Oma, rakas vartalo

Kehonkuvani on päivä päivältä yhä realistisempi, tajuan sen nyt. Olen nähnyt itseni normaalipainoisena oli painoni alimmillaan tai sitten ihan normaalissa. Nyt kun paino on oikeasti lähes normaalipainon alarajoilla ja tunnen oloni täysin normaalipainoiseksi, on se merkki jo paljon realistisemmasta kehonkuvasta. Enää en viitsi peilailla itseäni ja hakea muistuttelua siitä, että näytänhän laihalta. Enää en edes viitsi mittailla sormillani yltävätkö sormeni olkavarteni ympäri, koska ne eivät todellakaan enää sitä tee. Pyrin tietoisesti välttämään sitä sairaan puolen esiin tuomista, vaan mielummin yritän olla ajattelematta ulkoista olemustani näin päivittäin osastolla tai sitten pyrin suhtautumaan siihen neutraalisti. Olen todennut, että paras tapa suhtautua omaan muuttuvaan kehoon, on olla nostamatta siitä sen kummempaa numeroa omassa päässään. Olen saanut vihdoin hieman lisää liikuntaa viikko-ohjelmaani, joten voin vaan odottaa, että muutosta vartaloni muodoissa tapahtuu vain ja ainoastaan parempaan päin.

Kotona pyrin hakemaan kehoni muutosten hyväksymistä kauniiden ja istuvien vaatteiden kautta. Yritän ottaa kaiken ilon irti siitä, että vaatteet oikeasti istuvat taas ja olen saanut yhtäkkiä muutaman hyllyllisen housuja jälleen käyttööni. Toissa viikonloppuna Lahden shoppailureissulla kohtasin sovituskoppipelkoni pitkästä aikaa ja uskaltauduin sovittamaan vaatteita lukuisilla peileillä varustetussa sovituskopissa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja tarkastelin vartaloani eri kulmista, vaikka aluksi se pahalta tuntuikin. Tovin tarkastelun jälkeen totesin kuitenkin, että samalta se näyttää kuin ennenkin. Sairaimmillani en vain nähnyt realistisesti peilistä tuijattovaa luurankomaista hahmoa, vaan näin ne samat viat ja puutteet vartalossani kuin terveenä ollessani. Nyt näin jälleen vartaloni realistisemmin, en ehkä täysin totuudenmukaisesti vieläkään, mutta realistisemmin.

Ja viime viikonlopun farkkukokemus oli paljon parempi, kuin mitä osasin ennalta kuvitellakaan. Kuten sunnuntaina kirjoitin, minusta ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin ajattelin, että minusta tavallaan pitäisi tuntua. Sen sijaan peilailin rohkeasti itseäni ja totesin, että omaan jälleen kunnon naisellisen takapuolen. Ja vaikka vielä vähän lisääkin tulee alavartalooni painoa kertymään, ei maailma siihenkään kaadu. Poikaystäväni mukaan ainakin sivuprofiilista katsottuna takamukseni on vieläkin hieman liian lattana. Eli varaa on vielä muutamalle lisäkilolle farkuissanikin:) Se sijaan, että surisin sairaalloisen laihan näköisen kehoni "menettämistä", aion ottaa kaiken ilon irti naisellisemmasta kropastani ja siitä tunteesta, että olen taas yksi muiden joukossa. Olen kuin kuka tahansa toinen nuori nainen. Meitä naisia on vartalon malleiltamme joka lähtöön, mutta kaikki ovat aivan yhtä hyviä. Enää en hae sitä mielihyvää, että erottuisin laihuudellani muiden joukosta, vaan nautin siitä, että näytän terveen ihmisen silmissä oikeasti paremmalta - paljon paremmalta. Ja vielä mitä vaatteisiin tulee, niillä saa ihmeitä aikaan ja pystyy helposti korostamaan omia parhaita puoliaan ja vaikka sitten hieman häivyttämään niitä kohtia, joihin ei ole täysin tyytyväinen - niitä kun tulee olemaan aina ja kaikilla.

Minulla tulee olemaan vartalossani aina ne paikat, joiden kanssa en ole täysin sinut. Vartaloni ei ole täydellinen, eikä se sitä tule koskaan olemaankaaan. Mutta olen vihdoinkin ymmärtänyt sen, että haluan hyväksyä vartaloni vikoineen kaikkineen mieluummin, kuin tuohota sitä pala palalta havitellen anorektisessa mielessä täydellistä vartaloa, joka on oikeasti kaikkea muuta kuin täydellinen. Sen lisäksi, että se näyttää sairaalta, se on sairas. Aliravittu keho ei toimi normaalisti, eikä voi hyvin. Kimmokkeena tälle pohdinnalle toimi niinkin yllättävä asia, kuin eräästä Anna-lehdestä talteen ottamani haastattelu Aira Samulinista. Selailin erään viikon Anna-lehteä puolihuolimattomasti ja silmiini osui tekstistä esiin nostettu lausahdus: "Nuorena näin kropassani kaikenlaisia vikoja. Nyt rakastan sitä, että se on terve ja toimiva".  Tämä lausahdus pysäytti. Näin sanoo 85-vuotias, joka iästään huolimatta on mitä parhaimmassa kunnossa ja voinnissa. Entäpä minä sitten: 24-vuotias, joka löytää kropastaan kyllä kaikenlaisia vikoja, mutta ei voi sanoa kroppansa olevan täysin terve ja toimiva. Vielä hetki sitten se oli kaikkea muuta kuin terve ja toimiva.

Nyt viimeistään tuon herättelevän lausahduksen jälkeen on siis ajattelun muutoksen aika. Se, että painoni nousee ja muokkaa kehoani minulle epämieluisaan suuntaan, tuo ehkä enemmän niitä vikoja esiin, joita itsessäni näen. Mutta mikä tärkeintä, se tuo mukanaan myös fyysisesti terveen kehon. Jos ummistaisin edes hetkeksi silmäni siltä vaa`an lukeman tuijottamiselta ja kehon muotojen ja muhkuroiden tuijottamiselta, voisin viimein havahtua siihen, kuinka oikeasti hoivaan kehoani nyt tällä kaikella. Kaikki ruoka jonka syön, on kuin balsamia haavoilleni, lääkettä keholleni. Ja samalla, kun ummistan silmäni vaa`an lukemilta, aion avata ne realistisesti ja terveesti kehoni ulkonäölle ja voinnille. Ei se normaalipainoisena olekaan yhtään sen hullumpi, vaan toimiva ja terve, eli juuri hyvä!

<3:Laura