Vaakakatastrofi

Tänään aamuni alkoi varsin kaoottisesti. Kellon ollessa himpun verran yli kuusi tuli yöhoitaja tuttuun tapaansa herättelemään minua punnitusta varten. Minua jännitti punnitus etukäteen valtavasti ja sydämeni pamppailikin ihan kiitettävään tahtiin, kun hipsin käytävää pitkin yöpuvussani lääkärin kansliaan, jossa vaaka minua odotti. Mutta kuinkas sitten kävikään - vaaka ei toiminut. Vaikka kuinka yritimme vaakaa hoitajan kanssa yhteistuumin herätellä, ei vaaka suostunut reagoimaan. Täytyihän se lopulta uskoa, että patterit olivat loppuneet, emmekä lukemaa saisi. Hoitaja yritti kyllä kovasti etsiä uutta paristoa, mutta tuloksetta. Ainoa vaihtoehto oli kaivaa esiin vanha viisaripuntari. Tässä vaiheessa paniikkini alkoi nousta jo huomattavasti. Lukema olisi saatava samalla vaa`alla, jolloin tulos olisi luotettava, ajattelin. En voisi millään nousta vaa`alle, joka ei välttämättä näyttäisi lainkaan verrattavissa olevaa lukemaa saatikka sitten näyttäisi lukeman ainoastaan puolen kilon tarkkuudella. Kuten jokainen sairaudenkuvan tunteva tietää, merkitsee syömishäiriöiselle jokainen sata grammanenkin paljoa.


Kovan sisäisen kamppailun jälkeen nousin kuitenkin vaa`alle ja mitä se näyttikään: kiloa vähempää kuin tiistai-aamuinen lukema. Koska kilon painonpudotus ei ole mitenkään mahdollista, sillä olen kaiken ateriasuunnitelmaan kuuluvan kiltisti syönyt, ei vaa`an lukema voinut millään olla oikea. Ahdistus kasvoi vaan sisälläni useastakin syystä. Ensinnäkin olin odottanut paljon punnitusta, koska halusin todella tietää, miten paino on viimepäivien aikana kehittynyt. Pelkäsin samalla valtavaa painonnousua sekä sitä, ettei paino olisi noussut lainkaan tai tarpeeksi - ristiriitaista jälleen. Voiton vei kuitenkin painonnousua toivovat puoleni, sillä halusin ihan valtavasti saada kunnon lomaluvan, mikä oli täysin sidottu painooni. Siksi paniikkini nousikin ihan järjettömyyksiin, sillä pelkäsin, ettei lomalupaa tule, mikäli painoa ei saada. Oikea paino jäi nyt siis tältä päivältä täysin mysteeriksi. Yöhoitaja rauhoitteli minua parhaansa mukaan ja lupasi pitää puoliani raportilla. Mutta tiesinhän, ettei se johtaisi lopulta mihinkään.

Aamupalan jälkeen otinkin heti asian puheeksi lääkäriasioita hoitavan hoitajan kanssa. Hän lupasi ottaa asian esille lääkäriraportilla. Koko aamun ja aamupäivän olinkin kuin tulisilla hiilillä, sillä odotin niin kovasti kuulevani, mitä lääkäri olisi mieltä. Ja pitihän se arvata: asiat eivät menneet ainakaan niin kuin minä olisin toivonut. Hoitaja kertoi, että yölomalupaa en saisi missään tapauksessa ja päiväloma olisi mahdollinen toisena päivänä lounaasta päivälliseen. Tämäkin sillä ehdolla, että huomisessa punnituksessa paino olisi noussut (minkä kyllä uskon tapahtuneen - pakko näillä ruokamäärillä!). Olin ihan järkyttynyt, sillä olin niin kovasti odottanut kotiinpääsyä. Yritin selittää hoitajalle, että enhän ehtisi edes kunnolla kotiin siinä ajassa, sillä jo pelkästään matkat veisivät yhteensä sen tunnin verran. Sanoin, ettei minua voida rangaista siitä, että painolukemaa ei saatu, sillä paino olisi saattanut oikeasti olla noussut reippaastikin - siitä kun ei ikinä tiedä. Suostuttelin hoitajaa, että saisin itse tavata lääkärin ja keskustella asiasta hänen kanssaan. Lääkäri kuitenkin pysyi kannassaan.

Olisin niin toivonut, että hoitajat ja lääkäri ottaisivat päätöksissään huomioon myös sen, että olen tosissani yrittänyt tehdä kaikkeni, jotta painoni lähtisi noususuuntaan. Nyt ei tiedetä onko toimintani tuottanut tulosta, mutta olisin halunnut heidän antavan painoarvoa myös sille, että olen oikeasti syönyt kaiken ateriasuunnitelmaani kuuluvan tunnollisesti ja suostunut mukisematta siihen, että toinen ulkoiluni tiputettiin pois. Vapaaehtoisestihan olen hoidossa, joten koko päivän olen kamppaillut sen asian kanssa, kuinka kauan jaksan täällä vielä olla. En haluaisi todellakaan jättää hoitoa kesken koti-ikävän vuoksi, ja sen vuoksi koenkin kotilomien olevan tärkeässä roolissa. Ne todella auttaisivat minua jaksamaan täällä ja sinnittelemään vielä hieman pidempään. Minua ihan kauhistuttaa ajatus siitä, kuinka kauan todellisuudessa joutuisin osastolla vielä olemaan, jos kilot muutetaan viikoiksi. Jos tavoitteena on vähintään puolen kilon painnousu viikossa, on se viikkoina ikävän monta sellaista. Varsinkin, kun paino on junnannut paikoillaan ja sahannut edestakaisin, tuntuu kuin aikaa menisi jatkuvasti hukkaan. Minusta tuntuu kuin hiekka valuisi tiimalasissa aina vaan nopeampaa ja nopeampaa.

Valitettavasti tällaisissa tunnelmissa tällä kertaa :( Toivottavasti huominen tuo vähän parempaa tullessaan. Nyt täytyy vaan jaksaa sen tiedon voimalla, että pääsen edes hetkeksi sunnuntaina kotiin - ehkä. Toivottavasti se auttaa vaan jaksamaan. Eniten vaan kaivertaa se tieto, että se paino olisi oikeasti saattanut olla noussut kunnolla, ja siten olisin saanut pidemmän loman..

Laura