Vihdoinkin edistystä

Aloitin Helsingissä Hyksin syömishäiriöyksikössä hoitoni marraskuun alussa vuonna 2010. Kertoilinkin jo hoitoni alkuvaiheissa postauksessa Vihdoinkin osaavissa käsissä?. Nyt jatkan siitä, mihin edellisessä postauksessa jäin :)

"Vihdoin ja viimein pääsin etenemään hoidossani siirtymällä kakkosvaiheeseen oltuani osastolla kuukauden ja reilun yhden viikon. Monesti kakkosvaiheeseen siirrytään jo nopeammin, mutta minulla etenemisen esteenä oli hitaat ruokailut. Muistan ajatelleeni olevani  huono ihminen ja anorektikko, mikäli söisin täysin ajassa. Muistan myös ahmimisen pelon tunteen vallanneeni minut aina, kun vaan ajattelinkin sitä, että joutuisin suoriutumaan ruokailuista ajassa. Mikä minut lopulta ajoi tsemppaamaan ruokailut ajassa, oli uhkaus joutua korvaamaan jäljellä oleva ruoka lisäravinteilla, mihin en ikinä olisi suostunut. Tämä tuntui vieläkin kauheammalta ajatukselta kuin ruoan syöminen.

Kakkosvaiheeseen eteneminen tuntui kuitenkin mahtavalta. Muistan kuinka iloisena siitä toisille tytöille kerroin ja sain halaukset ja onnittelut edistymisestäni. Ajatus oli tulevissa vapauksissa ja lomissa, joita alkaisin pikku hiljaa saada edistymisen myötä. Sain myös perjantairetkiluvan, mistä olin suunnattoman iloinen. Se toisi paljon mukavuutta osastolla oloon, silä lomilla en ollut vielä lainkaan päässyt käymään. Retkien myötä pääsisin pois osastolta, hetkeksi oikeaan elämään. Teimmekin retkiä museoihin, kävimme keilaamassa ja joskus jopa shoppailemassa:)

Suurin muutos, mitä kakkosvaiheeseen pääseminen toi tullessaan, oli aterioiden annostelu itse. Muistan kuinka jännittävältä tämä minusta tuntui. Samalla päässäni pyöri ajatus siitä, kuinka nyt pystyisin suorittamaan ruokailut puolessa tunnissa, koska aikaa menisi vielä aterian annosteluunkin. Muistan sen hetken aina kun ensimmäisen kerran itse kauhan varteen tartuin. Tuntui kuin en olisi ikinä ottannut itse lautaselleni ruokaa. Mutta samalla tämä toi tavallaan myös luottoa ruokailuihin. Näin sain varmistuksen siitä, että annokseni olisivat oikeasti täsmälleen oikein mitattuja. Tämä oli anorektisen puoleni kannalta hyvin tärkeä asia, kontrolloinnin tarvetta. Ykkösvaiheessa hoitajien annostelu toi tavallaan turvaa, mutta herätteli myös eloon ajatusta, josko he kuitenkin ovat laittaneet liikaa ruokaa lautaselle. Pikku hiljaa annostelusta alkoi tulla rutiinia, ja olin todella tyytyväinen siihen, että edistystä tapahtui ja sain itse lisää vastuuta.

Ulkoiluita lisättiin ja muutettiin kehityksen myötä. Aluksi minulla oli vartin ulkoilu kerran päivässä hoitajan kanssa, jonka jälkeen lisättiin toinen vartin ulkoilu hoitajan seurassa. Vihdoin sain molemmat ulkoilut itsenäiseksi, josta olin niin onnellinen. Minua oli ahdistanut jatkuvasti ajatus hoitajan seurassa kävelemisestä, sillä tällöin kävely oli todella rauhallista. Sairaus nosti aina tällöin päätään ja kovaa. Kun sain itsenäiset ulkoilut, pakkoliikunta-ajatus vaan voimistui. Painonnousun aiheuttama ahdistus oli niin valtavaa, että purin sitä epätoivoisesti juoksemalla ulkona. Pian tästä jäinkin kiinni ja asiaan puututtiin tiukasti. Aina ulkolujen jälkeen minulta mitattiin verenpaine ja pulssi, jotta nähtäisiin kuinka vauhdilla olen ulkona mennyt. Myös pakkomielle käyttää portaita oli vallallaan, vaikka se olikin meiltä tiukasti kielletty. Sairas ääni sai minut tekemään mitä vaan, jotta oloni helpottuisi. Pikku hiljaa sain itseäni rauhoiteltua ja sain rauhoitettua ulkoilut kävelyksi. Kovaa tahtia ulkoilut kuitenkin tuli suorittaa, jottei minuuttiakaan menisi ulkoiluista hukkaan. Olin tämän suhteen vielä täysin sairuden vietävissä.

Oloni ja psyykkinen vointini oli hyvin ailahtelevaista. Tunteeni menivät kuin vuoristorataa. Välillä sain valtavia ahdistuskohtauksia, jolloin syöminen ja oleminen osastolla tuntui aivan mahdottomalta. Hyvänä esimerkkinä tästä talven kovat pakkaset. Meille oli asetettu pakkasraja, jonka mukaan katsottiin saammeko ulkoilla. Tämä oli minulle todella kova paikka ja minusta tuntui aivan sietämättömältä ajatus siitä, etten pääsisi ulkoilemaan. Vaikka ruokailuissa ahdistuksen puskiessa pintaan, pystyin olemaan näyttämättä tunteitani ulospäin, enintään ehkäpä hiljaisilla kyynelillä, sai ulkoilulupien poisto minut aivan suunniltaan. Sain useampaankin otteeseen täysin minun luonteeni vastaisia raivokohtauksia, jolloin tuntui, että räjähdän täysin. Ainoa keino, ulkoilut, joilla olin ruokailujen aiheuttamaa ahdistusta pystynyt lieventämään, vietiin minulta pois. Tällaisissa tilanteissa tuli vielä hyvin esille, se kuinka seisoin vielä kuilun reunalla psyykkeeni suhteen.

Ahdistus oli yhä päivittäin läsnä, mitä ruokailuihin, punnituksiin ja painonnousuun tuli. Painonnousuvauhti oli niin hurjaa, että pää ei tuntunut pysyvän perässä ollenkaan. Kehossa tapahtuvat muutokset tuntuivat vaikeilta, väliltä aivan sietämättömiltä. Tästä huolimatta mielialani kuitenkin koheni päivä päivältä ja valoa tunnelin päässä alkoi jälleen näkyä. Juuri ennen joulua saavutin sen maagisen 16,5 painoindeksin, mikä tarkoitti lupaa lihaskunto-ryhmään osasllistumiseen. Vaikka painonnousu ahdistikin, olin samaan aikaan riemuissani! Vihdoinkin minun olisi mahdollista käydä muokkaamaan kehoani terveellä tavalla. Muistan kuinka raskaalta kaikki tuntui ensimmäisellä lihaskuntotunnilla, vaikka oikeasti kyse oli varsin kevyistä jumppapallolla ja taspainolaudalla suoritetuista lihaskuntoliikkeistä. Olin monta päivää kipeä ensimmäisen tunnin jälkeen. Olo oli jopa hieman toivoton: näinkö surkeassa kunnossa oikeasti olen? Mutta vähitellen liikkeet muuttuivat aina vain kevyemmiksi ja oli mahtavaa huomata, kuinka edistystä todella tapahtui.

Yksi syy mielialani kohentumiselle oli poikaystäväni, jonka ansiosta motivaationi parantua voimistui päivä päivältä. Olin juuri alkanut tapailemaan nykyistä poikaystävääni ennen osastolle joutumistani. Ei mikään paras mahdollinen aloitus suhteelle, mutta sain hänestä aivan valtavasti lisävoimia. Mielialani parani sitä myöden, mitä tärkeämmäksi tämä henkilö minulle tuli. Päivät kuluivat odottaessa, että hän tulisi jälleen tapaamaan minua. Vihdoin sain myös ensimmäisen välipalalomani, mikä tarkoitti, että pääsisimme yhdessä viettämään aikaa myös osaston ulkopuollelle. Lähdimmekin yhdessä tekemään jouluostoksia, sillä joulu lähestyi hyvää vauhtia. Olin niin onnellinen jokaisesta sekunnista, jonka hänen kanssaan sain viettää! Tämän jälkeen pääsinkin aina tietyin väliajoin välipalalalomille, jotka ajoitin aina poikaystäväni työvuorojen mukaan. Näin ollen pääsimme viettämään mahdollisimman paljon aikaa kahdestaan.

Vihdoin koitti myös se päivä, kun pääsin ensimmäiselle kotilomalle. Sitä oli odotettu niin, että viimeiset päivät ennen loman alkua tuntuivat ihan kidutukselta. Koska ensimmäiset lomapäiväni osuivat juuri joulun kohdalle, sain heti kahden yön loman yhden yön loman sijaan. Halu päästä kotiin voitti sen valtaisan jännityksen, mitä jouluruokailujen suorittamiseen tuli. Vietinkin mitä ihanimman loman läheisteni seurassa. Onnistuin nauttimaan myös jouluruokailuista, mutta voiton vei viettämäni aika poikaystäväni kanssa. Voin fyysisesti jo hyvin ja  minulla oli hyvä olla. Kävimme jopa yhdessä luistelemassa, mikä tuntui aivan mahtavalta! Muistin taas sen, mitä liikunnan riemu voi parhaimmillaan olla. Myös uutena vuotena pääsin kotiin ja pääsin pitkästä aikaa nauttimaan vuoden vaihtumisesta oikeasti! Pääsin taas kiinni siihen tunteeseen, mitä normaali ja terve elämä voi parhaimmillaan olla:)

Hoitoni eteni hienosti osastolla ollessani niin painon kuin psyykkeenkin kannalta, vaikka myrskyisiäkin päiviä mukaan mahtui. Suurin kompastuskiveni kuitenkin oli, että painoni meinasi aina lähteä lomien aikana laskusuuntaan. Vaikka mielestäni pystyin syömään lomilla hyvin ja liikunta pysyi kohtuudessa, vaati kroppani vieläkin niin paljon energiaa, ettei paino meinannut millään pysyä lomien aikana. Muutoinkin painonnousuni pysähteli vähän väliä, jolloin tapasin ravitsemusterapeuttia saman tein. Osastolla puututtiin vähäiseenkin painon laskuun tai siihen, ettei paino noussut sovittuun tahtiin, välittömästi. 

Vuodenvaihteen jälkeen alkoi hoitoni edetä muutenkin kuin painonnousun osalta. Toki syömiskäyttäytymistä oltiin pyritty viemään normaalimpaan suuntaan ohjailemalla ja neuvomalla koko hoitojakson ajan, mutta tämän lisäksi sain mukaan hoitoryhmääni toimintaterapeutin, jonka kanssa pääsin harjoittelemaan kahdestaan ruoanlaittoa. Tarkoituksena oli suunnitella täysipainoinen ateria, joka sisältäisi kaikkia tärkeitä ravintoaineita. Tätä kautta pyrittiin myös pois peloista, mitä tiettyihin ruoka-aineisiin tuli. Sain itse käydä tekemässä kaupassa osatokset, jonka jälkeen valmistin ruoan toimintaterapeutin seuratessa sivusta. Lopuksi kävimme yhdessä läpi, mitä vaikeita tunteita ruoan valmistaminen ja vaikeiden ruoka-aineiden käyttö herätti minussa. 

Suuri piriste hoitooni oli myös vapaa-ajan ryhmään mukaan pääseminen. Ryhmän tarkoituksena oli auttaa löytämään terveitä vapaa-ajanviettotapoja, sillä usein anoreksiaa sairastavilla elämään ei ole juuri muuta sisältöä mahtunut kuin sairaus. Ryhmä oli todella mieluisa ja toi mukavaa piristystä osastoarkeen. Kävimme elokuvissa, museoissa, askartelimme koruja ja vietimme pelihetken. Kävimme myös yhdessä kahviloissa harjoittelemassa vaikeiden välipalojen syöntiä. Monelle anoreksiaa sairastavalle julkisissa paikoissa syöminen saattaa myös tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta, johon vapaa-ajan ryhmän oli tarkoitus antaa harjoituista ja tukea."

Hoitoni Helsingissä jatkui vielä, mutta oli jo tässä vaiheessa todella hyvällä mallilla. Painnonnousun suhteen oltiin lähestymässä tavoitetta ja psyykkinen vointinikin alkoi olla huomattavasti parempi. Seuraavaksi jatkan tarkemmin siitä, mitä hoitoni tarkemmin piti loppuvaiheessa sisällään, ja kuinka minua vähitellen "valmennettiin" normaaliin elämään paluuta varten.

Laura

P.s. Olen kertoillut siis sairastumisestani ja sairauteni sekä hoitoni etenemisestä pikkuhiljaa. Linkki aiempaan postaukseen löytyy aina joko postauksen alusta tai lopusta, mikäli on kiinnostunut lukemaan sairaustaipaleestani alusta asti :)