Kuten olen joskus aiemminkin kirjoittanut, tulin murrosikään todella varhain. Kaikki muutokset, jotka kehossani koin, tulivat minulle aivan liian aikaisin. En ollut mieleltäni vielä kypsä vastaanottamaan tällaisia muutoksia, mikä vaikeutti muutosten hyväksymistä. Vuosia kipuilin naisellisten muotojeni kanssa. Sain ala-asteella kuulla kommentteja muuttuneesta vartalostani ja häpeilin sitä aina vaan enemmän. Kun muut tytöt yläasteiässä odottivat kuumeisesti merkkejä naisellisimmista muodoista, häpeilin minä yhä jo jokunen vuosi sitten saamiani muotoja. Erityisesti leventynyt lantio ja alavartaloni jäivät minulle vuosiksi suureksi kompleksiksi, jonka hyväksymistä työstin pitkään. Pitkään haaveilin poikamaisen kapeasta lantiosta ja surin leveitä lantioluitani. Vasta lukion loppumetreillä ja lähestyessäni kahtakymppiä aloin olla sinut vartaloni kanssa. Vähitellen aloin jopa pitämään vartalostani ja olin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. Minulla oli hyvä olla kropassani, syömiseni ja liikuntani oli hyvin tasapainossa, eikä minun tarvinnut miettiä syömisiäni yhtään. Kaikkien näiden oman itsensä hyväksymiseen käytettyjen vuosien jälkeen ja itsensä kanssa sinuiksi tultuani kuitenkin sairastuin. Sairastuin anoreksiaan, vaikka olin tyytyväisempi vartalooni kuin koskaan aiemmin. Sairastuin aivan muista syistä, kuin tyytymättömyydestäni omaan vartalooni, mutta sairaus ajoi minut kamppailemaan vartalon hyväksymiseni kanssa jälleen kerran.
Nyt sairauteni aikana olen joutunut kokemaan nämä kipuilut leveästä lantiosta ja isommasta takapuolesta yhä uudelleen ja uudellen. Olen vartalon malliltani sellainen, että kaikki paino kerääntyy lähinnä alavartaloon, minkä vuoksi olen joutunut aina painoni hilautuessa ylöspäin käymään läpi kaikki samat vanhat hyväksymisen kokemukset aina vaan uudelleen. Mutta vihdoin olen siinä vaiheessa, että olen vihdoin hyväksymässä vartalon malliani ja ehkä vähitellen oppimassa jopa nauttimaan naisellisista muodoistani, mitä alavartaloon tulee. Olen saanut kommentteja lukijoilta siitä, kuinka moni suree sitä, että on sairastunut ennen murrosikää, jolloin naiselliset muodot ovat jääneet vain haaveeksi. Ehkäpä tässä olisi minun paikkani pysähtyä miettimään, että voisinko sittenkin oppia arvostamaan vartaloani juuri sellaisena kuin se on? Jälleen kerran voimme todeta sen, kuinka ikinä ei tule olemaan tyytyväinen itseensä, mikäli vaan vertailee itseään muihin sen sijaan, että oppisi pitämään omasta vartalostaan juuri sellaisena kuin se on.Miksi ylipäätään rupesin asiasta edes kirjoittamaan, oli syynä lukemani artikkeli niinkin sivistävästä lehdestä kuin Cosmopolitan. Vaikka kyseessä onkin täysi hömppälehti, on siinä yksi mahtava piirre: se ei syydä ikuisia laihdutus- ja ruokailuneuvojaan, vaan ennemminkin auttaa naisia hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin ovat. Uusimmassa lehdessä neljä rohkeaa naista kertovat suhteestaan takapuoleensa ja siitä, kuinka ovat oivaltaneet sen olevan kallisarvoinen osa heitä itseään. Minusta oli aivan mahtava lukea normaalipainoisten, terveiden naisten kuvailua kyseisestä vartalonosastaan ja siitä, kuinka he ovat oppineet pitämään siitä ja tulleet sinuiksi sen kanssa!
"Olen sinnikkäästi opetellut pitämään pepustani. Viime vuosina takapuoleeni on kertynyt selluliittiä ja se on kasvanut. Muutoksia ei ole ollut helppo hyväksyä. Kun näen naisia, joilla ei ole runsasta peppua, säälin heitä. Sellaisilla hetkillä muistan olla kiitollinen siitä, että minulla on kunnon takapuoli. "
"Kun vartaloni alkoi murrosiässä muuttua naiselliseksi, pepun kasvaminen oli kriisin paikka. Ajattelin, että olen liian lihava ja peppuni on iso. Vasta kun aloin saada kehuja takapuolestani, ymmärsin, että se on juuri sellainen kuin pitääkin."
"Pari vuotta sitten aloin kiinnittää peppuuni enemmän huomiota. Huomasin, että tunnen oloni itsevarmaksi istuvissa farkuissa tai hameessa. Olen saanut paljon kehuja. Takamustani on ylistetty naiselliseksi ja muodokkaaksi."
Joten nyt vaan nauttimaan siitä, että oma vartalo näyttää jälleen naiselliselta, eikä pikkutytön vartalolta! Minulla ulkonäkökompleksini ovat aina rajoittuneet alavartaloon, sinulla ehkä johonkin muuhun. Mutta pääasia on, että vartaloaan oppisi arvoastamaan juuri sellaisena kuin se on. Kuten lehdessä olevien naisten kommentit paljastavat, suhtautuminen itseensä on enemmänkin oman pään sisällä työstettävä asia, eikä suinkaan konkreettista muutosta kaipaava asia. Olinko minä tyytyväinen alakroppaani ollessani laihimmillani? En suinkaan: samat viat näin takapuolessani myös silloin. Joten jos en ollut siihen tyytyväinen laihimmillanikaan, ei kyse ole oikeasti muusta kuin pään sisäisestä ajatusten työstämisestä! Voin siis asennettani muuttamalla oppia hyväksymään itseni, hellittämään täydellisen kropan vaatimuksista, sammuttamaan ikuisen kateuden äänen sisälläni, lopettamaan vertailun toisiin ihmisiin ja olemaan tyytyväinen juuri siihen mitä minulla on:)
<3:Laura
Korjaan kyllä sen verran, että ei se vika ole aina vaan omassa mielessä. Itselläni on oikeasti valtava perse ja tiedän sen itsekin. Mulla on myöskin ongelma alakropan kanssa, valtavan leveä lantio ja reidet ja oon saanut kuulla monesti miten rumaa on kun reidet hinkkaa yhteen ja jätkät huuteli ala-asteelta asti mun "kuutamo-perseestä." En halua edes oppia hyväksymään tätä kroppaa, koska se on ruma. :( Sain sen kuulla jo niin moneen kertaan monen vuoden ajan että tiedän sen olevan totta.
VastaaPoistaMulla ei ole muuta mahdollisuutta kun palata anoreksiaan, vaikka miten muut toitottais mitä. Se on mun ainoa keino saada hyväksyntää tai vaan kadota pois, ettei tule huutelua ja ivausta. Sairastin siis neljä vuotta anoreksiaa, olin kauneimmillani ja laihimmillani(ja ahdistuneempi kun ikinä mutta laiha!) ja sit se muuttu bulimiaks, lihoin taas ja nyt oon läskiperse ja isompi kun ennen sairastumistani. Näytän tolta kuvan Marilynilta, joka on mun silmissä valtava läski. Tiedän, oon sairas, mut en halua muuta, koska mun on pakko mahtua mun vanhoihin housuihin ja saada litteä takamus. Muuta ei hyväksytä, ei vaikka lehdissä naiset sanookin hyväksyvänsä isot takamuksensa-epäilen, ettei ole totta. Kaikki laihduttaa ja inhoaa isoa persettä. :( Sori tää vuodatus, mut oli pakko kertoa, et ei ajatusmaailma muutu vaan muuttamalla asennetta tai että kattoo pelikuvaa hymyilemällä. Mä en pysty,koska peili ei valehtele. Onnea sulle siitä mihin oot päässyt!
Todella surullista kuulla, että olet saanut toisten suusta kuulla tuollaisia ilkeyksiä:( Ja vielä surullisempaa on kuulla, ettet koe muuta mahdollisuutta kuin palata tämän kamalan sairauden pariin. Sinulla taitaa olla vielä sairaus todella vahvasti päällä, mikä vaikuttaa myös mahdollisesti vääristyneeseeen kehonkuvaan, olisiko mahdollista? Kuten totesit, olit ehkä laihimmillasi, mutta myös ahdistuneempi kuin ikinä! Onko se ahdistus sen arvoista? Minulla ainakin on nyt valtavan paljon helpompi olla - kyllä minulla on isompi takapuoli, mutta mieli on parempi kuin vuosiin ja ahdistus lievempi kuin vuosiin. Valtavasti tsemppiä sinulle! Toivon niin, että löydät jonkun toisen reitin, kuin anoreksian, purkaa pahaa oloasi.
PoistaMoikka! Mulle ystävällisesti Liebster blog-palkinto myönnettiin, joten toki ensimmäisenä tuli mieleen sun blogi ja Life You Are Worth it :)
VastaaPoistaTekstisi osui kyllä niin oikeaan kuin voi olla! :) Juuri samankaltaisia ajatuksia pyörii omassa päässänikin, jo pidemmän aikaa. Itse kasvoin myös jo ala-asteella ensimmäisenä kaikista kavereistani. Käytän yhä vaatteista samoja kokoja - tai jopa pienempiä - kuin kutosluokalla ollessani. Muistan kuinka jo silloin pidin itseäni isona ja kömpelönä, mitä en kuitenkaan jälkeenpäin kuvista katsottuna suurissa määrin ole ollut.
VastaaPoistaOlen nyt harrastanut viisi vuotta tanssia kilpatasolla, minkä myötä myös vartaloni on muokkaantunut koko ajan urheilullisemmaksi. Jalkani ja käsivarteni ovat lihaksikkaat eikä vartalossani muutenkaan ole valittamista puhumattakaan ylimääräisestä rasvasta. Kuitenkin joka päivä murehdin milloin liian isoa takapuoltani ja reisiäni, milloin liian leveitä hartioitani. Välillä vartaloni on mielestäni liiankin "miehekäs" eikä siro niin kuin toivoisin. Joskus tuleekin mietittyä, olisinko tyytyväisempi vartalooni, jos vähemmän urheilun myötä reiteni olisivat kapeammat (=vähemmän lihaksikkaat) eivätkä selkälihakset korostaisi hartioitani. Välillä leikittelen myös ajatuksella, minkä painoinen olisinkaan, jos lihaksia olisi vähemmän. Tulen tyydyttävästi toimeen tämänhetkisen painoni kanssa, mikä siis todellakin on normaalipaino, mutta vahdin jatkuvasti ettei se nouse ylemmäs.
Täytyy myöntää, etten ymmärrä itsekään omaa ajatteluani. Tietenkin lihas painaa enemmän eikä BMI välttämättä toteudu aktiivisesti urheilevilla, ja minulla se kuitenkin toteutuu. Eikä painolla ole mitään väliä niin kauan kuin peilikuva näyttää hyvältä ja keho toimii :) Suhtautumiseni vartalooni vaihtelee laidasta laitaan päivittäin, ja jopa päivän aikana. On kuitenkin pyrittävä täysillä siihen, että oman kehon arvostaminen olisi vallitsevin tunne :) Siihen on vielä matkaa, ja heikolla itsetunnollani on varmasti osansa tässäkin, mutta ajatusten muuttaminen on mahdollista :) Miksi häpeillä kehoaan, jossa ei ole mitään vialla? Tästä tuli nyt kunnon avautuminen, mutta tekstisi herätti minussa paljon ajatuksia! Kiitos paljon siitä ja tsemppiä sinulle! :) Toivottavasti Tallinnan risteilysi onnistui hyvin :)
Kiitos, risteily onnistui hienosti ja siitä huomenna enemmän:)
PoistaTuo on ihan mahtava oivallus, että oman kehon arvostaminen olisi se vallitsevin tunne! Sillä niin sen kuuluukin mennä:) Anoreksiassa, muissa syömishäiriöissä ja muuten vaan vartalonsa kanssa kamppailevillä ihmisillä oman kehon arvostus on kadonnut täysin. Sitä kohtelee huonosti syömällä liian vähän yms., eikä arvosta sitä, vaikka se oikeasti ansaitsisi arvostusta - muuta kroppaahan meillä ei ole kuin se oma!
Ja kuulostaa siltä, että sinulla on kroppa, jota monet naiset varmasti kahdehtisivat! Ole ylpeä siitä mitä sinulla on! :) Itse haaveilen niin siitä, että pääsen taas kunnolla urheilemaan ja hankkimaan niitä lihaksia. Mutta silloin tulee varmasti minullekin vastaan se, että pitää hyväksyä se tosiasia, että lihas painaa enemmän. Silloin viimeistään pitää pystyä unohtamaan se vaa´an lukema! Ja tosiaan, niin kauan kuin keho toimii, painolla ei ole väliä, ja vielä jos olet sisimmässäsi peilikuvaasi tyytyväinen, niin sehän on aivan mahtava plussa päälle! Mutta ymmärrän kyllä paremmin kuin hyvin tuollaiset kummalliset ajatukset, joita sinäkin tuossa pyörittelit, mutta pääasia on, että pidät huolta kehostasi. Ja sinulla taitaa olla ulkonäöllisestikin kroppa, josta todella saa olla ylpeä, joten ole siitä reilusti ylpeä! :) Lihaksikas vartalo on kaunis, painosta viis!
Olet kyllä niin oikeassa! Kenenkään muun kroppa ei voi olla itselle täydellinen kuin juuri se oma :) Kiitos kannustuksestasi, noita ajatuksia on työstettävä täysillä tästä eteenpäin! Millainen kroppa tahansa voi olla viehättävä, jos sen kantajasta huokuu oman kehonsa arvostus, aivan kuten Marilynista tuossa kuvassa! Olen varma, että pian sinäkin pääset taas urheilemaan kunnolla ilman rajoitteita :) Tekstisi ovat täynnä motivaatiota ja elämisen halua, älä koskaan luovu siitä! :)) Ihanaa pääsiäistä sinulle vielä! :)
PoistaEn todellakaan luovu tästä motivaatiosta ja tsemppihengestä, joka minulla nyt on! Siitä pidän kiinni kynsin ja hampain:) Ja tuo on niin hyvin sanottu, että, jos kantajasta huokuu oman kehonsa arvostus, on millainen kroppa tahansa viehättävä ja kaunis! :) Mietitään aina sitä, kun tulee heikko hetki! :)
PoistaVoi jestas, nyt on kyllä vähän nolo olo! Juuri noihin aikoihin oli niin hirveästi sitä hässäkkää kun iskä oli käymässä että meni sitten näköjään ihan kokonaan ohi! Kiitos kuitenkin kovasti näin jälkikäteen, lämmitti kovasti sydäntä <3
VastaaPoistaJa taas sun kirjoitus oli sellainen että pakkohan mun on taas kommentoida :D Mulla on sama juttu, alavartalo on aina ollut leveämpi, ja mallia päärynä. Murrosiän kynnyksellä 13-vuotiaana anoreksiani alkukynnyksillä olin aivan kriisissä muuttuvan vartaloni kanssa, yläkroppa oli lättänä ja ruipelo ja kaikki rasva mitä oli oli jäänyt alavartalooni! Kroppani figuuri oli lähinnä maljakko :/ Kun kiloja lähti lisää toki lopulta alavartalostanikin lähti se luontainen leveys. Kroppani meni kuitenkin anoreksiastani suorastaan kriisiin, rintani kehittyivät lopulliseen kokoonsa vasta 15-vuotiaana, kun olin päässyt anoreksiassa pahimman yli. Lantiotani ja pebaani olen häpeillyt niin kauan kuin muistan. Lihaskuntoharjoittelun myötä olen tosin saanut lihasta ja muotoa myös yläkroppaani ja olen hieman saanut vartalooni hieman sitä "tiimalasimaisuutta". Edelleenkin huokailen sitä miten tämä torso tuntuu imuttavan aina kaiken rasvan alavatsasta peppuun asti kuin imuri, mutta kuitenkin vuosien aikana olen alkanut saada varmuutta kroppani kanssa, ja toisinaan (hyvinä hetkinä) olen jopa ylpeä siitä asiasta että se tuo melko naisellisen kurvin kroppaani koska vyötäröni puolestaan on luonnostaan melko kapea :) Kurvit ovat asia joka on ollut minulle vaikea asia vuosikausia, koska olen halunnut olla poikamaisen hoikka, eteerinen, solakka, en jättiperseinen hirvitys. Vasta nyt opettelen myös kunnolla ja oikeasti arvostamaan kroppaani, tuo 55kg alaraja on auttanut siinä paljon :) Voin olla täydellinen tällaisenakin, nyt, hyvine ja huonoine puolineni, enkä aina vasta joskus tulevaisuudessa aikana X jolloin se voisi olla mahdollista jos laihdutan/treenaan/teen niin tai näin tähän ja tähän mennessä. NYT. Aina se ei ole helppoa kun tuo peili tekee noita "simsalabim- olet mursu"-illuusioita, mutta joinain päivinä..ajattelen että enhän minä taida pahalta näyttää ollenkaan. Ehkä jopa melko hyvältä, mutta sitä en sano ääneen vaan kuiskaan hiljaa mielessäni. Mutta se on alku :)
VastaaPoistaKuulostaa niin samanlaiselta kamppailulta oman vartalonmallinsa kanssa kuin minullakin. Mutta onneksi olet tainnut (?) nyt saada anoreksiaa jo kuriin ja pystyt oikeasti huolehtimaan kehostasi. Ja hienoa, jos olet löytänyt tasapainon liikunnan ja syömisen välille, että voita treenaillakin jo mielesi mukaan. Itselläni se on vielä sellaisessa vaiheessa, että en vielä hirveästi voi käydä kroppaa liikunnan avulla muokkailemaan, kun liikunta ja ruokailu ei vielä täysin ole tasapainossa. Mutta siksi onkin ihan hienoa, että voin jo nyt hyväksyä kroppaani, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin treenattu:)
PoistaAina kun sinulle tulee heikko hetki vartalosi kanssa, sinun pitäisi käydä lukemassa tämä oma kommenttisi! Kaikki mitä tuohon loppuun kirjoitit oli niin hienoa:)Olet täydellinen juuri nyt sellaisena kuin olet, eikä tarvitse havitella jotain ihan muuta. Nimenomaan juuri NYT:) Sinäkin olet käynyt pitkän ja raskaan tien sairauden kanssa ja vartalon hyväksymisen kanssa, joten tuo mitä kirjoittelit loppuun, vaikuttaa niin hyvältä - ihan samanlaisilta kuin omat ajatukset tällä hetkellä. Ehkei se oma krooppa niin pahalta näytäkään:) ja tuo mitä kirjoitit vyötäröstäsi, myös minä allekirjoitan sen eli kyllä niitä kohtia, joista oikeasti pitääkin vartalossaan löytyy, kun ei vaan etsi pelkkiä vikoja! :)
Voi miten ihana postaus taas kerran!:) En ole aiemmin kommentoinut sun blogia, mutta lukenut sitäkin enemmän. Ihana nähdä miten sun oma, valoisa persoona tulee niin vahvasti jo läpi sairauden alta, sä oot tyttö päässy pitkälle! :) Pakko vaan sanoa että sä olet Laura todella kaunis ihminen sisältä ja ulkoa! Mä oikeasti ihailen tota sun asennetta ja tahdonvoimaa millä oot taistellu itses irti tästä helvetistä. Toivon niin kovasti että pääset pian kotiin ja elämään oikeaa elämää. Oon saanut paljon voimaa sun teksteistä huonoina hetkinä, kiitos siitä!:)
VastaaPoistaTeen tällä hetkellä itsekin kovasti töitä kehonkuvani parantamiseksi. Olen normaalipainon alarajoilla, mutta laihempi kun koskaan aiemmin. En ikinä edes ollut ylipainoinen, mutta sairastuttuani paino on pudonnut muutamassa kuukaudessa 13 kiloa. Tunnenko oloni paremmaksi? En. Näen edelleen ihan samat virheet vartalossani. Muistelin juuri tänään viime kesää, kun oireiluni oli vasta lievää; pukeuduin lähes päivittäin shortseihin ja tunsin oloni hyväksi. En koskaan hävennyt muodokkaita reisiäni. Tänä kesänä, huomattavasti hoikempana, en varmaan uskalla näyttäytyä shortseissa. Itsetuntoni ja kehonkuvani ovat täysin hukassa. Toivon vaan että voisin joskus vielä tuntea oloni yhtä itsevarmaksi ja huolettomaksi kuin ennen sairastumistani. Mitä olen sairaudelta saanut? En yhtään mitään. Hoikan vartalon jota en edes itse näe? Peilissä näen entistä suuremman itseni.
No, se siitä avautumisesta:D Paljon tsemppiä Laura sulle paranemiseen ja aurinkoista kevättä!<3
Ensinnäkin, valtavasti kiitoksia ihanista sanoistasi, ne lämmittivivät todellakin mieltäni! :)
PoistaToivon todella, että sinäkin pääset eroo tästä sairaudesta. Kuten totesit, tältä sairaudelta ei saa yhtään mitään! Se vaan vie mukanaan kaiken hyvän elämästä ja tuo mukanaan ahdistusta, epävarmuutta, rajoituksia ja vääristyneen kehonkuvan. Kuten sinäkin kuvailit, tunsit olosi hyväksi painosi ollessa vielä korkeampi, mutta et enää. Samalla tavalla minullaki juuri oli. Miten anorektikon mieli voi olla niin kummallinen? Toivon koko sydämestäni, että saisit kamppailtua itsesi eroon tästä sairaudesta, nostettua painoasi ja voisit jälleen hyvin. Kun paino nousee, realisoituu kehokuvakin sen myötä ihan oikeasti! Olen todistanut sen itselleni nyt, kun painoni hipoo jo normaalia. Anoreksia ja aliravittu keho saa todella näkemään oman kroppansa ihan väärin!
Ja todella mukavaa, kun kommentoit, on aina kiva saada kommentteja, ja saada tietää teistä lukijoistakin jotain pientä edes:) Aurinkoista kevättä sinullekin ja pidä huoli itsestäsi! <3