Läheiset vierelläni

Eräs ihana lukijani toivoi, että kertoisin siitä, millaista tukea olen saanut sairauteni aikana läheisiltäni. Tätä aihetta olen varmasti sivunnut useampaankin otteeseeen eri postauksissa, mutta ajattelin pohtia asiaa hieman tarkemmin ihan omassa postauksessakin :) Lukijani toivoi myös, että tämän postauksen kautta voisimme jakaa omia kokemuksiamme: minun, sinun ja meidän kaikkien, ja antaa sitä kautta vertaistukea toisillemme!

Minulla on aina ollut läheiset välit niin äitiini kuin isäänikin. Myös sisarusteni kanssa olen ollut läheinen. Heti sairauteni alkulähteiltä asti olen saanut tukea molemmilta vanhemmiltani. He ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä ja tehneet kaikkensa tukeakseen minua parhaansa mukaan. Itse olin jo aikuinen sairastuessani ja asuin poissa vanhempien luota. Tämän vuoksi heillä ei ollut mahdollisuutta huomata, kuinka oireiluni alkoi ja paheni melko kovaakin vauhtia. Kun itse havahduin siihen, että kaikki ei ole nyt hyvin ja syömiskäyttäytymiseni on muuttunut ahdistavaksi ja epänormaaliksi, turvauduin heti vanhempiini. Kuten olen aiemminkin kertonut annoin äidille luettavaksi lehden, jossa oli artikkeli syömishäiriön sairastaneesta naisesta, joka nyt parannuttuaan työskenteli syömishäiriöistä kärsivien parissa. Tämä oli kuin avunhuuto, johon vanhempani tarttuivat heti. He ottivat välittömästi yhteyttä minun luvallani tähän henkilöön, jonka vastaanotolle sitten pääsinkin. Vanhempani ovat alusta alkaen ottaneet sairauteni tosissaan ja tukeneet minua kaikin keinoin.


Koen, että välini vanhempiini ovat jopa lähentyneet sairauteni myötä. He ovat käyneet katsomassa minua aina mahdollisuuksien tullen osastolla, ja tällöin olemme puhuneet kaikesta maan ja taivaan välillä. Jopa isällekin olen pystynyt puhumaan avoimesti tuntemuksistani. Kun olin työharjoittelussa Ruotsissa sairauteni ollessa vahvimmillaaan, isä kävi minua siellä katsomassa. Hän kuunteli ja yritti ymmärtää parhaansa mukaan. Sain purettua kaikki tuntoni hänelle, jotka olin vain sähköpostien välityksellä saattanut purkaa kuluneiden viikkojen aikana äidilleni. Siitä lähtien mikään ei ole ollut tabu minun ja isäni välillä mitä sairauteeni tulee. Äidille ja isälle onkin muodostunut tavallaan työnjako minun tukemisen suhteen: isä hoitaa enemmän käytännön asioita, äiti taas kuuntelee murheitani. Kun tein päätöksen jättää työharjoitteluni kesken Ruotsissa keväällä 2009, isä hoiti heti käytännön asiat ja lensi heti seuraavana päivänä Ruotsiin hakemaan minua kotiin. Isä on muutenkin järjestellyt minulle lääkärikäyntejä ja auttanut sairaalalaskujen maksamisessa. Sisarukseni ovat eläneet luonnollisesti mukana sairauteni joka vaihetta. He ovat käyneet asioita läpi paljon vanhempieni kautta. Uskon, että heidän on ollut vaikeaa tuoda tunteitaan julki suoraan minulle itselle, vaan heidän huolensa on välittynyt minulle vanhempieni kautta.

Välillä äitini otti vastuuta sairauteni hoidosta jopa enemmän kuin äidille olisi kuulunutkaan. Hän yritti suunnitella ruokailujani ja otti jopa töistä palkatonta vapaata, jotta voisi olla tukenani, kun palasin takaisin Lahteen jatkamaan opintojani. Hän on kantanut hirveästi huolta ja varmasti kasannut harteilleen aivan liian painavan lastin minun huolehtimisestani. Vasta nyt olemme löytämässä taspainoa suhteemme välille, mitä sairauteeni tulee. Äitini on ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, ettei hän voi toimia hoitajanani eikä estää minua toimimasta niin kuin toimin. Hän on sanonut pysyvänsä aina tukenani ja rinnallani, vaikkei kaikkia ratkaisujani hyväksyisikään. Tämä on vapauttanut varmasti meitä molempia. On tärkeää vetää raja siihen, että läheiset ovat erikseen ja hoitohenkilökunta erikseen. Äitini on aina ollut meitä kaikkia lapsia kohtaan huolehtivainen ja se asia tulee tuskin koskaan muuttumaankaan. Mutta toivon, että hän pystyisi vapauttamaan harteiltaan edes osan siitä taakasta, jota hän kantaa minun ja sisarusteni vuoksi.

Olemme olleet hyvin avoimia sairauteni suhteen myös sukuni kesken. Kaikki sukulaiseni tietävät sairaudestani ja ovat yrittäneet olla tukenani. Tsemppiviestit silloin tällöin muistuttavat minua siitä, kuinka he elävät mukana vaikeita aikojani. On ollut ihana huomata, kuinka kukaan ei ole tuominnut, vaan kaikki ovat yrittäneet ymmärtää. Ja ihaninta on aina huomata kaikkien läheisten vilpitön onnellisuus siitä, kun voin jo paremmin. Varsinkin isovanhempani ovat olleet aivan valtava tuki minulle siitä huolimatta, että sen ikäpolven ihmisten on varmasti vaikeaa käsittää anoreksian kaltaista sairautta. Mutta käsin kirjoitetut kirjeet, joita heiltä saan sekä lähes viikoittain soitetut puhelut muistuttavat minua siitä, kuinka paljon he välittävät.

Entäpä sitten ystävät? Kuten ystävänpäivänä kirjoittamassani postauksessa toinkin ilmi, ovat ystävyssuhteeni säilyyneet sairaudestani huolimatta. Luonnollisestikin sairauteni on aiheuttanut heissä hämmennystä ja pelkoa ja välillä myös vaikeitakin hetkiä. Heidän on varmasti ollut vaikea suhtautua minuun anoreksiaa sairastavana, kun olen aiemmin ollut aivan erilainen persoona, yksi heidän joukossaan. Mutta tukeneet hekin minua ovat parhaansa mukaan. Välillä yhteydenpito on ollut vähäisempää jo pitkien välimatkojen vuoksi, mutta missään vaiheessa ei olisi ollut epäilystäkään, etteivätkö he rinnallani olisi pysyneet. Toivon, että he eivät ole joutuneet kokemaan olleensa minulle vain "tunteideni kaatopaikka", vaan että olemme pystyneet säilyttämän ystävyytemme vastavuoroisena. Haluaisin uskoa, että olen pystynyt olemaan ystävä sairaudestani huolimatta.

Mutta myös ymmärtämättömyyttä olen kokenut mitä sairauteeni tulee. Sairastuttuani silloinen poikaystäväni ei jaksanut pysyä rinnallani, vaan totesi minun ensimmäisen kerran jouduttuani sairaalaan, että tämä kaikki oli liian raskasta hänelle. Mutta minulle se oli ehkä parasta, mitä kuvitella saattaa, sillä nyt olen saanut rinnalleni niin ihanan poikaystävän, joka on alusta asti tukenut minua mitä sairauteeni tulee. Hän tiesi sairaudestani alkaessamme seurustella, ja siitäkään huolimatta hän ei minua hylännyt. Hän ymmärtää sairauttani ihmeellisen hyvin. Hän huolehtii sopivissa määrin ruokailuistani kotona ja tukee minua niissä. Osaamme kuitenkin vetää rajan siihen, että suhde säilyy seurustelusuhteena, eikä muutu hoivasuhteeksi. Sekin on tärkeää muistaa.

Usein olen kokenut syyllisyyttä siitä, millaista tuskaa ja huolta läheisilleni aiheutan. Sairausaikani on ollut raskasta koko perheellemme. Yritän kuitenkin päästä syyllisyyden taakasta eroon, sillä itse en ole sairauttani valinnut. Mutta nyt voin tehdä vain parhaani ja yrittää pitää huolen siitä, etteivät he joudu enää koskaan pelkäämään puolestani. Vanhempani ovat myöskin päässeet irti syyllisyydestä, jota he ensin tunsivat sairastuttuani. Olen vakuuttanut heille, ettei sairastumiseni liity millään tavalla heihin. Kannan syyllisyyttä, mitä huolen aiheuttamiseen tulee, vielä pitkään mukanani, mutta yritän antaa itselleni anteeksi. Olisi tärkeää muistaa, että myös sairastuneen omaiset tarvitsisivat tukea ja vertaistukea. Vanhempani ovat saaneet purkaa tuntojaan perhetapaamisissa osastolla ollessani, ja äidille työterveyslääkäri toi esiin myös mahdollisuuden keskustella asiasta psykologin kanssa. Tähän äitini ei kuitenkaan halunnut tarttua, vaan koki pärjäävänsä asian kanssa. Mutta perhetapaamisten kautta viimeistään olen ymmärtänyt, kuinka peloissaan ja huolissaan he ovat joutuneet takiani olemaan, se on hyvin surullista.

Minä olen ollut onnekas, mutta kaikkilla ei ole yhtä hyvä tilanne. Olen tutustunut lukuisiin syömishäiriötä sairastaneisiin ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Syy jonkun sairastumiselle voi olla jopa lähtöisin huonoista suhteista vanhempiinsa. Anoreksiaan sairastumisen syitä yritetään usein etsiä perhesuhteista, ja varsinkin äiti-tytär -suhdetta on yleensä pidetty jotenkin vääristyneenä, mikä olisi aiheuttanut sairastumisen.  Itse en näe oman sairastumiseni taustalla mitään tällaista, mutta ymmärrän kyllä, että joillakin näin voi olla. Itseäni on suuresti loukannut jopa se, kun lääkärit ovat yrittäneet väksinkin etsiä syitä sairastumiselleni vääristyneistä suhteista omiin vanhempiin. Mutta monen tytön suusta olen kuullut, kuinka suhde varsinkin äitiin on ongelmallinen. Olen kuullut myös surullisen monta kertaa kuinka vanhemmat eivät ole ymmärtäneet lapsensa sairautta, tai eivät ole enää vuosien saatossa jaksaneet pysyä lapsensa rinnalla. Myös ystävyyssuhteet ovat saattaneet kariutua, kun sairastuneen elämän on täyttänyt vain anoreksia.

Mutta minkälaisia kokemuksia teillä on? Lukijani halusikin herätellä keskustelua siitä, minkälaisia kokemuksia teillä muilla on läheistenne suhtautumisesta syömishäiriöönne. Oletteko saaneet tukea ja ymmärrystä? Vai onko suhde vanhempiin tai muihin läheisiin huonontunut? Entäpä ystävät ja poikaystävät, onko heiltä riittänyt voimia käydä läpi tätä kaikkea kanssanne? Olisi mukava jos jakaisitte kokemuksianne :)

<3: Laura


P.s. Olisi mukavaa, jos lähtisitte mukaan myös edellisen postauksen ideaan :)