Ihana fyysinen hyvinvointi

Olen kovasti keskittynyt paranemisprosessissani painoon ja sen mukanaan tuomiin kehon muutoksiin. Olen käyttänyt kaiken aikani surrakseni niitä muuttuvia muotoja, joita minun on niin kovin vaikea hyväksyä. Tämän sijaan voisin käyttää aikani siihen, että miettisin, mitä hyvää painonnousu oikeasti on tuonut mukanaan näin fyysiseltä kannalta katsottuna. Yksi selvimmistä merkeistä on ainaisen palelun loppuminen. Painon ollessa alimmillaan ja ravitsemustilan ollessa hyvin heikko, paleltaa anorektikkoa jatkuvasti. Hyvä ystäväni kuvasi sitä minusta hyvinkin osuvasti käyttämällä siitä sanaa "sydänkylmä". Sellaista kylmyyttä ei voi kukaan osata kuvitellakaan, mikäli itse ei sitä ole kokenut. Kun normaalisti ihmiselle tulee ulkona kylmä, hän toipuu siitä tunteesta melko pian sisälle tultuaan. Mutta anorektikolla on niin valtava sisäinen kylmyys, että sitä ei poista edes lukuisat ympärille käärityt huovat tai kuuma, höyryävä teekuppi käsissä. Tämä kylmyys on ja pysyy. Ja se pahenee entisestään, kun alkaa nälkä vähitellen hiipiä lähemmäksi. Tai noh - sairaimmillaan se nälkä oli jatkuvasti läsnä. Muistan sairaimmilla ollessani kuinka oikein pelkäsin kotoa poistumista kylmyyden pelossa. Palelin joka paikassa, vaikka vaatekerroksia olisi ollut lukuisia päällä. Pahimmassa vaiheessa jouduin nukkumaankin hanskat kädessä ja pipo päässä. Sosiaaliset tilanteet olivat kaikkein kauheimpia, kun toivoin vaan pääseväni kotiin lämmittelemään. Mutta nyt on kaikki toisin. Ne kilot, jotko olen kovan työn tuloksena itselleni onnistunut hankkimaan, ovat poistaneet tämän ikuisen sydänkylmän minulta. Pystyn jällee kulkemaan sisätiloissa t-pidassa ja välillä minulle tulee jopa kuuma!

Mutta mitäs muuta fyysisen tilan korjaantuminen on tuonut tullessaan? Yksi selvä fakta aliravitsemustilan parantumisesta ovat normalisoituneet veriarvot. Minulla on ollut veriarvoissa heittoa jos jonkinmoista, mutta vihdoin ne kaikki näyttävät olevan viitearvojen sisällä. Olen onnellinen tästä, erityisesti siitä syystä, etten halua antaa anorektiselle puolelleni enää sitä iloa, että fyysinen kuntoni olisi heikoilla. Myös sydänfilmini on jo normaalistumaan päin. Hieman bradykardinen pulssini yhä on ja pientä rytmihäiriön poikasta oli sydänfilmissäni havaittavissa, mutta periaatteessa kaikki on lääkärin mukaan kunnossa.

Entäpä sitten yleinen jaksaminen? Vaikka liikunta jääkin minulla vähäiseksi osastolla, käyn kuitenkin reipastahtisen kävelylenkin kerran päivässä, mikä pitää edes hieman peruskuntoani yllä. Enää minulla ei ole sellaista tunnetta, että minun täytyy väkisin raahata kehoani mukanani, vaikka jalat olisivat väsyneet ja kroppa aivan poikki. Ei, nyt minä olen saanut aivan uudenlaista voimaa, ja huomaan kuinka kuntoni on selvästi kohentunut. Toivoisinkin, että vosin pikkuhiljaa aloitella jo yhdessä fysioterapeutin kanssa kevyttä lihaskuntojumppaa. Tässä ajatuksessa ei ole taustalla mitään anorektista. En halua polttaa sillä kaloreita, vaan vahvistaa kehoani ja pitää siitä hyvää huolta. Uskon tällaisella olevan vaikutusta myös oman muuttuvan kehon hyväksymisessä. Lääkäri tosin suhtautuu tähän vielä hyvin nihkeästi, mutta ehkäpä pian saan hänet suostuteltua antamaan luvan kevyeen, fysioterapeutin valvonnassa tehtyyn lihaskuntoharjoitteluun. Helsingissä ollessani sain aloittaa kevyen lihaskuntoharjoittelun painoindeksin ollessa 16,5. Lähestyn hyvää vauhtia sitä rajaa, joten toivon saavani vastaavan luvan myös täällä. Se toisi minulle vähitellen voimia takaisin ja saisin sen hyvänolontunteen, joka lihaskuntoharjoittelusta seuraa. Lisäksi saisin vahvistusta ylävartaloni lihaksiin, mikä tulee erittäin tarpeeseen pahojen niska-hartia - seudun kiputilojen vuoksi. Mutta tällä erää joudun tyytymään kehoni huoltamiseen ainoastaan venyttelyn avulla.

Yksi huomattavimmista muutoksista, mitä olen fyysisessä voinnissani osastojakson aikana huomannut, on nälkätuntemukseni. Kun tulin osastolle, oli nälkäni loppumaton. Minusta tuntui ettei mikään määrä ruokaa saa minua kylläiseksi. Kehoni oikein huusi ravintoa sisälleen. Ja siitä kaikesta syömisestä huolimatta painoni ei tahtonut nousta. Mutta nyt jokin on muuttunut. Elimistöni on ilmeisesti saanut tyydytettyä pahimmat puutoksensa, saanut "korjaustyöt" hyvään vauhtiin, ja alkaa siten olla vähitellen tasapainoisempi. Enää minulla ei ehdi tulla valtaisaa nälkää ruokailujen välillä, enkä ole joutunut kokemaan niitä kaikkia fyysisiä oireita, joita nälkä mukanaan toi, kuten valtavaa palelua. Aiemmin palelu yltyi nälän tullessa aivan valtaisaksi, mikä näkyi ihan sinertävinä sormina. Psyykkeeni on myös tämän vuoksi paljon tasapainoisempi, eikä mieleni mene sekaisin nälkätuntemuksesta ajautumalla valtavaan ahdistukseen. Nyt minunkin nälkäni alkaa olla samaa tasoa, kuin normaalipainoisilla ihmisillä: vatsa kurnii, mutta oloni ei muutu hetkessä heikoksi ja huonovointiseksi.


Yksi vakavista alipainon aiheuttamista haitoista keholleni on osteopenia eli osteoporoosin esiaste. Minulle tehtiin luuntiheydenmittaus vajaa puolitoistavuotta sitten, jolloin selvää luuntieheyden heikentymistä oli havaittavissa. Tämä on seurausta siitä, että jo lyhyen nälkiintymisjakson jälkeen ihmisellä on liian niukasti ihonalaisrasvaa, jolloin rasvakudoksessa ei pääse muodostumaan estrogeenia, luuston haurastumiselta suojaavaa hormonia. Luuston haurastuminen on vaurio, josta voi harvoin parantua kokonaan , mutta huomattavasti paremmaksi tilanne voi kyllä muuttua. Ihmisen luustossa kalsium nimittäin vaihtuu kymmenen vuoden välein, mikä tarkoittaa, että kymmenen vuoden välein meillä on "uusi luusto", koska vanha kalsium korvautuu kaiken aikaa uudella. Mikään ei siis onneksi ole vielä liian myöhäistä! Nyt kun vaan saan painoni normaaliin, pääsee taas luustonikin vähitellen parantelemaan vaurioitaan. Pitää vaan jatkossa pitää huolta siitä, että saan tarpeeksi kalkkia, ja että voin jatkossa harrastaa luustoa vahvistavaa liikuntaa normaaliin tapaan.

Hormonitoiminnan palaaminen on luonnollisesti yksi merkki fyysisestä parantumisesta. Minulla se ei valitettavasti vielä ole palautunut normaaliksi, mutta joitain muutoksia olen jo itsessänikin huomannut. Niinkin mukavan asian kuin hiusten rasvoittuminen :D Aiemmin oli kuin pikku-tyttö, jolla edes hiukset eivät rasvoittuneet, mutta olen saanut senkin ilon itselleni takaisin :D Muun hormonitoiminnan palaamiseen, kuten estrogeenin muodostukseen, tarvitsen vielä lisää painoa.

Paljon on siis muuttunut lyhyessä ajassa. Ja vaikka kuinka koville painonnousun hyväksyminen ottaisikin, sitä ei ole kieltäminen ettenkö voisi oikeasti paljon paljon paremmin fyysisesti kuin pitkiin aikoihin. Nyt täytyy vaan pitää tästä olotilasta kiinni kynsin ja hampain. Voin hyvin ja olen vihdoinkin vahvoilla. Miksi tahtoisin palata siihen ainaiseen paleluun, heikotukseen ja näläntunteeseen? Ja tämän lisäksi tuhoaisin vielä kehoani sisältä päin, mitä en varsinaisesti fyysisesti tunne tai ulospäin näe. Eihän siinä ole mitään järkeä! Pidetään siis kaikki jatkossa kehoistamme huolta, joohan?

Laura

P.s. Tiedot osteoporoosista on kirjasta Lupa syödä.