiä vähempään. Nyt kummastelen usein niukkaa syömistä ja vilpittömästi ihmettelen, että miten he pärjäävät tuollaisilla syömisillä. Seuraava ajatus kuitenkin on, että ehkä se toimii heille, muttei minulle. Ääripään ideologioita, fitness-kulttuuria sekä muita tiukkoja ajatusmaailmoita - koskivat ne sitten ruokaa tai liikuntaa - käsittelevät artikkelit hyppään suosiolla yli, sillä tällä hetkellä ne eivät anna minulle mitään.

Vaikken imekään itseeni negatiivisia vaikutteita lehtiartikkeleista, en silti suodata kaikkea lukemaani hyvillä mielin. Lehdet saattavat olla nykyään täynnä tarkkoja kaloritietoja kesäherkuista kesäjuomiin. Samalla saatetaan korostaa sitä, kuinka kauan tulee liikuntaa harrastaa tietyn herkun "mitätöidäkseen". Miksi ihmeessä pitää ajatella tuolla tavalla, kun kyse on kokonaisuudesta? Ei ihminen voi elää niin, että syö jotain, ja saman tien lähtee liikkumaan syömäänsä "pois"! Tällaiset artikkelit saavat minut väistämättä kummaksumaan kyseisten tietojen tarpeellisuutta ääneen, mikä saa myös Jarnon näkemään punaista. Kyseenalaistan suuresti noiden artikkeliden tarpeellisuuden varsinkin, kun elämästä ja kesästä tulisi nauttia, ei viettää sitä kaloritietoja tutkien! Tällaiset artikkelit siis lähinnä ärsyttävät ja ihmetyttävät, mutten anna niiden vaikuttaa itseeni. Samalla kun kyseenalaistan niiden tarpeellisuuden ja merkityksen, kyseenalaistan vaikkapa useiden mainostenkin viestin katsojille. Kuten uusi ruissipsimainos, jossa korostetaan sitä, kuinka kyseistä tuotetta on lupa herkutella hyvällä omalla tunnolla. Miksi? Miksi tuollainen lause on täytynyt tunkea mukaan mainokseen? Mitä hyötyä syyllistämisajattelutavan lietsomisesta on? Miksi pitäisi tuntea huonoa omaa tuntoa? Mitä se edesauttaa? Miksi elämästä ei vaan saa nauttia rauhassa?

Jos nyt lukisin jonkun saman lehden kuin sairausaikanani luin, lukisin sen ihan erilaisten linssien läpi. Ennen napsin tekstistä kaikki sanat, joilla halusin itseäni ruoskia. Artikkelissa kerrotut huimat liikuntamäärät olivat viesti minulle liikkua samalla tapaa: jos en liiku, olen laiska, huono. Jos artikkelissa puhuttiin liiasta herkuttelusta, oli viesti minulle: syöt liikaa, olet ahne, pilaat itsesi. Nyt luen nuo samaiset sanat, mutta yleisellä uteliaisuudella, vaikkapa toisen elämästä kiinnostuneena. Se ei ole minun elämääni, minulla on omani. Kun omahoitajani aikanaan sanoi minulle "tällä hetkellä mitkään yleiset terveyssuositukset mitä liikuntaan ja ruokaan tulee, eivät sinua Laura koske", en tietenkään uskonut häntä. Nyt taas ymmärrän tuon lauseen paremmin kuin hyvin: minun elämäntilanteeni sairaustaustani ja uusi elämäni lapsen kanssa huomioiden, on niin erilainen ja omanlaisensa, etten voi alkaa verrata sitä muiden lehtien palstoilla olevien elämään. Oikeastaan siedätyin tälle ajatukselle jo raskausaikana etsiessäni epätoivoisesti tietoa raskausajasta ja vähäisestä painonnoususta: kaikki oppaat käsittelivät vain ja ainoastaan ruokavalion muuttamista entistä terveellisemmäksi ja raskausajan diabeteksen ennaltaehkäisyä. Tuolloin jouduin enemmän kuin paljon takomaan päähäni, että nämä asiat eivät päde minuun juuri nyt! Kuten yksikin lääkäri äitiyspolilla minulle sanoi: "vaikka söisit kilon karkkia päivässä, olisi se nyt hyväksi sinulle. Tai jos söisit joulukinkun yksin, olisi se vain ja ainoastaan hyvä homma!". Kuinkakohan monelle odottavalle äidille näin sanotaan? Eli jokaisella on oma tilanteensa, eikä niitä kannata ryhtyä vertalemaan.

Kuvat: weheartit.com

Olen kääntänyt laihdutusartikkeleiden  sekä laihdutusohjelmien huimat muutostarinat omaksi edukseni. Pitkään Jarno suojeli minua omalla tavallaan telkkarin lukuisilta laihdutusohjelmilta kääntämällä vihaisena kanavan pois. Kunnes eräänä päivänä huomasin, ettei hän enää niin tehnytkään. Neloselta tulleessa Hurja painonpudotus -ohjelmassa nuori, sairaalloisen ylipainoinen nainen hoki juontajalle epäonnistumistaan selitellen: "minä yritän, minä yritän". Silloin Jarno kysyi minulta: "huomaatko, kuinka tuo nainen tekee ihan samaa kuin sinäkin: hoet tiettyä lausetta ilman, että mitään muutosta oikeasti tapahtuu? Niin kauan kuin tulosta ei ala syntyä ja painosi ei nouse, niin kauan et ole yrittänyt tarpeeksi". Ehkä karun kuuloista, mutta totta.

Tuo pysäytti - se oikeasti psyäytti minut ajattelemaan asiaa uudelta kannalta. Siitä lähtien olen oikeasti katsonut tiettyjä laihdutusohjelmiakin uusin silmin ajatuksella, että jos nuo ihmiset pystyvät noin huikeisiin elämänmuutoksiin, miksen pystyisi minäkin? Heillä on kunnon tsemppiasenne ja taistelutahtoa. Mikään ei käy heille ilmaiseksi, eikä käy minullekaan. Eli vaikohokemani "kyllä minä yritän, ihan oikeasti yritän", muuttui ihan merkityksettömäksi samoin tein, sillä sitä se käytännössä oli ollutkin. Nyt huomasin jopa uusimmassa MeNaiset Sport lehdessä ollutta Lotta Backlundin laihdutusajalta peräisin olevaa ruokapäiväkirjaa lukiessani, kuinka paljon yhtäläistä laihduttamisessa ja painon normalisoimisessa oikeasti on: tietoista ja tarkkaa syömistä, motiivina huolehtia omasta hyvinvoinnista. Ja tässä kyseisessä ruokapäiväkirjassa ja laihdutusasenteessa oli myöskin se ajatus aivan mahtava, että se ei saa olla liian tiukkapipoista: rennolla mielellä, elämästä nauttien. Eli artikkelia lukiessani en suinkaan alkanut vertailla omaa syömistäni hänen ruokailuihinsa. En kokenut artikkelia viestinä minulle, että syön liikaa. Sen sijaan samaistuin jollain tapaa hänen tilanteeseensa: lapsen myötä tullut lopullinen havahtuminen siihen, että muutosta täytyy tapahtua ja pian! Luin hänen saavutuksestaan ja ajattelin, että kyllähän minäkin pystyn pitämään huolta syömisistäni ja hyvinvoinnistani siinä missä muutkin. Mutta tärkeimmän kuitenkin muistaen: kukin omalla tavallaan, oman elämäntilanteensa mukaisesti!

Millaisia ajatuksia tämä aihe teissä herättää? Otatteko huonoja vaikutteita median välittämistä viesteistä itseenne? Vai oletteko minun tavoin löytäneet oman tapanne kääntää nuo asiat omaksi hyödyksenne?

<3: Laura
 

Kontrollista luopuminen - askel kohti terveyttä

Kontrollifriikkeys on mitä ominaisin piirre anoreksiaa sairastavalle. Jos asiaa tiedustelisi kohtalotovereiltamme, nousisi varmasti yhden jos toisenkin käsi ilmaan. Anorektikolla on pakonomainen tarve kontrollaida kaikkea ja pitää langat käsissään asian kuin asian suhteen. Kontrolloinnin tarve ei käsitä pelkästään ruokaan ja liikuntaan liittyvää kontrolloinnin tarvetta, vaan se ulottuu melkeimpä joka elämän osa-alueelle.

Oikeastaan kontrolloinnin tarve on koko sairauteni alku ja juuri. Kun koin, etten voi kontrolloida kaikkea, mitä kouluun ja ihmissuhteisiin tulee, löysin ruoasta keinon saada jokin asia täysin hallintaani. Vaikea suhde silloisen poikaystäväni kanssa ja koulun aiheuttamat paineet ja stressi ajoivat minut hakemaan helpotusta olooni muista asioista. Toinen ratkeaa juomaan, minä taas syömättömyyteen. Aloin tarkkailalla syömisiäni pakonomaisesti: kirjasin kaiken ylös unohtamatta ainuttakaan kurkun viipaletta. Liikunnasta tuli pakkomielteistä ja jokainen liikuntasuoritus piti ruokien tapaan kirjata minuutilleen ylös. Kalenterini täyttyi listoista, muistutuksista ja tehtävistä. Tunsin, että kaiken on oltava hallinnassani. Jos päästäisin kontrollini lipsumaan hetkeksikään, olisin keskellä kaaosta. Tällaista kaaosta anorektikko välttelee keinolla millä hyvänsä. Mutta jos muu elämä tuntuu musertuvan ympärillä, voimistuu kontrolloinnin tarve, mitä syömiseen ja liikuntaan tulee, entisestään. Kontrollifriikkeys nostaa päätään ja oikein imee voimaa itseensä. Anorektikko saa sairasta mielihyvää ja euforiaa toiminnastaan. Hän tuntee hallitsevansa täysin tämän alueen elämästään, mikä luo hänelle uskomatonta voiman tunnetta.

Minulle suuri askel kohti kontrollifriikkeydestä luopumista oli antautuminen jälleen osastohoidon armoille. Tämä on mitä pelottavin ja ahdistavin kokemus anorektikolle, joka on tuntenut hallitsevansa täydellisesti juuri sen osan elämästään, minkä sairaalahoito vie mennessään: ruoan, painonsa ja liikunnan. Yhtäkkiä valta ruokailuista ei olekaan enää omassa hallinnassa, vaan sen vie hoitohenkilökunta mukanaan asettamalla tiukat säännöt ja ehdot hoidolle. Sen sijaan, että päätät kaikesta syömisestäsi itse, joudutkin ahtamaan itseesi itku silmässä ruokaa, jonka sisältö ei ole omissa käsissäsi. Enää et voi vaikuttaa ateriaasi itse, pakonomaisesti laskea kaloreita tai tuntea aterioiden ravintosisältöä täysin. Sen sijaan joudut antautumaan hoidolle ja luottamaan hoitavaan tahoon. Luottamaan siihen, että kontrollista lupoumisesta huolimatta sinulle ei tapahdu mitään pahaa. Kun kontrollintunne mitä ruokaan tulee häviää, etsii anorektikko kuin henkeni hädässä niitä vähäisiäkin asioita, joihin voi osastolla ollessaan vielä vaikuttaa. Osastolla ollessani hain niitä vielä vähän aikaa sitten itsekin mitä pienemmistäkin asioista. Suunnittelin päiväni hyvinkin tarkasti: milloin käyn ulkoilemassa, milloin vaihdan lakanat ja milloin käyn suihkussa. Kaikki oli ennalta suunniteltua. Minun tuli ennalta tietää aina, mitä ruokaa on tarjolla, ja aamupalalle en olisi voinut kuvitellakaan meneväni ennen kuin sänkyni on pedattu - eihän se olisi mitenkään mahdollista, sehän olisi yhtäkuin kaaos.

Helmikuun alkupuolella, osastohoitoni ollessa vielä aluillaan, kävin mielenkiintoisen keskustelun aiheeseen liittyen erään ystäväni kanssa, joka hänkin on sairastanut anoreksiaa jo vuosia. Kerroin hänelle, kuinka itse ostan osastolla ollessanikin kaikki jogurtit, leivät ja lukuisat muut ruoka-aineet, jotta saan varmasti itselleni mieluisia tuotteita. Hänen kommenttinsa tähän oli: "huomaatko Laura, kuinka yrität vieläkin parhaasi mukaan kontrolloida kaikkea". Loukkaannuin selvästi hänen sanoistaan ja kielsin tämän täysin: "enhän minä halua kontrolloida, vaan haluan saada vain mieluisia ruokia itselleni". Pitkään hänen sanansa vaivasivatkin mieltäni ja koin tulleeni suuresti loukatuksi. Lopulta jouduin kuitenkin tunnustamaan itselleni hänen olevan oikeassa: en uskalla päästää niistä kontrollin langoista irti, vaan yritän pitää niistä kiinni viimeiseen asti. Kun en voi kontrolloida keittiöltä tulevia annoksia, pitää minun saada omaan hallintaani edes ne vähäiset asiat, joihin pystyn vaikuttamaan. Tämän oivaltaminen pysäytti ja sai minut pohtimaan sitä, miten kontrolloinnin tarve hallitsi vieläkin pakonomaisesti elämääni.

Kontrollifiirikkeydellä on suuri yhteys perfektionismiin, mikä myöskin on hyvin ominaista anoreksiaa sairastavalle. Sen lisäksi, että haluaa olla täydellinen mitä syömiseen ja liikkumiseen tulee, on anorektikon oltava mielestään täydellinen elämän jokaisella osa-alueella. Minulla perfektionismi nosti päätään ja vahvasti sillä samaisella hetkellä, kun aloin oireilla syömisilläni. Enää ei riittänyt kiitettävä arvosana tentistä, vaan paperissa täytyi loistaa erinomainen. Tyttö joka kerrytti viikon tiskejä tiskialtaassa muuttui kuin salaman iskusta tiskausintoilijaksi ja kaiken lisäksi vielä uskotteli itselleen ja muille pitävänsä siitä. Kaiken piti olla kotona tip top, eikä yhtään sen alle. Kaiken tuli olla ennalta suunniteltua, eikä yllätyksiä sallittu: enhän olisi välttämättä hallinnut niitä. Koko sairauteni ajan tämä sama on on säilynyt osana minua, kuin uutena luonteenpiirteenä. En ole kestänyt kotonamme minkäänlaista kaaosta ja kaiken on täytynyt olla täydellisen siistiä. Piirre minussa on voimistunut aina ruokailujen lähestyessä, eikä syöminen ole ollut mahdollista ennen kuin kaikki muut asiat ovat hallinnassani.

Mutta nyt vihdoin jokin on muuttunut. Tunnen sen, kuinka kontrolloinnintarpeeni on hellittämässä minusta otettaan yhtä aikaa anoreksian kanssa. Ne ovat sulavasti kulkeneet käsi kädessä ja ovat selvästikin jatkamassa matkaa yhdessä poispäin minusta. Vaikka tietynlainen suunnitelmallisuus ja tarkkuus, mikä on ollut osa luonnettani koko ikäni - ja on selvästi peräisin isältäni - säilyy minussa varmasti aina, on sairauden mukanaan tuoma kontrollifriikkeys vihdoinkin vaimenemassa. Tulen ehkä aina olemaan listojen tekijä ja kalenterin orja, mutta ainoastaan luonteelleni tavanomaisella tavalla. Havahduin jo viime lomallani siihen, kuinka en enää pakonomaisesti siivoa kotona koko aikaa, suunnittele päivääni minuutilleen tai saa hermoromahdusta yllättävien tilanteiden astuessa esiin. Minun ei tarvitse hallita kaikkea ympärilläni, vaan uskaltaudun ottamaan asiat rennommin. Uskallan ottaa rennommin niin ruokailujeni kuin muunkin elämäni suhteen.

Ja olen oivaltanut erään paranemisen kannalta hyvin hyvin tärkeän asian: oikeanlaista elämänhalintaa ei ole asioiden hallinnassapitäminen käsissään anoreksian avulla, vaan elämäänsä kykenee hallitsemaan, kun anoreksiasta pystyy luopumaan. Se, että jouduin antautumaan osastohoidolle ja luopumaan hallinnantunteesta mitä anoreksiaan tuli, tarkoittaa ainoastaan sitä, että voin vihdoin alkaa hallita omaa elämääni oikealla tavalla ja oikein keinoin. Elämäni ei olekaan enää hiuskarvan varassa, yhtäkkistä oikeasta arkielämästään irtirepäisemistä ei ole pelkoa enkä ole kuin nuorallatanssija, joka pelkää yhtäkkistä putomaista. Kun pääsen irti anoreksiasta, hallitsen elämääni juuri oikella tavalla ja niin riittävästi, kuin ihmisen kuuluukin hallita. Anoreksian luoma hallinnantunne on täysin valheellista.

Uskon, että yksi avain parantumiseen onkin nimenomaan kontrolloinnin tarpeesta lupuminen. Se, että uskaltautuu elämän kuljetettavaksi ja rohkenee ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne tulevat, on jo suuri askel kohti terveempää elämää. Sen myöntäminen itselle, että kaikkea ei voi hallita - eikä tarvitsekaan hallita - voi olla suurikin helpotus mielelle. Suuri taakka putoaa pois harteilta, kun oivaltaa sen, että kaikki asiat eivät olekaan sinun omissa käsissäsi. Kaiken sen energian, jonka anoreksiaa sairastava - tai muuten vaan kontrollointiin haksahtanut - käyttää pyrkimykseen hallita kaikkea ympärillään, voi kontrolloinnin tarpeesta luopuessaan käyttää paljon tärkeämpiinkin asioihin. Itse haluaisin ottaa oppia yltiöpositiivisen ja rennon elämänasenteen omaavasta poikaystävästäni. Kun antaa asioiden edetä omalla painollaan, sen turhia stressaamatta, saa elämään aivan uudenlaista mielekkyyttä. Rento elämä maistuu ja hyvältä!

<3: Laura

P.s. Teksti on osittain peräisin vanhasta blogikirjoituksesta, jonka julkaisin ystäväni ja minun yhteisessä vanhassa blogissa. Koin asian ajankohtaiseksi siksi, että niin moni asia on noista tunteista kohdallani muuttunut toipumisen myötä, että halusin tekstin muokattuna myös täällä julkaista:)

Sosiaaliset hetket - anorektikon painajainen

Eräs lukija kysyi minulta, kuinka paljon illat ystävien kanssa minua tällä hetkellä stressaavat ja joudunko suunnittelemaan ruokailuita paljon etukäteen ennen itse juhlahetkeä. Aloinkin miettimään yleisesti erilaisten sosiaalisten tilanteiden sekä juhlien aiheuttamaa ahdistusta koko sairausajaltani sekä yleensäkin sitä, millaisia tilanteet anoreksiaa sairastavalle ovat. Juhlat ja sosiaaliset hetket kun ovat suoraan sanottuna anoreksiaa sairastavan painajainen. Kun ruoka alkaa hallita elämää, muuttuu kaikki kertaheitolla vaikeammaksi. Tosiasia on, että syöminen liittyy asiaan kuin asiaan. Ystävien tapaaminen kahvin merkeissä ei tarkoita vain mustan kahvin juomista, vaan normaalisti tilanteeseen liittyy kahvin seurana nautittu pulla tai leivonnainen. Elokuvailta ei todellakaan tarkoita pelkästään elokuvien katsomista, vaan tilanteeseen kuuluu niin popcornien kuin karkkien nauttiminen. Entäpä illanvietot tai muut juhlatilaisuudet sitten? Hyvän seuran ja juhlimisen lisäksi tällaiset tilaisuudet tarkoittavat herkuista notkuvia pöytiä, jotka ovat muiden ihmisten taivas, mutta anorektikon painajainen. Mitä juhlat olisivatkaan ilman tarjottavia herkkuja ja juomia? Eihän sellaisia juhlia ole olemassakaan.

Kun itse aloin oireilla syömisilläni, alkoi se näkyä ensimmäisenä arkisyömisessäni. Tällöin rajoitin herkuttelun juhlahetkiin ja annoin itseni nauttia tällaisissa tilanteissa ruoasta vapaasti. Tuleva tapahtuma kuitenkin vaikutti jo edeltäviin ruokailuihin siten, että karsin kaikki herkut pois muusta syömisestäni, jotta voisin sitten antaa itselleni luvan syödä juhlatilanteessa rennosti. Aluksi tämä onnistuikin näin, mutta vähitellen myös juhlatilanteet alkoivat muuttua ahdistaviksi, enkä kyennyt sallimaan itselleni herkuttelua enää edes silloin. Sen sijaan, että olisin antanut edeltävien päivien minimaalisten ruokailujen myötä itselleni luvan nauttia illan herkuista, ei käsijarru lähtenyt pois päältä juhlissakaan. Aluksi jäi pois alkoholi ja pian kaikki muutkin juhlatarjottavat. Tilalle tulivat selitykset juuri syödyistä aterioista sekä närästyksestä, joka esti syömisen. Kahville mennessämme kaakao vaihtui mustaan kahviin ja aiemmin luonnollinen osa kahvittelua ollut leivonnainen jäi ottamatta.

Monella oireilun alettua ja anoreksiaan sairastuttua sosiaaliset tilanteet rajoittuvat ja vähitellen katoavat elämästä kokonaan pois. Tilanteet käyvät ahdistaviksi, pelottaviksi ja painajaismaisiksi tilanteiksi entisen nautinnon sijaan. Tällöin vaarana onkin syrjäytyminen ja sosiaalisten suhteiden menettäminen. Minulla ei näin kuitenkaan käynyt, vaan osallistuin entiseen tapaan ystävien kesken pidettyihin illanviettoihin sekä yhteisiin kahvitteluhetkiin. Tällöin otin käyttöön viimeisetkin itsekurin rippeet ja katselin vierestä muiden nauttimista. Tilanteita kuitenkin helpotti se, että myönnettyä tilanteeni vakavuuden itselleni, sain siitä myös läheisilleni ja ystävilleni kerrottua. Tämän jälkeen minun ei enää tarvinnut selitellä mitään ja he ymmärsivät käytöstäni.

Kun tiedossa oli esimerkiksi tuparit tai muut ystävieni järjestämät juhlat, saatoin ottaa etukäteen selvää, mitä tulevana iltana olisi tarjolla. He eivät pitäneet tätä outona, vaan ymmärsivät tämän helpottavan psyykkisesti minun valmistautumistani iltaan. Tällöin saatoin henkisesti valmistautua tulevaan iltaan ja varautua mahdollisesti omilla eväillä, mikä käytännössä tarkoitti omenoita. Vaikka koinkin tilanteet ahdistavina, aloin pikkuhiljaa tottua siihen, etten syö tilanteissa tarjolla olevia herkkuja, vaan kaivan esiin omat eväät. Kuukausien kuluessa ja vuosien saatossa tyydyin ja totuin siihen, että minun ei kuulu syödä ja minun tehtäväni on ainoastaan katsella muiden herkuttelua vierestä. Vaikka sairauden ollessa pahimmillaan sain sairasta mielihyvää syömättömyydestäni ja itsekuristani, sisältyi tunteisiini myös valtava määrä kateutta ystävieni rentoa syömistä ja juomista sekä tilanteesta nauttimista kohtaan.

Vaikka sitkeästi sairaalajaksojeni välissä ja kotona ollessani pidinkin  kiinni ystävieni tapaamisesta, olivat hauskanpito ja nauttiminen kaukana noista illoista ja muista sosiaalisista hetkistä, kun nälissäni, pahoinvoivana ja palelevana kaipasin vaan kotiin vällyjen väliin sekä teekupin lämmittämään käsiäni. Enemmän kuin ruokailuteilanteita, aloin jännittämään iltoja ja julkisille paikoille menoa juuri fyysisen jaksavuuteni vuoksi. Syömättömyyteen tai vähäiseen syömiseen olin jo tottunut, mutta olin koko ajan niin väsynyt ja kylmissäni, että odotin vain iltojen tai muiden tapaamisten loppuvan ja pian. Illanvietoissa kauhistutti ajatus baarivaatteissa tarkenemisesta ja jatkuvasta palelusta. Sisäinen kylmyys oli sitä luokkaa, että muiden hikoillessa vieressä omat sormeni sinersivät ja ihoni oli kananlihalla.

Vuosien aikana olen kuitenkin yrittänyt aina tilanteestani riippuen sopeutumaan ystävieni tapaamisiin ja juhlatilanteisiin myös ruokailujen kannalta. Pikkuhiljaa aloin haastamaan itseäni enemmän illanvietoissa ja juhlatilanteissa pyrkimällä siihen ajatukseen, että pyrkisin syömään sitä mitä tarjolla on. Varmuuden vuoksi olen vuosien aikana sujauttanut aina tunnollisesti laukkuuni varaksi omia eväitä, mutta olen pyrkinyt lähtemään juhliin sillä asenteella, että pystyn kyllä syömään siitä mitä juhlissa tulisi tarjolla olemaan. Kahvittelut ja ystävieni tapaamiset olen pyrkinyt taas päiväsaikaan sopimaan sellaiseen aikaan, että voisin syödä välipalan muodossa jotain hyvää. Paljon suunnittelua kaikki sosiaalinen elämäni viime vuosina on kuitenkin vaatinut, eivätkä juhlatilanteet helppoja ole olleet. Nauttimisen sijaan hetket ovat kuluneet ruokaa ajatellessa ja fyysisestä pahasta olosta kärsiessä.

Yksi pelottavimmista asioista juhlatilanteissa on vuosien saatossa minulla ollut pelko hallinnan menettämisestä. Kun tarjolla on ollut paljon syötävää, en ole uskaltautunut syömään sillä pelko siitä, etten pystyisi lopettamaan syömistä, on ollut valtava. Aliravitsemustila ja valloillaan oleva nälkä ovat ajaneet minut siihen tilanteeseen, että koko juhlien ajan mielessäni ovat pyörineet tarjolla olevat herkut ja kamppailu ajatuksissani syömisen ja syömättä jättämisen välillä on ollut valtaisaa. Jos juhlien päätyttyä minulta olisi joku kysynyt syömieni karkkien lukumäärää, olisin sen varmasti osannut sanoa. Koin usein helpommaksi olla ottamatta yhtäkään tarjolla ollutta karkkia, sillä jos olisin ottanut yhden, olisin ottanut myös toisen ja pelko hallinnan menettämisestä olisi ollut käsin kosketeltavaa. Minulla taudinkuvaan ei ole koskaan liittynyt ahmimista, mutta tästä huolimatta pelko ajatuksesta on ollut usein valloillaan. Kun olemme viettäneet iltaa ystävien kesken, olen ratkaissut asian usein sillä, että olen ottanut oman karkkipussin. Tällöin olen pystynyt ajatuksissani antamaan itselleni luvan karkkien syömiseen ja pelkoa kontrollin menettämisestä ei ole ollut, sillä määrä on ollut rajattu.

Vaikka sairaus onkin ollut vahvasti läsnä myös viimeisen puolentoista vuoden aikana, on merkittävä muutos tapahtunut ajattelussani. Helsingin osastojaksoni aikana ja jälkeen sain ajatteluuni mukaan paljon sallivuutta mitä herkkujen syömiseen tulee. Tämä on helpottanut valtavasti sosiaalisista tilanteista selviämistä myös syömisen kannalta ajateltuna. Merkittävä rooli tässä on kuitenkin ollut poikaystävälläni, joka on ollut minulle tuki ja turva erilaisissa juhlatilanteissa. Viime vuonna selvisin esimerkiksi neljistä häistä loistavasti pitkälti poikaystäväni tukemana. Hän oli juhlissa minun lupani syödä, joka käski ottamaan lisää ja suorastaan huolehti ruokailuista puolestani. Kun hän tiesi minun tekevän mieli tarjolla olevaa kakkua, otti hän sitä itsekin, vaikkei hän makeasta välitäkään. Saan kiittää häntä paljon siitä, että olen seurustelumme aikana selviytynyt niinkin hyvin juhlatilanteista ahdistumatta. Hänen kanssaan olen pystynyt luottamaan siihen, että pärjään kyllä ja pystyn syömään tarjolla olevaa ruokaa. Häneltä olen saanut aina tarvittaessa vahvistusta siihen, että saan syödä ja herkutella aivan kuten muutkin ihmiset.

Nykyään koen sosiaaliset tilanteet nautintona ja ihanana osana elämääni. Poissa ovat pelot, joita erilaiset juhlatilanteet ovat minussa viime vuosien aikana aiheuttaneet. Vaikka syömiseni ja juomiseni ei vielä olekaan lähellekään samalla tasolla kuin terveinä aikoina, pystyn jo aidosti nauttimaan juhlista, illanvietoista tai elokuvahetkestä ilman, että ahdistun niistä etukäteen. Pystyn selviytymään nykyään melko hyvin kaikista tarjolla olevista ruoista, eikä mikään ole noussut ylitsepääsemättömäksi minulle. Vieläkin tarvitsen tukea ja vahvistusta usein poikaystävältäni, mutta esimerkiksi lauantainen tyttöjen ilta osoitti, että alan pärjäämään myös ilman läheisiltäni saatua tukea. Yksi suuri oivallus on ollut ruokailujen kunnollisesta huolehtimisesta ennen sosiaalisia hetkiä. Aiemmin "säästellessäni" ruokailua juhlahetkeä varten, on valtava nälkä ainoastaan lisännyt ahdistustani, vaikeuttanut syömistäni ja aiheuttanut pelon ahmimisesta. Nyt olen vihdoin saanut sairaat ajatukset sivuun tavalla, joka sallii ruokailun myös ennen juhlia tai illanviettoa. Kun olen syönyt kunnolla ennen juhlatilannetta, pystyn hallitsemaan tilanteen psyykkisesti paljon paremmin ja sallimaan myös herkuttelun ja napostelun ilman hallinnan menettämisen pelkoa.

Pystyn helposti joustamaan ruokailuissani, muuttamaan ajatuksissani aterioideni järjestystä sekä pitämään ruokailut kasassa myös juhlatilanteissa. Pyrin pitämään ajatuksissani ateriasuunnitelmani, jota käytän runkona myös epäsäännöllisemmän ruokailun sisältyessä päivään. Tällöin käytän kaloreiden laskentaa ainoastaan positiivisessa mielessä hyväkseni, jotta varmistan, että saanhan illan aikana tarpeeksi energiaa. Luonnollisestikin tavoitteenani on päästä ateriasuunnitelmastani kokonaan eroon, unohtaa kalorit ja nauttia ruoasta ja juomasta täysin nälkätuntemusteni ja mielitekojeni mukaan, mutta niin kauan, kun tarvitsen ateriasuunnitelmaa tuekseni, aion sitä hyväkseni käyttää. Kun olen saanut painoni normaalin puolelle ja saanut sairaat ajatukset täysin taka-alalle, on aika luopua ateriasuunnitelmasta. Mutta se hetki ei ole vielä. Vieläkin sunnittelen ruokailuni päivän aikana kotona ollessani tarkkaan, mutta se on tässä hetkessä vielä välttämätöntä. Kuten viimeksi lomalle lähdettyäni totesin, sai eräs lukijani minut ymmärtämään, että terveys löytyy vielä tässä vaiheessa suunnittelusta ja huolehtimisesta. Tämän vuoksi varaudun vieläkin omilla eväillä lähtiessäni illanviettoihin - ihan vaan varmuuden vuoksi. Mutta kuten eilen totesin, odotan nykyään erilaisia sosiaalisia hetkiä ja juhlatilanteita hyvän seuran lisäksi jo hyvän ruoankin vuoksi:)

Minkälaisia kokemuksia teillä on ollut sosiaalisista tilanteista ja niiden aiheuttamista vaikeuksista sairauden vuoksi? Ovatko sosiaaliset suhteet vähentyneet ja oletteko joutuneet välttelemään erilaisia juhlatilanteita juuri ruokailun aiheuttaman ahdistuksen vuoksi? Olisi mukava kuulla myös teidän kokemuksistanne!

<3:Laura

Takapakkia ja valtavaa edistystä

Vaikka kuinka yritin pysytellä eilen illalla punnituksen suhteen rauhallisilla mielillä, myönnän olleeni koko yön ihan paniikissa. Näin punnituksesta jatkuvasti toinen toistaan sekavampia unia ja odotin koko ajan, milloin yöhoitaja tulisi minua hakemaan. Kauhuskenaariot päässäni painoni romahtamisesta kasvoivat unien myötä valtaviksi. Kun näin unta, jossa painoni olisi pysynyt loman aikana, havahduin aina hirveään pettymykseen herätessäni unesta. Kun yöhoitaja vihdoin tuli minut hakemaan, olin jo melkoisessa paniikin omaisessa tilassa ja sydämeni hakkasi valehtelematta melko lujaakin. Painoni tila oli kuin suuri kysymysmerkki päässäni, jota saatoin vain arvailla, sillä paino on aina niin arvaamaton. Vaikka suoriuduin ruokailuistani paremmin kuin koskaan ennen mietin, että oliko sekään riittävästi?

Kuten arvelinkin, painoni oli laskenut, mutta onnekseni ainoastaan puoli kiloa. Vaikka puoli kiloakin on liikaa, on se minulle tähän mennessä todellakin paras suoritus, johon olen lähes kuuden päivän lomalla kyennyt. Tavallaan tunsin helpotusta ettei paino ollut pudonnut enempää, mutta olin todella pettynyt silti. Mutta kuten eräs lukijani eilen totesi, on se vain numero. Se ei ole maailmanloppu, vaan nyt tiedämme taas enmmän missä toipumiseni suhteen mennään. Loma toi mukanaan valtavasti uusia ja positiivisia asioita ruokailuihini, joten en missään nimessä voi olla pettynyt itseeni ja toimintaani. Nyt tiedän entistä paremmin, missä voin vielä parantaa ruokailuitani ja miten paljon minun oikeasti tulee syödä, jotta painoni pysyy varmasti myös kotona ollessani, eikä lähde välittömästi laskusuuntaan. Kuten eilen totesinkin, koen että minulla on psyykkisesti edellytykset vielä paljon parempaankin. Jos nyt lomalla suoriuduin ilman huomattavia ahdistuksen tunteita ruokailuistani, mihin oikein pystynkään, kun todella koettelen rajojani? Sillä syömiseni oli vapaampaa kuin koko sairauteni aikana ja sallin itselleni lähes kaiken, mitä minun vain teki mieli - vain muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Kuten aina totean, on ruokailuni vieläkin hyvin tietoista ja harkittua, mutta tällä kertaa se oli sitä viisaalla ja terveellä tavalla. Tiedostin hyvin tarkkaan kaikki ruokailut, joista minun tulee pitää kiinni ja perustelin ateriasuunnitelmallani itselleni ruokailuja hyvinkin pitkälti.

Parasta ruokailuissani oli ehdottomasti aamupalasta suoriutuminen. Jokaisena aamuna söin aamupalani täysin ateriasuunnitelmani mukaisesti, mitä ei kertaakaan ole vielä tapahtunut. Söin kaiken viimeistä pähkinää myöden ja tiedättekö mitä? Se ei loppujen lopuksi tuntunut lainkaan pahalta! Nyt todella huomasin rasvan merkityksen ruokavaliossa. Pähkinät viimeistelivät aamupalani ja veivät mennessään viimeisetkin nälänrippeet. Nyt selvisin aamupallallani hienosti lounaaseen asti. Poissa oli ajatusten pyöriminen pelkän ruoan ympärillä, ahdistunut olo ja nälässä kituuttaminen. Myös aamupalajogurtin vaihtaminen rasvattomasta tavalliseen merkitsi varmasti enemmän kuin uskoinkaan. Se merkitsi valtavasti psyykkisesti minulle, mutta uskon sillä olleen merkityksensä myös kylläisyyden tunteen säilymisessä. Aamupala antoi minulle joka päivä hyvän pohjan ruokailuilleni. Aiemmin pelkäämää epäonnistumisen tunnetta, joka hyvin syödystä aamupalasta seuraisi, ei ollut tietoakaan. Pystyin jättämään aamupalan ajatuksissani taakseni ja jatkamaan päivää ainoastaan paremmilla mielin.

Koen syöneeni siis hyvin vapaasti, rennosti ja sallivasti loman aikana, mutta tämä osoittaa jälleen sen kuinka paljon ihminen oikeasti energiaa tarvitsee. Pelkoa painon räjähtämisestä käsiin kotioloissa ei todellakaan tule olemaan, vaan energiantarve on todella niin suuri, että kaikki enregia ateriasuunnitelmassani on tarpeen. Nyt minun täytyy tulevaisuudessa kiinnittää huomiota vielä tarkemmin annoskokoihin sekä kuunnella nälkäviestejä entistäkin tarekmmin. Nyt todella tiedän, että jokaiseen nälkäviestiin tulee ja saa vastata ja kunnolla. Nälän täytyy lähteä kunnolla ja kylläisyyden tunteen säilyä pidempään ruokailujen jälkeen. Kun selviän seuraavaan ruokailuun ilaman valtavia näläntunteita, tiedän syöneeni tarpeeksi. Äitini usein sanoo, että hän syö aina tavallaan jo ennen kuin nälkä edes pääsee kunnolla yllättämään, mikäli mahdollista vaan on. Tämä kertoo riittävästä ja järkevästä ruokailusta, mikä on samalla sallivaa. Tämän loman jälkeen voin entistä vahvemmin sanoa ruokailun kulmakiviä olevan hyvä aamupala, riittävän suuret annoskoot mitä perusruokaan tulee, riittävä rasvansaanti sekä sallivuus herkuttelun suhteen. Tällöin syöminen pysyy hallinnassa, ahmimisen tai hallinnan menettämisen pelkoa ei tule, keskittymiskyky säilyy ja jaksaminen on parempaa. Kun syö riittävästi perusruokaa ja sallii tämän jälkeen itselleen jälkiruoan, tyydyttyy makeannälkä ja mieliteot pysyvät kurissa. Oikeastaan kaikessa ruokailussa pätee se, että mitä enemmän itseltään jotain kieltää, sitä enemmän ajatukset sen ruoka-aineen ympärillä pyörii. Kun ruokailusta tekee vapaampaa ja sallivampaa eikä kiellettyjä hedelmiä ole, riittää ajatusta myös muihin asioihin kuin pelkkään ruokaan ja ruokailusta tulee paljon paljon mieluisampaa.

Nyt minulla on todella vahvasti sellainen olo, että halu kotiin päästä rikkomaan rajoja entistä enemmän, hankkimaan lisää rohkeutta ruokailuihin ja harjoittelemaan kotona pärjäämistä on valtava. En halua ottaa painoni laskua takapakkina, sillä sitä loma ei todellakaan ollut. Loma oli valtavaa edistymistä psyykkisellä tasolla, mikä on se kaikista merkityksellisin asia. Haluan päästä näyttämään itselleni ja muille, että jälleen on opittu tästäkin lomasta paljon, ja että pystyn oikeasti vielä paljon parempaan. Tiedän heikot kohtani, joihin haluan päästä iskemään, ja joita haluan päästä työstämään. Rohkeus - se on avainsana kaikkeen tällä hetkellä. Edellytyksiä minulla kyllä on, jos vaan rohkeutta riittää kohtaamaan viimeisetkin pelot ja uhmaamaan sairautta ja ahdistuksen tunnetta. Ja kyllä, uskon sitä riittävän. Ruokailujen aiheuttama ahdistus, se on merkki onnistumisesta, kuten poikaystäväni usein sanoo. Se on merkki siitä, että olen uhmannut sairautta ja ylittänyt itseni. Nyt haluan päästä uhmaamaan tuota sairauden tuomaa ahdistuksen tunnetta ja kunnolla! Vaikka rikoinkin rajojani valtavasti, en kieriskellyt ahdistuksen tunteessa, vaan lähinnä hyvänolon tunteessa, joten mihin kaikkeen minulla onkaan seuraavalla lomalla mahdollisuuksia?

<3:Laura

Vaakailua ja puntarointia

Jo sunnuntaina arvelin minulla olevan seuraavana aamuna punnitus, mutta loppujen lopuksi se olikin sitten vasta tänään aamulla. Vilpittömästi odotin ja toivoin, että painoni olisi ottanut edellisen loman jälkeisen kilon pudotuksen ainakin kiinni, jollei jopa noussut siitä ylikin. Ajattelin, että myös painoni tulisi pääni perässä paremmin, mikäli hypähdys painossa olisi ollut suurempi. Hassua edes ajatella näin päin, sillä aina ennen minusta on tuntunut, että  vaikka paino lähentelisikin normaalia, ovat ajatukset saattaneet olla vielä täysin anorektiset. Mutta olen onnellinen, että vihdoinkin asiat ovat näin päin! Mutta tulos oli pienoinen pttymys, sillä painoni oli noussut ainoastaan 700 g eli jäin tällä viikolla painon kehityksessä miinuksen puolelle. Mutta kuten lääkärikin totesi, on nyt kyse paljon enemmän pään sisäisestä kehityksestä kuin pelkästään painon nousemisesta tavoitteeseen.

Vaikka luottavaisin mielin lomalle lähdenkin, on se pieni pelko sisälläni yhä luonnollisestikin olemassa. Mitä jos paino ei pysykään loman aikana? Mitä jos epäonnistun? Itse olisin kovasti ollut sen kannalta, että minun olisi täytynyt punnita itseni ainakin kerran loman aikana, jotta näkisin, että olenhan nyt varmasti oikealla tiellä. Mutta poikaystäväni vastutusti tätä ja suuresti. Hänen mielestään vaaka sitoo minua vaan sairauteen kiinni, ja jos oikeasti tunnen ja tiedän syöneeni oikein ja riittävästi, en tarvitse vaakaa laisinkaan. Yritin kovasti selittää hänelle, että takana ei ole lainkaan ajatusta kontrolloida painoa estääkseni sitä nousemasta, vaan ainoastaan pysäyttääkseni mahdollisen väärän suunnan, ja tehdäkseni tarvittavan korjausliikkeen jo loman aikana. Mutta ei, hän piti jyrkästi mielipiteestään kiinni. Myös lääkäri muistutti minua taas tässä vaiheessa siitä, että jos ruokailut sujuvat oikeasti, ei minulla pitäisi olla huolta. Hän pyysi minua muistelemaan sitä vapauden tunnetta, jota olen hänelle aikanaan kuvaillut viime vuodelta, jolloin Thaimaan reissumme aikaan olin käymättä kolmen viikon aikana kertaakaan vaa`alla. Ja kyllä, se oli vapauttavaa se. Se oli vapauttavampaa kuin voisi kuvitellakaan. Söin, minun oli hyvä olla eikä mikään lukema esittänyt pääroolia elämässäni vaan aivan muut tekijät: rentous, vapaus ja elämästä nauttiminen.

Tajuan, että vaa´asta irtipääseminen on yksi parantumiseni edellytyksistä, sillä lukemista kiinnipitäminen ainoastaan ruokkii anorektista puolta ja edesauttaa painon manipuloimista - niin nyt kuin tulevaisuudessakin. Ja vaikka minulla olikin tämän punnitsemisen suhteen terveet takaa-ajatukset, on painolukeman tiedosta irtipäästäminen ainoastaan askel parempaan. Jos voin rehellisesti loman jälkeen sanoa noudattaneeni ateriasuunnitelmaani täysin ja ennemmin vaikka yli, ei minulla pitäisi olla huolta asiasta. Jos pystyn pitämään ateriasuunnitelmastani täysin kiinni, niin ainakin näemme, kuinka hyvin se toimii minulla arjessa: onko se riittävän suuri vai jopa liian pieni. Mitä mieltä te muut olette tästä asiasta? Onko vaa`an lukemasta irti pääseminen ollut edellytys toipumisenne kannalta? Pystyttekö luottamaan siihen hyvänolon tunteeseen ja omiin nälkäviesteihinne niin, ettette tarvitse lainkaan vaakaa kertomaan totuutta?

Pienistä jännityksen tunteista huolimatta aion lähteä lomalle sillä asenteella, että en anna painolleni minkäänlaisia mahdollisuuksia pudota. Kuten aiemminkin totesin, nyt minua enää ei pelota normaalipainon lähestyminen, vaan koen sen avaavan ovia ja tuovan mahdollisuuksia mukanaan. Noista ovista astuminen on tulevaisuuteni kannalta enemmän kuin tärkeää. Joten jos onnistuisin painoani nostamaan lomalla ja tuomaan sitä lähemmäs tavoitettani, voisin olla vaan tyytyväinen itseeni - en syyllistää ja syyttää, kuten anorektinen puoli varmasti haluaisi tehdä. Jos pystyn tekemään jo osastolla kaikkeni painoni edistämiseksi, miksen pystyisi siihen kotonakin? Miksi painon pitäisi ainoastaan pysyä lomalla samoissa lukemissa, vaan miksei se saisi oikeasti noustakin? Lomallani minulla on suunnitelmia, jotka liittyvät paljon tulevaisuuteeni - töihin ja oman kodin ostamiseen. Joten nyt jos koska on aika ottaa konkreettinen askel kotonakin lähemmäs noita tulevaisuuden unelmia, joiden toteutumisen edellytyksenä on normaalipainon saavuttaminen ja lopullinen kotiutus osastolta. Ja entäpä se ruoasta nauttiminen? Olen onnistunut löytämään sisältäni sellaisen kulinaristin ja orastavan sallivuuden siemenen, että aion varmasti käyttää näitä molempia hyväkseni. Pelkän suorituksen sijaan aion ottaa tämän kulinaristisena mahdollisuutena ja antaa itselleni luvan nauttia hyvästä ruoasta:) Anorektinen ääni sisälläni saakoon luvan vaieta!

<3: Laura

P.s. Myöhemmin pohdintaa vielä asioista, jotka edesauttavat lomani onnistumista, kiitos teidän lukijoiden ihanien ja hyödyllisten neuvojen:) 

Kipuraja

Minua suoraan sanottuna jännitti laittaa kuvia itsestäni tänne esille nykyisessä painossani. Pelkäsin, millaisia kommentteja saisin, ja kuinka vielä herkkä mieleni ne pystyisi käsittelemään ja vastaanottamaaan. Mutta sain aivan valtavasti ihania ja kannustavia kommentteja, joten kiitos niistä! :) Ne rohkaisivat minua siihen suuntaan, että muutos kuluneiden kuukausien aikana on oikeasti ollut vain positiiviseen suuntaa, ja että voin rauhassa vielä nostaa painoani sinne terveemmälle puolelle. Mutta anorektikon mieli on kyllä kummallinen. Vaikka koenkin olevani jo pitkällä parantumisessa ja oman kehoni hyväksymisessä, nappaa se arka ja heikko kohta mielessäni muistiinsa sen yhden ainokaisen kommentin, joka kumoaa alleen nämä kaikki rohkaisevat lausahdukset. Yksi kommentti, jossa todettiin painoni olevan juuri nyt hyvä eikä painoni tarvitsisi enää lainkaan nousta, sai mieleni täysin sekaisin. Heti pintaan nousi pelko siitä, kuinka voisin nostaa painoani enää yhtään koerkeammaksi. Miltä minä sitten näyttäisin?


Mutta illan asiaa kipuiltuani ja yön yli nukuttuani tajusin taas vahvemmin, että eihän tässä todellakaan ole kyse vain ulkonäöstä. Vaikka jonkun mielestä olisin hyvä juuri tässä painossa, eikä kiloja tarvitsisi tulla enää lisää, tarvitsen minä nuo puuttuvat kilot! Minä tarvitsen ne oman psyykkeeni parantumisen ja vahvistumisen kannalta. Tarvitsen ne, jotta mieleni eheytyy, mitä ei tule tapahtumaan niin kauan kun olen painoni kanssa terveyden ja sairauden rajalla. Tällöin psyykkeeni ei ole vielä tarpeeksi vahva päihittääkseen tätä sairautta. Niin kauan kuin tietoisesti pyrin manipuloimaan painoani, annan anoreksian mahdille vieläkin oman tilansa elämässäni. Niin kauan kun painoni keikkuu juuri siinä normaalin painon alarajoilla, on anoreksiahirviö vielä aivan liian lähettyvillä. Se vain odottaa ja odottaa tilaisuutta käydä kimppuuni, mikä käykin helposti, kun humpsahdus liian alhaiseen painoon on niin lähellä.

Kipuraja, siinä on mitä parhain sana kuvaamaan anoreksian mahdin voittamista. Minulle tärkeäksi Helsingin osastojaksolla tullut tyttö kertoi päihittäneensä pelkonsa tietystä painolukemasta nousemalla oman kipurajansa yli muutamalla kilolla. Ja nyt hän voi paremmin kuin vuosiin! Hän nosti tietoisesti painoaan muutaman kilon yli kipurajansa ja kokeili miltä tuntuu ja vastaus oli: hirveän hyvältä! Kun oikeasti uskaltaa rikkoa rajoja ja mielessään tekemiään painorajoja, saa sen kaikkein tärkeimmän - terveyden. Ystäväni kuvasi, kuinka tuon kipurajan ylittämisen jälkeen mieli ja aivot ovat toimineet niin paljon paremmin kuin juuri siinä painoindeksin normaali alarajan tietämillä. Samalla tämä anoreksiahirviö on pysynyt loitommalla ja loittonee päivä päivältä kauemmas.Ystäväni oli rohkea. Hän oli rohkea ja uskalsi ylittää tuon meidän anorektikoiden mieliin painuneen haamurajan mitä painoon tulee. Sellaista rohkeutta me kaikki syömishäiriötä vastaan kamppailevat tarvitsisimme. Ystäväni oivalsi elämän tärkeysjärjestyksen ja sen, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Helppoa se ei tietenkään ollut, ei todellakaan, vaan valtavan työn, tuskan, taistelun ja ahdistuksen tulosta. Mutta hänestä oli siihen ja olen niin ylpeä siitä:)

Olen päättänyt kaivaa vielä jokin hetki ne rohkeuden rippeet sisältäni ja ylittää oman kipurajani. Uskon, että tällöin olen ottanut valtavan askeleen kauemmaksi anoreksiasta ja pystyn sen pitämään paremmin loitolla. Ehkä se päivä päivältä käy siten etäisemmäksi ja vähitellen häipyy kokonaan. Toivon todella, että minulta löytyy samanlaista rohkeutta kuin ystävältäni! Hän esimerkillään sai minut ymmärtämään, mikä on oikeasti parhaaksi ja antoi rohkaisullaan voimaa minulle suunnata katseeni tätä kohden.

"Not everything that is faced can be changed.

But nothing can be changed until it is faced."

- James Baldwin

<3:Laura 

Onnistumisia ja epäonnistumisia

On ihan kummallinen olo, kun muut potilaat ovat lähdössä lomille viikonlopun viettoon ja itse vasta palasin lomilta. Olin eilen niin sunnuntaitunnelmissa, että oli todella vaikea orientoitua ajatukseen, että tosiaan viikonloppu lähenee, eikä suinkaan viikko ole vasta aluillaan. Tuntui tosiaan eilen todella ahdistavalta palata osastolle, ei pelkästää koti-ikävän vuoksi vaan myös siksi, etten olisi halunnut joutua taas keskelle joukkoa vieraita ihmisiä. Oma koti on kuitenkin aina oma koti. Vaikka raskain mielin tänne eilen tulinkin, oli se myös osaltaan helpotus. Tuntuu edes pahalta ajatella näin, mutta olin jotenkin niin poikki vajaan kolmen kotijaksopäivän jälkeen, että kaipaan todella hieman lepoa, niin fyysistä kuin psyykkistä. Nyt saan taas rauhoittua, olla stressaamatta pahemmin ruokailuista ja yksinkertaisesti levätä.

Koska aika kotona on niin kortilla, ahtaa sitä väkisin päivät täyteen ohjelmaa. Vaikka olenkin jo fyysisesti hyvässä kunnossa, en kuitenkaan selvästi ole vielä täysissä voimissani, sillä jo muutama ihmisen normaalia kiireistä arkipäivää ottivat minulle niin koville. Olin oikeasti fyysisestikin ihan poikki, enkä olisi jaksanut sitä menemistä enää yhtään. Eilenkin junassa ajattelin olevani niin väsynyt, etten edes kauppaan enää kykenisi menemään, vaan minun olisi pakko päästä kotiin. Vaatii selvästi taas totuttelua tuo normaali arki. Seuraavatkin lomajaksot ovat jo suunnitelmilla täytetty, joten ne tulevat taas vaatimaan fyysiseltäkin jaksamiselta paljon. Vielä täytyy keräillä voimia, ennen kuin olen valmis astumaan normaaliin arkeen työntekoineen, arkiaskareineen ja muine normaalin elämän menoineen. Mutta onneksi minulla on hyvä mahdollisuus totutella niihin sitten vähitellen pitempien lomien kautta. Onneksi kotiutus ei tule tapahtumaan kuin veitsellä leikaten, vaan pikku hiljaa.

Mutta mitä psyykkiseen puoleen tuli, koin paljon sekä onnistumisen että epäonnistumisen tunteita. Rikoin taas paljon rajojani syömällä minulle ennen kiellettyjä ruokia, päästin irti tietyistä turvaruoistani, enkä kertaakaan miettynyt päivän kokonaiskalorimääriä ja pyrkinyt pitämään niitä pienenä. Se sijaan olen oppinut taidon, mitä en koskaan ennen olisi voinut kuvitellakaan enää oppivani: napostelun taidon. Vaikka siinäkin on vielä valtavasti opittavaa, niin olen ottanut valtavan harppauksen eteenpäin sen suhteen, että olen ymmärtänyt, ettei minulle tapahdu mitään pahaa, jos otan aterioiden välissä vaikka muutaman karkin tai kuten eräänä päivänä maistoin poikaystäväni ostamaa kalaa, vaikkei se minun ateriaani mitenkään kuulunutkaan. Vielä jokin aika sitten minulle yhden ylimääräisen mustikankin syöminen oli mahdotonta. Enää en laske jokaista kaloria pakonomaisesti, vaan ymmärrän oikeasti, ettei tuollaisilla pienillä jutuilla ole mitään merkitystä. Ainoa merkitys mikä niillä on, niin voitto terveelle puolelleni. Enää en myöskään välttele kastikkeita ja kaikkea muuta, jonka ennen koin turhaksi enregiaksi, vaan syön annokseeni kuuluvat kastikkeet ja kaiken muunkin tunnollisesti. Olen myös oppinut, että ruokaa laittaessani voin maistaa vaikkapa tekemään kastiketta, eikä minulle silloinkaan tapahdu mitään pahaa, eikä painoni hypähdä tuon kastiketilkan ansiosta vauhdilla ylöspäin. Ruokailuni ei myöskään ole enää yhtä hidasta ja rituaalien värittämää kotona, vaan kykenen syömään annokseni normaalissa vauhdissa, ilman sen kummempia ongelmia.

Vaikka paljon rikoin rajojanikin, oli minulla myös niitä samoja vanhoja ongelmia, joita minulla on koko sairauteni ajan ollut. Aamupala koitui kohtalokseni molempina aamuina, enkä vieläkään kyennyt syömään riittävästi, jotta olisin tullut täyteen. Molempina aamuina sinnittelin sitten seuraavaan ateriaan, vaikka nälkä kurnikin jo mahassa. Kuten olen aiemminkin kertonut, on aamupala minulle siksi vaikein, että koen tällöin pilanneeni päivän jo heti aluksi. Jos syön jo aamulla runsaasti, ei minulla jää päivälle yhtään pelivaraa. Tästä syystä minun on helpompi syödä ilalla enemmän, kun tiedän aamiaiseni olleen vähäisempi. Tämä on vielä hyvin anorektinen ajattelutapa, josta minun täytyy päästä irtautumaan. Pidän myös vieläkin tiukasti siitä kiinni, että toisen pääaterioista tulee olla kevyempi kuten osastollakin on. Eniten epäonnistumisista ruokailujen suhteen kuitenkin kertoo se, etten täysin pysty noudattamaan ateriasuunnitelmaani kotona vieläkään. Suurimman osan pystyn kyllä tunnollisesti syömään, mutta välillä sieltä sun täältä tipahtelee pieniä asioita pois. Kuten keskiviikkona totesinkin, eivät tällaiset asiat ole normaalille ihmiselle tavallaan minkään arvoisia, mutta anorektikolle se on osittainen antautuminen anoreksian vietäväksi. Heikoimmat kohtani aamupalani lisäksi ovat yhä maidon juominen, jälkiruoat, levitteen käyttö sekä pähkinät. Viimeiset kertovat siitä rasvakammosta, mikä minua edelleenkin kovin vaivaa.

Mutta yhtä kaikki, paljon on jo tehty sen eteen, että kolkuttelisin tervehtymisen portteja, mutta paljon on vielä tehtävääkin. Seuraavilla lomilla minun todella tulee keskittää ajatukseni entistä tiukemmin ateriasuunnitelman orjalliseen noudattamiseen. Sain palautetta siitä, kuinka teksteistäni huomaa sen, kuinka sairaus pompottaa minua vielä vahvastikin kotona ollessani, vaikka koenkin olevani jo niin pitkällä parantumisessani. Koen oikeastikin olevani pidemmällä kuin koskaan, mutta valitettavasti joudun myöntämään, että vielä kotona antaudun välillä liiaksi sairauden vietäväksi. Kuten aiemminkin kirjoitin, pyörähtää kotona tietyt anorektiset ajattelumallit automaattisesti päälle. Osastolla kun kaikki sujuu niin hyvin, tuudittautuu sitä sellaisiin kuvitelmiin, että olen jo lähes terve ja kaikki on hyvin. Vielä on kuitenkin paljon työsarkaa edessä, mutta kuitenkin yhä koen, että voiton puolella ollaan ja paljon! Nyt vaan sinnikästä painonnostamista muutaman kilon verran osastolla ja sitten totuttelua jälleen kotona oloon. Nyt en todellakaan aio jättää hoitoa puolitiehen, vaan painoni saavutettuanikin aion kotiutua niin pitkien ja monien kotijaksojen kautta, että varmistan varmasti sen, ettei enää koskaan lähde vanha tuttu oravanpyörä pyörimään. Vasta sitten, kun kotijaksot onnistuvat ongelmitta, olen valmis.

<3:Laura

Silmissä vilahtelevat luvut

Eilen minun täytyi hengittää syvään ja rauhoitella itseäni useampaankin otteeseen. Painoni on lähtenyt sellaiseen nousukiitoon, että luvut ihan vilahtelevat silmissä. Aamuinen punnitus paljasti painonnousuvauhdin, joka huiteli paljon korkeammissa lukemissa, kuin lääkärin asettama tavoitevauhti oli. Lietsoin paniikin taas aivan äärimmilleen ja jouduin pyytämään hoitajalta jotain rauhoittavaa, jotta saisin nukuttua vielä punnituksen jälkeenkin. Sain kuin sainkin unta, mutta näin kaksi tuntia kauheita painajaisia punnituksesta ja siihen liittyvistä peloista. Aamiaisen tullen olin varma, etten uskaltaisi syödä enää mitään. Omahoitajani oli onneksi töissä ja hän tuli minut ihan huoneesta hakemaan. Hän sai rauhoiteltua mieltäni sen verran, että selviydyin aamupalasta tavalliseen tapaan.


Minulla oli onneksi sovittuna etukäteen hoitoneuvottelu samaiselle päivälle. Lääkäri rauhoitteli minua parhaansa mukaan ja sanoi, että hurjalle painonnousulle löytyy ihan fysiologinen selitys. Kukaan ei voi saada läskiä - niin kauhealta kuin sana kuulostaakin - kehoonsa parissa päivässä yli kilon vertaa, vaan kaikki johtuu nestetasapainosta. Aterioihini kuuluu paljon hiilihydraattia, joka imee nestettä itseensä. Kaikki nyt kehoni vastaanottama enrergia menee kehoni uudelleen rakentamiseen, esimerkiksi lihaksien rakentumiseen. Mikään ei tule ja jää minuun läskinä, ennen kuin olen normaalissa painossa, jonka jälkeen tämä vasta on mahdollista. Lääkäri lohdutteli minua silläkin, ettei tunne yhtään anoreksiasta toipunutta, jolla olisi tullut paino-ongelmia toiseen suuntaan myöhemmin. Kaikki ovat pysyneet hoikkina, joten minunkaan ei tarvitsisi huolehtia siitä, että painoni ryöstäytyisi käsistä.

Olin valmistautunut ajatuksissani siihen, että päivittäistä kalorimäärää tultaisiin vähentämään ja liikuntaa lisäämään. Lääkäri oli yhä sitä mieltä, että nyt ei ruveta hurjiin muutoksiin, jottei vaan otettaisi yhtään takapakkia toipumisessani. Lääkäri loi minuun myös uskoa siinä, että minä saan yhä syödä normaalisti, ja ennen kaikkea minun tulee syödä ateriasuunnitelmani mukaisesti jatkossakin. Paino ei tule räjähtämään käsiin, vaan painonnousu tasapainottuu ja asettuu aikanaan uomiinsa. Painon täytyy vielä kuitenkin jatkaa nousuaan. Ja mitä liikuntaan tulee, hänen mukaansa BMI 17 on ehdoton raja siihen, että liikuntaa lisätään. Yritin kovasti hänelle perustella sitä, että esimerkiksi lihaskuntoharjoittelun aloittaminen olisi erittäin tärkeää muuttuvan kehoni hyväksymisen kannalta, mutta hän pysyi päätöksessään. Hän oli sitä mieltä, että yhä tässä tapauksessa puhuu anoreksian ääni, eikä terve ääni, vaikka minä eri mieltä olenkin - ainakin osittain. Hän ei suostunut myöskään siihen, että ateriasuunnitelmastani poistettaisiin yhtään mitään, ennen kuin olisin keskustellut asiasta ravitsemusterapeutin kanssa. Olin tähän hyvin pettynyt ja paniikkinappula painautui taas täysillä pohjaan.

Mutta sitten minun täytyi taas pysähtyä ja miettiä: annanko kehityksen jatkua hyvänä vai lyönkö jarrut pohjaan ja hidastan etenemistäni hoidossani? Haluanko pitkittää osastollaoloani? Vai kestäisikö pääni hurjemman painonnousuvauhdin? Otanko vaan ahdistuksen sellaisenaan vastaan  ja annan sen tulla voimakkaana ja siitä huolimatta kestän tämän? Ahdistus on vain tunne, mikä menee aikanaan ohi. Se lievittyy ja mieli tasapainottuu. Jos nyt kestän tämän vauhdikkaamman painonnousuvauhdin, pääsen paljon nopeammin kotiin ja kiinni normaaliin elämään.

Ajatukseni risteilivät sairaan ja terveen puolen välillä, mutta sitten päätin todella, että halu parantua on jo niin voimakas, että yrittäisin työntää ahdistuksen taka-alalle vaikkapa sitten väkisin. Haluan suunnata katseeni jo tulevaan. Ehkäpä karistan tämän paikan pölyt jaloistani ennen kuin huomaattekaan :) Kuten poikaystäväni minulle sanoi, on aika kääntää jo uusi sivu elämässäni ja jättää tämä vaihe menneisyyteen. Sairaala ei todellakaan ole se paikka, jossa haluan elämääni viettää. Liian monia tärkeitä hetkiä olen menettänyt siinä, kun olen päiväni, viikkoni ja kuukauteni sairaalassa viettänyt. Paikkani on kotona ja tällä kertaa pysyvästi! Muutenkin lääkäri sai minut ymmärtämään ja pohtimaan, kuinka paljon positiivisia asioita painon normalisoituminen ja sitä kautta normaalin elämän syrjästä kiinni saaminen tuo mukanaan. Vaikka juuri toissapäivänä kirjoitin siitä fyysisestä hyvinvoinnista, joka minut on vallannut, tarvitsin siitä lääkäriltä muistutusta - jälleen. Mutta mikä tärkeintä, ymmärrän niiden asioiden merkityksen ja arvon oikeasti :)

Olen ryhtynyt jo tosissani suunnittelemaan aikaa kotiutukseni jälkeen ja innostun vaan aina enemmän ja enemmän, kun mietin kuinka se hetki tulee oikeasti lähestymään. Kaikki tällainen innostuminen asettaa taas elämän oikeat arvot kohdilleen ja saa minut puntaroimaan asioita mielessäni terveellä tavalla. Pääsen vihdoinkin tekemään, mitä itse haluan ja tavoittelemaan omia unelmiani! Olen alkanut seurailemaan jo päivittäin netistä, minkälaisia työpaikkoja alaltani olisi nyt avoinna ja mihin minun olisi mahdollisuuksia hakea. Suurin kriteeri työlle on, että se ei saa olla fyysisesti liian raskasta, mutta muutoin koen olevani täysin valmis palaamaan työelämään. Se on jo sovittu lääkärinkin kanssa, että kotiin pelkästään sairauslomalle en voi jäädä. Pehmeä lasku kotiin voisi olla aluksi ehkäpä vapaaehtoistyö ja tai sitten töiden aloittaminen vähitellen keikkatyönä. Omalla alallani tällainen onnistuu helposti, joten voin ottaa töihin paluun rauhallisesti. Säännöllinen päivärymi tukisi minua ruokailuissani sekä toisi tärkeää sisältöä päiviini. Tässä vaiheessa minulle on aivan sama saanko työstä palkkaa tai en, kunhan saan vain tehdä jotain, mikä saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi :)

Laura

Näkymätön

Syitä anoreksiaan sairastumiseen voi olla lukuisia. Joillakin ne ovat selvästi määriteltävissä, kun toisilla ne jäävät ikuisesti selvittämättä. Usein anoreksiaan sairastuminen on kuitenkin vyyhti, joka on vähitellen keriytynyt elämän varrella tapahtuneista asioista ja kokemuksista. Oli syy mikä tahansa, ajautuu anoreksian uhriksi joutunut kuihtumaan vähitellen olemattomiin.

Laihuus, joka muiden silmissä saattaa olla suorastaan rumaa ja etovan näköistä, on luonut anorektiokon itsensä ympärille turvaverkon. Jotkut ovat kuvanneet painon putoamisen aiheuttamaa sairaalloista laihuutta turvana ymäpätöivältä maailma. Anoreksiaa sairastava saattaa kokea, että haluaa laihtua näkymättömiin, olla kuin piilossa ympäröivältä maailmalta. En voi olla ajattelematta varmasti lähes kaikille tuttua tarinaa Muumeista, jossa Ninni-tyttö muuttuu näkymättömäksi tätinsä ilkeyksien vuoksi. Jokaisella anoreksiaan sairstuneella on jokin syy, miksi on aikoinaan lähtenyt säätelemään syömisiään ja vähitellen kuihtunut olemattomiin. Toinen on ajautunut tietoisesti laihduttamaan saatuaan kommentteja painostaan, kun taas toinen ajautuu anoreksian uhriksi huonon itsetuntonsa takia. Oli syy mikä tahansa, löytyy sairauden takaa loukkauksia, ivaa ja itsetuntoa nakertaneita sanoja, jotka ovat syöpyneet sairastuneen mieliin. Onko siis mahdollista, että anoreksiaan sairastunut muuttuu Ninnin lailla näkymättömäksi ja luo sillä tavoin näkymättömän turvaverkon mielensä ympärille?

Anorektikolle muille näkymättömänä oleminen ei tarkoita pelkästään laihaa, kuihtunutta vartaloa, vaan myös mielen sisäistä näkymättömyyttä. Anorektinen maailma on kuin pakotie kaikesta elämässä vastaan tulevasta kurjuudesta. Se vetää sairastuneen niin sisälleen, että kaikki muu elämä ympärillä katoaa. Anoreksia tuo sairasta lohtua, mielihyvää ja helpotusta. Se vie uhrinsa mukanaan ja eristää muusta maailmasta. Se ikään kuin suojaa valheellisesti kaikelta pahalta, mitä ympäröivä maailma yrittää syöttää uhrilleen. Tällaiset tunteet ovatkin yksi syy siihen, että sairastunut vetäytyy täysin erilleen muusta maailmasta ja vetäytyy kuoreensa. Sairaus on koko elämä. Sairaimmillaan ollessaan anoreksian uhri ei halua herättää huomiota - hän haluaa olla näkymätön.

Arvostelulle ja muiden ihmisten kommenteille herkkä ihminen on hyvin altis sairastumaan anoreksiaan. Itse imen kuin sieni itseeni kaikki hiemankin negatiivissävytteiset kommentit ja pyörittelen niitä vielä vuosia tapahtuneen jälkeen mielessäni. Otan kaiken niin syvästi itseeni, että saan oikein väkisin väännettyä asian kuin asian itseäni vastaan. Olen huono, surkea, epäonnistunut. En kelpaa sellaisena kuin olen. Heikon hetken tullen oikein kaivelen muististani ne menneinä aikoina saadut loukkaukset. En anna itselleni pienintäkään mahdollisuutta unohtaa. Itsetunnon rakentaminen särkyneistä palasista ei kuitenkaan käy hetkessä. Se voi pahimmillaan viedä vuosia aikaa, ja joillakin se jatkuu läpi koko elämän. Vaikka anoreksiasta parantuminen on mahdollista, jää se useimmilla kummittelemaan taustalle koko loppu elämäksi. Aina vastoinkäymisten edessä anoreksiaa sairastava pakenee sairauden maailmaan ja alkaa jälleen muuttua näkymättömäksi.

Tällainen halu muuttua näkymättömäksi voi ajaa anorektikon syväänkin masennukseen, josta ylöspääsyä ei tunnu olevan. Anoreksia on kuin loputon suo, johon uppoaa väkisin. Mutta mikä sai sitten Ninnin palaamaan muille näkyväksi tytöksi? Rakastavien muumien seurassa ja heidän avustuksellaan Ninni osa osalta palasi jälleen näkyväksi. Voisiko näin olettaa käyvän myös anoreksiaan sairastuneelle? Kun hän saa pala palalta koottua itsetuntonsa takaisin ja oivaltaa olevansa hyvä juuri omana itsenään, on hän valmis parantumaan. Kuten Ninni tarvitsi muumien apua, tarvitsee anorektikkokin kaiken mahdollisen tuen ja avun ympäriltään. Tämä sota on liian raskas anorektikolle joutuakseen tasitella sen yksinään läpi.

Uskon, että parantuminen todella lähtee itsensä kunnioittamisesta ja hyväksymisestä. Itsetunto pitää rakentaa aivan uusiksi, pikkuhiljaa. Anorektikon itsetunto voi olla kuin tuhansiksi sirpaleiksi hajonnut lasiesine, jonka ehyeksi saaminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Vielä pitkään sairastunut on herkkä arvostelulle ja hänen täytyy tietoisesti estää tällaisen vaikuttamasta itseensä. Sen sijaan, että rakentaakin anoreksiasta suojaverkon itselleen, täytyy itseään suojaava kilpi oppia luomaan terveistä asioista. Kun oppii arvostamaan ensin itse itseään ja luottamaan itseensä, ollaan jo hyvällä tiellä. Uskonkin, että anoreksiasta on mahdollista parantua juuri oppimalla rakastamaan itseeään: sekä persoonaansa, luonnettaan että kehoaaan, juuri sellaisina kuin ne ovat. Tässä suhteessa itserakkaus on hyväksyttävää, jopa pakollista.

Laura

Kun mieli tekee tepposet

Anorektikon mieli on monimutkainen asia. Se on täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä yhtälöitä, joita terveen ihmisen on mahdotonta ymmärtää. Anorektikko pystyy mielessään vääntämään muille aivan yksinkertaisista ja yksiselitteisistä asioista itselleen pelkoja sekä ahdistuksen aiheita.

Yksi esimerkki tällaisista asioista ovat muiden korviin kohteliaisuuksilta kuulostavat sanat: "näytätpä hyvältä" tai "voi kun näytät jo niin paljon terveemmältä". Anorektikolle tämä voi olla kamalinta, mitä hän voisi kuvitellakaan kuulevansa. Hän kääntää yksinkertaisesti, vain ja ainoastaan kohteliaisuuksiksi tarkoitetut lausahdukset, mitä kauheimmiksi loukkauksiksi - ja ne tuntuvat syvällä ja kovaa. Anorektikko ei kuule sanoissa mitään positiivista. Se sijaan hänen korvissaan alkaa toitottaa anoreksian ääni: "oletpa lihonnut".

Hyvä esimerkki tästä on yli 80-vuotiaan pappani minulle lausumat sanat. Hän yrittää niin kovasti ymmärtää sairauttani ja olla kaikin mahdollisin tavoin tukenani. Joka kerta kun tapaamme kommentoi hän tavalla tai toisella painoani. Kun painoni ollessa alhaisimmillaan ja mieli sairaimmillaan, hykertelee anorektikko sisälläni, kun pappa sanoo niin kovasti toivovansa, että saisin painoa lisää ja vahvistuisin. Mutta miten käykään, kun tapaamme taas, jolloin olen ollut osastojaksolla ja saanut vihdoin hilattua painoani ylöspäin. Heti ensimmäiset sanat hänen suustaan ovat: "ihanaa kun olet saanut vähän lihaa luiden päälle". Lauseen taakse kätkeytyy valtava määrä vilpittömyyttä ja onnea siitä, että olen paremmassa kunnossa. Kaikesta tästä huolimatta kytkeytyy päässäni anorektinen ajattelukanava päälle ja kuulen jälleen ne sanat: "olet lihonnut".

Kehujen kääntäminen mielessä haukuiksi on vain murto-osa niistä tepposista, joita anoreksia sairastuneen mielelle teettää. Pelot ja kummalliset uskomukset liittyen ruokaan ulottuvat määrällään äärettömyyksiin. Loppua ei näy, kun anorektikko alkaa listata pelkojaan tiettyjä ruoka-aineita kohtaan tai uskomuksiaan liittyen ruokaan, joihin hän uskoo kuin uskovainen Raamatun sanaan. Kaikesta käsittämättömyydestään huolimatta nämä pelot ja uskomukset ovat anorektikolle todellisia. Ajattelu on pakonomaista, eivätkä pakonomaiset ja piinaavat ajatukset jätä hetkeksikään sairastunutta rauhaan. Niiden perusteella anorektikko toimii ja joutuu anorektisen kehän kiertämäksi yhä pahemmin ja pahemmin. Mitä syvemmällä sairauden syöväreissä anorektikko on, sitä pahempaa kehää ajatukset myöskin kulkevat. Samalla vaikeutuu päätösten teko ja mieli jankkaa paikallaan. Vähitellen pakonomaisuus alkaa näkyä valitettavasti myös ulospäin pakkoajatusten ja erilaisten pelkojen vaikuttaessa voimakkaasti anorektikon käytökseen. Itselleni valitettavan tuttuja ovat ruokailuun liittyvät pakkotoiminnot ja rituaalit, joita ilman syöminen on mahdotonta. Kaiken punnitseminen ja mittaaminen, sekä ruokien syöminen tietyssä järjestyksessä ja tietyllä tavalla, ovat tyypillisiä esimerkkejä anorektikoille ominaisista pakkotoiminnoista - niin kamalta kuin tuo sana kuulostaakin.

Uskomukset siitä, että kaikki ruoka jää sisälle painoksesi, tai se kuinka rasva imeytyy iholta sisällesi ja kertyyt vähitellen ylimääräisiksi kiloiksi, ovat vain muutamia esimerkkejä anorektisen mielen ihmeellisyyksistä. Sairauden painaessa niskaan katoaa suhteellisuuden taju täysin. Itse muistan arponeeni sen välillä laittaako leivän päälle kokonainen viipale kurkkua, vai pitäisikö sittenkin tyytyä vain puolikkaaseen. Miltä tällainen terveen ihmisen silmissä näyttääkään? Viimeisin kummallisuus, jonka sain omassa mielessäni väännettyä anorektiselle taajuudelle oli eräs ajatus vaakakatastrofiin liittyen. Yhtäkkiä ennen eilistä punnitusta mieleeni nousi aivan järjetön pelko siitä, että mitä jos paristot vaa`assa ovat olleet hiipumaan päin jo pitemmän aikaa? Mitä jos lukema on sen vuoksi ollut koko ajan niin alhainen ja näyttääkin todellisen lukeman nyt tuoreilla paristoilla? Mitä jos se todellin lukema onkin kiloja korkeampi kuin edelliset lukemat? Sain muodostettua utopistisilla kuvitelmillani valtavan anhdistuksen itselleni, vaikka nyt pystyn jo ymmärtämään, kuinka anoreksia vei mieltäni taas ja kovaa.

Mutta mikäs muukaan tällaisista ajatuksista eroon pääsemisessä auttaa, kuin painonnousu ja ravitsemustilan korjaus. Pakonomaiset ajatukset kun nimittäin alkavat muodostua vähitellen pään sisällä, kun aivot eivät enää saa tarvitsemiaan ravintoaineita. Itse tunnistan tämän todeksi täysin. Aina kun painoni on vähitellen pudonnut ja pudonnut, menevät ajatukset taas niille väärille urille ja alkavat muuttua pakonomaisiksi: oravanpyörä on jälleen valmis pyörimään. Ja kun omille peloille ja anorektisille ajatuksille antaa sen kuuluisan pikkusormen, se todellakin vie koko käden. Onneksi näistä ajatuksista voi oikeasti päästä eroon painonnousun myötä, jolloin ajatuksen on mahdollista kääntyä taas oikeille urille. Itse koen olevani sairauteni päihittämisessä jo sen verran pitkällä, että olen päässyt lukuisista peloista ja vääristyneistä ajattelumalleista eroon - ja takaisin niitä en todellakaan halua. Muistissani on myös se mielen taspaino, joka minulla vallitsi saavutettuani viimetalvisen osastojakson aikana normaalipainon. Ajatus kulki taas ja vapautui vähitellen vääristyneistä uskomuksista. Samalla myös pelot saivat kyytiä.

Tällaista olotilaa ja mielenrauhaa tavoitellessa siis!

Laura 

Luonnevikainen(ko)?

Juttelin yksi ilta äitini kanssa puhelimessa ja esille tuli sairauden vaikutus luonteeseeni. Yleensä tulee mietittyä lähinnä sitä, mitä anoreksia on muuten tehnyt psyykkeelle, ajatellen ongelmia syömisen ja liikunna suhteen. Mutta sairaus on muuttanut minua myös paljon ihmisenä. On ihan pelottavaa ajatella, kuinka paljon anoreksia on muuttanut persoonaani sairausaikana. Se on saanut minut käyttäytymään aivan luonteeni vastaisesti ja toimimaan niin, miten en ikinä terveenä olisi voinut kuvitellakaan toimineeni. Sen lisäksi, että anoreksia on psyykkinen sairaus ja saa psyykkeen aivan sekaisin, muuttaa se sairastuneen perusluonnettakin.

Itse olen aina ollut hyvin tasainen ihminen. Murrosikänikin oli niin tasainen, etten sitä osaa ajoittaa kuin fyysisten muutosten mukaan. Toki minäkin olen aina suutahtanut,  kerran jos toisenkin, mutta ikinä en ole elänyt kapinavaihetta. Sen sijaan sairastuttuani, muutuin niin hermoraunioksi, että toisen ei tarvinnut sanoa kuin yhden poikkipuoleisen sanan ja sain valtavan hermoromahduksen. Äitini kuvailikin tunteneensa minun ollessani sairaimmillani, että olisin kuin ohutta lasia, mikä särähtäisi rikki hetkenä minä hyvänsä. Äitini sanoi pelänneensä puhua minulle ja miettineensä hyvin tarkkan, mitä minulle uskaltaa sanoa. Olin koko ajan sellaisessa tilassa, että pinnani saattaa katketa mitä pienimmästäkin asiasta. En kestänyt mitään kritiikkiä, enkä halunnut kuulla mitään, mikä liittyi ruokaan tai liikuntaan, mikä olisi saattanut saada minut tuntemaan itseni huonoksi anorektikoksi. Olin täysin hermorauniona. Ja mitä nälkäisempi olin, sitä ahdistuneempi oli. Ja mitä ahdistuneempi olin, sitä itkuherkempi ja räjähdysalttiimpi olin.

Olen useasti luonnehtinut itseäni kiltiksi, luotettavaksi ja rehelliseksi. Ollessani sairaimmillani, olen ollut kaikkea muuta kuin noita kahta jälkimmäistä. Sairaus on saanut minut käyttäytymään ja toimimaan niin, miten en olisi ikinä ennen toiminut. Se on saanut minut valehtelemaan ja huijaamaan sekä läheisiäni että hoitohenkilökuntaa. Terveenä en olisi ikinä voinut kuvitellakaan toimivani siten, miten sairaus on saanut minut monesti toimimaan. Lukemattomia kertoja olen "kaunistellut" syömisteni onnistumista läheisilleni sekä hoitavalle taholle - suoraan sanoen valehdellut. Pahaa en ole kenellekään tahtonut, päin vastoin, en ole halunnut satuttaa tai huolestuttaa heitä. Myös paniikki ja pelko joutua hoitoon osastolle, on saanut minut valitettavasti huijaamaan esimerkiksi punnituksissa useammin kuin kerran

Ainoa, minkä olen huomannut säilyneen minulle ominaisena koko sairauden ajan on kiltteys. Osaksi se on ollut parhaakseni, joskus jopa minua vastaan. Olen monesti pohtinut olleeni suurimman osan ajasta niin sanotusti hyvä potilas. Ensimmäisen kerran sairaalaan jouduttuani olin hyvin ahdistunut, mutta luonteelleni olennainen tapa tahtoa olla "hyvä potilas" oli tuolloin varmasti suuresti edukseni. Se sai minut syömään sen sijaan että olisin heittänyt maitolasin seinään (tätäkin olen nähnyt), vienyt ruoat kapinallisesti roskiin tai lähtenyt ovet paukkuen huoneeseeni - minä vain söin. En aluksi uskaltanut raivota, riehua, tuoda sisälläni vellovaa ahdistusta esiin niin raivoisasti, kuin minusta sillä hetkellä olisi juuri tuntunut. Olen aina ollut "en kehtaa -ihminen", mikä näkyi tällöin suuresti.  Minä söin ja itkin, kun samalla sisälleni käpertyi mitä kamalin ahdistuksen tunne. Mutta minusta ei tuolloin ollut kapinoimaan julkisesti. Itkin kyllä, mutta muuten pidin tunteeni kurissa. Myöhemmin myös minä olen saanut julkisia hermoromahduksia hoidossa ollessani, huutanut ja raivonnut täysin minulle epätyypillisellä tavalla, mikä on monesti saanut minut itsenikin aivan pois tolaltaan - miten minusta on tullut tällainen?

Miksi luonteelleni ominainen kiltteys olisi sitten muka ollut haitaksi? Sairauteni on jopa lisännyt sen negatiivisuutta. Se on lisännyt täydellisyyden tavoittelua kaikilla elämän osa-alueilla ihan liiallisuuteen saakka. Se on ajanut minut tekemään tehtäväni ja työni niin tunnollisesti, että olen sillä saattanut jopa terveyteni uhatuksi. Töissä minusta ei ollut sanomaan ei, ja koulutehtävissä en uskaltanut ylittää päivälläkään viimeistä palautuspäivää. Stressasin niin paljon, että se sai minut oireilemaan aina vaan pahemmin. Muutenkin olen aina pyrkinyt liiaksi miellyttämään muita ihmisiä, mikä tiettyyn rajaan asti on ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta sen rajan ylityttyä, kääntyy se vaan itseään vastaan. Se saa minut tuntemaan syyllisyyttä sellaisistakin asioista, joista ei pitäisi, ja se saa minut pyytelemään anteeksi asioita, joihin en olisi syyllistynytkään. Jos esimerkiksi osastollaoloa ajattelee, niin olen monesti ajautunut pyytämään hoitajalta anteeksi tunteenpurkaustani tai sanaharkkaa, vaikka syy ei olisikaan ollut ainoastaan minussa. En minä ainakaan hoitajana koskaan odottaisi potilaalta anteeksipyyntöä. Varsinkin kun kyse on psyykkisesti sairaasta ihmisestä, joka saattaa sairautensa vuoksi käyttäytyä itselleen täysin ei-ominaisella tavalla. Mutta joka kerta olen lietsonut itsessäni valloilleen syyllisyyttä, mikä on pakottanut minut menemään pyytämään anteeksi.

Anoreksialle ominaista on myös se, että ihminen vetäytyy kuoreensa ja täysin omiin oloihinsa. Sairaus saa anorektikon niin valtoihinsa, ettei tilaa esimerkiksi sosiaaliselle elämälle jää laisinkaan. Minullakin on ollut vaiheeni, jolloin ei olisi tehnyt mieli lähteä mihinkään ja halusin jäädä vain oman kodin suojiin toteuttamaan sairauttani. Mutta onneksi olen jaksanut sairaudesta huolimatta pitää yhteyttä ystäviini, enkä ole heitä sairauteni vuoksi menettänyt. Iso kiitos siitä myös heille! Surullisen monelle anorektikolle tiedän näin käyneen. Sosiaalisesta ja ulospäin suuntautuneesta nuoresta onkin tullut täysin itseensä vetäytynyt, arka ja sosiaalisia tilanteita pelkäävä. Myös anoreksian yhteydessä hyvinkin yleisenä "kylkiäisenä" tuleva masennus saa sairastuneen muuttumaan täysin. Myös minut masentunut mieliala on vetänyt niin alamaihin, etten ole omaa itseäni siitä masentuneesta olennosta meinannut tunnistaa.

Onneksi koen jo muuttuneeni enemmän "siksi vanhaksi Lauraksi", jonka tahdon itseni olevankin. Valitettavasti olen vieläkin vaikeimpina hetkinäni hyvin itkuherkkä, ja menetän paineen ja ahdistuksen alla hermoni. Mutta vähitellen minussa tulee aina vaan enemmän ja enemmän esiin sitä oikeaa minääni. Helsingistä kotiuduttuani, normaalipainoisena, mielenikin oli jo niin tasapainossa, että saatoin taas kokea olleeni oma itseni. Minua on aina kuvailtu hymyileväiseksi tai sivusta seurailevaksi myhäilijäksi, minkä ominaisuuden tahdon takaisin. Haluan jäädä ihmisten mieleen hymyileväisenä, en itkuherkkänä ja raivopäisenä. Haluan, ettei poikaystäväni joudu enää näkemään tätä puolta minusta, vaan saa itselleen sen Lauran, joka oikeasti olen.

Laura