Tiistain tunnelmia

Osastolta lähtiessäni eilen tuntui, että edessäni olisi ihanan pitkä jakso kotona, mutta nyt yhtäkkiä huomaankin, että lomaani on enää alle vuorokausi jäljellä. Aika menee kuin siivillä, enkä millään haluaisi ajatella, että minun pitäisi olla jo takaisin osastolla huomenna. Eilen kotiin tultuamme onnistuin kehittämään itselleni heti hirveän ahdistuksen siitä, ettei kotona ollut kovin siistiä ja aloinkin heti kauhealla raivolla siivoamaan ja imuroimaan ihan hikihatussa. Päästin taas sen puolen esiin itsestäni, joka ei pysty keskittymään mihinkään, ennen kuin kaikki on on "täydellistä". Olen aiemmilla lomillani pyrkinyt tätä välttämään, mutta nyt jotenkin hermostuin heti, vaikka sotku ei ollutkaan edes kovin kummoinen. Saatuani purettua raivoni imuroimiseen, pystyin onneksi rauhoittumaan. Pienen raivon puuskani jälkeen käväisimme nopeasti poikaystäväni kanssa kaupassa ja teimme päivälliseksi kesäkeittoa, jonka ehdin juuri syödä ennen kuin ystäväni tuli laittamaan minun ripsiäni kuntoon. Poikaystäväni huomautti minulle heti, että annokseni on aivan liian pieni ja muistutteli minulle niistä jättiannoksista, joita olen osastolla hänelle kuvannut syöväni. Yritinkin ottaa ruokaa kunnolla ja tein vielä leivänkin lisäksi.

Minun täytyy olla todella tarkkana, etten automaattisesti palaa niihin kotona valloillaan olleisiin tapoihin, joita minulla ruokailuun ja muuhunkin olemiseeni kotona liittyy.  Tuntuu, että alan toimimaan vanhojen normieni mukaan ihan tiedostamattakin, mikä ei todellakaan saa koitua kohtalokseni näillä kotijaksoilla. Minun tulee koko ajan muistutella itselleni siitä ateriasuunnitelmasta, joka minulla osastolla on, jottei mitään vaan jää puuttumaan. Minulle käy aivan liian helposti niin, että aterioilta putoaa pois lasillinen maitoa ja pian huomaankin, että jotain muutakin on unohtunut. Osin tämä on täysin tietoista, mutta osin tämä tapahtuu myös tiedostamatta. Omaan toimimiseen on niin rutinoitunut kotona, että ne väärät tavat tulevat osaksi toimintaani heti kotona ihan huomaamattanikin. Terveelle ihmiselle maitolasillisen unohtuminen ei merkitse mitään, mutta anoreksiaa sairastavalle se on heti pikkurillin ojennus sairaudelle. Vaikka lasillinen maitoa ei painossa heti tuntuisikaan, niin antaa se sairaille ajatuksille mielihyvää, mitä ei enää tässä vaiheessa saisi taphtua. Koen olevani jo niin pitkällä toipumisessani, että anorektinen puoli ei saisi tuntea enää mistään tällaisesta mielihyvää, vaan terveen puolen pitäisi huolestua heti, mikäli jotain tippuu ateriasuunnitelmasta pois.

Ruokailun jälkeen ystäväni pääsikin työharjoittelustaan ja tuli suoraan meille laittamaan ripseni kuntoon. Paljon on muuttunut siitä hetkestä, kun viimeksi ystäväni ripseni huolsi. Se taisi olla juuri edeltävä päivä sitä, kun melkeimpä tasan kaksi kuukautta sitten osastolle taas jouduin. Muistan kuinka ahdistunut olin ja takana oli ilta, jolloin ensi kertaa muistan oikein pelänneeni olla yksin. Muistan kuinka odotin koko ripsien laiton ajan, että pääsisin pois, jonnekin missä minun ei tarvitsisi tuntea tätä ahdistusta ja masennusta. Nyt sen sijaan minusta oli vain ihana makoilla paikallani sillä aikaa, kun ystäväni näpersi ripsieni kimpussa. Saimme rauhassa vaihtaa kuulumisia ja suunnitella tulevia edessä olevia mukavia tapahtumia. Nyt kun itsekin pääsee enemmän lomille ja kohta kotiudunkin, täytyy huoltaa ripsiä todellakin useammin, sillä eilen jo poikaystävänikin nauroi ripsilleni, sillä niissä ei todellakaan sojottanut kuin muutama pitkä ripsi enää paikoillaan:D Julius oli niin ihana koko ajan, kun ystäväni laittoi ripsiäni: hän oli niin huomion kipeä että. Hän oli niin innoissaan ystävästäni ja kävi heti uikuttamaan, kun jäi huomiotta:D Minun oli pakko koko ajan ojennellan hänelle kättäni, että hän sai edes vähän haluamaansa huomiota ja pääsi nuolemaan sormiani.

Kun ystäväni lähti, alkoi kello ollakin jo aika paljon. Ja kun illan Sm-liiga -peli loppui, aloimme viettää rauhallista koti-iltaa poikaystäväni kanssa ja tällä kertaa elokuvaksi valikoitui Twilight-sarjan uusin elokuva Aamunkoi. En ole kyseisten elokuvien mikään suuri ystävä, mutta kirjat luettuani ajattelin, että täytyyhän elokuvatkin katsoa. Aikainen nukkumaanmenorytmini, joka on peräisin osastolta, tosin koitui taas kohtalokseni ja nukahdin kesken elokuvan. Tai oikeastaan minun oli pakko luovuttaa ja siirtyä sänkyyn, ennen kuin olisin nukahtanut sohvalle. Täytyy katsoa leffa loppuun joskus myöhemmin:)


Meillä oli taas kunnon leffaeväät ja sainkin herkuteltua siinä ihan hyvin ilman sen suurempia ahdistuksia. Hyvin tietoista syömiseni edelleenkin on, mutta pystyn nykyään myös keskittymään elokuvaan, enkä ainoastaan syömiseen. Onneksi sain illalla syötyä sen verran paremmin ja hieman energiapitoisempaakin ruokaa, mikä korvasi hieman päivällä syntynyttä energiavajetta. Kun nälkätuntemukseni ei ole niin voimakas, annan itseni liian helposti luisua siihen, että jätän jotain syömättä. Onneksi terve puoleni on jo sen verran vaihvoilla, että kykenin ottamaan energiavajetta kiinni sitten illan ruokailuilla, enkä edes ahdistunut tästä juurikaan. Täytyy olla hyvin tarkkana, sillä arkikulutus kasvaa huomaamattakin yllävän suureksi. Jo pelkkä vartin rehkiminen imurinvarressa saa kyllä kaloreita kulumaan enemmän kuin tässä vaiheessa olisi minulle hyväksi.

Mutta eilinen oli kaikessa mukavuudessaan hyvä muistutus jälleen siitä, että kamppailen yhä niiden samojen tuntemusten kanssa kotona, kuin osastolle mennessänikin. Kaikki vaikeat asiat eivät kulminoidu pelkästään ruokailuun, vaan kaikkiin tuntemuksiini kotona. Jo tuo raivonpuuskani, mitä siivoamiseen tuli, on hyvä esimerkki siitä, kuinka minun tulee oppia päästämään irti tietynlaisesta kontrolloinnista. Kontrollintarpeeni kun ei vaan rajoitu pelkästää ruokailuun, vaan ihan kaikeen. Tätä puolta minun tulee todellakin käydä työstämään ajatuksissani, jotta saan siihen muutosta aikaan ja pärjään asian suhteen sitten kotiuduttuani.

<3:Laura