Miksi parantua nyt?

Kun kirjoitin teille hoitoni päättymisestä Helsingissä Hyksin syömishäiriöyksikössä, tuli minulle ihan kummallinen olo. Minusta tuntui, kuin olisin kirjoittanut aivan samoja asioita ja samanlaisesta tilanteessa, jossa nyt olen. Minulla oli pärjäämiseni suhteen aivan samanlaisia tuntemuksia silloin kuin nytkin. Kaikki tuntemukset, joita käyn läpi liittyen fyysisen kunnon kohentumiseen ja ruokailuun liittyvien ajattelumallien muutokseen, ovat samoja, joita kävin läpi silloin ja käyn läpi jälleen nyt. Vaikka olinkin Helsingistä kotiutuessani varma pärjäämisestäni ja uskoin vilpittömästi siihen, että en anna enää valtaa anorektiselle ajattelulle, päädyin jälleen lähtöpisteeseen. Miksi nyt kävisi sitten toisin? Miksi nyt tulisin pärjäämään paremmin kuin ennen?

Moni onkin miettinyt varmasti samoja asioita mielessään ja olen saanut kuulla niin tuntemattomilta, tutuilta kuin läheisiltänikin, että miksi muka nyt jokin olisi eri tavalla kuin ennen? Miksi olen nyt niin varma, että olen oikeasti tiellä kohti parantumista? Moni on epäillyt puheitani sanahelinäksi ja asioiden kaunisteluksi. Jotkut ovat epäilleet tuleeko mikään koskaan muuttumaan. Mutta minä olen eri mieltä. Minä uskon tällä kertaa oikeasti, että tämä tulee olemaan viimeinen osastojaksoni. Miksi sitten niin - siihen on montakin syytä.

Tällä kertaa olen ensimmäistä kertaa hakeutunut hoitoon omasta aloitteestani tuntien todella, että tarvitsen apua. Paljon merkkejä pärjäämisestäni oli jo joulukuisen kotiutuksen jälkeen. Tällöin pystyin osoittamaan niin itselleni, läheisilleni kuin hoitavalle tahollekin, että minä todella pärjäsin kotona. Onnistuin huolehtimaan ruokailuistani niin, että painoni ei lähtenyt laskuun, kuten jokaisen kotiutuksen jälkeen aikaisemmin, vaan sain sen pidettyä ja jopa hieman nostettuakin. Tämä oli jo suuri osoitus muuttuneista ajatusmalleista, joita olin onnistunut päässäni luomaan. Painoa en kuitenkaan olisi koskaan pystynyt kotioloissa nostamaan, sen olen nyt tajunnut. Siihen todellakin tarvitsin ja tarvitsen edellen osaston tukea.

Suurimpana erona aikaisempiin osastojaksoihin on kuitenkin oma motivaationi nostaa painoa. Vaikka ajatukseni ovat monella tavalla identtisiä kuin Helsingissä samassa vaiheessa ollessani, on hoitojen kohdalla yksi selkeä ero: kenen suunnalta motivaatio painonnostoa kohtaan tulee, minulta vaiko hoitohenkilökunnalta? Tähän asti olen aina ennen päätynyt hoitoon joko avopuolen sairaanhoitajani kautta tai fyysisen kuntoni romahduttua. Tällöin olen joutunut hoitoon muusta kuin omasta tahdostani ja aloitteestani. Tällöin olen joutunut pakkohoitouhan kärkkyessä selkäni takana hoitoon, jolloin minulle on saneltu ehdot hoidostani ja painoni nostamisesta. Tällä kertaa kaikki kävi kuitenkin toisin. Hakeuduin itse hoitoon, kun koin, että en pärjää kotona enää. En kokenut niinkään ettenkö pärjäisi päivittäisten ruokailujeni kanssa, mutta tajusin, etten saisi koskaan nostettua painoani kotioloissa normaaliin, ja että mielialani oli niin masentunut, etten kestäisi oloani enää hetkeäkään. Hakeuduin hoitoon, koska halusin tilanteeseeni muutosta.

Olin jälleen samassa tilanteessa osastolle tullessani kuin viime syksynä, mutta nyt minulla oli todellinen motivaatio parantua. Kun mielialani kohentui, halusin että hoitoni etenisi tällä kertaa oikeasti, ja että hoitoni vietäisiin kerrankin loppuun. Syksyllä hoitoni jankkasi paikoillaan, eikä painonnnostamisestakaan oikein tullut mitään. Mutta tällä kertaa minulla itselläni oli tarpeeksi rohkeutta ryhtyä nostamaan aktiivisesti painoa. Tähän asti se on aina lähtenyt hoitohenkilökunnan aloitteesta ja painostuksesta. Kun paino ei tälläkään hoitojaksolla meinannut lähteä nousemaan vaan jankkasi ainoastaan paikoillaan, uskaltauduin itse ehdottamaan isompia annoskokoja. Kerroin rehellisesti, milloin minulla on vielä nälkä, ja mihin väliin välipaloja voitaisiin lisätä. Suostuin myös ulkoiluiden vähentämiseen, sillä ymmärsin sen olevan parasta hoitoni kannalta. Ja nyt tämä kaikki on tuottanut tulosta. Painoni on noussut vauhdilla, jota lääkäri kutsuu motivoituneen anoreksiapotilaan painonnostovauhdiksi. Vaikka vauhti on päätä huimannut ja ahdistus noussut joka kerralla pintaan, en ole ryhtynyt jarruttelemaan hoidon edistystä missään vaiheessa. Olen ottanut ahdistuksen vastaan ja kestänyt sen.

Tämän kaiken siis uskon erottavan tämän kyseisen hoitojaksoni aiemmista: oma haluni parantua. Motivaatiota, halua ja tahtoa minulla on ollut aina ennenkin, mutta se on ollut erilaista. Tällä kertaa painonnostaminen on lähtenyt minun omasta aloitteestani ja tahdostani, ja olen itse asettanut itselleni tavoitepainon ja muut tavoitteet hoidon suhteen. Tällä kertaa en ole edennyt pelkästään muiden ehdoilla, vaan oikeasti tehnyt itsekin kaikkeni, että hoitoni etenisi. En ole vastustellut ja jarrutellut hoitoani, vaan oikeasti pyrkinyt sitä edistämään. Ja kaikki epäily, jota olen saanut osakseni, on ainoastaan lisännyt motivaatiota parantua ja ennen kaikkea tahtoa näyttää epäilijöille, että tällä kertaa asiat tulevat oikeasti olemaan toisin!

<3: Laura