Selvää vastausta ystäväni kysymykseen minulla ei ole. Olen ehkä yksi huonoimmista henkilöistä vastaamaa tähän kysymykseen. Koska olen koko ikäni kärsinyt huonosta itsetunnosta ja -luottamuksesta, olen kuitenkin joutunut pohtimaan asiaan kerran jos toisenkin. Jos vastaus olisi selvä, en varmasti olisi juuri tässä ja nyt, osastolla anoreksiapotilaana. Mutta uskon todella, että myös tämä asia voi muuttua. Meistä jokainen on varmasti lukenut lehdistä henkilöhaastatteluja, joissa haastateltavat kertovat, kuinka ovat vasta aikuisena, keski-iän saavutettuaan oppineet arvostamaan itseeän. Mutta mikä pakottaa meidät odottamaan monta monituista vuotta ja oppimaan asioita kerta toisensa jälkeen kantapään kautta niin, että vasta vanhempana voimme olla sinut itsemme kanssa? Olisiko noiden samaisten oivallusten saavuttaminen mahdollista jo nyt, nuorena aikuisena?Tässä hieman minun pohdiskeluitani keinoista ottaa askelia kohti parempaa itseluottamusta ja itsetuntoa :)
1) Onnistumisen kokemukset
Yksi suurimmista keinoista parantaa omaa itsetuntoaan, on hankkia onnistumisen kokemuksia. Oma itseluottamukseni ja sitä kautta itsetuntoni ovat kohentuneet huimasti, kun olen uskaltautunut vastakkain pelkäämieni asioiden kanssa ja saanut sitä kautta onnistumisen kokemuksia. Tähän pätee niin täydellisesti sanonta siitä, että jos pelkää liikaa epäonnistumisia, eikä siten uskalla yrittää, ei voi myöskään onnistua. Olen joutunut kohtaamaan suurimmat pelkoni urheiluharrastuksissani, opiskeluaikojeni työharjoitteluissa sekä ensimmäisessä työpaikassani vastavalmistuneena. Olen pelännyt ja lietsonut oikein valtaisan paniikin itselleni jännittäessäni tällaisia tilanteita. Mutta kun vähitellen huomaa pärjäävänsä, luottamus omaa osaamistaan kohtaan kasvaa. Myös epäonnistumisten sietäminen kertoo kohonneesta itsetunnosta.
"Rohkeus on pelkojensa kohtaamista,
ilman pelkoja ei voi olla rohkeutta"
Eddie Ricken Backer
Jokaisella meistä on omat heikkoutemme ja vahvuutemme. Tärkeintä onkin minusta oppia löytämään ne omat vahvuutensa ja käyttämään niitä hyväksi. Itselleni suuri oppimisen aihe ainakin olisi se, että kaikessa ei tarvitse olla hyvä tai täydellinen. Ei edes tyydyttävä. Saat ihan vapaasti olla jossakin asiassa huono, jopa surkea. Se ei kuitenkaan tee sinusta itsestäsi huonoa tai surkeaa. Jos olet jossakin asiassa huono, et ole huono ihminen. Toisaalta taas voisi kehittää itseluottamusta sillä, että ajattelisi, että kaikessa voi kehittyä ja tulla hyväksi. Eihän kukaan ole täydellinen jossain asiassa heti, vaan vaikkapa vuosien ja vuosien harjoittelun jälkeen hän on onnistunut saavuttamaan tason, jossa nyt on. Tässä voisin taas ottaa mallia yltiöpositiivisessa poikaystävästäni, joka sanoo, ettei mikään ole mahdotonta. Hän kieltää minulta järjestelmällisesti sanat "en osaa" tai "en pysty". Kun tietää omat vahvuutensa, voi niitä kehittää ja pärjätä siten tässä maailmassa aivan loistavasti.
"Kun uskoo itseensä, on löytänyt menestyksen ensimmäisen salisuuden"
3) Kehujen vastaanottaminen
Entäpä sitten tämä suomalaisille tyypillinen vaatimattomuus? Usko siihen, että ei saa ottaa kehuja vastaan kauniisti kiittäen, olisi jotenkin itseriittoista tai silkkaa itserakkautta, on aivan liikaa valloillaan. Jospa tästä lähtien uskaltautuisi kiittämään saamastaan kohteliaisuudesta kauniisti, ilman vähättelyjä, ja ottamaan sen ilolla vastaan. Jos toinen kehuu sinua kauniiksi, miksi se ei olisi totta? Jos toinen sanoo pitävänsä uudesta vaatteestasi, miksi et voisi sanoa, että pidät siitä itsekin? Miksi sitä välittömästi epäilee toisen sanojen olevan pelkkää sanahelinää? Miksei se kaikki voisi ollakin aivan totta?4) Itsensä ja muiden arvostaminen
Yksi avain parempaan itsetuntoon on mielestäni itsensä arvostaminen. Se, että arvostaa itseään juuri sellaisena kuin on, on valtava oivallus. Kaikissa ihmisissä on valtavasti hyviä puolia. Jos oikein lietsoo niitä negatiivisia ominaisuuksia, jää varmasti niiden vangiksi. Kun taas keskittyy oikein pohtimaan, mitä hyviä ominaisuuksia juuri minussa on, löytyy niitä aivan varmasti. Ja mielestäni myös muiden arvostaminen on avain parempaan itsetuntoon. Kun uskaltautuu arvostamaan muita oppii, ettei toisen osaaminen ole itseltä pois. Samalla oppii pois siitä ainaisesta itsensä vertaamisesta toisiin. Tämä on minulle se minun akilleen kantapääni. Vertailen niin valtavasti itseäni muihin, että itsetuntoni laskee välittömästi. Koen olevani automaattisesti huonompi, surkeampi, epäonnistuneempi. Mutta eihän asian näin tarvitse olla. Ja vaikka toinen olisi sinua parempi jossain, mikset itse voisi olla häntä vahvempi jollain muulla elämän osa-alueella? Ja eihän elämän tarvitse olla kilpailua. Se on sitä vain, jos itse siitä sellaista tekee.5) Kritiikinsietokyky
Ja jos jossain minun tulisi kehittyä, niin paksumman nahan kasvattamisessa. Alimmillaan itsetuntoni matelee niin maan syvyyksissään, että otan kaiken - siis aivan kaiken -itseeni. Onnistun kääntämään asian kuin asian itseäni vastaan. Kritiikin ja epäonnistumisten sietäminen on sellainen asia, johon pitää kunnolla karaistua. Pitäisi oppia sellaiseen ajattelutapaan, että rakentavasta kritiikistä voi ottaa opikseen ja ilkeyden puolelle menevän voi unohtaa. Jos toinen kritisoi sinua, pahoittaa mielesi, ei se tarkoita, että hänen suustaan tulleet sanat olisivat totuus. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niinhän se menee, vai?
6) Harjoittelu
Uskon, että itsetunnon parantaminen vaatii harjoittelua. Kuten mikä asia tahansa, se vaatii toistoja toistojen perään. Itseensä luottaminen ei synny hetkessä, vaan se vaatii todellista ajattelumallien muutosta. Kun löytää vahvuuteensa, oppii käyttämään niitä, saa onnistumisen kokemuksia ja uskoo itsestään hyvää, ollaan jo oikealla tiellä. Itse haluaisin uskoa siihen, että jotta voi rakastaa itseään sellaisena kuin on, ei tarvitse muuttaa itseään ihmisenä, vaan ajattelutapaansa. Tämä tuntuu ainakin minusta paljon lohdullisemmalta: olemme hyviä juuri sellaisina kuin olemme, kunhan vaan alamme itsekin ajattelemaan niin :)
"Edessä on sata ovea, tuhat tietä.
Valitse sydämelläsi, punnitse tunteella, käytä hiven järkeä.
Ovet on tehty avattaviksi, tiet tallattaviksi, elämä elettäväksi.
Jos erehdyt uskalla itkeä, uskalla nauraa, uskalla muuttaa suuntaa.
Ei mikään kasva ilman vettä, ei ihminen kypsy kyynelittä.
Mutta silti odota parasta, äläkä pelkää pahinta, niin saat mitä haluat."
<3: Laura
P.s. Mitkä ovat teidän vinkkinne paremman itsetunnon saavuttamiseen? :)
P.s. Mitkä ovat teidän vinkkinne paremman itsetunnon saavuttamiseen? :)
Oon varmaan sanonut tän sata kertaa, mutta ihmisillä on elämässään tärkeysjärjestykset asioille. Ehkä näitä kannattaa miettiä... Ja yrittää muuttaa niitä. Joskus se tärkeysjärjestys saattaa ihan vahingossa mennä uusiksi niin, että yhtäkkiä huomaa olon olevan parempi kuin koskaan! Itsestä saattaa löytää ihan uusia tai unohdettuja puolia ja ne saattaa olla niitä, mitä jatkossa pitää tärkeämpinä asioina.
VastaaPoistaItse tulin äidiksi vajaa vuosi sitten siis ja oma rakas pieni nyytti on maailman tärkein asia. Mulla meni tärkeysjärjestykset uusiksi silloin... Mutta ei sen tarvii kaikilla olla näin iso tapahtuma. Ehkä joku pieni ahaa- elämyskin riittää... Mä tiedän, että mä olen hyvä äiti. Mä olen luotettava. Mä pidän huolta omasta ja lapseni terveydestä. Teen hyvää ruokaa. En ehkä raskauden jälkeen ole timmeimmässä ja parhaimmassa kunnossa, mutta ketä kiinnostaa? Kun noi pääkallokelit loppuu niin aletaan taas kärryttelemään pitkiä lenkkejä ja yleiskunto paranee. Pysyn terveenä ja jaksan paremmin... Oon myös alaknut ajattelemaan, että jotkut asiat otetaan liian vakavasti... On intoilijaäitejä, dieetti-intoilijoita, uraihmisiä, siivoushulluja :-D ja mitä vielä... Onhan noissa hyviäkin puolia, mutta mä kannatan kultaista keskitietä. Ei mun lapsi kuole jos juotan sille korviketta. Tiskit kyllä odottaa. Hampurilainen, salmiakki ja kokis on herkkuja. Ja haluan tulevaisuudesaa perus 8-16 työn, minkä jälkeen mulla on aikaa perheelle ja harrastuksille... Tykkään käyttää nättejä vaatteita ja panostaa ulkonäköön, mutta voin myös lähteä verkkareissa ja likaisilla hiuksilla käymään äkkiä kaupassa :-D
Nää meni ehkä asian vierestä, mutta itsekin parempaa itsetuntoa työstävänä oon miettinyt tällaisia...
Kaikki oli hyviä esimerkkejä siitä, kuinka ihan yllättäen voi löytää itsestään niitä hyviä puolia, jotka ovat olleet ehkä aina olemassa, mutta ei ole niitä itsessään nähnyt. Ja kuten Iina sinä teit, listasit heti lukuisia asioita, joissa koet olevasi hyvä ja onnistunut. Ja kaikki aivan totta! Jokainen varmasti löytäisi itsestään vaikka mitä hyvää, kun alkaisi vaikka paperille listailemaan asioita ylös. Asiat voivat liittyä mihin vaan! Vaikka luonteeseen, koulu- tai työjuttuihin, ulkonäköön - ihan mihin vaan!
PoistaSe on totta, että asiat otetaan aivan liian vakavasti ja kaikessa pitäisi olla täydellinen ja superi. Lehdissä ja muussa mediassa oikein lietsotaan tällaista kuvaa! Minun tätini kommentoita tätä tekstiä minulle muuta kautta sanoen, että vaikka hän yhä kamppailee vielä aikuisenakin huonon itsetunnon kanssa, suuri oivallus on ollut se, että itselle pitää oppia nauramaan! Se on hyvä keino, jonka kaikkien tulisi oppia :) Sitä kautta oppii, ettei asioita tarvitse ottaa liian vakavasti. Kaikki tekee mokia, minä, sinä ja aivan kaikki muut. Oma puuttellisuus, joka meissä jokaisessa on, pitää vaan osata antaa itselle anteeksi ja keskittyä niihin hyviin puoliin ja tuoda niitä esiin :)
Kiitos, Laura, valtaavasti pohdinnoistasi. :)Niistä on minulle paljon hyötyä. Vastasin sinulle facebookissa samasta aiheesta, joten en nyt toista itseäni. Tuli mieleen itsetunnosta sellainen asia. Aikaisemmin olin paljon itsevarmempi ja luotin siihen, mitä teen. Sitten olen ollut harjoitteluissa sellaisissa tilanteissa, joissa itse luulin olevani hyvä, mutta ohjaaja haukkui pystyyn ja sanoi, etten ymmärä mistään mitään. Hämennyin tosi paljon. Niitä tilanteita tullut paljon eteen 4 vuoden opiskelun jälkeen, joten aloin epäilemään, mitäs jos ne asiat, jotka mielestäni on minussa hyvin eivät olekaan oikeasti hyvin. Mitäs jos ajattelen asioita väärin? Jos en näe itseäni sellaisena, millaisena muut minua näkevät ja millainen oikeasti olen. Olen useasti saanut palautetta itsestäni ihan jotain muuta, mitä itse olen itsestäni kuvitellut. Joten nyt en oikein osa sanoa, onko jokin piirre tai ominaisuus minussa totta vai valetta. Näiden asioiden takia itsetuntoni on laskenut paljon alas. Ulkoapäin oikeasti varmaan näytän itsevarmalta, mutta sisältä koko ajan epäilen itseäni. Siksi ajattelin kysyä sinulta, jos sinä olet osastolla saanut joitakin vinkkejä itsetunnon parantamiselle tai jos olen itse pohtinut tätä asia pidemmälle, koska olet erittäin hyvä pohtija. :)
VastaaPoistaOlet aivan oikeassa, että hyvä itsetunto vaatii harjoittelua ja sitä on hyvä alkoittaa tekemään pienistä asioista. Niin kuin olet yhdessä posterissasi kertonut, että jopa pienikin askel / teko kohti tervellisempaa elämää on tärkeä! :)
Suurin oivallus minulle oli sanojasi kritiikistä. Olet aivan oikeassa, että se, kun toinen kritisoi sinua, se ei välttämättä tarkoita, että hän on oikeassa. :) Ja myös itselleen nauraminen on varmaan suuri taito, josta on paljon paljon apua.
Haleja :)
Et tiedäkään Elena kuinka olen itse kamppaillut noiden samojen tunteiden kanssa harjoitteluissa kouluvuosina. Se oli niin raskasta ja raakaa, kun tiesit että joku arvioi sinua aivan jatkuvasti. Joku arvioi taitojasi, persoonaasi ja aivan kaikkea! Hän voi saatttaa itsetuntosi ihan pohjalukemiin ihan sekunnissa. Ja itselläni varsinkin on se ongelma, että vaikka kuinka saisin hyvää palautetta, muistan sieltä vaan ne huonot!
PoistaJa tuo mitä sanoit siitä, että on kuvitellut itse olevansa aivan jotain muuta: niin totta! Muistan itse yhden harjoittelun, jossa olin tehnyt kaikkeni, yrittänyt tsempannut ja stressannut ja odotin hyvää arvostelua tietystä asiasta, josta sainkin täys tyrmäyksen. Siitä on aikaa neljä vuotta tuosta päivästä ja se on vieläkin lähes päivittäin mielessäni. Se kertoo huonosta itsetunnosta jos jokin.
Mutta muista se, että vaikka toinen sinua arvostelisikin, se ei ole se totuus! Totuus on se, mitä itse tunnet ja itsestäsi ajattelet. Ja mitä läheisesi ja sinut oikeasti tuntevat ihmiset ajattelevat. Näin minä ainakin pyrin ajattelemaan :)
Ja oikeastihan tärkeintä olisi se, että on oikeasti aito, jota sinä olet. Se on tärkeää, eikä oikeasti se mitä muut ajattelevat. Muista se <3
Kiitos sinulle tuesta ja ymmärryksestä. :) Mä luulin, että olen ainoa, joka kokee tällaiset tunteet harjoittelun aikana. Ne varmaan kertovat, täydellisyyteen pyrkimisestä ja heikosta itsetunnosta. :(
PoistaKyllä se on niin, että läheisemmät ihmiset tuntevat meitä parhaiten. :) Olet aivan oikeassa, kun on heikko itsetunto, ihminen (huomasin myös itsekin) niin herkästi imee itseensä kaiken negatiivisen palautteen, eikä osa erottaa, mikä siitä on rakentavaa palautetta ja mikä ei. Eikä osa puolusta itseään. Huomasin, että heikkoa itsetuntoa omaava ihminen ei oikein huomaa ne tilanteet, jossa toinen ihminen antaessa palautetta on itse sellaisessa mielentilassa, jossa on helppoa syyttä loukata toista. Saatuaan negatiivista palautetta, heikko itsetuntoinen alkaa etsiä todisteita itsessään, että pitääkö oikeasti paikanssa toisen antama huono palaute. Ja kyllä hän ne todisteen etsimällä etsien löytää, mutta hän heikon itsetunnon takia ei osa analysoida, pitääkö nämä todisteen oikeasti paikansa. :(
Minua useasti mietityttää, mitä noissa harjoitteluissa voi mennä pieleen ohjaajan mielestä. Miksi itse on eri mieltä asiasta kuin ohjaaja? Tietän hyvin tunteen. Minäkin edelleen pyöritän mielessä sisätautien harjoittelua os.33-34, vaikka olen käsitellyt asiaa jopa psykologin kanssa. Itse tsemppasin kanssa erittäin paljon harjoittelun aikana. Jopa niin paljon, että luin iltaisin huomista harjoittelua varten: harjoittelin lääkkeitä, tauteja, diagnooseja, hoitomuotoja, infuusionesteita ja paljon paljon muuta. Mutta kun tulin osastolle, stressista ja epäonnistumisen pelosta unohdin kaiken ja olin taas huono ohjaajani mielestä. Kerran olin laittamassa kanyylia iv antibiootti-hoitoa varten potilaalle. En ole aikaisemmin oikealle potilaalle laittanut kanyylia vain toisille ryhmäläisille koulussa. Ohjaajani tuli seuraamaan vierestä, mitä teen. Kerroin hänelle, etten osa asia ja etten ole aikaisemmin laittanut potilaalle kanyylia, ja pyysin apua. Hän vastasi vaan, että minun on osattava jo se tehdä, eikä neuvonut yhtään. Sain sen itsenäisesti laitettua (varmaan tuurilla), mutta loppupäivän kädet tärisivät ja itkin kotona. Tämän jälkeen pelkäsin joka ikinen vuoro tulla harjoitteluun osastolle ja pelkään edelleen. Epäilen itseäni kanyylin laitossa, vaikka onnistun laittaa ja todistan sen itselleni kerrasta toiseen ollessani jo valmis hoitaja. Ei auta mikään. Nytkin taas tunteet valloittavat mielen. Suuttumus, pelko, viha. Monesti ajattelen, ettei ehkä minusta ole sairaanhoitajaksi. Kuka tietää paremmin kuin minä mihin pystyn, mutta kuin itsekin epäilen. Ymmmärrän sinua useinkin, kun kerrot miten taistelet mielesi vastaan. Ihmisen mieli on niin ihmeellinen....
VastaaPoistaTuli ihan hassu olo lukiessani tätä tekstiä, sillä se olisi voinut olla suoraan minun itseni kirjoittamaa! Minullakin juuri tuo kyseinen sisätautien harjoittelu on se, mikä kummittelee mielessäni vieläkin! Muistan aina sen ohjaajani palautteen ja kuinka en voi koskaa unohtaa sitä! Olin yrittänyt, tsempannut ja tehnyt parhaani ja sitten joku murskaa kuvitelmat itsestäni, persoonastani ja osaamisestani täysin!
PoistaJa mikäs muukaan kuin tuo kanyylin laitto jäi minuakin kummittelemaan kyseiseltä harjoittelujaksoltani. Sen jälkeen olen pelännyt sitä niin, että vaikka työelämässä on onnistumisiakin tullut, alkavat kädet täristä jo pelkästään ajatellessani tuota yhtä harjoittelua!
Minäkin olen käynyt läpi tuota kyseistä harjoittelua ja sen aiheuttamia huonommuuden tunteita läpi aina vaan uudelleen ja uudelleen. Itkien ja mollaten itseäni ja tuntien niin suurta huonommuuden tunnetta. Siitäkin huolimatta, että olen työelämässä saanut paljon onnistumisen kokemuksia ja todennut, että olen mielestäni oikeasti ihan hyvä hoitaja. Miten yhden ihmisen arvostelu voi murskata itsetunnon noin pahasti? Ihmismieli tosiaan on kummallinen!
Rupesin ajattelemaan tätä meidän yhteistä kokemusta harjoittelusta tarkemmin. Voisiko olla, että meillä oli sama ohjaaja?
VastaaPoistaJa toisaalta.... ei yksi harjoittelu voi kertoa ollaanko me hyviä hoitajia vai ei. Niin kuin yksi opettaja kerran sanoi jollakin luennolla, että sairaanhoitajan opinnot ovat VAIN ajokortti. Eli valmistettuamme me saamme oikeus harjoitella tätä ammattia. Ethän sinä osa vielä kunnolla ajaa autoa, kun olen vasta saanut ajokortin!!!! Hyväksi kuskiksi sinun harjoiteltava monia vuosia, niin sitten tunnet autoa paremmin. Ja jos olet kolaroinut kerran tai useammin (esim. minun tapauksessa :D hihi), niin se ei vielä kerro, että olet huono kuski. Se kertoo siitä, että et ole saanut tarpeeksi harjoitusta, etkä ollut tarpeeksi huolellinen, mutta se ei missään tapauksessa pyyhi pois mahdollisuutta tulla hyväksi kuskiksi. Samaa asia on sairaanhoitajan ammatin kanssa. Hyväksi sairaanhoitajaksi kasvataan vuosien kokemuksen sekä ala- ja ylämäkien kautta. Tunnustelemalla tätä ammattia. Harjoittelemalla olemaan hyvä hoitaja. Olemalla AIDOSTI kiinnostunut potilaasta, hänen voinnista ja hänestä ihmisenä. Kun luen sinun vastauksia kommenteihin ja postauksiasi, yhä enemmän ja enemmän tulen vakuuttunnemmaksi ja varmemmaksi siitä, että sinä olet hyvä hoitaja. SINÄ olet hyvä sairaanhoitaja, koska sinä välität ihmisistä, koska sinä kehität itseäsi lukemalla lisää, koska olet vastuuntuntoinen, ahkera ja luotettava ihminen. Sinulle on helppo kertoa omista murheista, koska tiedän että olet aidosti mukana, kuuntelet ja rehellisesti vastaan ja autata kaikilla mahdollisella tavalla, miten osaat. Eikö se riitä jo hyväksi sairaahoitajaksi????? Minä ainakin valitsen itselleni tällaisen aidosti välittävän ja eteenpäin pyrkivän hoitaja, vaikka hän ei osaakaan vielä täydellesti laittaa kanyylia. sen sijaan en haluaisi itselleni sellaista hoitajaa, jota ei tippakaan kiinosta minun asiat, mutta joka taitavasti laittaa minulle kanyylin. Kädentaidot ja kokemus tulevat ajallaan tekemällä töitä ja töitä. Tajusin pitkän pohdinnan jälkeen, että ei sillä yhdellä päin mäntyä menneella harjoitelulla ole loppujen lopuksi mitään tekemistä sen kanssa, tuleeko sinusta hyvä hoitaja vai et. Ei sinun tarvitse epäillä itseäsi sen takia. Meidän hoitajan uralle mahtuu monia epäonnistumisia, mutta ne vaan vahvistavat meitä. JA KUN me selvitään niistä, onnistuminen kertoo, että olemme AIVAN oikeassa ammatissa. Olemme hyviä hoitajia, epäonnistumisista huolimatta. Minä ainakaan en ajo tippaakaan enää murehtia sitä harjoitelua. Se oli ainoa epäonnistunut harjoittelu, muut onnistuivat. Miksi arvostelisin itseäni sen epäonnistuneen mukaan, eikä niiden muiden hyvin onnistuneiden mukaan. Minä NAUTIN työstäni ja saan positiivista palautetta työkavereiltani ja potilailta. Eikö se kertoo enemmän, kuin se yksi harjoittelu. En ajo enää kantaa sitä panavaa taakkaa ja murehtiä sitä. Suosittelen sinullekin, että tekisit samoin. ETHÄN anna yhden tyhmän hajoittelun pilata unelma-ammatisi????!!! Ja vaikka en vielä itse osa täydellisesti laittaa sitä kanyylin, niin perskule - opettelen sen tekemään niin monta kerta kunnes osaan!!! Sen minä lupaan sinulle!!
Haleja ja voimia! Olet loisto tyyppi, älä epäile sitä!! JA jos epäilyttää, muistele mitä olet kirjittanut postauksessa sinusta ja Jarnosta. Vaikka epäilit, että hän lähtisi, hän ei siltikään lähtenyt. Joten vaikka muistelet sitä epännistunutta harjitelua ja murehdit sitä, miten siellä on käynyt, ja epäilet itseäsi sairaanhoitajana, siltikin OLET HYVÄ sairaanhoitaja. OLET sairaanhoitaja = SAIRAAN HYVÄ HOITAJA!! Ja ole ylpeä sitä! :)
Kiitos ihanasta ja pohdiskelevasta vastauksestasi! :) Itse olen täysin samaa mieltä, että sairaanhoitajan ammatti on sellainen, että sen todella oppii vain ja ainoastaan työtä tekemällä. Ja monesti myös erehdyksen ja sitä kautta oppimisen kautta. Se kokemus, joka vuosikausia työtä tehneellä sairaanhoitajalla on saavutetaan tosiaan vasta vuosien jälkeen. Ohjaajilta on monesti väärin olettaakin, että opiskelija osaisi samoja asioita, kuin vuosia alalla oleva ohjaaja itse. Sitten kun aikanaan ohjaamme itse opiskelijoita, muistamme nämä asiat ja osaamme kohdella opiskelijoita hyvin. Kädentaidot tosiaan kyllä oppii, mutta empaattisuutta ei niin vain opita. Mielestäni hyvä sairaanhoitaja on empaattinen ja potilaita kohtaan hyvä, ei sellainen joka taitaa parhaiten sen kanyylin laiton. Nuo pikku kädentaidolliset asiat oppii kuka vaan harjoituksen myötä! :)
PoistaJoten unohtakaamme nuo samaiset harjoittelut ja luotetaan siihen, että me ollaan hyviä hoitajia ja kehitytään koko ajan:)
:)
VastaaPoista