Elämä on tehty elettäväksi

Elämän pituus ja asiat liittyen siihen, kuinka elämäsi elät, ovat olleet minulla nyt jotenkin hyvinkin usein mieleni päällä. Erilaiset koskettavat, surulliset asiat niin ulkomaailmassa kuin lähipiirissänikin ovat saaneet miettimään paljon omaa elämääni anoreksian kanssa. Elämä anoreksian kanssahan ei ole mitään oikeaa elämää. Se kahlitsee, tuhoaa pala palalta ja pahimmillaan johtaa kuolemaan. Jos ei ihan niin pahaksi mene, se voi jättää fyysisiä jälkiä sinuun tai jäädä varjostamaan psyykkisesti sinua koko loppu elämäkseni. Olen usemmin kuin kerran viime aikoina liikuttunut asioista jotka eivät tavallaan liity mitenkään minun elämääni, mutta liittyvät yleisesti elettävään elämään, sen mukanaan tuomiin suruihin ja iloihin. En ole koskaan ollut herkkä liikuttumaan, mutta nyt näin minulle on käynyt yllättävän usein, kun erilaiset asiat ovat saaneet minut miettimään omaa elämääni anoreksian vankina. Olen miettinyt sitä kuinka lyhyt elämä todellisuudessa on, ja kuinka sitä juuri käytän hyväkseni - tai pikemminkin hukkaan.

Keskustelimme eräänä päivänä poikaystäväni kanssa ravintolassa minun valitessani ruokaa siitä, kuinka parantumiseni lähtee pienistä valinnoista. Kun kerran valitsen oikein, valitsen oikein myös toisen kerran ja vähitellen se tulee aina vaan helpommaksi. Puheemme ajautui siihen, kuinka minun on mahdollisuus valita itse kuinka elämäni elän. Haluanko tuhlata sen anoreksiaan, sairaalassa oloon ja kaikkeen muuhun, mikä on pois oikealta elämiseltä. Poikaystäväni on aina ollut sellainen ihminen, jonka mottona voisi pitää, että elämä pitää elää täysillä nauttien. Hän haluaa kerätä mahdollisimman paljon erilaisia kokemuksia elämässään ja tuoda niiden kautta nautintoa elämäänsä. Hän ei ymmärrä miksi joku ehdoin tahdoin haluaa viedä nautintoaan pois elämästään, kun siitä voisi nauttia täysin siemauksin. Enkä ymmärrä minäkään. Sen vuoksi tässä koko ajan taistelen tätä sairautta vastaan ja teen kaikkeni, jotta parantuisin, etten menettäisi enää yhtään hyvää hetkeä elämässäni siihen, että olen sairaalassa tai kotona sairauslomalla ahdistuneena ajatuksissani pelkästään ruoka. Mitä ihmeen elämää se sellainen on? Olen 24-vuotias ja minulla pitäisi olla kaikki asiat elämässäni mallillaan. Minulla olisi mahdollisuudet nauttia nuoruudestani täysillä ja ottaa tästä ajasta kaikki irti.

Kun mietin menneitä vuosia, voisin alkaa surra sitä, mitä kaikkea olen menettänyt sairastaessani tätä kavalaa sairautta. Sen sijaan voisin keskittyä tähän hetkeen ja miettiä, mitä voin tehdä sen hyväksi, että kohta pääsen taas kiinni normaaliin nuoren naisen elämään. Nyt kun jaksan vielä hetken tsempata täällä osastolla, kohdata sen pahimman ahdistuksen ja ne pahimmat pelkoni, niin voi olla hyvinkin pian se hetki käsillä, kun pääsen kiinni siihen elämään. Minulla on ikäänkuin koko ajan selallainen pelko mielessäni, että nyt kun kaikki asiat anoreksiaa lukuunottamatta olisivat aivan täydellisesti minulle, niin tuhlaan sitä aikaa tähän sairauteen. Tavallaan takaraivossani naputtaa koko ajan pelko siitä, että mitä sitten kun oikeasti tapahtuu jotain kamalaa elämässäni? Miltä minusta sitten tuntuu, kun katson taaksepäin elämääni ja mietin, että nuokin vuodet olisin voinut nauttia elämästäni, kun minulla oli ihana perhe, poikaystävä, koti, ystävät ja työ? Onni on katoavaista. Nyt olisin onnellinen - kunhan vaan pääsisin irti tästä sairaudesta. En halua myöhemmin katsoa elämääni taakesepäin ja joutua katumaan mitään. Sairastumiselleni en ole mitään voinut, ja ehkä näistä vuosista ja kokemuksista on minulle tulevaisuudessa vielä joskus hyötyäkin, mutta nyt kun minulla on vihdoin voimia tehdä asialle jotain, en saa haaskata tätä hetkeä - en pienintäkään osaa siitä.

Tämän kaiken vuoksi kaikki surulliset asiat joista kuulen, saavat minut kokemaan tämän perinteisen kuvaukseni siitä, kuinka hiekka elämäni tiimalasissa valuisi hukkaan. En halua, että sitä hiekkaa valuu enää yhtään hukkaan. Nyt minulla on mahdollisuus hoitaa tämä hoitojakso loppuun kunnialla. Mahdollisuus tehdä kaikkeni, jotta saan siirrettyä oikeat ajattelu- ja käyttäytymismallit kotioloihin sekä sen jälkeen pitää huolta siitä, että opin elämään sairauteni kanssa ja vähitellen päästämään siitä kokonaan irti. Toivon, etten ole saanut kehossani mitään pysyviä fyysisiä vaurioita aikaan, vaan että kaikki olisi vielä korjattavana. Haluan, toivon ja ennen kaikkea uskon.

<3: Laura