Onnistunut viikonloppu

Aamupalan jälkeen lähdimme jälleen, kuten aiempinakin viikonloppuina, äidin ja Juliuksen kanssa kävelylle. Ulkona oli kyllä niin täydellinen ilma, kun aurinko paistoi ja kävelytiet alkoivat olemaan jo sulat! Tämä tarkoitti tosin hitaampaa lenkkiä meille, sillä Julius-parka arastelee lumen alta esiin tullutta asvalttia ja yritti kaikin keinoin mennä teitä reunustavia lumikasoja pitkin:D Muistan tämän saman ilmiön myös viime keväältä, jolloin hänen kesti taas totutella lumettomaan maastoon. Lenkin tuloksena oli kyllä niin likainen ja märkä koira että! Mutta oli ihanaa saada Julius päiväksi meille:) Minulla tulee aina niin surullinen olo, kun ajattelen sitä kuinka vähän saan Juliuksen kanssa aikaa viettää. Juliushan on oikeasti minun koirani, mutta pitkien sairaalajaksojeni vuoksi se on käytännössä ollut koko ajan äidin ja isän luona. Juliuksesta on tullut heidän pikkuisensa ja niin tärkeä heille. Eilenkin tulimme äidin kanssa siihen lopputulokseen, että Julius tulisi vasta tänään meille, sillä Juliuksen ulkoiluttamiset lisäisivät minun energiankulutustani liiaksi, eikä siten olisi minulle hyväksi. Harmittaa, miten vähän saan Juliuksen kanssa aikaa viettää, mutta eiköhän asiat kohta taas muutu, kun pääsen kotiin :) Sitten minullakin on taas aikaa, energiaa ja ennen kaikkea voimia pitää huolta Juliuksesta.

Välipala-aikaan jätin Juliuksen ja Jarnon kotosalle ja lähdin tapaamaan kahta ystävääni paikalliseen kahvilaan. Nyt minullakin oli kunnolla aikaa istua ja vaihtaa kuulumisia, kun toissa viikonlopun tapaaminen jäi kovin lyhyeksi tiukan aikataulun vuoksi. Nyt todellakin ylitin itseni ottamalla vadelmatortun, mikä houkutteli minua jo viime kerralla, mutten vielä silloin rohjennut sitä ottamaan. Yritin hiljentää sairauden äänen ja jättää sen syyttelyt omaan arvoonsa ja nauttia leivoksesta. Luonnollisestikaan en tuollaisesta pysty täysin vielä nauttimaan, mutta ihanan makuinen leivonnainen ainakin oli:) Perustelin leivoksen syöntiä kuitenkin itselleni ravitsemusterapeutin minulle antamalla suunnitelmalla vaihtoehtoisesta välipalasta, mikä hieman helpotti oloani. Tuli jotenkin niin hyvä olo tyttöjen seurassa, kun istuttiin siellä samaisessa kahvilassa, kuten kymmeniä kertoja aiemminkin vuosien varrella. Olin kuin yksi heistä, joka normaalissa elinympäristössä nauttii iltapäiväteensä seurana jotain hyvää. En ollutkaan se anorektikko, joka on osastohoidossa ja joka erottuu olemuksellaan ja käytöksellään muista, vaan on ihan kuin kuka tahansa muu nuori aikuinen nainen. Ystävieni arkikuulumisien kuuleminen antoi minulle taas valtavasti lisätahtoa päästä takaisin elämään sitä normaalia arkea. Myös tulevien viikonloppujen yhteisten menojen suunnittelu toi mukavaa lisäpiristystä ja antoi sellaisen tunteen, että olen todella vähitellen palaamassa takaisin normaaliin arkeen!

Sunnuntai kului taas nopeasti, mutta paljon rauhallisimmissa merkeissä kuin viime kertoina. Nyt emme tehneet sen kummempia suunnitelmia ja ruokapuolenkin poikaystäväni hoiti kuntoon sillä välin, kun minä olin menossa:) Kahvittelun jälkeen saatoinkin vain rentoutua ja olla, kun ei ollut kiire mihinkään. Olisimme niin halunneet lähteä Turkuun katsomaan TPS-Kärpät -peliä, kun molempien suosikkijoukkueet olisivat olleet vastakkain. Harmitti ihan hirveästi, kun olin sopinut lomat niin, että minun piti jo tänään palata osastolle. Mutta näkihän pelin telkkarista, ja pääasia tietenkin oli, että minun suosikkini voitti;) Tuli jälleen hirveä kiire päivällisen kanssa, kun syöminen venähti lähemmäs kuutta, kun osastolla piti olla jo seitsemältä iltapalalla. Kotiolojen ja osaston ruokarytmit kun eivät mene yhtään yksiin! Se melkein tuntuu välillä haasteellisimmalta, mitä kotonaoloon tulee. Vaikka osastolle lähteminen tuntui taas ikävältä, ajatus siitä että pääsen jo tiistaina kotiin takaisin, tuntui aivan mahtavalta. Nyt poikaystävän hyvästeleminen ei tuntunut yhtään niin raskaalta, kun tiesi jo etukäteen, että vain pari yötä ja olisin kotona jälleen:)

Lomailun kannalta katsottuna viikonloppu oli täydellinen, mutta kuinkas sitten muuten. Jos ajatellaan jälleen ruokailuitani oli viikonloppu mielestäni onnistunut - niin onnistunut, että ajatus kaikista syömisistäni laittaa anorektisen puoleni taas koville. Mutta ruokailuihin liittyvät ahdistuksen tunteet, joista kuitenkin selvisin, kertovat vaan siitä, että olen haastanut itseäni tarpeeksi ja syönyt oikeasti kunnolla. Mikäli en olisi lainkaan ahdistunut, olisivat ruokailut menneet heikosti. Mutta joudun kyllä myöntämään, ettei minusta ole vielä syömään yhtä valtavia ruokamääriä kotona kuin osastolla. Uskon vahvasti, että pystyisin kyllä painoni hyvinkin pitämään kohdillaan, eikä se lähtisi laskuun, mikäli nyt kotiutuisin. Mutta en kuitenkaan usko, että minusta olisi nostamaan painoani vielä niitä viimeisiä kiloja kotioloissa. Haluan luottaa siihen - ja luotankin - että kun kotiudun osastolta normaalipainoisena, pystyn jatkamaan hyvää ruokailua ja pitämään painoni, mutta vielä en ole valmis muutaman puuttuvan kilon vuoksi kotiutumaan. Painonnosto täytyy hoitaa loppuun asti osastolla. Tämän tiedän siksi, että kotona minun on vielä liian vaikea antaa itselleni lupaa syödä, mikäli en ole nälkäinen, tai lupaa syödä niin valtavia annoksia kuin osastolla.  
                                             
                                              

Suoriudun loistavasti jo perusruoista, olen laajentanut valtavasti ruokavaliotani, sallin itselleni herkuttelua (anoreksian sanelemissa rajoissa tietenkin vielä) ja syömiseni on vapaampaa ja joustavampaa, kuin koskaan aiemmin sairauteni aikana. Kalorilaskurinkin onnistuin melko hyvin sammuttamaan päästäni viikonlopun aikana, enkä päästänyt nälkää juurikaan tulemaan, vaan uskalsin syödä tarpeeksi ajoissa. Korkeintaan mietin kaloreita siltä kannalta, että vastaahan jokin syömiseni nyt osastolla syömäni aterian enrgiamäärää varmasti.  Mutta tästä kaikesta kehityksestä huolimatta samanlainen jatkuva syöminen ja kylläisenäkin syöminen, mitä osastolla koen, ei onnistu vieläkään kotona. Ja kyllähän se arkikulutus kotona lisääntyy valtavasti, vaikkei varsinaista liikuntaa harrastaisikaan. Tämän vuoksi on nyt tärkeää, että jaksan tsempata vielä viimeiset hetket osastolla, enkä kotiudu liian aikaisin.

Mutta kokonaisuudessaan viikonloppu oli todella onnistunut ja kertoo siitä vahvasti, että olen lähempänä parantumista ja tervempää ajattelutapaa kuin koskaan aiemmin. Huomista punnitusta taas kovasti jännitän, yhtä ristiriitaisissa tunnelmissa kuin aina ennenkin. Mutta huomenna taas nähdään, minkälaista kehitystä painon puolesta on tapahtunut, mutta nyt tiedän jo sen, että ajattelun puolella kehitystä positiiviseen on tapahtunut ja paljon:)

<3:Laura