Kysymyksiä kysymysten perään

Keskustelin juuri pitkään omahoitajani kanssa. Tarkoituksena oli sopia viikonlopun lomasta, joten ajattelin etukäteen juttelutuokion olevan lyhyt ja ytimekäs. Hoitajani kuitenkin otti puheeksi sen, miksi olen kotona niin valtavan ahdistunut, mutta osastolla selviän ainakin näennäisesti ruokailuista hyvin. Ensireaktioni oli loukkaantuminen: luuletko tämän olevan minulle jotenkin helppoa? Pitäisikö minun huutaa, riidellä vastaan, paiskoa ovia ja jopa tehdä jotain vanhingoittaakseni itseäni, jotta toisin ruokailujen tuottaman ahdistuksen paremmin esille? Enkö ole tarpeeksi sairas, jotta ansaitsisin hoitoni täällä?

Ensireaktioni jälkeen lähdimme kuitenkin yhdessä purkamaan asiaa vähän syvemmältä. Miksi ruokailu kotona ahdistaa enemmän? Miksi en koe täällä yhtä vahvaa syyllisyyttä syömisestä? Mikä kotonaolossa on se tekijä, mikä saa minut ahdistumaan siellä? Omahoitajani halusi herätellä minua miettimään, mitä minun tulee tehdä kotona toisin, jotta pystyn olemaan siellä ja selviämään arjestani. Aluksi yritin kovasti tuoda esiin sen, kuinka mielialani on kohentunut osastolla, jonka vuoksi en ole enää niin ahdistunut. Toin myös esiin sen, että mielialani oli kotona niin huono, sillä en kokenut itseäni hyödylliseksi sairauslomalla ollessani. Ajattelin, että minähän tulin osastolle tällä kertaa masentuneen mielialan, enkä syömisteni vuoksi. Lopulta kuitenkin jouduin myöntämään itselleni, että kaikki kietoutuu niin tiukasti yhteen, että perimmäinen syy on yhä syömisessä, sen vaikeudessa ja siitä kumpuavasta syylisyydessä.

Kotona joudun ottamaan täyden vastuun omista syömisistäni, vaikka poikaystäväni ja vanhempani minua kovasti tukevatkin. Koen, että olen itse syyllinen painoni nousuun, olen syöppö, ahne. Osastolla voin aina kaataa ahdistuksen ja vihan tunteen hoitohenkilökuntaan: minun on pakko syödä. Kotona en voi syyttää kuin itseäni. Kotona minä ole itse se, jonka pitää pystyä antamaan se lopullinen lupa itselleni syödä. Vaikka kovasti haenkin lupaa ja varmistusta aina poikaystävältäni, on lopullinen "vika" aina minussa itsessäni. Syytän itseäni siitä jatkuvasta ruoan ajattelusta, mieliteoista ja jokaisesta suupalasta, jonka syön. Mutta mihin oikeasti syyllistynkään? Ihmisen peruselinehtoon. Siihen, mikä pitää ihmisen hengissä. Tekeekö se minusta jotenkin huonomman ihmisen? Miksi syyllisyys on niin valtava? Kysymyksiä kysymysten perään, joihin pitäisi löytää vastauksia.

Nyt tajuan, että vaikka luulin syöneeni kotona kunnolla, jopa liikaakin, oli liian vähäinen syöminen kuitenkin syy ahdistukseeni. Olin kuin kahden seinän välissä: söin sen verran hyvin, etten saanut enää mielihyvää syömättömyydestä, mutta kuitenkin sen verran vähän, että nälkä ja mieliteot vaivasivat minua. Tämä ajoi minun ajatukseni niin sekaisin ja niin pahaan ristiriitaan keskenään, että en pystynyt olemaan itseni kanssa. Osastolla olen todella huomannut sen, että kun syö tarpeeksi, jälkiruoat mukaan lukien, pysyy mieli tasapainossa, eikä ajatus liiku koko ajan ruokaan liittyvissä mieliteoissa. Tämä minun pitää oppia siirtämään kotioloihin, jotta tulen pärjäämään. Jos antaudun vähääkään sairaudelle, se piinaa minua koko ajan, enkä voi keskittyä mihinkään muuhun.

Toin keskustelussa esiin sen, että haluaisin jo ruveta miettimään ja järjestämään itselleni kotiin menoa varten päivätoimintaa, jotta en joutuisi enää kokemaan sitä turhautumista, jota sairauslomalle oleminen on minulle aiheuttanut. Nämä puheet hoitajani lopetti kuitenkin alkuunsa: osastohoitoni olisi vasta alussa. Itse olin suunnannut jo ajatukseni kotiin ja mahdolliseen päivätoimintaan, mutta hoitajani oli tiukkana ja sanoi, että painonnostaminen normaaliin täytyy viedä kerrankin loppuun. En tiennyt mitä ajatella. Samalla kun pelkään painonnousua valtavasti, tajuan myös kuinka pitkään joutuisin osastolla todellisuudessa vielä olemaan, mikäli painoni nostettaisiin normaaliin asti. Jos syyllisyys kotona syömisestä on niin valtaisa, miten onnistuisin ikinä nostamaan painoni normaaliin siellä? Oloni onkin nyt hämmentynyt ja paljon on mielen päällä asioita. Ikävä kotiin on kova, mutta olisiko minun kerrankin nostettava paino normaaliin asti osastolla? Jaksanko uhrata sen ajan elämästäni vielä kerran osastollaoloon, jotta voin saada taas normaalin nuoren naisen elämänsyrjästä kiinni? Paljon jäi minulle siis pohdittavaa keskustelustamme.
                                             
Päädyimme lomien suhteen lopulta siihen, että kahden yön loman sijaan saisin luvan yhden yön lomaan. Oloni on hieman pettynyt, mutta tähän on tyytyminen ja yritän olla positiivisella mielellä. Hoitajani mukaan oikeasti olisi pitänyt aloittaa pelkästä päivälomasta, mutta kun lääkäri oli jo yölomaluvan antanut, ei hän voisi sitä estääkään. Pääsen siis kotiin lauantai-sunnuntai -väliseksi yöksi ja olen siitäkin todella onnellinen ja lähden lomille hymyssä suin :) Suunnitelmia on jo paljon, enkä yhtään epäile, ettenkö pärjäisi, sillä ikävä kotiin on niin kova. Teen kaikkeni onnistuakseni ja osoittaakseni hoitavalle tahollekin, että olen menossa kohti parempaa! Iloisilla mielillä siis pienestä pettymyksestä huolimatta :)

Laura