Silmissä vilahtelevat luvut

Eilen minun täytyi hengittää syvään ja rauhoitella itseäni useampaankin otteeseen. Painoni on lähtenyt sellaiseen nousukiitoon, että luvut ihan vilahtelevat silmissä. Aamuinen punnitus paljasti painonnousuvauhdin, joka huiteli paljon korkeammissa lukemissa, kuin lääkärin asettama tavoitevauhti oli. Lietsoin paniikin taas aivan äärimmilleen ja jouduin pyytämään hoitajalta jotain rauhoittavaa, jotta saisin nukuttua vielä punnituksen jälkeenkin. Sain kuin sainkin unta, mutta näin kaksi tuntia kauheita painajaisia punnituksesta ja siihen liittyvistä peloista. Aamiaisen tullen olin varma, etten uskaltaisi syödä enää mitään. Omahoitajani oli onneksi töissä ja hän tuli minut ihan huoneesta hakemaan. Hän sai rauhoiteltua mieltäni sen verran, että selviydyin aamupalasta tavalliseen tapaan.


Minulla oli onneksi sovittuna etukäteen hoitoneuvottelu samaiselle päivälle. Lääkäri rauhoitteli minua parhaansa mukaan ja sanoi, että hurjalle painonnousulle löytyy ihan fysiologinen selitys. Kukaan ei voi saada läskiä - niin kauhealta kuin sana kuulostaakin - kehoonsa parissa päivässä yli kilon vertaa, vaan kaikki johtuu nestetasapainosta. Aterioihini kuuluu paljon hiilihydraattia, joka imee nestettä itseensä. Kaikki nyt kehoni vastaanottama enrergia menee kehoni uudelleen rakentamiseen, esimerkiksi lihaksien rakentumiseen. Mikään ei tule ja jää minuun läskinä, ennen kuin olen normaalissa painossa, jonka jälkeen tämä vasta on mahdollista. Lääkäri lohdutteli minua silläkin, ettei tunne yhtään anoreksiasta toipunutta, jolla olisi tullut paino-ongelmia toiseen suuntaan myöhemmin. Kaikki ovat pysyneet hoikkina, joten minunkaan ei tarvitsisi huolehtia siitä, että painoni ryöstäytyisi käsistä.

Olin valmistautunut ajatuksissani siihen, että päivittäistä kalorimäärää tultaisiin vähentämään ja liikuntaa lisäämään. Lääkäri oli yhä sitä mieltä, että nyt ei ruveta hurjiin muutoksiin, jottei vaan otettaisi yhtään takapakkia toipumisessani. Lääkäri loi minuun myös uskoa siinä, että minä saan yhä syödä normaalisti, ja ennen kaikkea minun tulee syödä ateriasuunnitelmani mukaisesti jatkossakin. Paino ei tule räjähtämään käsiin, vaan painonnousu tasapainottuu ja asettuu aikanaan uomiinsa. Painon täytyy vielä kuitenkin jatkaa nousuaan. Ja mitä liikuntaan tulee, hänen mukaansa BMI 17 on ehdoton raja siihen, että liikuntaa lisätään. Yritin kovasti hänelle perustella sitä, että esimerkiksi lihaskuntoharjoittelun aloittaminen olisi erittäin tärkeää muuttuvan kehoni hyväksymisen kannalta, mutta hän pysyi päätöksessään. Hän oli sitä mieltä, että yhä tässä tapauksessa puhuu anoreksian ääni, eikä terve ääni, vaikka minä eri mieltä olenkin - ainakin osittain. Hän ei suostunut myöskään siihen, että ateriasuunnitelmastani poistettaisiin yhtään mitään, ennen kuin olisin keskustellut asiasta ravitsemusterapeutin kanssa. Olin tähän hyvin pettynyt ja paniikkinappula painautui taas täysillä pohjaan.

Mutta sitten minun täytyi taas pysähtyä ja miettiä: annanko kehityksen jatkua hyvänä vai lyönkö jarrut pohjaan ja hidastan etenemistäni hoidossani? Haluanko pitkittää osastollaoloani? Vai kestäisikö pääni hurjemman painonnousuvauhdin? Otanko vaan ahdistuksen sellaisenaan vastaan  ja annan sen tulla voimakkaana ja siitä huolimatta kestän tämän? Ahdistus on vain tunne, mikä menee aikanaan ohi. Se lievittyy ja mieli tasapainottuu. Jos nyt kestän tämän vauhdikkaamman painonnousuvauhdin, pääsen paljon nopeammin kotiin ja kiinni normaaliin elämään.

Ajatukseni risteilivät sairaan ja terveen puolen välillä, mutta sitten päätin todella, että halu parantua on jo niin voimakas, että yrittäisin työntää ahdistuksen taka-alalle vaikkapa sitten väkisin. Haluan suunnata katseeni jo tulevaan. Ehkäpä karistan tämän paikan pölyt jaloistani ennen kuin huomaattekaan :) Kuten poikaystäväni minulle sanoi, on aika kääntää jo uusi sivu elämässäni ja jättää tämä vaihe menneisyyteen. Sairaala ei todellakaan ole se paikka, jossa haluan elämääni viettää. Liian monia tärkeitä hetkiä olen menettänyt siinä, kun olen päiväni, viikkoni ja kuukauteni sairaalassa viettänyt. Paikkani on kotona ja tällä kertaa pysyvästi! Muutenkin lääkäri sai minut ymmärtämään ja pohtimaan, kuinka paljon positiivisia asioita painon normalisoituminen ja sitä kautta normaalin elämän syrjästä kiinni saaminen tuo mukanaan. Vaikka juuri toissapäivänä kirjoitin siitä fyysisestä hyvinvoinnista, joka minut on vallannut, tarvitsin siitä lääkäriltä muistutusta - jälleen. Mutta mikä tärkeintä, ymmärrän niiden asioiden merkityksen ja arvon oikeasti :)

Olen ryhtynyt jo tosissani suunnittelemaan aikaa kotiutukseni jälkeen ja innostun vaan aina enemmän ja enemmän, kun mietin kuinka se hetki tulee oikeasti lähestymään. Kaikki tällainen innostuminen asettaa taas elämän oikeat arvot kohdilleen ja saa minut puntaroimaan asioita mielessäni terveellä tavalla. Pääsen vihdoinkin tekemään, mitä itse haluan ja tavoittelemaan omia unelmiani! Olen alkanut seurailemaan jo päivittäin netistä, minkälaisia työpaikkoja alaltani olisi nyt avoinna ja mihin minun olisi mahdollisuuksia hakea. Suurin kriteeri työlle on, että se ei saa olla fyysisesti liian raskasta, mutta muutoin koen olevani täysin valmis palaamaan työelämään. Se on jo sovittu lääkärinkin kanssa, että kotiin pelkästään sairauslomalle en voi jäädä. Pehmeä lasku kotiin voisi olla aluksi ehkäpä vapaaehtoistyö ja tai sitten töiden aloittaminen vähitellen keikkatyönä. Omalla alallani tällainen onnistuu helposti, joten voin ottaa töihin paluun rauhallisesti. Säännöllinen päivärymi tukisi minua ruokailuissani sekä toisi tärkeää sisältöä päiviini. Tässä vaiheessa minulle on aivan sama saanko työstä palkkaa tai en, kunhan saan vain tehdä jotain, mikä saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi :)

Laura