Onnistumisia ja epäonnistumisia

On ihan kummallinen olo, kun muut potilaat ovat lähdössä lomille viikonlopun viettoon ja itse vasta palasin lomilta. Olin eilen niin sunnuntaitunnelmissa, että oli todella vaikea orientoitua ajatukseen, että tosiaan viikonloppu lähenee, eikä suinkaan viikko ole vasta aluillaan. Tuntui tosiaan eilen todella ahdistavalta palata osastolle, ei pelkästää koti-ikävän vuoksi vaan myös siksi, etten olisi halunnut joutua taas keskelle joukkoa vieraita ihmisiä. Oma koti on kuitenkin aina oma koti. Vaikka raskain mielin tänne eilen tulinkin, oli se myös osaltaan helpotus. Tuntuu edes pahalta ajatella näin, mutta olin jotenkin niin poikki vajaan kolmen kotijaksopäivän jälkeen, että kaipaan todella hieman lepoa, niin fyysistä kuin psyykkistä. Nyt saan taas rauhoittua, olla stressaamatta pahemmin ruokailuista ja yksinkertaisesti levätä.

Koska aika kotona on niin kortilla, ahtaa sitä väkisin päivät täyteen ohjelmaa. Vaikka olenkin jo fyysisesti hyvässä kunnossa, en kuitenkaan selvästi ole vielä täysissä voimissani, sillä jo muutama ihmisen normaalia kiireistä arkipäivää ottivat minulle niin koville. Olin oikeasti fyysisestikin ihan poikki, enkä olisi jaksanut sitä menemistä enää yhtään. Eilenkin junassa ajattelin olevani niin väsynyt, etten edes kauppaan enää kykenisi menemään, vaan minun olisi pakko päästä kotiin. Vaatii selvästi taas totuttelua tuo normaali arki. Seuraavatkin lomajaksot ovat jo suunnitelmilla täytetty, joten ne tulevat taas vaatimaan fyysiseltäkin jaksamiselta paljon. Vielä täytyy keräillä voimia, ennen kuin olen valmis astumaan normaaliin arkeen työntekoineen, arkiaskareineen ja muine normaalin elämän menoineen. Mutta onneksi minulla on hyvä mahdollisuus totutella niihin sitten vähitellen pitempien lomien kautta. Onneksi kotiutus ei tule tapahtumaan kuin veitsellä leikaten, vaan pikku hiljaa.

Mutta mitä psyykkiseen puoleen tuli, koin paljon sekä onnistumisen että epäonnistumisen tunteita. Rikoin taas paljon rajojani syömällä minulle ennen kiellettyjä ruokia, päästin irti tietyistä turvaruoistani, enkä kertaakaan miettynyt päivän kokonaiskalorimääriä ja pyrkinyt pitämään niitä pienenä. Se sijaan olen oppinut taidon, mitä en koskaan ennen olisi voinut kuvitellakaan enää oppivani: napostelun taidon. Vaikka siinäkin on vielä valtavasti opittavaa, niin olen ottanut valtavan harppauksen eteenpäin sen suhteen, että olen ymmärtänyt, ettei minulle tapahdu mitään pahaa, jos otan aterioiden välissä vaikka muutaman karkin tai kuten eräänä päivänä maistoin poikaystäväni ostamaa kalaa, vaikkei se minun ateriaani mitenkään kuulunutkaan. Vielä jokin aika sitten minulle yhden ylimääräisen mustikankin syöminen oli mahdotonta. Enää en laske jokaista kaloria pakonomaisesti, vaan ymmärrän oikeasti, ettei tuollaisilla pienillä jutuilla ole mitään merkitystä. Ainoa merkitys mikä niillä on, niin voitto terveelle puolelleni. Enää en myöskään välttele kastikkeita ja kaikkea muuta, jonka ennen koin turhaksi enregiaksi, vaan syön annokseeni kuuluvat kastikkeet ja kaiken muunkin tunnollisesti. Olen myös oppinut, että ruokaa laittaessani voin maistaa vaikkapa tekemään kastiketta, eikä minulle silloinkaan tapahdu mitään pahaa, eikä painoni hypähdä tuon kastiketilkan ansiosta vauhdilla ylöspäin. Ruokailuni ei myöskään ole enää yhtä hidasta ja rituaalien värittämää kotona, vaan kykenen syömään annokseni normaalissa vauhdissa, ilman sen kummempia ongelmia.

Vaikka paljon rikoin rajojanikin, oli minulla myös niitä samoja vanhoja ongelmia, joita minulla on koko sairauteni ajan ollut. Aamupala koitui kohtalokseni molempina aamuina, enkä vieläkään kyennyt syömään riittävästi, jotta olisin tullut täyteen. Molempina aamuina sinnittelin sitten seuraavaan ateriaan, vaikka nälkä kurnikin jo mahassa. Kuten olen aiemminkin kertonut, on aamupala minulle siksi vaikein, että koen tällöin pilanneeni päivän jo heti aluksi. Jos syön jo aamulla runsaasti, ei minulla jää päivälle yhtään pelivaraa. Tästä syystä minun on helpompi syödä ilalla enemmän, kun tiedän aamiaiseni olleen vähäisempi. Tämä on vielä hyvin anorektinen ajattelutapa, josta minun täytyy päästä irtautumaan. Pidän myös vieläkin tiukasti siitä kiinni, että toisen pääaterioista tulee olla kevyempi kuten osastollakin on. Eniten epäonnistumisista ruokailujen suhteen kuitenkin kertoo se, etten täysin pysty noudattamaan ateriasuunnitelmaani kotona vieläkään. Suurimman osan pystyn kyllä tunnollisesti syömään, mutta välillä sieltä sun täältä tipahtelee pieniä asioita pois. Kuten keskiviikkona totesinkin, eivät tällaiset asiat ole normaalille ihmiselle tavallaan minkään arvoisia, mutta anorektikolle se on osittainen antautuminen anoreksian vietäväksi. Heikoimmat kohtani aamupalani lisäksi ovat yhä maidon juominen, jälkiruoat, levitteen käyttö sekä pähkinät. Viimeiset kertovat siitä rasvakammosta, mikä minua edelleenkin kovin vaivaa.

Mutta yhtä kaikki, paljon on jo tehty sen eteen, että kolkuttelisin tervehtymisen portteja, mutta paljon on vielä tehtävääkin. Seuraavilla lomilla minun todella tulee keskittää ajatukseni entistä tiukemmin ateriasuunnitelman orjalliseen noudattamiseen. Sain palautetta siitä, kuinka teksteistäni huomaa sen, kuinka sairaus pompottaa minua vielä vahvastikin kotona ollessani, vaikka koenkin olevani jo niin pitkällä parantumisessani. Koen oikeastikin olevani pidemmällä kuin koskaan, mutta valitettavasti joudun myöntämään, että vielä kotona antaudun välillä liiaksi sairauden vietäväksi. Kuten aiemminkin kirjoitin, pyörähtää kotona tietyt anorektiset ajattelumallit automaattisesti päälle. Osastolla kun kaikki sujuu niin hyvin, tuudittautuu sitä sellaisiin kuvitelmiin, että olen jo lähes terve ja kaikki on hyvin. Vielä on kuitenkin paljon työsarkaa edessä, mutta kuitenkin yhä koen, että voiton puolella ollaan ja paljon! Nyt vaan sinnikästä painonnostamista muutaman kilon verran osastolla ja sitten totuttelua jälleen kotona oloon. Nyt en todellakaan aio jättää hoitoa puolitiehen, vaan painoni saavutettuanikin aion kotiutua niin pitkien ja monien kotijaksojen kautta, että varmistan varmasti sen, ettei enää koskaan lähde vanha tuttu oravanpyörä pyörimään. Vasta sitten, kun kotijaksot onnistuvat ongelmitta, olen valmis.

<3:Laura