Onnellinen, tässä ja nyt

Eilen minulla oli hoitoneuvottelu, jossa paikalla olivat minun lisäkseni omahoitajani sekä lääkäri. Hoitoneuvottelu sujui ihan hyvin, eikä sen kummempia muutoksia hoitoni suuhteen tullut. Lääkäri oli todella tyytyväinen kuullessaan suunnitelmistani mitä töihini tulee. Hän sanoi vilpittömästi uskovan siihen, että olen kesäkuun alussa siinä kunnossa, että olen valmis töihin palaamaan. Lääkärin mielestä myös osa-aikatyö tai keikkailu jo toukokuun puolella kuulosti hyvältä ajatukselta. Tällöin töihin paluu tapahtuisi pehmeämmän laskun kanssa. Hän kehotti minua ottamaan vielä sosiaalityöntekijään yhteyttä, jotta voisin selvittää mikä olisi tukien kannalta paras ratkaisu. On olemassa erilaisia vaihtoehtoja sen suhteen, millaisella sairauslomalla olen, ja minkä verran minun on mahdollista töitä tehdä.

Lääkäri lupasi myös, että ravitsemusterapeutin tapaaminen järjestetään mahdollisimman pian, jotta pääsemme suunnittelemaan ylläpitoruokavaliota. Huominen punnitus kertoo taas siitä, minkälaista nousvauhtia paino pitää yllä, ja minkälaisiin muutoksiin olisi tarvetta. Ravitsemusterapeutin kanssa voimme sopia, mistä karsitaan ensimmäisenä, mikäli ylläpitoruokavalioni tulee olemaan pienempi kuin painonnostoruokavalioni. Ulkoilulupia lääkäri ei suostunut vielä lisäämään, vaikka painoni on noussut hyvin, mutta ehkä se onkin paras näin, sillä nyt kun lomia alkaa tulla enemmän, kasvaa arkikulutus. Ja tavoitteenahan on kuitenkin vielä hieman nostaa painoani.

Lääkäri kertoi, kuinka hän on todella ylpeä edistymisestäni ja siitä, kuinka olen oikeasti taistellut tieni tähän hetkeen, jossa nyt olen. Hän muistutteli mieliini sanojani kuukausien takaa, että antaisin mitä vaan, jos voisin hypähtää suoraan normaalipainoiseksi, eikä minun  tarvitsisi kärsiä sitä kaikkea siinä välissä. Nyt olen melkein siinä tilanteessa ja todella onnellinen tästä. Uskon todella, että kaikista pahin on nyt jo takana ja voin taas vähitellen alkaa luottaa tulevaan. Painonnostovaihe on aina kaikista vaikein, sillä silloin pinnalla ovat vielä kaikki sairaat ajatukset, kehonkuva täysin vääristynyt ja jokainen sadan gramman painonnousukin tuntuu kamalalta. Jokainen suupala on kärsimystä - työn ja tuskan takana. Olen kuitenkin selvinnyt kaikista niistä ahdistuksen tunteista, kohdannut ne ja voin nyt paremmin kuin aikoihin.

Puhuin juuri eräänä päivänä poikaystäväni kanssa puhelimessa siitä, kuinka nämä kaksi kuukautta sairaalassa ovat todella olleet sen kaiken työn, tuskan, koti-ikävän ja ahdistuksen arvoisia. Vaikka aika on ollut raskas ja paljon olen joutunut käymään läpi, en voisi olla onnellisempi nykyisestä tilanteestani. Mitä jos en olisi kaksi kuukautta sitten tehnyt päätöstä tulla osastolle? Mitä jos minulla ei olisi ollut rohkeutta lähteä aktiivisesti tavoittelemaan normaalia painoa? Luultavasti olisin kotona yhä vaikeasti alipainoisena, ahdistuneena ja kituuttaisin siellä tunti tunnilta, päivä päivältä ilman, että tulevaisuudessani näkyisi valon pilkahdustakaan. Nyt tajuan sen niin selvästi, että en olisi ikinä selvinnyt kotona tähän tilanteeseen, missä nyt olen. En ikinä olisi saanut avohoidon turvin nostettua painoani normaaliin, enkä edes haluaisi ajatella sitä, missä kunnossa psyykkeeni olisi, jos en silloin tammikuussa olisi tehnyt päätöstä hakeutua osastolle. Luultavasti olisin masentuneempi kuin koskaan ja tilanteeni olisi todella raskas niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ja vähitellen olisin kroonistumassa. Kroonistuminen - se kaikkein suurin pelkoni mikä on vaaninut jatkuvasti selkäni takana ja naputtanut alati hiljaa takaraivossani. Mitä jos kohtaloni olisi joutua tämän sairauden vangiksi koko loppu elämäkseni?

Sairauteni on ollut niin monivaiheista: mennyt kovaa vauhtia alamäkeen, välillä taas edennyt ja samantein ottanut kovaa takapakkia. Olen kompuroinut, noussut ylös ja taas pudonnut kuoppaan. Edessä on ollut jos jonkinmoisia esteitä, mutta aina joku on minun niistä auttanut yli tai nostanut pohjalta ylös. Kun miettii minunkin hoitopolkuani, on se ollut hyvin monivaiheinen. Olen niin kiitollinen siitä tuesta jota olen hoitavalta henkilökunnalta sekä läheisiltäni saanut. En todellakaan olisi tässä ja nyt ilman heitä. Tästä kaikesta avusta ja tuesta huolimatta olen niin tyytyväinen siihen, että tällä kertaa minulla itselläni oli rohkeutta kohdata sairauteni kasvotusten ja oikeasti päättää päihittää se. Myönnän olevani ylpeä itsestäni! Olen niin onnellinen, että voin taas suunnitella elämääni eteenpäin ja oikeasti luottaa jo vähitellen siihen, että unelmat kantavat ja tuottavat tulosta - pysyviä sellaisia:)

Mutta haluaisin luoda uskoa ja luottoa teille kaikille tämän saman sairauden kanssa kamppaileville siihen, että pohjaltakin on vielä mahdollisuus ponnistaa ylös. Vaikka nyt tuntuisikin epätoivoiselta, eikä valoa tunnelinpäässä juuri näkyisi, on muutos parempaan hyvinkin mahdollista! Kun vaan uskaltaa kohdata sen pahimman ahdistuksen ja jaksaa taistella anoreksian sairasta ääntä vastaan, eikä antautua lopullisesti sairaudelle, on mikä vaan mahdollista.

<3:Laura