Edistyksen askeleita

Jälleen on aika käydä läpi niitä tuntemuksia, joita viikonloppu minussa herätti ja helpoimmin se käy taas kirjoittamalla tunteistaan ylös. Silloin tulee oikeasti pohdittua ja mietittyä, mitä tuli tehtyä oikein, mikä oli vaikeaa ja mikä meni suorastaan pieleen. Eilen kerroinkin jo viikonlopun tapahtumista pintapuolisesti alla olevassa postauksessa, mutta tässä taas pohdintaa hieman siitä, miten loma onnistui sairauteni kannalta katsottuna. Ja kaikista mukavin tapa käydä tuntemuksiaan läpi onkin kirjoitella niistä tänne teille :)

Viime viikonlopun jälkeen kertoilin teille siitä kauheasta ahdistuksen tunteesta, jonka yksinolo sai minussa aikaan. Silloin olin valtavan ahdistunut jo siitä pienestä hetkestä, jonka jouduin kotona yksin viettämään. Nyt en kohdannut tätä tunnetta lainkaan, sillä sen hetken kun yksin kotona olin, valokuvailin kotiamme teitä varten ja tein postauksen kodistamme, mikä oli hyvin mieluisaa ajanvietettä. Vaikka nälkä alkoikin jo siinä vaiheessa olemaan, ei se vienyt ajatuksiani täysin tulevan ruokailun ahdistukseen tai saanut ajatuksiani pyörimään anorektisilla poluilla, vaan oikeasti keskityin siihen mitä tein. Ja oikeasti nautin siitä! Aika vilahti ohi ihan sekunnissa, eikä minkäänlaisia sairaita ajatuksia ehtinyt mieleen hiipiä. Joten nyt onnistuin tuomaan myös kotiin sen anoreksiasta vapaan keskittymisen ja tekemisen ilon, jonka olen jo osastolla ajoittain onnistunut saavuttamaan. Se oli mahtava tunne!

Sain taas lisää myönteisiä kokemuksia myös fyysisestä voinnistani. Olen pelännyt, että tämä liikkumattomuus on vienyt kuntoni ja lihakseni täysin, mutta sainkin huomata etten olekaan niin surkeassa kunnossa kuin kuvittelin. Ihan mielenkiinnosta testailin muutamia lihaskuntoliikkeitä kotona, ja sain ilokseni huomata kuinka oikeasti jaksan tehdä niitä melko hyvin. Kävelylenkit ovat pitäneet alakropan lihaksiston kunnossa eikä vatsalihasten tekeminenkään tuntunut yhtään niin vaikealta kuin aluksi pelkäsin. Heikoin kohtani on selvästi yläkroppani, mutta kohta pääsen treenauttamaan myös sitä:) Ja sain pientä esimakua myös aerobisesta kunnostani, kun Julius intoutui kovaan spurttiin huomattessaan isäni ajavan autolla ohitsemme. Vaikka Julius on oikeasti kaikkea muuta kuin juoksulenkkeilyyn soveltuva koira, mentiin silloin kotiin ja kovaa! Ja olin niin iloinen kuin jaksoin juosta matkan - vaikkakin lyhyen sellaisen - aivan mainiosti. Olen toki jo kävelylenkeilläni huomannut aerobisen kuntoni kohentuneen, mutta nyt huomasin sen tosissaan. Näköjään se puolenkin tunnin reipas kävelylenkki päivässä pitää kuntoa oikeastikin yllä :)

Ja lisää mukavia merkkejä paremmasta fyysisestä voinnista sain sunnuntain shoppailureissultamme. Jaksoin mainiosti, vaikka välillä nälkä yltyikin kovaksi ja se paikasta toiseen raahautumisen tunne oli täysin pois. Ennemminkin jalkani olivat kävelystä väsyneet, mutta se nyt on aivan luonnollista kelle tahansa. Muutoin Lahteen meno toi mieleen kyllä valtavasti ahdistavia muistoja. Asuinhan siellä sen reilut neljä vuotta opiskelujeni aikaan. Lahdessa aloin oireilemaan, sairastuin ja toteutin anorektista ajattelutapaani mitä pahimmalla tavalla. Kaikki nuo muistot tulvivat mieleeni, kun vain näinkin koko keskustan. Kaikki muistikuvat siitä, kuinka nälissäni ja kylmissäni siellä katuja kuljin ja yritin viimeisillä voimillani jaksaa. Lahti tulee ehkä tässä mielessä olemaan aina hieman ahdistava paikka minulle, mutta kyllä sinne onneksi onnellisia ja mukaviakin muistoja sijoittuu :)

Ruokailuista suoriuduin mielestäni varsin mallikkaasti viikonloppuna. Uskalsin ylittää rajoja, ottaa mukaan uusia "kiellettyjä" ruokia sekä nauttia vapaammin. Vaikka jokaista ruokailua seuraakin aina syyllisyys, pystyn sen verran hyvin karistamaan ne ajatukset jo kannoiltani, etten anna niiden vaikuttaa enää seuraavan päivän syömisiini. Myönnän kuitenkin, että jotain jätin ihan tietoisestikin syömättä. Aamupala on minulle yhä se vaikein ja pähkinät meinaavat automaattisesti pudota pois. Turvaudun aamupalalla vieläkin niihin minun turvaruokiini. Aamupalan vaikeudessa piilee yhä se sairas ajatus, että jos aloitan päiväni syömällä runsaasti, en myöhemmin uskalla syödä vapaasti. Jos jo aamulla syön paljon, ei minulle jää yhtään "pelivaraa" päivälle käytettäväksi. Ymmärrettekö mitä haen takaa? Mutta muut ruokailut onnistuivat mielestäni mainiosti, vaikkakin vielä läheisteni tukemana. Äitini ja poikaystäväni ovat ne henkilöt joiden seurassa minun on kaikkein helpoin ja turvallisin syödä. He onnistuvat kannustamaan ja rohkaisemaan minua juuri oikeilla sanoilla!

Kuten kerroinkin jo eilen, ei nälkä tällä kertaa onnistunut aiheuttamaan minulle anorektisten ajatusten voimistumista, vaan sain pidettyä myös nälkäisenä psyykkeeni tasapainossa. Tämä on minulle todella suuri edistysaskel, sillä aina aiemmin liian kovaksi yltynyt nälkä on kääntänyt anorektisen taajuuden päälle ja vienyt minut ihan mennessään. Ja juuri äsken tajusin, että tällä lomalla en laskenut päivän kokonaiskaloreita kertaakaan mielessäni, mitä ei ole vielä kertaakaan lomilla tapahtunut - valtava askel eteenpäin siis! Suurin ongelma mitä syömisiin tuli, oli taas tunne siitä, että ateriasuunnitelmani alkaa pitää sisällään jo sen verran paljon energiaa, etten enää sitä kaikkea tarvitsisi. Tästä kertoo se, että minulla on kotonakin aivan täysi olo vielä edellisestä ruokailusta, kun seuraavaa pitäisi jo aloitella. Mutta tämä viestii vaan siitä, että kroppani alkaa olla jo kovasti terveyden puolella. Vielä jokunen kilo ja olen saavuttanut tavoitteeni, eikä painoa enää tarvitse nostaa. Sitten vaan etsimään sitä tasapainoa oikeanlaisen ateriasuunnitelman ja liikuntaohjelman avulla:) Vielä hetki minun pitää jaksaa tätä painonnostatus ateriasuunnitelmaa, mutta mikäs siinä, kun on jo oppinut antamaan itselleen hieman luvan nauttiakin syömisestä. Ainoa miinus vaan on se, että syyllisyys kasvaa valtavaksi, kun syö silloin kun ei ole vielä nälkä, mutta se on kestettävä nyt!

Eniten minua jäi lomaltani vaivaamaa aivan loman loppuhetkillä sattunut tapaus, josta mainitsinkin eilen. Eräs ahdistuksen aihe, mikä ei liittynyt ruokaan mitenkään, sai pääni aivan sekaisin. Ja kun stressaannun tai ahdistun muista elämän asioista, vaikuttaa se välittömästi ruokailuihini. Tämä kaikki sattui juuri silloin, kun minun olisi pitänyt syödä päivälliseni. Syömisestä ei meinannut tulla mitään, kun olin niin ahdistunut ja yritin hoitaa tätä ahdistuksen aihetta kuntoon. Poikaystäväni ihan suutahti minulle, etten saa antaa tällaisten asioiden vaikuttaa ruokailuihini, vaan kun syön, tulee minun rauhoittua alas ja hoitaa syöminen. Minulla on koko sairauteni ajan ollut sellainen piirre minussa, että kaiken tulee olla täydellistä ruokailuhetkellä. Mikään asia ei saa vaivata mieltäni tai muuten en voi syödä. Jos olen stressaantunut tai jokin asia olisi hoidettava, pystyn syömään vasta, kun asia on pois päiväjärjestyksestä. Tämä piirre minulla tulee voimakkaasti esiin sekä kotona, että täällä osastolla. Tästä pitääkin ottaa opikseen tulevaisuudessa, sillä en todellakaan voi ruveta oireilemaan syömisilläni aina vaikean paikan tullen elämässäni. Minun pitää oppia löytämään muita keinoja hallita stressiä ja pysäyttää stressin aiheuttamat syömisoireilut heti alkuunsa.

Mutta kaikin puolin loma oli onnistunut ja nytkin huomasin jo paljon editysaskeleita, joita olen ottanut viime lomiini verrattuna :) Ja jos jokin kertoo onnistuneesta lomasta, mitä ruokailuihin tulee niin se, että painoni oli jopa noussut 300 g sitten torstain punnituksen! Toki tähän aikaan sisältyi myös päiviä ja ruokailuja osastollakin, mutta silti. Sairas ääneni yrittää kyllä kovasti syyllistää ja aiheuttaa ahdistusta siitä, että paino oli noussut, vaikka jotain jäi syömättäkin, mutta yritän ottaa painonnousun positiivisin mielin vastaan! Enää hippunen lisää painoa ja liikuntaluvat on taattu ja ehkäpä pidemmätkin lomaluvat :) Joten miksi ahdistua sellaisesta joka tuo mukanaan paljon hyvääkin?

<3:Laura