Palautus maan pinnalle

Jos jo tiistaina sain hyvän muistutuksen siitä, mitä vaikeita asioita joudun taas kotona kohtaamaan mitä sairauteeni tulee, oli eilinen viimeistään kunnon pudotus maan pinnalle. Ehkä olin taas ladannut liikoja odotuksia kotonaoloon ja yhdessäoloon poikaystäväni kanssa, mutta edessä olikin aivan erilainen päivä, mitä olin odottanut. Heti aamulla minun  vasta heräillessäni poikaystäväni oli jo tekemässä lähtöä isänsä luokse. Hänellä oli siellä viime keväältä kesken jäänyt remppa entisessä huoneessaan odottamassa. Tapetoimme yhdessä hänen lapsuuden kotinsa huoneen, mutta huone jäi viimeistelemättä, mikä hänellä oli nyt edessä. Minä en lähtenyt mukaan, sillä halusin viettää hieman aikaa Juliuksen kanssa, ja edessä olisi kuitenkin kohta ollut jo lähtö kaupungille työvoimatoimiston tapaamiseen.

Ennen osastolle menoa minun suurin haasteeni oli aamupalan syönti. Se oli koitua kohtalokseni myös eilen aamulla. Aiemmin minulla oli aina tunne, että kaikki ikävät ja muuten vaan hoidettavat asiat pitää hoitaa alta pois ennen kuin voin syödä aamiaiseni. Nytkin päätin lähteä käyttämään Juliusta ulkona ennen aamiaista, mutta onnekseni Juliuksella ei ollut kävelyhaluja lainkaan, vaan hän vaan jurnutti tuttuun tapaansa paikallaan. Palasimmekin sisälle melko pian, jonka jälkeen aloin laittaa kotona paikkoja kuntoon. Vasta siivouksen jälkeen saatoin rauhoittua syömään aamupalaani. Aamupalani syönti tuntui kovin vaikealta, enkä esimerkiksi ateriasuunnitelmaani kuuluvia pähkinöitä kyennyt syömään. Aika kului kuitenkin puuhastellessa ja kirjottaessa nopeasti, joten ahdistus ennen lounasta ei kuitenkaan noussut aivan valtavaksi. Kovasti kaipasin kyllä siinä vaiheessa tukea poikaystävältäni, mutta toisaalta oli ihan hyvä kokeilla, miltä tuntuu joutua selviytymään ruokailuista täysin itse. Lounas onnistuikin jo paljon paremmin ja mittasin oikein desin mitalla ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisen annoksen edellispäivän keittoa itselleni. Onnistuin syömään myös leivän lisäksi, mikä minulta ei ennen olisi todellakaan onnistunut.


Lounaan jälkeen lähdin viemään Juliusta kauhella kiireellä äidille ja isälle, josta kiirehdin tapaamiseen työvoimatoimistolle. Tässä vaiheessa jo totesin, että minun olisi edes turha miettiä mitään osaston normien mukaisia ulkoiluita, sillä arkikulutusta tulisi jo aivan riittämiin. Kävelin kaupungille noin kolmen kilometrin matkan, mikä varmasti vastasi jo yhtä ulkoilua. Tapaamisen jälkeen äiti tuli hakemaan minut työvoimatoimistolta, josta suuntasimme yhdessä kahvilaan, jossa välipalana nautin omenavaniljamurupullan haudutetun teen kaverina. Tässäkin käytin ajatuksissani hyväksi ravitsemusterapeutin minulle laatimaa vaihtoehtoista välipalalistaa. Näin pystyin perustelemaan itselleni hyvin pullan syönnin. Nälkä olikin kasvanut tässä vaiheessa jo melkoiseksi kevyen lounaan vuoksi. Kahvittelun jälkeen lähdimme äidin kanssa kiertelemään läpi Riihimäen vähäiset vaatekaupat, jotka tuottivat jälleen kerran pettymyksen. Olisin niin kovasti halunnut löytää itselleni jotain kivaa uutta vaatetta. Sovitin muutamia ihanan kirkkaan värisiä keväisiä housuja, mutta ainoastaan ahdistuin ajatuksesta, että en tiennyt minkä kokoisten housujen tulisi olla. Ja ajatus siitä etten voisi ostaa minulle nyt istuvia housuja, sillä painon pitää vielä nousta, tuntui aivan liian vaikealta. Aloin olla jotenkin kokonaisuudessaan tässä vaiheessa jo niin poikki sekä henkisesti että fyysisesti, että romahdin kesken ruokaostosten ja aloin itkeä kaupassa ilman sen kummempaa syytä.


Rauhoituttuani kävimme äitini kanssa vielä yhdessä päivällisellä, vaikka olisinkin vain halunnut mennä kotiin. Äiti oli kuitenkin sitä mieltä, että minun tulisi syödä kunnolla ja parhaiten se onnistuisi hänen tukemanaan, sillä poikaystäväni ei olisi ollut kotona kanssani. Tällä kertaa romahdukseni kaupassa ei kuitenkaan johtunut nälästä vaan se oli monen eri tekijän summa. Tämän vuoksi minulla ei tullut nälän mukanaan tuomaa ahdistusta, mitä ruoan valitsemiseen ravintolassa tuli. Ylitinkin itseni täysin ja otin broilericaesarleivän. Tämä oli voitto terveelle puolelle siksi, että ennen en olisi voinut kuvitellakaan syöväni leipää ja majoneesia sisältävää annosta. Joten jotain onnistumisenkin kokemuksia päivään sisältyi! Kotiin päästyäni näin poikaystäväni vilaukselta, kun hän jo suuntasi Eerikkilään futispeliin ja minä jäin kotiin yksikseni. Iltaa kohden oloni kuitenkin rauhottui ja ruokailutkin onnistuivat yksin ihan hyvin. Jostain syystä minun on illalla paljon helpompi syödä kuin aamulla, näin on ollut koko sairauteni ajan.

Mutta raskas päivä eilinen siis kokonaisuudessaan oli. Kaiken kaikkiaan olin varmasti vaan ladannut päivääni ja koko lomaani niin paljon odotuksia, että arki joka kotona minua odotti, olikin aivan liikaa kestettäväksi. Sen sijaan, että olisin viettänyt mukavan päivän yhdessä poikaystäväni kanssa, jouduin kohtaamaan yksin ahdistavia ja haastavia ruokailutilanteita, enkä nähnyt poikaystävääni kuin vilaukselta. Olin myös pettynyt käyntiini työvoimatoimistossa sekä siihen kokonaisvaltaiseen väsymykseen, joka minut valtasi. Se jaksamisen tunne, jota olen viime aikoina kokenut, oli kuin täysin kadonnut. Olin pettynyt siihen, kuinka huonosti jaksoin kohdata edes yhden tavallisen arkipäivän, joista normaalisti ihmiset selviytyvät joka päivä. Mutta oikeastaan eilinen oli taas hyvin opettavainen päivä ja kertoi paljon siitä, missä mennään. Vaikka olenkin jo osastolla sekä kotona läheisteni kanssa ruokaillessa vahvoilla, on minulla vielä paljon haasteita edessäni mitä yksin ruokailuun tulee. Tämän vuoksi onkin ensisijaisen tärkeää kotiutua pitempien lomien kautta, jolloin joudun olemaan myös yksin kotona. Vaikka fyysinen vointini onkin jo periaatteessa todella hyvä, kertoi eilinen karua totuutta siitä, ettei minusta olisi hyppäämään suoraan esimerkiksi kokopäivätöihin. En jaksaisi sitä henkisesti, fyysisesti enkä varsinkaan saisi työn kuluttavuutta vielä sovitettua yhteen ruokailujeni kanssa. Tarvitsen siis vielä viimeiset puuttuvat kilot, onnistumisen kokemuksia lomilla mitä yksinoloon tulee, sekä keinoja kohdata stressaavia tilanteita ilman, että alan oireilla syömiselläni. Paljon on siis vielä tehtävää, jotta tästä sairaudesta eroon pääsen. Mutta en anna muutaman epäonnistuneen hetken lannistaa, vaan jaksan yhä uskoa, että voiton puolella ollaan ja paljon:)

Nyt kuitenkin meillä on edessä vielä tämä päivä yhdessä poikaystäväni kanssa ja lähdemmekin suuntaamaan kohti rautatieasemaa ja Helsinkiä! Tästä päivästä tulee varmasti parempi, ja mukavan yhdessäolon kautta saan voimia jaksaa taas pitempään osastolla ilman lomia, näin todellakin toivon:)

<3:Laura