Yllättävä reaktio

Tänään aamulla suustani pääsi sana, jota siinä yhteydessä ei olla vielä kertaakaan kuultu: hyvä. Mihin tämä sana sitten liittyikään oli tietenkin aamuinen punnitus. Jännitin punnitusta tuttuun tapaani, mutta nyt minulla ei todellakaan ollut mitään tietoa, mitä lukema voisi olla, sillä olin ollut juuri lähes kolme päivää lomilla. Lukema olisi voinut näyttää reippaasti miinuksen puolista tai samaa kuin maanantai-aamuna, mutta nousseen sen en olisi uskonut. En olisi halunnut painon nousseen reippaasti, sillä kotona ruokailut eivät menneet aivan täysin suunnitellusti. Tämä olisi pelästyttänyt minut täysin, enkä olisi enää uskaltanut syödä osastolla syötäviä valtavia määriä. Samalla kuitenkin pelkäsin sen laskeneen syystä, ettei ruokailut menneet täysin suunnitellusti ja siksi, että kulutus kotona on aina suurempaa kuin osastolla. Mutta yllättäen vaa´an lukema näyttikin plussaa 200 grammaa. Suustani pääsi ihan spontaanisti ja yllättäen sana hyvä. Hätkähdin omaa reaktiotani täysin, sillä vielä kertaakaan en ole saanut ääneen sanottua sitä, että olisin ollut tyytyväinen painoni nousuun. Enkä varsinkaan olisi odottanut uskaltavani lausua noita sanoja vilpittömästi sen jälkeen, kun olen ollut itse vastuussa syömisistäni ja anorektinen puoli voi osoittaa kaikki syyttävät sormensa vain minuun.

Tästä kaikesta huolimatta olin onnellinen. Olin niin onnellinen ajatuksesta, että saisin ilmoittaa aamulla poikaystävälleni painoni nousseen. Tiesin kuinka onnellinen hän tulisi olemaan asiasta. Vaikka nousu olikin minimaalinen, merkitsi se valtavasti. Se merkitsi sitä, että olin suoriutunut kotijaksostani kunnialla ilman, että paino oli laskenut lainkaan, vaan päinvastoin se oli hieman jopa noussut. Syyllisyyden tunteiden sijaan halusin ottaa tämän ainoastaan positiivisena asiana vastaan. En halunnut alkaa syyllistää itseäni lainkaan, vaan olla tyytyväinen itseeni. Olin aidosti tyytyväinen, että olin selvinnyt selvästikin kotiruokailuista ainakin kohtuullisesti tai jopa hyvin. Helsingissä reilu vuosi sitten olin samassa tilanteessa, mutta silloin painoni tippui jokaisella kotilomalla. Nyt olin ensimmäisellä pitemmällä kotilomalla ja heti onnistuin siinä painon kannalta katsottuna!

Vaikka paino ei tietenkään ole kaiken hyvän ja onnistumisen ainoa mittari, olen silti tyytyväinen itseeni. Ennen minä olisin pelästynyt tätä, että miten voin syödä normaalisti kotona tulevaisuudessa, kun nytkin minulla oli välillä nälkä, jotain jäi syömättä ja silti paino nousi. Nyt en jaksa murehtia sitä, vaan olla ainoastaan tyytyväinen onnistumiseeni.  Vaikka loma oli raskas sekä fyysisesti että psyykkisesti, jotain olen kuitenkin tuolloin tehnyt oikein ja paremmin aikaisempaan nähden. Tämä lisäsi luottamusta tulevaisuutta kohtaan valtavasti. Enää kotona pärjääminen ei oikeastikaan ole pelkkää kuvitelmaa, positiivista ajattelua, itselleen ja muille uskottelua tai sanahelinää, vaan voisin oikeasti tulevaisuudessa pärjätä kotona. Vielä kun saan himpun verran rohkeutta syödä enemmän nälkäni mukaisesti ja ottaa lisää kiellettyjä ruokia sallittujen listalleni, olen ottanut taas valtavan harppauksen eteenpäin. Kun olen nyt taas tiiviimmän jakson osastolla ja paino nousee varmasti, alan uskaltaa ottaa taas pitempiä lomia itselleni, pidentäen niitä vähitellen. Mielessäni ei ole nyt lainkaan kriiseily painonnousun vaikutuksesta vartalooni tai muutkaan anoreksian lietsomat ajatukset, vaan ainoastaan toivo terveestä tulevaisuudesta. Olen onnellinen ajatuksesta:)

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua! :)

<3:Laura