Ristiriitaisuutta tunteissa

Vaikka viikonloppu kotona oli aivan ihana, sisälsi se myös jonkin verran vaikeita ja hyvin ristiriitaisia tunteita. Eilen kirjoitinkin jo tuntemuksistani, joita itse ruokailut varsinaisesti minussa herätti, mutta myös muita ahdistuksen tunteita koin - sellaisia jotka olivat jopa ahdistavampia kuin ruokailuihin liittyvät ahdistuksen tunteet. Jostain syystä minua alkoi jännittämään lauantaina aivan valtavasti, kun kotiin pääsin. Poikaystäväni oli vielä töissä ja heti minulle nousi pintaan pienoinen ahdistuksen tunne - Juliuksen ihanasta seurasta huolimatta. On vaikea sanoa mistä tunne oikein johtui, sillä sille ei ole mitään yksiselitteistä syytä. Olin onnellinen kotiin pääsemistä ja odotin innolla tulevia hetkiä kotona. Mutta silti asiassa piili jokin epävarmuus ja omituinen pelon tunne. Pelkäsinkö kenties niin paljon niitä samoja tunteita, joita yksinolo minussa ennen osastolle joutumista herätti? Luultavasti kyllä. Heti minut valtasi pelko siitä, että miten selviän yksin ja pieni paniikki tulevasta nousikin pintaan. Ajatukset hyppäsivät suoraan tulevaan kotiutumisen jälkeiseen aikaan. Mitä sitten taas kun olen kotiutunut, tuntuuko minusta silloinkin aina yksinollessa tällaiselta?


Oudointa näissä tuntemuksissa on se, että olen aina nauttinut yksinolosta ja rauhasta. Sairastuttuani vetäydyin kuitenkin entistä enemmän omaan rauhaani, ja oireilun ollessa voimakkaimmillaan halusin olla aina yksin. Tämä johtui siitä, että tällöin pääsin toteuttamaan mieleni mukaan sairauden sanelemia sääntöjä. Sain syödä niin kuin sairaus sanoi tai olla vaikka kokonaan syömättä. Mutta joulukuisen kotiutuksen jälkeen haluni parantua oli jo niin kova, etten enää halunnut joutua tilanteisiin, joissa olisin joutunut syömään yksin. En halunnut itselleni antaa edes mahdollisuutta alkaa totella jälleen sairauden sanelemia sääntöjä. Tämän vuoksi hakeuduinkin aina ruokailutilanteissa muiden seuraan, mikä loi minulle turvaa. Yksin söin ainoastaan pakon edessä. Muiden seurassa syöminen varmisti sen, että saan todella syödä: minulla on lupa syödä. Yksin ollessa en sitä lupaa kunnolla itselleni vielä kyennyt antamaan, ja jos kykeninkin, syyllisyyden tunne oli valtaisa.

Yksinoloa en luonnollisesti tuolloin pystynyt kuitenkaan kokonaan välttämään. Tämä ajoi minut niin valtavaan ahdistuksen tunteeseen, että minun oli hakeuduttava takaisin osastolle, kuten olen aiemminkin kertonut. Kun en enää saanut tyydytystä ja helpotusta olooni syömättömyydestä, tunsin oloni aivan sietämättömäksi. Söin sen verran, että sairas puoli minussa ei ollut tyytyväinen tilanteeseen, mutta sen verran vähän, että kärsin kuitenkin nälästä. Nämä kaksi tekijää ajoivat minut sellaiseen tilaan, että oloni oli aivan sietämätön. Ja nämä kaikki tunteet löivät suoraan ovella vastaan, kun kotiin tulin. Olin todella odottanut hetkeä aivan valtavasti ja olin siitä onnellinen, mutta silti sain niin vahvat takaumat aiemmista tunteista, että oloni vaikeutui heti.

Tällainen reaktio vei heti mennessään pienen palasen siitä luottamuksesta ja hyvänolon tunteesta, joka minulle tulevaa kotiutusta ajatellen on jo syntynyt. Mitä jos samat tunteet nousevat pintaan ja ahdistun yksinolosta valtavasti? Miten selviän yksinolosta kotiuduttuani? Pelottavinta tässä on se, että yksinolo ajaa ajatukset väkisinkin anorektiseen ajatteluun ja ajatukset hakeutuvat sairaisiin ajattelumalleihin. Se ihana keskittymisen tunne ja tekemiseen uppoutuminen, joka minut osastolla jo ajoittain valtaa, on vielä kotona tavoittamattomissa yksin ollessani. Yksinolo antaa niin vahvat mahdollisuudet toteuttaa anoreksian luomia normeja, että siinä on varmasti suurin riski, mitä kotiutumista ajatellen tulee olemaan. Tässä yksi syy, miksi en ole valmis selvästikään vielä kotiutumaan, vaikka osastolla asiat sujuvat jo melko hyvin. Ennen kotiutumista minun olisi hyvä olla lomilla myös niin, että vähitellen totuttelisin olemaan myös yksin ja selviytymään sovitusti ruokailuista ilman kenenkään tukea. Nyt joku taas miettii, että mikäköhän ikäni mahtaa olla (kuten eräs ivallisesti naureskeli, kun kerroin vaikeista tuntemuksistani), mutta nämä tunteet ovat minulle todellisia. Tarvitsen vielä niin suuren ulkopuolisen auktoriteetin, että pystyn suoriutumaan sovitusti ruokailuista - vaikka aikuinen ihminen olenkin. Niin kauan, kun takaraivossani naputtaa osastolla ollessani pieninkään ääni, että voisinkohan jättää välipalani väliin, jos hoitaja ei huomaisi - mitä siis tapahtuu yhä - en ole valmis palaamaan kotiin.

Kun kotiudun osastolta, haluan olla varma pärjäämisestäni. Sillä enää ikinä en tuosta osaston ovesta halua joutua astumaan sisään. Anoreksia on minussa vielä pitkään kotiuduttuanikin, ei se minusta näin helpolla lähde. Voi olla, että se tulee olemaan osa elämääni aina, mutta asioiden tulee olla niin, että minä hallitsen anoreksiaa, eikä anoreksia minua. Minun tulee oppia elämään sen kanssa ja pärjäämän sen olemassaolosta huolimatta. En saa päästää enää ikinä sitä ottamaan minusta otetta, sillä jos se saa edes pienenkin otteen, vie se taas minut kokonaan mennessään.

Laura