Näkymätön

Syitä anoreksiaan sairastumiseen voi olla lukuisia. Joillakin ne ovat selvästi määriteltävissä, kun toisilla ne jäävät ikuisesti selvittämättä. Usein anoreksiaan sairastuminen on kuitenkin vyyhti, joka on vähitellen keriytynyt elämän varrella tapahtuneista asioista ja kokemuksista. Oli syy mikä tahansa, ajautuu anoreksian uhriksi joutunut kuihtumaan vähitellen olemattomiin.

Laihuus, joka muiden silmissä saattaa olla suorastaan rumaa ja etovan näköistä, on luonut anorektiokon itsensä ympärille turvaverkon. Jotkut ovat kuvanneet painon putoamisen aiheuttamaa sairaalloista laihuutta turvana ymäpätöivältä maailma. Anoreksiaa sairastava saattaa kokea, että haluaa laihtua näkymättömiin, olla kuin piilossa ympäröivältä maailmalta. En voi olla ajattelematta varmasti lähes kaikille tuttua tarinaa Muumeista, jossa Ninni-tyttö muuttuu näkymättömäksi tätinsä ilkeyksien vuoksi. Jokaisella anoreksiaan sairstuneella on jokin syy, miksi on aikoinaan lähtenyt säätelemään syömisiään ja vähitellen kuihtunut olemattomiin. Toinen on ajautunut tietoisesti laihduttamaan saatuaan kommentteja painostaan, kun taas toinen ajautuu anoreksian uhriksi huonon itsetuntonsa takia. Oli syy mikä tahansa, löytyy sairauden takaa loukkauksia, ivaa ja itsetuntoa nakertaneita sanoja, jotka ovat syöpyneet sairastuneen mieliin. Onko siis mahdollista, että anoreksiaan sairastunut muuttuu Ninnin lailla näkymättömäksi ja luo sillä tavoin näkymättömän turvaverkon mielensä ympärille?

Anorektikolle muille näkymättömänä oleminen ei tarkoita pelkästään laihaa, kuihtunutta vartaloa, vaan myös mielen sisäistä näkymättömyyttä. Anorektinen maailma on kuin pakotie kaikesta elämässä vastaan tulevasta kurjuudesta. Se vetää sairastuneen niin sisälleen, että kaikki muu elämä ympärillä katoaa. Anoreksia tuo sairasta lohtua, mielihyvää ja helpotusta. Se vie uhrinsa mukanaan ja eristää muusta maailmasta. Se ikään kuin suojaa valheellisesti kaikelta pahalta, mitä ympäröivä maailma yrittää syöttää uhrilleen. Tällaiset tunteet ovatkin yksi syy siihen, että sairastunut vetäytyy täysin erilleen muusta maailmasta ja vetäytyy kuoreensa. Sairaus on koko elämä. Sairaimmillaan ollessaan anoreksian uhri ei halua herättää huomiota - hän haluaa olla näkymätön.

Arvostelulle ja muiden ihmisten kommenteille herkkä ihminen on hyvin altis sairastumaan anoreksiaan. Itse imen kuin sieni itseeni kaikki hiemankin negatiivissävytteiset kommentit ja pyörittelen niitä vielä vuosia tapahtuneen jälkeen mielessäni. Otan kaiken niin syvästi itseeni, että saan oikein väkisin väännettyä asian kuin asian itseäni vastaan. Olen huono, surkea, epäonnistunut. En kelpaa sellaisena kuin olen. Heikon hetken tullen oikein kaivelen muististani ne menneinä aikoina saadut loukkaukset. En anna itselleni pienintäkään mahdollisuutta unohtaa. Itsetunnon rakentaminen särkyneistä palasista ei kuitenkaan käy hetkessä. Se voi pahimmillaan viedä vuosia aikaa, ja joillakin se jatkuu läpi koko elämän. Vaikka anoreksiasta parantuminen on mahdollista, jää se useimmilla kummittelemaan taustalle koko loppu elämäksi. Aina vastoinkäymisten edessä anoreksiaa sairastava pakenee sairauden maailmaan ja alkaa jälleen muuttua näkymättömäksi.

Tällainen halu muuttua näkymättömäksi voi ajaa anorektikon syväänkin masennukseen, josta ylöspääsyä ei tunnu olevan. Anoreksia on kuin loputon suo, johon uppoaa väkisin. Mutta mikä sai sitten Ninnin palaamaan muille näkyväksi tytöksi? Rakastavien muumien seurassa ja heidän avustuksellaan Ninni osa osalta palasi jälleen näkyväksi. Voisiko näin olettaa käyvän myös anoreksiaan sairastuneelle? Kun hän saa pala palalta koottua itsetuntonsa takaisin ja oivaltaa olevansa hyvä juuri omana itsenään, on hän valmis parantumaan. Kuten Ninni tarvitsi muumien apua, tarvitsee anorektikkokin kaiken mahdollisen tuen ja avun ympäriltään. Tämä sota on liian raskas anorektikolle joutuakseen tasitella sen yksinään läpi.

Uskon, että parantuminen todella lähtee itsensä kunnioittamisesta ja hyväksymisestä. Itsetunto pitää rakentaa aivan uusiksi, pikkuhiljaa. Anorektikon itsetunto voi olla kuin tuhansiksi sirpaleiksi hajonnut lasiesine, jonka ehyeksi saaminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Vielä pitkään sairastunut on herkkä arvostelulle ja hänen täytyy tietoisesti estää tällaisen vaikuttamasta itseensä. Sen sijaan, että rakentaakin anoreksiasta suojaverkon itselleen, täytyy itseään suojaava kilpi oppia luomaan terveistä asioista. Kun oppii arvostamaan ensin itse itseään ja luottamaan itseensä, ollaan jo hyvällä tiellä. Uskonkin, että anoreksiasta on mahdollista parantua juuri oppimalla rakastamaan itseeään: sekä persoonaansa, luonnettaan että kehoaaan, juuri sellaisina kuin ne ovat. Tässä suhteessa itserakkaus on hyväksyttävää, jopa pakollista.

Laura