Rajoitteiden täyttämää

Alan olla taas siinä vaiheessa osastohoitoa, että minua ahdistaa huomattavasti enemmän osastolla oleminen kuin ruokailuun liittyvät asiat: se on aina terve merkki. En suinkaan kaipaa osastolta pois, jotta pääsisin kotiin laihduttamaan, vaan siksi että pääsisin kiinni taas normaaliin elämään. Osastolla joudun olemaan hoitajien armoilla ja vieraiden ihmisten ympäröimänä. Vaikka kuinka toisiin osastolla oleviin potilaisiin tutustuisikin, heistä pitäisi ja osasta tulisi jopa ystäviä, ovat he silti minulle vieraita. Osastolla ei ole tietoakaan yksityisyydestä, vaan jokainen joutuu jakamaan huoneensa toisen, itselleen vieraan ihmisen kanssa. Vaatteiden vaihtamista huoneessaan ei voisi kuvitellakaan, kun hoitaja voi kävellä sisään yhden varoittavan koputuksen kera, vaan tämäkin täytyy suorittaa vessassa lukkojen takana. Ei voi käydä suihkussa aamulla juuri siihen aikaan kun haluaa, sillä aina täytyy huomioida huonetoverin rytmit ja suunnitelmat.

Varsinkin meitä syömishäiriöisiä kohtaan ollaan hyvin vaativia ja tarkkoja. Kun muilla on lupa tulla myöhemmin aterioille, joustaa päivissään sekä saada lomia vapaammin, on meillä säännöt huomattavasti tiukempia. Ruokailuilta ei saa myöhästyä lainkaan, vaan heti ollaan huoneesta hakemassa. Ruokailuiden siirtäminen lomien tai ulkoiluiden vuoksi ei tulisi kuuloonkaan. Ulkoiluluvat ovat aina rajattuja, ja minuutilleen tulee osastolla olla ulkoilulta takaisin tai tulee sanomista. Jos poistut hakemaan huoneestasi jotain ruokailun aikana, saat heti perääsi hoitajan. Kaikenlainen joustavuus ja normaalius on pois elämästäsi, kun olet osastolla: joudut elämään sääntöjen, rajoitusten ja suuren epäilyksen alaisena. Rajoitukset ja säännöt ovat anoreksiapotilaan hoidon kulmakiviä, mutta tietyn vaiheen ylitettyään alkaa sääntöihin turhautua, kun tietää pärjäävänsä vähemmilläkin rajoituksilla. Välillä olo on kuin vankilassa olisi.

Eniten minua kuitenkin osastolla ahdistavat tällä hetkellä tietyt hoitajat. Olen saanut aivan syyttä niskaani viime aikoina eräänkin hoitajan vihat. Olen ollut asiasta hämmentynyt ja surrut asiaa, sillä en ole tehnyt mitään ansaitakseni sellaista kohtelua. Olen käynyt asiaa läpi sekä omahoitajani että lääkärin kanssa, jotka ovat korostaneet, etten oikeasti ole mitenkään ansainnut niin huonoa kohtelua. Tällä hetkellä meitä syömishäiriöisiä on näin yleispsykiatrisella osastolla ihan ennätyksellisen paljon, mikä ilmeisesti alkaa näkyä jo tiettyjen hoitajien turahautumisena. Ymmärrän tottakai, että tämä sairaus vaatii hoitajiltakin enemmän, mutta turhautumisen purkamisen kohteena ei pitäisi olla potilaat. Itsekin olen jo niin pitkällä hoidossani, etten mielestäni aiheuta mitään ylimääräistä vaivaa hoitajille, sillä hoidan ruokailuni tunnollisesti läpi. Tällainen alkaa  turhauttaa minua, kun saa jatkuvasti pelätä, milloin saa huonoa kohtelua osakseen.

Olen myös jo turhautunut siihen, kun tietyt hoitajat eivät luota minuun lainkaan, vaikka olen osoittanut hoitavani ruokailut sovitusti. Siitä huolimatta he epäilevät ja kyttäävät hirveän tarkasti, kun kokoan esimerkiksi aamupalaa itselleni. Olen mielestänyt ansainnut jo hieman luottamusta hoitajienkin puolelta. Lääkäri kovasti viime osastojaksollani kuulutti sen perään, että minun pitäisi ottaa vastuuta enemmän itse ruokailuista. Sitten kun siihen kykenin ja halusin vastuuta, eivät hoitajat sitä suostuneetkaan antamaan. Mielestäni olen jo niin pitkällä hoidossani, että minun olisi ihan hyväkin harjoitella vastuunottamista enemmän ja näyttää, että huolehdin ruokailut ilman valvontaakin. Toivonkin kovasti, että onnistuneiden kotijaksojen kautta minuun aletaan luottaa osastolla enemmän, eikä minun jokaista liikettäni vahdata ja epäillä anorektiseksi toiminnaksi.

Mutta nyt en voisi olla onnellisempi siitä, että olen tässä ja nyt - kotona. Sairaalajaksojen jälkeen oppii arvostamaan kotia, omaa rauhaa, yksityisyyttä ja aivan arkisia asioita aivan eri tavalla, kuin ennen näitä kokemuksia osastolla. Osastolla mikään normaali arkinen asia tai vapaus, joka normaaliin elämään liittyy, ei ole itsestäänselvyys. Vaikka osastolla oleminen tuokin vielä tässä vaiheessa turvaa syömiseen ja antaa luvan levätä, on siellä oleminen muutoin melko rankkaa. Erityisesti se tarkkailu, vahtaaminen ja vieraiden ihmisten keskellä oleminen. Vaikka olenkin viime vuosina muuttunut aina vaan sosiaalisemmaksi, nautin yhä rauhallisuudesta ja omasta rauhasta. Kotiin päästyään osaa todella arvostaa sitä omaa rauhaa ja yksityisyyttä, jota osastolla ei meillä potilailla lainkaan ole. Kaipaan sitä, että saan olla läheisteni kanssa ja saan olla heidän seurassaan täysin oma itseni. Nyt kun yksin oleminen ei kotonakaan ahdista enää samalla tavalla, osaan nauttia omasta rauhastani myös täällä kotona. Kotona on ihanaa, kun saa olla omilla ehdoillaan. En tarkoita tässä nyt lainkaan sairasta puoltani, mahdollisuutta toteuttaa sairautta kotona ollessani, vaan sitä oman elämän järjestämistä mielensä mukaan. Vapauksia, joita kotona oleminen tuo mukanaan. Esimerkkejä voisin luetella aivan loputtomiin, niin paljon oman kodin suoja tuo mukanaan hyviä asioita!

Mutta onneksi pian elämän rajoittuneisuus osastolla on ohi ja toivottavasti tällä kertaa viimeistä kertaa! Ainakin olen näiden lukuisten osastojaksojen myötä oppinut arvostamaan aivan valtavasti sitä arkista elämää ja aivan pienen pieniä asioita, joita ihmisten on välillä vaikeaa muistaa arvostaa:) Ja tämän osastojakson jälkeen ei toivottavasti ole ohi pelkästään osaston tuomat elämänrajoitteet, vaan jotain paljon suurempaakin: syömisen vaikeuden aiheuttamat rajoitteet.

<3:Laura