Minä ja hän

Eräs lukija kysyi, voisinko kirjoittaa hieman minun ja poikaystäväni suhteesta ja siitä, kuinka minun sairauteni on vaikuttanut suhteeseemme. Tämä onkin monia mietityttänyt asia, joten ajattelimpa että miksei. Tämä on melko henkilökohtainen asia, mutta olen jakanut kanssanne jo niin paljon, joten miksen voisi kirjoittaa teille elämäni tärkeimmästä asiasta. Toinen lukija taas halusi kuulla asiasta rakkaustarinan näkökulmasta katsottuna, joten tässä teille jotain siltä väliltä :)

Tutustuin Lahdessa opiskellessani poikaystävääni sattumalta paikallisessa baarissa, kun olimme koulumme ulkomaalaisten vieraiden kanssa juhlistamassa heidän Suomen vierailunsa päättymistä. Tällöin elimme vuoden 2008 kevättä ja olin tällöin vielä täysin terve. Tiesin hänet entuudestaan, sillä olemme molemmat Riihimäeltä, mutta opiskeluiden kautta ajautuneet Lahden suunnalle. Tiesin Jarnon ulkonäöltä ja päädyinkin juttelemaan illan aikana hänen kanssaan liittyen yhteensattumaan, että tapaamme Lahdessa, vaikka olemme molemmat Riihimäeltä. Hän oli alusta asti kiinnostunut ja halukas tutustumaan paremminkin, mutta valitettavasti seurustelin tällöin toisen ihmisen kanssa. Vuosia kului ja tapasimme aina säännöllisesti Riihimäellä paikallisessa baarissa. Jarno jaksoi olla sinnikäs minun suhteeni, mutta minä roikuin ahdistavassa suhteessa kiinni, josta en päässyt millään irti.

Eräs ilta syksyllä 2010 kuitenkin muutti kaiken. Minä olin tuolloin sairastunut jo anoreksiaan ja takanani oli jo kolme pitkää sairaalajaksoa täällä Hämeenlinnassa. Olin vihdoin päässyt eroon entisestä poikaystävästäni, enkä sen jälkeen ollut seurustellut kenenkään kanssa. Olimme ystävieni kanssa istumassa iltaa kaupungilla, kun Jarno kavereineen päätyi samaan paikkaan. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä Helsinkiin viettämään viikonloppua toisten kavereidensa kanssa, mutta suunnitelmiin tuli muutos ja hän päätyi jäämään Riihimäelle - onneksi. Tällöin olin vihdoin avoin hänen kiinnostustaan kohtaan, ja monen monituisen satunnaisen tapaamisen jälkeen numeroita vaihdettiin. Taipailimme muutaman kerran, mutta olin jälleen niin sairauden kynsissä, ettei ajatuksiini mahtunut juuri muuta kuin sairaus. Minä olin tahollani ajautunut taas siihen pisteeseen, että minut passitettiin osastohoitoon huonon fyysisen tilani vuoksi suoraan polikäynniltä. Tässä vaiheessa olin niin huonossa kunnossa, etten jaksanut olla kiinnostunut mistään, en edes yhteydenpidosta Jarnoon. Pian minut siirrettiinkin Helsinkiin syömishäiriöyksikköön hoitoon.

Vointini kohetessa päätin ottaa taas yhteyttä Jarnoon. Ja tuosta marraskuisesta illasta lähtien ei ole kulunut päivääkään, ettemme olisi olleet yhteydessä toisiimme. Jarnosta tuli minulle suuri tuki ja turva, vanhempien lisäksi tärkein kaikista. Hän kävi säännöllisesti katsomassa minua Helsingissä, ja jokaisen välipalaloman ja myöhemmin kotiloman vietin hänen kanssaan. Tuntien puhelut päivässä pitivät minut kiinni elämässä, toivat taas elämäniloni takaisin ja saivat minut tsemppaamaan ja jaksamaan. Jarno näki minut sairaimmillani, mutta silti hän näki minussa sen saman tytön, johon vuosia sitten Lahdessa tutustui. Moni olisi pelästynyt sellaista luukasaa jollainen olin, kun hän ensimmäisiä kertoja kävi Helsingissä minua katsomassa. Moni olisi pelästynyt, pitänyt sekopäänä ja kiertänyt minut kaukaa, mutta ei hän. Hän jaksoi sanoa, että vaikka vartaloni kuinka muuttuisi, säilyisivät kasvoni yhä yhtä kauniina. Hän jaksoi joka kerta muistuttaa siitä, kuinka painonnousu lisäsi tätä kauneutta ennestään. Nämä sanat auttoivat minua hyväksymään vartaloni muuttumista. Sen sijaan, että olisin häpeillyt itseäni, muuttuvaa kehoani, sai hän minut ymmärtämään, että olen aina täydellinen hänelle sellaisena kuin olen, mutta paras kun olen terve ja voin hyvin. Jokaisen päivän Helsingissä elin sillä voimalla  kun tiesin, että viikonloppuna Jarno odottaisi minua kotona.

Kun vihdoin kotiuduin Helsingistä, meistä tuli täysin erottamattomat. Ei ollut epäilystäkään siitä etteikö suhde jatkuisi. Kotiuduttuani jäin sairauslomalle, jonka vuoksi meidän oli mahdollista viettää kaikki aika yhdessä, jolloin Jarno ei ollut töissä. Kun olin ollut kotona kolme viikkoa, lähdimme yhdessä kahdeksi viikoksi Thaimaan Krabille reissuun. Jarno oli jo tähän mennessä osoittanut kuinka hyvin hän sairauttani ymmärsi ja oli oppinut tuntemaan kaikki vaikeudet, joita minulla ruokailuun liittyi. Saatoin lähteä reissuun hänen kanssaan, mitä sairauteeni tuli, luottavaisin mielin. Nuo kaksi viikkoa olivat aivan mahtavat ja tulen muistamaan ne aina. Matka syvensi suhdettamme todella eikä riitelystä ollut tietoakaan. Hänen seurassaan saatoin olla vapautuneempi ja hänen vuokseen halusin ottaa haasteita vastaan, mitä syömisiinkin tuli. Halusin näyttää hänelle, kuinka haluan yrittää minun ja hänen vuokseen.

Meillä molemmilla oli edessä uuden asunnon hankkiminen, joten puhuimme jo suhteemme alkuajoista lähtien yhteenmuuttamisesta. Aluksi kyse oli lähinnä vitsailusta, mutta matkalta tultuamme päätimme tosissamme ryhtyä etsimään meille yhteistä kotia. Ja kun kesäkuu koitti, muutimme saman katon alle. Teimme kodista meille mieluisan, meille täydellisen. Reissumme jälkeen aloitin myös minä vihdoin työt, joten arki yhdessä pääsi viimein alkamaan. Teimme molemmat kolmivuorotyötä, jonka vuoksi yhteinen aika oli kortilla. Sairauteni oli luonnollisesti arjessamme koko ajan läsnä ja Jarno oli hyvin tietoinen, miten hänen tulee minua ruokailuissa tukea. Teimme usein yhdessä ruokaa ja hän pyrki ajoittamaan omatkin ruokailunsa minun ruokailujeni mukaan.


Kova ja raskas fyysinen työ kuitenkin vaati veronsa ja painoni alkoi jälleen vähitellen putomaan. En raaskinut olla rehellinen Jarnolle painoni suhteen vaan usein polikäyntien jälkeen kaunistelin hänelle hieman totuutta. Mutta häntä en pystynyt huijaamaan. Hän tunsi oireiluni jo niin hyvin, että tiesi asioiden olevan huonosti, mikäli tulin kotiin polikäynneiltä iloisin mielin. Tämä tarkoitti sitä, että sairaus oli saanut minusta vähä vähältä taas tiukempaa otetta ja painoni oli joka kerta laskenut. Hän tunsi suurta avuttomuutta vieressäni, mutta yritti tukea minua kaikin keinoin ja yritti huolehtia ruokailuistani, minkä pystyi. Hän kysyi aina, mitä tulisin ottamaan töihin evääksi ja olinko varmasti syönyt. Minusta ei ollut kertomaan hänelle totuutta. Koska näimme joka päivä, hän jotenkin sokeutui, mitä painoni laskuun tuli. Hän ei enää nähnyt minua realistisesti, vaikka tavallaan tiesikin minun kuihtuvan jatkuvasti. Kun viimein fyysinen kuntoni romahti niin, että hän joutui kantamaan minut sairaalan ensiapuun, olimme jälleen siinä pisteessä, josta vuosi sitten olimme lähteneet: erossa toisistamme minun ollessani sairaalassa.

Koko sairaalassaoloaikani Jarno on jaksanut tukea ja yrittänyt ymmärtää. Hän on ollut pettynyt minuun ja pettynyt itseensä. Hän on pettynyt minuun, kun en lukuisista lupauksista huolimatta ole huolehtinut itsestäni, niin että olisin saanut elää normaalia arkea hänen rinnallaan kotona. Hän on ollut pettynyt itseensä, kun ei ole mielestään voinut minua pelastaa. Olemme käyneet lukuisia kertoja läpi, että kun sairaus on saanut minusta taas otteen, ei hän olisi voinut tehdä mitään. Hän on tehnyt kaiken mahdollisen ja paljon enemmänkin. Hän on ollut tukenani, huolehtinut ja jaksanut ymmärtää. Ja mikä tärkeintä, hän on jaksanut odottaa minua.

Luonnollisesti olen kokenut lukuisia epävarmuuden hetkiä, mitä suhteeseemme tulee. Ainainen pelko siitä, milloin hän kyllästyy odottamaan, elämään yksin kotonamme ja tukemaan minua, on alati läsnä. Olen usein tuonut epävarmuuteni esiin ja saanut hänet vakuuttelemaan minulle, että kyllä hän odottaa, eikä ole lähdössä minnekään. Meillä on unelmia, paljon yhteisiä unelmia, joiden vuoksi olen jaksanut nytkin taistella taas läpi tämänkin sairaalajakson. Jarno on syy, miksi jaksan jokaisen päivän täällä osastolla, enkä jätä mitään syömättä, vaikka kuinka tekisi pahaa ja ahdistaisi. Kun minulla on vaikeaa ja ahdistaa, ajattelen häntä ja yhteistä tulevaisuutta, jonka voimme saada, kunhan vaan pääsen kotiin ja pystyn huolehtimaan siitä, etten enää ikinä päästä itseäni huonoon kuntoon. Lupaan hänelle sen joka päivä ja tällä kertaa aion todella pitää lupaukseni. En halua, että hän joutuu enää ikinä olemaan huolissaan minusta tai pelkäämään puolestani. Hän on nähnyt minut kauheimmillani, mutta silti hän on jaksanut pysyä rinnallani.

Mutta tiedättekö mitä? Minusta on aivan ihana ajatella, että hän ihastui minuun  silloin kun olin terve, normaalipainoinen, oma itseni. Hän ei kiinnostunut minusta, kun olin pelkkää luuta ja nahkaa, vaan silloin kun olin täysin normaalipainoinen. Tämä ajatus helpottaa minua suunnattomasti, mitä oman kehon hyväksymiseen tulee. Tiedän, että mitä lähemmäksi painoni normaalia tulee, sitä enemmän hän ulkonäöstäni pitää. Hän tuo ihanasti sen esiin, kuinka onnellinen siitä muutoksesta on, mitä painonnousu minussa on tuonut mukanaan. Ja jotenkin minun on paljon helpompi olla sinut itseni ja muuttuvan kehoni kanssa kun tiedän, kuinka joku vilpittömästi on näkemäänsä tyytyväinen. Ja haluan, ettei hän joudu enää koskaan tekemisiin sen itkuherkän ja räjähdysalttiin Lauran kanssa, vaan saa takaisin sen hymyileväisen tytön, johon neljä vuotta sitten ensikerran tutustui. Kun tiedän, että hän rakastaa minua, on myös minun helpompi rakastaa itseäni. Olen usein kyseenalaistanut sen, miten hän pystyy rakastamaan minua, kun en itsekään siihen ole kyennyt, mutta aivan turhaan. Hän ei ole kyseenalaistanut sitä kertaakaan. Ja hyvin selväksi on tullut se, että sormusta ei alipainoisen tytön sormeen sujauteta, joten nyt vaan lopputsemppi päälle ;)

<3:Laura


P.s. Minkälaisia kokemuksia teillä on sairauden vaikutuksesta omiin seurustelusuhteisiinne? Olisi mukava kuulla myös teidän kokemuksistanne :)