Maaginen painoraja

Eilen oli se punnitus, jota olin kauhulla ja innolla odottanut. Tiesin, että tämän painon mukaan minun olisi mahdollisuuksia saada lisää vapauksia, joita kovasti odotin. Samaan aikaan pelkäsin valtavasti, että paino olisi yhä jatkanut kovaa nousuvauhtiaan, eikä hidastunut yhtään. Olin aivan sikeässä unessa, kun yöhoitaja tuli minua taas herättelemään. Se on jotenkin niin kauhea tunne, kun sydän pamppaillen kävelee ihan unen tokkurassa yöpukusillaan lääkärin huoneeseen, jossa vaaka odottelee. Minulla on aina tapana astua todella varovasti puntarille, ihan kuin tulos jotenkin näkyisi tällöin varovaisemmin. Vaaka kertoo kuitenkin valehtelemattoman ja kaunistelemattoman totuuden: painoni oli noussut jälleen melkoisella kohinalla yhä lähemmäksi painoindeksiltään normaalin rajaa. Olin jälleen aivan paniikin vallassa, sillä vaikka nousua olinkin toivonut, en kuitenkaan niin suurta hypähdystä kerrallaan. Laitoin heti paniikkiviestin aamuvuorossa olleelle poikaystävälleni, joka muistutteli minua painonnousun valoisista puolista: saisin nyt vihdoinkin sen lisäulkoilun joka toiselle päivälle sekä puolen tunnin lihaskuntoharjoituksen kerran viikkoon. Niitähän kun olin niin kovasti odottanut.

Nämä tuntuivat siinä vaiheessa pieneltä lohdulta, kun paniikki oli päällä. Laitoin hänelle viestin, että mitä jos paino meneekin yli? "Niin minkä yli?", hän kysyi. Sen painorajan yli, josta olen luonut itselleni mielessäni sen ylärajan. Tämän tietyn painon ylittäminen tuntuu sairaan puoleni mielestä suoraan ylipainoiseksi hyppäämiseltä, mikä luonnollisesti ei ole lainkaan totta. Olen luonut itselleni mieleeni haamurajan, jota painoni ei saisi ylittää. Tämä raja on se paino, jossa elelin tyytyväisenä ollessani täysin terve. Poikaystäväni palautteli kuitenkin mieleeni edellisenä päivänä käydyn keskustelumme siitä, että painoni voisi olla yli kaksikymmentä kiloa enemmän, jolloin yhä olisin vielä normaalipainon puolella, mitä painoindeksiin tulee. Se, että ylittää painoindeksin 18,5 ei tarkoita, että hyppää suoraan ylipainoiseksi.

Nyt kun tätä tähän kirjoitan, tajuan ajatteluni järjettömyyden. Sairaus vei minua taas vaihteeksi ja lujaa. Olen luonut luvuista ja numeroista itselleni onnellisuuden mittareita, jotka ovat hyvin valheelisia. Olen luonut niin tiukan rajan tavoitepainolleni, että siinä pysyminen ei ole mitenkään mahdollista. Paino vaihtelee varsinkin naisilla päivän mittaan ja muutenkin hormonaalisista syistä paljonkin, joten en millään voi pysyä siinä tietyssä painossa ainaisesti. Tulevaisuudessa saisin unohtaa kokonaan ne lukemat ja keskittyä siihen hyvään oloon ja käyttää niitä vanhoja vaatteita painoni mittana, kuten olen aiemminkin kirjoittanut. Ja niin - niitä vaatteitahan saa kaupasta aina lisää :)

Olen tietoisesti pyrkinyt välttämään blogissani alhaisten painolukemien kertomista, sillä en ole halunnut millään tavalla lietsoa lukijoiden keskuudessa anorektista ajattelua. Mutta nyt kun olen jo niin lähellä normaalipainoista, voin jo turvallisemmin mielin puhua painoastani luvuilla. Olen myöskin päässyt jo sen verran sairaalloisten painolukemien ihailusta irti, ettenkö kehtaisi painoni edistymistä täällä teille kertoa. Ylitin nyt siis sen maagisen painoindeksin 17 ja reippaasti, joka toi mukanaan minulle lisävapauksia liikuntaan sekä saunaluvan. Edes saunassa en osastolla ole saanut käydä ennen tätä painoindeksiä, niin tiukan linjan lääkäri on suhteeni ottanut. Kertomalla julkisesti, kuinka painoni on noussut vauhdilla ja on lähestymässä normaaleja painolukemia, tavallaan helpottaa asian hyväksymistä. Kun uskallan sen niin julkisesti myöntää, kertoo se jo paljon ajatuksen hyväksymisestä ja suuresta askeleesta kohti terveempää ajattelutapaa. Ja se tuntuu jotenkin hyvältä :)

Ja jos ajatellaan asiaa vielä tarkemmin, niin asiathan ovat nyt varsin mallillaan. Enää muutama hassu kilo, jonka jälkeen voin pyrkiä löytämään tasapainoa energiansaannin ja kulutuksen välille. Voin taas liikkua vapaammin pelkäämättä, että vanhingoittaisin itseäni kuten painon ollessa alhaisimmillaan. Ja kun voi liikkua vapaasti, voin myös syödä vapaammin. Muistan, kun viimeksi saavutin hoidossa normaalipainon, oli minulla kummallisen hyvä olla. Minun ei tarvinnut nostaa painoa enää, mutta silti uskalsin syödä paljon vapaammin kuin runsaasti alipainoisena. Niin kummallinen se anorektikon mieli on. Ja koska painoni on kohta tavoitteessaan, alkaa vähitellen pidempien lomien kautta totutteleminen painon pitämiseen kohdillaan myös kotioloissa. Ja kun lomat onnistuvat, olen vihdoin valmis kotiutumaan. Voin taas kerran esittää itselleni kysymyksen siitä, että miksi ahdistua niinkin ihanasta asiasta, että kotiin pääseminen on enää jokusista viikoista kiinni? Siihen ei yksinkertaisesti ole mitään syytä:)

Joten nyt vaan taas miettimään niitä hyviä, pieniä iloja nykyisestä tilanteesta, jotta tsemppi pysyy päällä eikä sairas ajattelu vie mennessään. Vaikka hetkellisesti iskeekin aina paniikki ja sairaat ajatukset vievät mennessään, on se jo suuri merkki paremmasta, että mieleni tasapainottuu nopeasti ja jo hetkessä mieleni on sopeutunut uuteen tilanteeseen. Enää en anna ahdistusten vaikuttaa osastolla ruokailuihini, vaan hetken asiaa pohdiskeltuani pystyn painamaan sen jo taka-alalle. Joten nyt vaan mielen päälle ne asian valoisat puolet ja hyvä mieli valloilleen :) Lisäykset liikuntaan, saunalupa, pidemmät kotilomat ja lähestyvä kotiutus, ihanaa! :)

"Huomispäivän murehtiminen ei poista huomisen murhetta,

 mutta se poistaa ilon tästä päivästä"

Tuntematon

Joten hetki kerrallaan ja päivä kerrallaan. Tulevaisuutta on turha murehtia, mutta nykyisestä hetkestä voi nauttia! Ihanaa tulevaa viikonloppua kaikille! :)

<3:Laura