Tunteiden sekamelska

Viimepäivät ovat olleet yhtä tunteiden sekamelskaa. Olen saattanut itseni suuriin ahdistuksen syövereihin syystä jos toisestakin. Edellisessä postauksessa esille nostamani kommentit ovat vaikuttaneet minuun paljon vahvemmin kuin aluksi olisin voinut kuvitellakaan. Ne ovat herätelleet mielessäni paljon kysymyksiä liittyen itseeni, sairauteeni ja kehonkuvaani. Olenko oikeasti niin itsekäs ihminen, kuin tämä kommentoija antaa ymmärtää? Mitä pahaa olen tehnyt, että saan lietsottua hänessä niin paljon vihamielisiä tunteita? Tuleeko minusta ruma, itseeni tyytymätön heti sillä sekunnilla, kun painoni on normalisoitunut? Voinko koskaan hyväksyä itseäni ollessani terveissä painolukemissa?

Tässä tulee taas esiin se koko sairauteni alku ja juuri: epävarmuus ja huono itseluottamus. Otan itseeni kaiken niin henkilökohtaisesti, etten pysty käsittelemään mielessäni toisen sanomisia realisestisesti, vaikka jokin osa minussa tietääkin näiden sanojen olevan aivan tuulesta temmattuja. Jotta oikeasti voin parantua, täytyy minun tulevaisuudessakin oppia ottamaan vastaan kritiikkiä, sekä asiallista että asiatonta sellaista. En voi elää elämääni niin, että pyörittelen minuun kohdistettuja loukkauksia vielä vuosia tapahtuneen jälkeen mielessäni. Minun pitää oppia rakentamaan ympärilleni suojakilpi terveistä asioista, eikä suojautua heikkojen hetkien tullessa aina sairauden taakse ja alkaa oireilemaan syömiskäyttäytymiselläni. Paljon minulla on siis vielä opittavana ihmisenä itsestäni ja tavoista, kuinka reagoin elämässä tuleviin vastoinkäymisiin. En nyt tarkoita, että nämä anonyymin kommentit olisivat suuri vastoinkäyminen minulle, mutta sen aiheuttamat tuntemukset herättivät minussa niin paljon tuttuja tunteita menneisyydestäni. Tämä sairaus on kokonaisuudessaan ollut sellainen tutkimusmatka itseeni, että olen jo saanut kunnon luennon itsestäni ihmisenä. Nyt minun täytyy vaan oppia käyttämään näitä oppeja ja havaintoja hyväkseni omassa toipumisprosessissani ja elämässä yleensäkin.

Ja mitä arvosteluun ja ikäviin kommentteihin sairauteeni liittyen tulee, tulen niitä kuulemaan tulevaisuudessa vielä valtaisia määriä. Samoin luen lukuisia ulkonäköä, ruokailua ja liikuntaa käsitteleviä lehtiä päivittäin, joista myöskin imen itseeni kaikki ne pahat vaikutteet, samoin kuin muiden ihmisten puheista. Pitää taas muistutella mieleen niitä korville ja silmille asetettavia suodattimia ja antaa niiden suodattaa kaikki minun vielä hyvin haavoittuvaiselle, anorektikon mielelleni vahingolliset asiat pois.

Mutta eilinen ei koostunut pelkästään oman itseni ja olemassaoloni herättämien kysymysten mukanaan tuomasta ahdistuksesta, vaan myös sairaus sisälläni nosti päätään eilen ja kovasti. Poikaystäväni kuvasi aikanaan sitä erittäin huonoksi merkiksi, mikäli tulin ihan hyvillä mielin polikäynniltäni kotiin. Tämä oli hänen mukaansa selvä merkki siitä, että painoni oli joko laskenut tai pysynyt samana; ainakaan se ei siis ollut noussut. Olen havinnut tämän saman tunteen täällä osastolla ollessani. Olen ollut todella vapautuneen oloinen ja suhtautunut positiivisesti tulevaan, sillä painoni on kehittynyt hyvin hitaasti. Murhetaakka selässäni ei ole kasvanut liian painavaksi, vaan olen pystytellyt varsin hyvillä mielin. Se on usein varmasti välittynyt tänne blogiinkin, kun kuulumisiani olen päivitellyt. Mutta nyt asiat ovat kääntyneet aivan päälaelleen: ahdistus on astunut entistä voimakkaampana kuvaan. Painoni on lähtenyt nyt hurjaan nousuun, ja minusta tuntuu ettei pääni pysy vauhdissa lainkaan mukana. Puhuimme lääkärin kanssa, että sopiva painnonnousuvauhti olisi puoli kiloa viikossa, mutta nyt huidellaan kyllä aivan erilaisissa painolukemissa.

Koko eilinen päivä meni valtava ahdistusmöykky rinnuksissa puristaessa, enkä vieläkään tunnu pääseväni siitä eroon. Omahoitajanikin jäi vapaille, joten tunsin olevani asian kanssa aivan yksin. Punnitustilanne on aina kovin kliininen, kun yöhoitaja ottaa painon, mutta ei ota osaa ahdistukseeni vaan jättää sen omahoitajien kanssa käsiteltäviksi. Olinkin ihan shokissa aamun painolukemasta, sillä nousu oli parille päivälle ihan suhteeton. Anorektikon mieli ei pysty käsittelemään tällaista, vaan se nostaa heti esiin kaikki ne syvimmät pelot ja ahdistuksen aiheet, joita olen vähitellen jo taka-alalle pystynyt työntämään. Jos paino jatkaa tätä vauhtia nousuaan, kohtahan se on jo aivan yli tavoitteen? Mitä jos painonnousu ei koskaan lopu? Kysymykset ja ahdistukset risteilivät pääni sisällä kuin mikäkin pyörremyrsky. Täytyi taas väkisin kaivella sitä terveen puolen ääntä esiin, jotta selviydyin päivästä. Kaikesta ahdistuksesta huolimatta en antanut sen vaikuttaa syömisiini, vaikka päivä menikin itkunsekaisissa tunnelmissa. Päätin jokaisella suupalalla ajatella sitä tulevaa elämää, mikä olisi taas hetken verran lähempämpänä. Ilman voimalauseita, joita hoen mielessäni tai tsemppibiisejä, joita syödessäni kuuntelen, en varmasti olisi tilanteita kestänyt. Nyt pitää vaan pitää mielessä ne tavoitteet ja yrittää jaksaa niiden voimalla.

Mikäli poikaystäväni havantoihin mitä ahdistukseeni tulee on luottaminen, olen selvästi jo terveyden tiellä. Mitä ahdistuneempi olen, sitä suurempi voitto se ilmeisesti on terveyteni kannalta. Koska jos en ole lainkaan ahdistunut, en olisi lainkaan tekemisissä vaikeiden aisoiden kanssa. Eli kun nyt jaksan taistella tämän ahdistuksen läpi, tuo se oikeasti mukanaan tulosta ja aikanaan auttaa minua saavuttamaan sen lopullisen päämääräni: terveyden. Lopulta päätin eilen illalla, että ahdistus saa luvan loppua. Miksi ahdistuisin siitä, että olen ottanut taas valtavan harppauksen kohti kotiinpääsyä? Olen ajatuksissani muutenkin yrittänyt kääntämään tämän positiiviseksi. Jos nyt koen itseni jo varsin normaalipainoiseksi, niin eikö ole silloin parempikin, että paino on oikeastikin lähestynyt normaalin rajapyykkiä? Tällöin kehoni tuntemukset eivät ole enää niin vääristynneet kuin sairaimmillaan ne ovat olleet.

Ehkä minustakin olisi vihdoinkin siihen positiivisempaan elämänasenteeseen ja omaksumaan kyvyn löytää asioista ne valoisatkin puolet :) Nyt täytyy vaan pitää siis ajatus tulevassa ja muistaa, että jokainen päivä on voitto tulevaisuudelle! Toivotaan että tämä päivä menisi enemmän hymyn merkeissä, sillä huomenna odottaa kotiloma ja se jos mikä piristää :)

Laura