Sairaus muuttaa muotoaan

Olen käynyt teksteissäni hetki hetkeltä läpi sitä, mistä sairauteni alkoi ja miten sairauteni on osaltani edennyt. Jatkan nyt siitä, mihin tekstissäni Pakonomaisuutta havaittavissa jäin.

"Elettiin siis maaliskuun 2010 loppupuolta, kun pääsin vihdoin aloittamaan työharjoitteluni Päijät-Hämeen keskussairaalan kirurgian poliklinikalla. Tulossa oli pitkä jakso, 11 viikkoa, sillä Ruotsissa suorittamani harjoittelu jäi niin kesken. Sillä edellinen osastohoito ei painoni kannalta ollut tuottanut toivottua tulosta, oli onni, että työ harjoittelupaikassa ei ollut fyysistä. Harjoittelu oli mielenkiintoinen, monipuolinen ja nautin siitä oikeasti. Minulla oli mahtava ohjaaja, jolle kerroin sairaudestani, sillä minun piti päästä viikolla käymään sairaalakäynneillä itse Riihimäellä. Hän oli todella ymmärtäväinen ja valtava taakka putosi harteiltani.

Suoritin harjoittelua tunnollisesta ja olin iloinen - etenin vihdoinkin opinnoissani. Anoreksian kuristava ote ei kuitenkaan hellittänyt minusta lainkaan. Vaikka kuinka luottavaisin mielin osastolta joka kerta olen lähtenyt, lähtee sairauden pyörät aina vähitellen pyörimään uudelleen. Sairaalassa opittu sallivuus häipyy pikkuhiljaa ja ruoka ruoalta kiellettyjen lista kasvaa. Näin kävi nytkin. Valitettavasti mukaan tuli myös yksi uusi vakava oire, oksentelu. Se ei alkanut ahmimisesta, sellaista minulla ei koskaan ollut, mutta yhtenä päivänä vain päätin kokeilla helpottaa syömisen jälkeistä ahdistusta oksentamalla. Oksentaminen oli fyysisesti aivan kamalan tuntuista, eikä se helppoakaan ollut. Paha olo kasvoi myös psyykkisesti oksentelun alettua, sillä tällöin tämä oli mielessä jokaisen ruokailun aikana. Oikein kauhulla odotin sitä hetkeä, että ruokailu loppuu ja minun pitää mennä oksentamaan. Ahmimista minulla tähän ei liittynyt, vaan syyksi riitti vaikka vain yhden omenan syöminen, jota pidin ylimääräisenä.

Pahentuneesta oireilusta huolimatta pystyin suorittamaan harjoitteluni loppuun ja ehdin jopa aloittaa kesätyöt Lahden kaupungisairaalassa. Hoidin työni mielestäni hyvin, mutta stressi työstä nousi aivan valtavaksi ja sai oireiluni pahenemaan. Elämäni oli pelkkää työtä ja anoreksiaa. Työ oli ensimmäinen työni sairaanhoitajan sijaisena, ja vastuun kasvaminen sai minut stressaamaan työtäni valtavasti. Tämä ajoi minut siihen, että heti töistä päästyäni, otin koulukirjat esiin ja kertasin jo oppimaani. Opiskelin lääkkeiden nimiä, niiden rinnakkaisvalmisteita, ihmisen fysiologiaa ja anatomiaa sekä sisätauteja. Asuntoni seinät täyttyivät muistilapuista ja tiivistelmistä, joita oppimastani tein. Tasapainottelin työn ja ruokailun aiheuttaman ahdistuksen välissä. Ahdistus purkautui pahenevalla syömisoireilulla ja sairaalloisella työhön panostamisella. Oksentelun vuoksi kehoni oli todella heikossa kunnossa ja sinnittelin työpäivät jälleen läpi pelkällä tahdon voimalla. Ensimmäinen merkki romahtamisesta tuli, kun äidilleni selvisi, että olin alkanut oksentelemaan. Äitini järkytys oli valtaisa. Itkimme ja huusimme paniikissa molemmet. Itkin etten jaksa enää, vaan tarvitsisin apua. Samalla kuitenkin sanoin, etten ikinä voisi lopettaa töitäni. 

Painoni oli laskenut jälleen pohjalukemiin, eikä hoitava taho voinut tätä punnitusten vuoksi olla huomaamatta. Itse vakuuttelin voivani ja jaksavani hyvin, edellisviikkoisesta henkisestä romahtamisesta huolimatta. En tiedä yritinkö vakuuttaa enemmän itseäni vaiko hoitajaani. Hoitajani oli kuitenkin tiukkana ja vaati minua jäämään sairauslomalle. Hän on joka kerta saanut minut näkemään realistisesti oman tilanteeni ja niin kävi nytkin. Soitin siinä samassa työpaikkani osastonhoitajalle ja kerroin rehellisesti tilanteestani. Hän oli ihanan ymmärtäväinen.  Olin järkyttynyt ja pettynyt, mutta samalla oloni oli helpottunut ja ymmärsin, että kroppani olisi voinut pettää hetkenä minä hyvänsä. Samalla käynnillä hoitajani sopi jälleen Hämeenlinnan osaston kanssa, että minulla olisi osastolla paikka. Edessäni oli siis kolmas osastojakso samaisella osastolla. Jälleen pettymyksiä pettymysten perään; koin itseni epäonnistuneeksi.

Sairaalaan joutuessani oksentelun ehkäisemiseen tartuttiin tiukasti. Oksentelu oli aiheuttanut jo tuhojaan kehossani aiheuttamalla sydämen rytmihäiriöitä. Myönsin hoitajille heti osastolle tullessani oksentelun olevan ongelma minulle, ja siten uusi piirre sairaudessani. Tämän vuoksi päätettiin yhdessä, minä siihen ahdistuksen kera suostuen, että olisin jokaisen ruokailun jälkeen yleisissä tiloissa puoli tuntia, jotten pääsisi vaan oksentamaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua yrittämästä oksentaa puolituntisen jälkeen. Muistan sen epätoivon, ahdistuksen ja pahanolon tunteen. Halusin huutaa, että estäkää minua, en jaksa tätä enää. Painoni jatkoikin aluksi putoamista osastolla ja lopulta hoitohenkilökunta päätyi siihen ratkaisuun, että minun pitäisi viettää jokaisen ruokailun jälkeen tunti kameralla varustetussa eristyshuoneessa. Makasin siellä siis joka päivä yhteensä viisi tuntia kivikovalla patjalla. Edes kirjaa en sinne saanut ottaa. Paniikissa yritin jumpata huoneessa aluksi, kun en tiennyt kameran olemassaolosta. Tämä tietenkin havaittiin heti ja siihen puututtiin. Ruokailujen jälkeinen valvonta jatkui pitkään, mutta lopulta se tuotti myös tuolosta. Vähitellen huomasin, että tunne oksentamisen tarpeesta on vähäisempi. Myös lomista aloin selvitä ilman oksentelua. Se oli psyykkisesti aivan valtava helpotus, sillä oksentelun aiheuttava stressi oli aivan mieletön.

Kun koin päässeeni oksentelusta eroon olin jälleen valmis kotiutumaan. Painoani oli saatu hieman korjattua ja halu palata tavalliseen elämään oli kova. Tuolloin elettiin myös aikaa, jolloin olin ottamassa itselleni pientä omaa psykiatriani, perhoskoiran pentua Juliusta. Halusin kotiutumisen tapahtuvan samana päivänä, kun hakisimme Juliuksen kotiin. Olin ollut tuolloin osastolla noin kaksi kuukautta. Minua kun ei enää voitu määrätä pakkohoitoon, olin vapaa lähtemään, vaikka lääkäri ei lainkaan puoltanut asiaa. Olin jälleen liian ahdistunut osastolla olemiseen, koti-ikävä oli kova ja tieto Juliuksen saamisesta puhuivat kotiin lähdön puolesta. Halusin myös vihdoin saada opinnot viimeisteltyä, sillä valmistumiseni oli enää kolmen viikon harjoittelun päässä. Kotiuduin ja olin kolme viikkoa sairauslomalla, kunnes lähdin takaisin Lahteen suorittamaan viimeisen harjoitteluni. 

                                         

Harjoittelun sinnittelin ja lopulta valmistuin, mutta töihin lääkäri ei minua valmistumiseni jälkeen päästänyt enää. Eräällä polikäynnilläni sain suoran käskytyksen mennä heti osastolle, tällä kertaa Riihimäelle. Hoitajani päätti, että nyt on todella tehtävä asialle jotain, sillä sairaala-koti -kierre oli jatkunut aivan liian pitkään. Hän päätti, että tarvitsen erikoistuneempaa hoitoa, ja että Hyksin syömishäiriöyksikkö olisi tähän oikea paikka. Asiat tapahtuivatkin hyvin nopeasti. Heti seuraavana päivänä menin Riihimäen osastolle odottelemaan paikkaa Helsinkiin. Maksusitoomuksen sain helposti ja ei mennyt kuin reilu viikko, kun Helsingistä soitettiin, että paikka olisi vapautunut. Olin niin helpottunut! Riihimäen osastolla olo kun oli ollut kaikkea muuta kuin anorektikolle sopivaa. Syömisiäni ei juurikaan vahdittu ja sain puhuttua itseni helposti ruokailutilanteista pois. Kaipasin niin apua, joten laskin jo lopussa melkeimpä minuutteja Helsinkiin pääsyyn. Josko vihdoinkin olisi minun aikani päästä irti tästä helvetillisestä sairaudesta?"

Laura

P.s. Tässä siis linkit postauksiin, joissa olen edennyt sairaushistoriaani askel askeleelta. Niin pienestä se alkoi, niin isoksi se kasvoi ; Se oli menoa sitten - anoreksia tuli ja vei ; Apua etsimässä ; Takaisin ahdinkoni lähteille ; Alku pitkälle sairaalakierteelle ; Voi sitä onnen päivää ; Epätoivoinen yritys ; Pakonomaisuutta havaittavissa